Mitkä on kaikista yleisimmät fantasiakliseet ja miten niitä voi välttää? Olen hyvin paljon apua kaipaava koska olen suunnitellut fantasiakirjaa/-sarjaa ja olen yrittänyt välttää kliseitä parhaani mukaan, mutta en ole niin varma onnistumisestani. Muutamia mielestäni kliseisiä esimerkkejä ovat esimerkiksi Se-Yksi-Ainoa-Sankari-Joka-Voi-Pelastaa-Maailman, tarina sijoittuu renessanssiin (olen kyllä harkinnut nykyaikaan siirtämistä) ja vanha outo heppu joka on ilmeisesti viisas ja tietää kaiken päähenkilöstäni joka on —yllätys yllätys— noin 20 vuotias poika-_- Auttakaa ihmiset!!!
Miten välttää fantasiakliseet???
Fantasyyy
31
773
Vastaukset
- vanmjäs
Se, että unelmoi aloittavansa kirjailijanuransa fantasialla on aikamoisen kliseistä. Olen pahoillani. Meitä on liian monta.
Mutta tässä niitä kliseitä: http://kosmoskyna.net/Arkisto/1995/1995-04/Kliseet.htm
Ja voin antaa pari vinkkiä: älä pyri täydelliseen kliseettömyyteen ja virheettömään omintakeisuuteen. Hyödynnä kaikkia jo olemassa olevia eeppisiä ja vähemmän eeppisiä fantasiasarjoja, ja ota niistä vähän käytettyjä aiheita ja luo niistä tarina joka loppujen lopuksi vie itse itseään eteenpäin. Väkisin väännetty on...no...- jästi(pää)
Mahtavaa, tuli heti Harry Potter mieleen tuosta kliseeluettelosta. Siinä on melkein kaikki. Ja lisäksi siinä on puuduttavia huispauskuvauksia. Miksi se sitten toimii? 2 asiaa:
-kirjoittaja on luonut hienon ja yllättävän konsistentin maailman jossa yllätystä ja ihmeteltävää riittää (se kantaa kirjasarjan puoleen väliin saakka)
-Homma ei ole liian vakavaa.Vaikka julkaistut versiot ovat hyvinkin tarkkaan oikoluettu niin ettei ristiriitoja ja hajamielisiä lipsahduksia ole, kirjoittaja ottaa vapauksia ja hulluttelee. Pikkupoikien ja -tyttöjen taikamaailma on kuvattu hauskasti. (Vasta sitten haukotuttaa kun kirjasarja etenee, menee synkistelyksi ja ruvetaan tosissaan pelastamaan maailmaa, silloin kaikki nuo klisheet nousevat esiin kuin ankeuttajat).
Tuo kosmoskynän juttu on hyvä ja pitäisi kuulua pakolliseksi lukemiseksi jokaiselle joka aikoo fantasiaa kirjoittaa. En itse lähtisi liikkeelle jo olemassa olevien fantasiasarjojen hyödyntämisestä, sillä niin ei synny kuin hiilipaperikopio alkuperäisestä ilman sitä, mistä koko genrestä on kyse. Mietippä vaikka sanan fantasia merkitystä, eli se tulee vastaavasta mielikuvitusta tarkoittavasta kreikankielen sanasta. Miksi siis kahlita oma mielikuvitus johonkin, jonka jo joku angloamerikkalainen esikuva on tehnyt? Missä se mielikuvitus silloin on?
Käytännössä lähtisin itse miettimään sitä, että mitä muuta se fantasia voisi olla kuin Harry Potter&Tolkkien -plagiaatti. Onko sen pakko tapahtua keskiaikaa muistuttavassa mielikuvitusmaailmassa? Tai höyrykoneaikaan kuten nyt on muodissa? Onko kehyskertomuksen pakko olla kasvutarina ja onko se maailmanpelastaminenkaan pakollista? Mitä muuta tarina voisi käsitellä ja minkä allegoriana se voisi toimia, esimerkiksi mikä saa ihmiset yhä haikailemaan pastoraaliseen mytologioituun menneeseen? Entä minkälaisia nykylukijaa puhuttelevia teemoja tarinassa voisi olla ja millainen maailmanrakentaminen tukisi näitä teemoja? Milaisia lainalaisuuksia ja sääntöjä maailmaan näiden mukana syntyy ja miten se taas heijastuu tarinaan ja sen muihin henkilöihin.
Tiedän, että tämä kuulostaa hyvin insinöörilähtöiseltä lähestymistavalta, mutta fantasiassa systemaattinen omilla arkitodellisuudesta irrallaan olevilal säännöillään toimivan maailman rakentaminen on kuitenkin pääosassa ja voisi kai sanoa että luotu fantasiamaailma on yksi tarinan henkilöistä.- ---
Kosmoskynän lista on erinomainen, mutta tässä olisi käännetty lista yleisistä klisesistä fantasiamaailmassa. Mielestäni juonikliseet ovat pahimpia, koska niitä ei voi korjata jälkikäteen. Muut kliseet henkilöissä, tapahtumapaikoissa ja -elementeissä voidaan korjata tai muuttaa mielekkäiksi vähemmällä työllä.
Juonikliseitä:
Hobittien kaltanen kansa asuttaa Englannin maaseutua, josta yhden on noustava vastustamaan pahaa velhoa/kuningasta/noitaa/suorittaakseen tehtävän/pelastamaan maailman/ynnä muuta.
Sankarilla on viisas, vanha opettaja, joka paljastuu isoisäksi tai -äidiksi.
Sankari rakastuu tyttöön, johon hänen rahkeensa eivät riitä, mutta päätyy saamaan tytön joka tapauksessa.
Tehtävänä on saada jalokivi/miekka/sormus/artifakti, jolla voi tuhota/pelastaa maailman.
Pyöreän pöydän ritarit tai Robin Hood uudelleen kerrottuna.
Huonosti yhteensopiva joukko seikkailijoita kokoontuu pelastaakseen maailman ja samalla he huomaavat pitävänsä toisistaan.
Kokematon noviisi nousee vastustamaan taisteluiden kovettamaa veteraania ja voittaa.
Nykyajan ihminen, yleensä amerikkalainen, päätyy pseudo-keskiaikaiseen fantasiamaailmaan ja pelastaa päivän ilman kuolemista sairauksiin tai tietämättömyyteen.
Virtuaalinen pelitodellisuus muuttuu todeksi ja pitää pelaajia hallussaan.
Ihmiset, joita sankari pitää vanhempina, eivät ole hänen oikeita vanhempiaan vaan hänen oikeat vanhempansa ovat kuninkaallisia/velhoja/tunnettuja sotureita.
Vihollinen on sankarin isä.
Syntymästä saakka eronneet kaksoset tapaavat yllättäen ja täyttävät kohtalon.
Toinen kaksosista on hyvä, toinen paha.
Sankari menee kääpiöiden luokse ja saa maagisia lahjoja.
Sankari rakastuu sankarittareen ensisilmäyksellä.
Sankarista tulee ruhtinas ja kaikki on hyvin ja rauhaisaa valtakunnassa, vaikka hän olisi viettänyt suurimman osan ajastaan kyökkipoikana.
Raiskatusta naisesta tulee kostava seikkailija. Tai lapsi näkee kuinka hänen vanhempansa surmataan, jolloin hänen motiivinsa on tulla seikkailijaksi kostaakseen tappajalle.
- Oikea kirjailija
Fantasiakliseet eivät todellakaan haittaa, mutta riippuu aina millaisia ne on. Esimerkiksi klisee pahan valtakunnasta ja hauskasta sivuhahmosta, niin kuin artikkelissa mainittiin, Useimmiten kliseitä on aina, mutta ne voi hyvin sovittaa olemaan järkeviä. Ne on helppo piilottaa ja saada huomaamattomiksi.
Harva hyväkin fantasiateksti on kliseetön. Joskus ne jopa parantaa tarinaa.
Jos tarina on tarpeeksi hyvä, ei kliseillä ole väliä.- arppaaa
Kannattaa muistaa, että fantasian kenttä on laajempi kuin nykynuoriso käsittää. Esimerkiksi miljoonia myyneen Arto Paasilinnan kirjat voi luokitella fantasiaksi.
- MissKerberos
arppaaa kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että fantasian kenttä on laajempi kuin nykynuoriso käsittää. Esimerkiksi miljoonia myyneen Arto Paasilinnan kirjat voi luokitella fantasiaksi.
Juuri näin!
Itse osallistuin tänä talvena scifiseuran järjestämänään Nova kirjoituskilpailuun, eikä tarinani tosiaan kertonut pienistä vihreistä miehistä tai hobbiteista. Sain innoituksen eräästä vanhasta kansantarusta, mutta kirjoitin oman tarinani kuitenkin pohjautumaan myyttiin varsin löyhästi.
Pääsin tekstilläni finaaliin, mutta en palkintosijoille. Palautetta odottelen parhaillaan esiraadilta.
Joku on sanonut, että kaikki hyvät tarinat on jo keksitty. Ammenna vaan rohkeasti mestareilta inspiraatiota, mutta älä tee valmiiksi tehtyä samoin kuin joku muu, vaan omalla tavallasi.
- otpo
Minusta fantasiassa pitää olla kliseitä, mutta ei missään nimessä niitä kaikkia! Itse pidän keskiaikais-tyylisestä fantasiasta, johtunee varmaan siitä että ensimmäinen lukemani fantasia-kirja oli sormusten herra, jota seurasi dragon lancet. Tämä siis miellyttää edelleen itseäni, koska ritarit ja velhot on niin kivoja.
Jos niitä perus kaavoja haluaa välttää, niin voisi ajatella niin että paha voi todellakin voittaa. Sankarin ei ole pakko olla nuori typerys, vaan hän voi olla keski-iän kynnyksellä. Hän voi olla myös yksinäinen irrallinen henkilö, joka ei ole muiden nuorten typerysten ympäröimä. Velhojen kanssa on syytä olla tarkkana, ellei halua uppoutua kertomaan magian eri koukeroista useamman luvun verran.
Ja viimeiseksi, se maaima missä tätä fantasiamaailmaa eletään. Raamit kannattaa olla ajateltuna valmiiksi, ja kun sitä maailman historitaa alkaa hahmotella, on se tarinan juju hyvä olla selvillä. Nimimerkillä "kirjoitin 1,5 miljoonaa sanaa fantasiaa, kunnes huomasin kuinka päämäärätöntä höpinää kaikki olikaan. Roskiin koko hoito."- ---
Pahan voitto on harvinaisuus ja syystä. Liki kolmesataa fantasiakirjaa ahmineena en ole lukenut ainuttakaan kirjaa, jossa pahan voitto olisi todella miellyttänyt. Pahasta tarinasta jää aina paha maku suuhun, ikään kuin kerronnasta puuttuisi jotakin, se kimmeltävä loppuhuipentuma, jonka muistaa vuosia kirjan lukemisen jälkeen. Mitäpä jos Sauron olisi lopulta voittanut? Blaah. Rakkaan sankarin haluaa menestyvän ja voivan hyvin; ja pahuuden aiheuttamat vaikeudet ja kärsimykset ovat vain viitoittamassa tätä vääjäämätöntä menestyksen polkua. Tietysti jotkut nauttivat traagisista lopuista, mutta minä en.
Mitä tulee fantasian kliseisiin, niiden viljelyssä en näe vikaa. Fantasia on itsessään klisee. Jos jotakin seikkaa pitäisi yleisesti parantaa, kiinnittäisin huomiota taikuuden kuvailun laatuun, sillä taikuutta osataan harvoin kuvailla mieleenpainuvasti. Taikuuden ja tekniikan erona on ennen kaikkea taianomaisuus eli tunne jostakin salaperäisestä, käsittämättömästä, mielenkiintoa herättävästä. Toisaalta scifissä on myös taikuutta, nimittäin alien-tekniikkaa; se on kummallista, käsittämätöntä ja rikkoo surutta fysiikanlakeja.
Yleensä huonossa tarinassa on liikaa loitsuja ja liian vähän taianomaisuutta, jolloin taikuus arkipäiväistyy kodintekniikan tasolle. Taikuudesta saatetaan kirjoittaa vain siksi, että voimakas loitsu eli voimakas pystyminen saa aikaan voimaantumisen tunteen ja pistää lukijan uhoamaan kuvitteelliselle visiolle: "Jos olisin sankari, räjäyttäisin taioillani vihollisarmeijan!" Hyvä tunne tuo voimiintuminen, ei siinä mitään, mutta taikuudesta voi ammentaa muitakin, sekä tunteita että tarinan koukkuja. Nykyiset supervoima-animet ovat valitettavasti pelkästään voimiintumisen tunnetta varten ja ne unohtavat tyystin monta tarinan koukkua, jota vähemmillä loitsuilla tai niiden ajoittaisella puutteella voisi toteuttaa. David ja Goliath oli kiinnostava siksi, että voittaja ei ollut se jättiläinen. Vähempi räiske ja taikuuden ongelmat toisivat uutta jännitystä ja häivähtävän mahdollisuuden: onnistuukohan sankari sittenkään? Ja toisaalta pitääkö hänen onnistuakaan? Miksi loitsut onnistuvat aina? Ongelma juontaa tietysti siitä, että kirjoittaja valitsee henkilöksi arkkimaagin tai superteinin heittämään maailmantuholoitsuja ja onnistumaan aina. Kirjoittaja kuitenkin unohtaa, että väkevä taikuus ei tee tarinasta sen parempaa eikä välttämättä edes voimiintumisen tunteesta voimakaampaa. Taru sormusten herrasta onnistui lumoamaan taianomaisesti; taikuus oli laulu menneisyydestä, se esiintyi harvoin ja salaperäisesti. Harry Pottereissa taikuuteen liittyi leikkisä kokeilunhalu ja rikas taikuusmaailma, mitkä jaksoivat kiinnostaa kirjasta toiseen.
Kun kirjoitat taikuudesta, pyytäisin ensin kysymään itseltäsi: miten kuvaan taikuuden taianomaisuuden? Kirjoita sitten taianomaisuudesta enemmän ja loitsujen suorittamisesta vähemmän. Pieni pyyntö, mutta huomaat herättäväsi tarinan eloon. - vanmjäs
--- kirjoitti:
Pahan voitto on harvinaisuus ja syystä. Liki kolmesataa fantasiakirjaa ahmineena en ole lukenut ainuttakaan kirjaa, jossa pahan voitto olisi todella miellyttänyt. Pahasta tarinasta jää aina paha maku suuhun, ikään kuin kerronnasta puuttuisi jotakin, se kimmeltävä loppuhuipentuma, jonka muistaa vuosia kirjan lukemisen jälkeen. Mitäpä jos Sauron olisi lopulta voittanut? Blaah. Rakkaan sankarin haluaa menestyvän ja voivan hyvin; ja pahuuden aiheuttamat vaikeudet ja kärsimykset ovat vain viitoittamassa tätä vääjäämätöntä menestyksen polkua. Tietysti jotkut nauttivat traagisista lopuista, mutta minä en.
Mitä tulee fantasian kliseisiin, niiden viljelyssä en näe vikaa. Fantasia on itsessään klisee. Jos jotakin seikkaa pitäisi yleisesti parantaa, kiinnittäisin huomiota taikuuden kuvailun laatuun, sillä taikuutta osataan harvoin kuvailla mieleenpainuvasti. Taikuuden ja tekniikan erona on ennen kaikkea taianomaisuus eli tunne jostakin salaperäisestä, käsittämättömästä, mielenkiintoa herättävästä. Toisaalta scifissä on myös taikuutta, nimittäin alien-tekniikkaa; se on kummallista, käsittämätöntä ja rikkoo surutta fysiikanlakeja.
Yleensä huonossa tarinassa on liikaa loitsuja ja liian vähän taianomaisuutta, jolloin taikuus arkipäiväistyy kodintekniikan tasolle. Taikuudesta saatetaan kirjoittaa vain siksi, että voimakas loitsu eli voimakas pystyminen saa aikaan voimaantumisen tunteen ja pistää lukijan uhoamaan kuvitteelliselle visiolle: "Jos olisin sankari, räjäyttäisin taioillani vihollisarmeijan!" Hyvä tunne tuo voimiintuminen, ei siinä mitään, mutta taikuudesta voi ammentaa muitakin, sekä tunteita että tarinan koukkuja. Nykyiset supervoima-animet ovat valitettavasti pelkästään voimiintumisen tunnetta varten ja ne unohtavat tyystin monta tarinan koukkua, jota vähemmillä loitsuilla tai niiden ajoittaisella puutteella voisi toteuttaa. David ja Goliath oli kiinnostava siksi, että voittaja ei ollut se jättiläinen. Vähempi räiske ja taikuuden ongelmat toisivat uutta jännitystä ja häivähtävän mahdollisuuden: onnistuukohan sankari sittenkään? Ja toisaalta pitääkö hänen onnistuakaan? Miksi loitsut onnistuvat aina? Ongelma juontaa tietysti siitä, että kirjoittaja valitsee henkilöksi arkkimaagin tai superteinin heittämään maailmantuholoitsuja ja onnistumaan aina. Kirjoittaja kuitenkin unohtaa, että väkevä taikuus ei tee tarinasta sen parempaa eikä välttämättä edes voimiintumisen tunteesta voimakaampaa. Taru sormusten herrasta onnistui lumoamaan taianomaisesti; taikuus oli laulu menneisyydestä, se esiintyi harvoin ja salaperäisesti. Harry Pottereissa taikuuteen liittyi leikkisä kokeilunhalu ja rikas taikuusmaailma, mitkä jaksoivat kiinnostaa kirjasta toiseen.
Kun kirjoitat taikuudesta, pyytäisin ensin kysymään itseltäsi: miten kuvaan taikuuden taianomaisuuden? Kirjoita sitten taianomaisuudesta enemmän ja loitsujen suorittamisesta vähemmän. Pieni pyyntö, mutta huomaat herättäväsi tarinan eloon.Juuri näin. Hyvä kirjoitus!
- ooopppp
--- kirjoitti:
Pahan voitto on harvinaisuus ja syystä. Liki kolmesataa fantasiakirjaa ahmineena en ole lukenut ainuttakaan kirjaa, jossa pahan voitto olisi todella miellyttänyt. Pahasta tarinasta jää aina paha maku suuhun, ikään kuin kerronnasta puuttuisi jotakin, se kimmeltävä loppuhuipentuma, jonka muistaa vuosia kirjan lukemisen jälkeen. Mitäpä jos Sauron olisi lopulta voittanut? Blaah. Rakkaan sankarin haluaa menestyvän ja voivan hyvin; ja pahuuden aiheuttamat vaikeudet ja kärsimykset ovat vain viitoittamassa tätä vääjäämätöntä menestyksen polkua. Tietysti jotkut nauttivat traagisista lopuista, mutta minä en.
Mitä tulee fantasian kliseisiin, niiden viljelyssä en näe vikaa. Fantasia on itsessään klisee. Jos jotakin seikkaa pitäisi yleisesti parantaa, kiinnittäisin huomiota taikuuden kuvailun laatuun, sillä taikuutta osataan harvoin kuvailla mieleenpainuvasti. Taikuuden ja tekniikan erona on ennen kaikkea taianomaisuus eli tunne jostakin salaperäisestä, käsittämättömästä, mielenkiintoa herättävästä. Toisaalta scifissä on myös taikuutta, nimittäin alien-tekniikkaa; se on kummallista, käsittämätöntä ja rikkoo surutta fysiikanlakeja.
Yleensä huonossa tarinassa on liikaa loitsuja ja liian vähän taianomaisuutta, jolloin taikuus arkipäiväistyy kodintekniikan tasolle. Taikuudesta saatetaan kirjoittaa vain siksi, että voimakas loitsu eli voimakas pystyminen saa aikaan voimaantumisen tunteen ja pistää lukijan uhoamaan kuvitteelliselle visiolle: "Jos olisin sankari, räjäyttäisin taioillani vihollisarmeijan!" Hyvä tunne tuo voimiintuminen, ei siinä mitään, mutta taikuudesta voi ammentaa muitakin, sekä tunteita että tarinan koukkuja. Nykyiset supervoima-animet ovat valitettavasti pelkästään voimiintumisen tunnetta varten ja ne unohtavat tyystin monta tarinan koukkua, jota vähemmillä loitsuilla tai niiden ajoittaisella puutteella voisi toteuttaa. David ja Goliath oli kiinnostava siksi, että voittaja ei ollut se jättiläinen. Vähempi räiske ja taikuuden ongelmat toisivat uutta jännitystä ja häivähtävän mahdollisuuden: onnistuukohan sankari sittenkään? Ja toisaalta pitääkö hänen onnistuakaan? Miksi loitsut onnistuvat aina? Ongelma juontaa tietysti siitä, että kirjoittaja valitsee henkilöksi arkkimaagin tai superteinin heittämään maailmantuholoitsuja ja onnistumaan aina. Kirjoittaja kuitenkin unohtaa, että väkevä taikuus ei tee tarinasta sen parempaa eikä välttämättä edes voimiintumisen tunteesta voimakaampaa. Taru sormusten herrasta onnistui lumoamaan taianomaisesti; taikuus oli laulu menneisyydestä, se esiintyi harvoin ja salaperäisesti. Harry Pottereissa taikuuteen liittyi leikkisä kokeilunhalu ja rikas taikuusmaailma, mitkä jaksoivat kiinnostaa kirjasta toiseen.
Kun kirjoitat taikuudesta, pyytäisin ensin kysymään itseltäsi: miten kuvaan taikuuden taianomaisuuden? Kirjoita sitten taianomaisuudesta enemmän ja loitsujen suorittamisesta vähemmän. Pieni pyyntö, mutta huomaat herättäväsi tarinan eloon.Hyvä kirjoitus. Olen samaa mieltä.
Tosin TSH:n taikuus tuntuu typeryydeltä. Gandalf ja muut velhokumppanit ovat velhoja, joiden pitäisi tuntea taikuus ja osata käsitellä sitä.
Siitä huolimatta Gandalf luo vain joko pikkutemppuja tai sitten maailmantuholoitsuja, jotka onnistuvat aina.
TSH:ssa kyrsii lähinnä se kuinka Gandalf on täysin kädetön. Gandalfia vain vieläkin kädettömämpi on Raistlin, joka ei osaa mitään, mutta on sen lisäksi täysi mulkku kusipää jota pitää säälimällä sääliä koska kirjoittaja on luonut HAHMON.
TSH:ssa oli taianomaisuutta ja maailma tuntuu muotoutuneen suoraan "laulusta" mitä sanaa taikuudesta käytit, mutta taikuutta aivan käsittämättömän vähän ja ne harvat kerrat kun suuri velho käytti taikuutta, oli lähinnä sellaista "en mä osaa" (paitsi vasta sitten kun kirjan juoni vaatii maailman tuhoamista ja koko porukan pelastamista)
Tuota samaa kädettömyyden klisettä on ollut myös lasten ja nuorten scifikirjoissa, joissa nettivelho ei osaa pientä temppua, mutta annas olla, nero kun on, hänhän hakkeroituu juuri sinne vihulaisten pahimpaan pesään kädenkäänteessä vaikka ilman nettiyhteyttä.
Juuri tuollainen suorittaminen kyrsii aivan tajuttomasti ja sitä on TSH täynnä.
Harry Potterin taikuus on hienoa, sillä siinä taikuus imetään ympäristöstä, ei juonesta. Siksi sen epäonnistumista kuvataan usein.
- Holdstock toimii
Robert Holdstockin Alkumetsä ja sen seuraajat ovat hyvä esimerkki omintakeisesta scifistä/fantasiasta. Kyllähän niissäkin joku velho vilahtaa, mutta vain myyttisessä ja piilotajunnallisessa mielessä.
- Mies ilman persettä
Perehdy aiheeseen ja kirjoita kutakin jaksoa tarpeeksi keskittyen teemaan. Jos tarvitset tietoa tai valinnan vapautta, harkitse "tukihenkilöä" sankarille. Piristä tarinaa vaikuttamalla sen tavallisuuteen. Tee muutoksia tarinan kulkuun ja kerro parhaista tavoistasi tehdä ratkaisuja. Sävelet ovat kaunista kuunneltavaa. Kuka sitten on perehtynyt musiikkin, jos et sinä. Vaikka kädenpuristus, teet siitä mielenkiintoisen tai tavallisen.
- saa lainata ideaa ;)
Keksin hauskan stoorin jossa poikkeuksellisen hyvällä tuurilla siunattu ja kooltaan valtava vihreä peikko on se joka johtaa taistelua ajan herraa vastaan. Harmi että ei ole yhtään kirjoittajan lahjoja.
- äbojkbvkjvkj
Harmi että halutaan tehdä kirja, vaikka ei ole kuitenkaan mitään sanottavaa.
Jos kirjoittajalla on oikeasti jotakin sanottavaa, hän ei mieti sitä mikä on kliseistä ja mikä ei, hän vain kirjoittaa.
Jos haluat päästä isoihin rahoihin käsiksi, unohda koko juttu koska kaupallisuuteen pyrkiminen ilman viestiä, on varma keino saattaa kirja unholaan
Kliseet eivät ole aina olleet kliseitä ja se kannattaa muistaa. Klise muodostuu kliseeksii silloin kun sata muuta kaupallista potaskankirjoittajaa on varastanut jonkun hyvän idean.
Suippohattuinen velho ei ole klisee. Klisee on se että joku ei osaa kirjoittaa siitä, vaikka yritys on kova.
Kartta jonka jokaisessa pisteessä pitää käydä, ei ole klisee. Klisee on se että joku joka ei osaa kirjoittaa, täyttää tarinansa teennäisellä paskalla, koska kannet tulisivat liian nopeasti vastaan.
Lyhyesti: Jos osaat kirjoittaa ja sinulla on sanottavaa, kliseitä ei ole.- vanmjäs
Yksi tämän palstan helmistä. Juuri näin ajattelen minäkin. Mutta miten sanoa se nuorelle wannabekirjailijalle(n.9-15v) ilman että latistaa mielialaa?
- kirjoituskone
Tämä on totta. Parhaimmat tarinat ovat sellaisia, joissa on jokin ydin, oli se sitten sanoma tai kannanotto tai kenties oivallus. Eivätkä nuo sanomat liity itse fantasiaan vaan reaalimaailmaan, ehkä todellisiin tapahtumiin tai olosuhteisiin. Ehkä moraaliin, lakiin, yhteiskunnan rakenteeseen, johonkin historialliseen tapahtumaan, eläinkokeisiin.
Mitäpä jos fantasiamaailmassa eläinkokeiden rotat saavat taikavoimat ja perustavat yhteiskunnan ja käyvät ihmisten päälle? Voisit kerrostaa tarinaa eläinkokeiden moraalilla, laittaa ihmiset häkkeihin pisteltäviksi, miettiä seurauksia, syöpää, epämuodostumia, mitä vain. Toki tällaista zombie-jorinaa on tullut joka tuutista, mutta sitä voisi kehitellä ja pyöritellä ja rakentaa idean päälle hurjan seikkailun. Ihminen, joka on rottien kokeiden uhri, palautetaan yhteiskuntaan ja katsotaan, mitä tapahtuu.
Tämmöisissä ideoissa on kyllä vaarana se, että kirjoittaja sortuu saarnaamaan. Kukaan ei jaksa lukea saarnaa tai moralisointia. Mutta seikkailu on hyvä.
Mitä olen suomalaisia fantasiakirjoja selaillut, aika pitkälle pääsee myös feminismillä, homo/lesbosuhteilla (fantasiamaailmassa voisi olla kaksi kuningatarta!), muutamalla seksikohtauksella ja näennäisellä muka-muka-rakkaudella. Kirjoittajanlahjoja ei näköjään tarvitse olla, mahdolliset seikkailut ja jännitys on leikattava pois ja keskittyttävä vain oleelliseen. Eli siihen seksikohtaukseen, jota pohjustetaan ja jota, ylläripylläri, ei tulekaan. Tai vielä pahempaa: se on huono! Joten tiedä sitten, tarvitaanko sitä mielikuvitusta enää lainkaan?
- moimoooi
Öööö, no siis, jos itsekkin tunnistat kliseet niin jospa vaikka muuttaisit niitä. päähenkilö voisi olla 25- vuotias androgyyni jonka tehtävä on kannustaa joku toinen maailman pelastajaksi! Pyydän myös että kehität paljon mielenkiintoisia hahmoja, mutta kaikkien ei tarvitse olla "maagisia". Mielestäni kamalimmat kliseet ovat haltijat, menninkäiset ja yksisarviset juoksemassa satumetsässä. Tavallisissa ihmisissä on enemmän taikaa ja voimaa kun kukaan uskoisi.
- sf r gt zargt45
Mitäpä sitä vältelemään, laita muuten iäksi 16, tai mikä ikinä luulet olevan keskimääräsen lukian ikä. Näin minä tekisin jos jotain viitisin kirjottaa
- Enkä kirjoita itse
Kliseillä voi taitavasti jujuttaa lukijaa, jos homma saakin lopulta yllättäviä käänteitä.
Ota kliseet rohkeasti käsittelyyn. Esim. 20 v. päähenkilösi voikin olla vammainen eikä osaa taikoa ollenkaan, vaikka taikavoimat olisi muuten kaikilla universumisi hahmoilla hallussa. Koska häntä pidetään idioottina, kukaan ei huomaa, että hänellä on muita erikoiskykyjä. Ehkä hän näkee muiden ihmisten luonteenheikkoudet vain katsomalla heitä etäältä? Pikkuhiljaa hän pääsee ystävystymään kuningashuoneen kanssa ja päättää kaapata vallan. Onnistuuko hiljainen vallankaappaus? Miten vammainen vallankaappaaja onnistuu selviämään ilman varsinaisia taikavoimia? Mitään moraalista opetusta ei mielestäni kaikkiin tarinoihin kannata väkisin änkeä. Samoin hyvästä ei kannata tehdä liian hyvää eikä pahasta absoluuttisen pahaa. - jorkki
Käytä mielikuvitusta rohkeasti. Unohda ennen lukemasi ja keksi omiasi. Voit käyttää utopistisia ja järjettömiä kliseitä, koska nehän ovat sinun saannoksiasi.
- Xizor
Kuten sanottua, ei ne kliseet itsessään ole pahoja
http://tvtropes.org/pmwiki/pmwiki.php/Main/TropesAreTools
Itseäni häiritsee ehkä enemmän se, että yleensä pitää olla sitä high-fantasyä. Melkein aina on vähintään koko tunnettu maailma vaakalaudalla ja kaikki tarinan sankarit ovat kaukana tavallisten pulliaisten yläpuolella, vaikka he itse toisin luulisivatkin. Saattaisi olla mielenkiintoisempaa tarkastella joskus niitä tavallisia pulliaisia, jotka pysyvät sellaisina ja vain koittavat selvitä hengissä maailmassa, jossa mahtavat velhot ja puolijumalat kävelevät kadulla. - prääh
Luova ihminen ei sorru kliseisiin. Keskivertopönttölle se on ainoa keino saada jotain aikaiseksi.
- kliseemies
Mustat kuulat vierivät vihreällä tasolla kohti pronssinhohtoista salmiakista tehtyä kekkosenpäätä.
- Keksi omat nimet
Keksi omaperäiset nimet hahmoille ja paikoille. Tahtoisin lukea fantasia kirjan, jonka nimet eivät kuulosta tuhansia kertoja uudestaan käytetyiltä. Brittien ja amerikkalaisten kirjoittamissa fantasiatarinoissa aina käytetään aivan samanlaisia germaanistyylisiä nimiä, esim. nimet joissa on X ja Z kirjaimia.... ;D Tolkienin kirjojen hahmon ja paikan nimet olivat hienoja aikoinaan, mutta kun samantapaisia väännöksiä on käytetty kaikissa germaaniskielisissä fantasiakirjoissa sen jälkeen.... liika on liikaa.
- ---
Täällä on monia kirjoittajia tai sellaiseksi aikovia, joten toivoisin enemmän esimerkkejä ja ideoita omista projekteista.
Kirjoitan tarinaa, jossa käytän lyhyitä erisnimiä ja selkeitä tai jopa itsensä selittäviä paikannimiä. Jos nimey venyisivät pitkiksi, päätyisin korvaamaan ne toisilla ilmaisuilla kuten mies tai nainen.
Erikoiset lainakirjaimet kuten f, x, z, q ja w eivät kuulu tarinan nimistöön. Erikoisissa kirjaimissa ei ole muuta vikaa kuin että ne tuntuvat usein liian fantastisilta. Jäisin lukiessa ihmettelemään kuinka kyökkipoika on saanut nimekseen Fazadras, kun muut nimet ovat luokkaa Anita tai Kell. Kenties tällaiset yksierikoisuus-nimet kuin Zamal voisi käydä tarinaan tai oikeastaan ei käy. Faradras kuuluu trooppiin Standard Fantasy Setting, jota pyrin välttämään kuin ruttoa.
Suomensukuisia nimiä suorastaan hyljeksin. Jos tapahtumapaikka ei ole Suomi, niin millä perusteella tarinan henkilöt ovat saaneet suomalaiset nimet olkoon kuinka vanhahtavat tahansa. Muutenkin mielleyhtymät nykymaailmaan ärsyttävät.
Toisaalta jokin isoissa alkurjaimissa viehättää, en tiedä yleensä mutta ainakin minua. Siksipä Maailma on Maailma eikä maailma. Silmiinpistävästi ei tätäkään voi käyttää.
Tarinani paikkoja ovat muun muassa Maailma (maailma), Ääri (pieni ulottuvuus, josta Maailmaa johdetaan) ja Tanos (kaupunki; olisi muuten Taros, mutta r-kijain kuulostaa liian ärhäkältä kukistuvalle kauppiaskaupungille).
Erisnimiä ovat esimerkiksi Eld (trooppi: Hero; nimi esiintyy jatkuvasti, joten pidän yksitavuisuudesta), Tansis (Lancer; helppolukuinen), Lur Astre (Princess Classic; lady-sanalle on vaikea löytää suomesta vastinetta; lur on siis arvonimi), Lue-Lun (Battle Butler; tällaisissa nimissä ilmenee aina itämaisuutta joskin harhauttavasti) ja Kehrä (Aurinko).
Mielestäni on omituista kuinka kuvitteellisessa maailmassa puhutaan Auringosta, vaikka se on erisnimi Aurinkokunnan tähdelle. Jos valonlähdettä ei haluta nimetä, niin miksi tarinassa ei puhuta tähdestä? "Tähden valo lankesi ikkunasta, sen kirkkaus herätti x:n." Toinen vaihtoehto on vältellä koko aurinko/tähti ilmaisua kuvailemalla se valona: "Valo lankesi ikkunasta, sen kirkkaus herätti x:n." tai "Ulkona oli kirkasta." Välttelylinjalle en halunnut lähteä ja halusin nimetä valonlähteen kuvailevasti, joten siitä tuli Kehrä.
Mitähän lukija ajattelee näistä nimistä.
Trooppien kuvaukset osoitteessa: http://tvtropes.org/
Onko trooppien välttely paras tapa lähestyä kirjoittamista? Mietitäänpäs, reductio ad absurdum: Kirjoittaessasi sinulla on puhelinluettelon pituinen lista hahmoja ja juonenkäänteitä ym. joita ei saa kirjassa olla.. Melkoinen määrä työtä navigoida niiden kaikkien ohi.
Luulen, että parempi tapa on miettiä ensin mitä haluaa sanoa, ja kuinka juoni pääpiirteissään menee. Hyvät hahmot ovat yhtäältä helposti samaistuttavia ja toisaalta selvästi eri persoonia.
Jos jotain haluaa välttää, niin turhuudet, kuten sivujuonet, jotka eivät sitten johdakaan mihinkään. Jos sankarit eksyvät tarinan alussa metsään, olisi heidän hyvä palata sinne myös juonen edettyä vaikkapa eksyttämään jahtaavat pahikset kannoiltaan. Velhoja ei kannata kirjoittaa vain siksi, että fantasiamaailmassa "kuuluu olla" velhoja, vaan mieluummin palvelemaan jotain juoneen liittyvää tarkoitusta.
Mielellään ei kuitenkaan sellaista tarkoitusta, että deus ex aarnikotkana ratsastaisi taivaalta pelastamaan päivää aina, kun sankareilla menee sormi suuhun.- ---
Pidemmästä tarinasta tulee hyvin kompakti, jos kaikki sivujuonet karsii pois eikä kerronnassa ole juonen kannalta ylimääräistä kuvailua. Joku pitäisi sitä minimalismina. Tällainen tyyli on hidasta kirjoittaa ja vaatii korjailuja, koska vain paras ydinsanoma tulee jäädä.
En tiedä kuinka orjallisesti tätäkään kannattaa noudattaa. Sivuhenkilöillä pitäisi tarinallisen tarkoituksen lisäksi olla tavoite tai päämäärä, joka ratkeaa jossain vaiheessa pääjuonen sivussa. Jos henkilöitä on vaikka kahdeksan, sivujuonten nivominen yhteen käy täyspäivätyöstä. Helpompaa on jättää jotkin sivujuonista roikkumaan ja mielikuvituksen varaan tai unohtaa että henkilöllä on syytä olla päämäärä.
Kirjoittaessa mietin juuri ongelmaa, antaako sivuhenkilöille tilaa ja tavoitteita. Entä mikä on teema, ydinajatus, jota tarina haluaa sanoa. Parhaissa tarinoissa ydinajatus on luettavissa rivien välistä, koska se lisää syvyyttä.
Mitä tulee helposti samaistuttaviin hahmoihin he ovat usein trooppeja. Nähtyjä mutta niin selkeitä ja samaistuttavia.
Fantasiakliseiden välttämisen ensimmäinen askel on tiedostaa ne. Itse aloitin fantasiakirjani kirjoittamisen 11-vuotiaana, jolloin mukana oli ne iki-ihanat velhot, lohikäärmeet, jättiläislinnut ja kumppanit. Lisäksi päähenkilöt olivat kauniita, komeita ja pahikset rumia ja epämiellyttäviä.
Tähän päivään mennessä, eli yhdeksän vuotta kirjan aloittamisen jälkeen, kaikki nuo ovat poistuneet matkasta eikä kirjaani voi luokitella fantasiaksi kuin sen vuoksi, että se sijoittuu maahan ja kansaan jota ei ole olemassakaan. Magiaa tai taruolentoja ei ole ollenkaan, eikä myöskään hyvän ja pahan vastakkainasettelua. Ainoa asia, mitkä ovat pysyneet tuosta ensimmäisestä versiosta, on aikakauden tyyli (keskiajan ja renessanssin väliltä) sekä nimet (lapsena keksin oikeasti aika sopivia nimiä). Kaupunkien nimet olivat niin mahtipontisia ensimmäisessä versiossani, että vaihdoin ne. Jokainen kaupunki oli tätä tyyliä: Melethen, Sonelesia, Tradiniumin valtakunta, Laradieni jne. Kun miettii, millaisia maailman kaupunkien nimet ovat, niin eivät ne ihan noin uljaita ole. Nakkila, Dinslaken, Seattle, Ohio, Huntsville, Tuscaloosa, Lempäälä, Hämeenlinna, Cloppenburg... Toki tyylilaji on edelleenkin fantasia, mutta kyllä nuo mahtavat nimet jollakin kyläpahasellakin antavat aika lapsellisen vaikutelman.
Yksi, minkä olen miettinyt olevan tyypillisin fantasian piirre, lienee hyvän ja pahan taistelu. Se on aika tylsää loppujen lopuksi, mutta antaahan se kirjoittajalle paljon herkullisia, vaikkakin helppoja välikohtauksia ja ratkaisuja.
Mielestäni fantasia on kaikista tyylilajeista hauskin ja vaikein. Se mahdollistaa kaiken, aivan kaiken, mutta ikävä kyllä juuri sen takia sitä on niin haastavaa kirjoittaa. On vaikeaa pitää jalat maassa, kun selkään voi kasvattaa siivet.jormalaiset kirjoitti:
Voiko sitä lukea missään?
Tällä hetkellä sitä ei vielä voi lukea mistään, olen sen verran ujo että en mielelläni anna muiden lukea sitä... Paras ystäväni on sitä lukenut, mutta muuten se on vielä vain meikäläisen open officella.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mielessäni vieläkin T
Harmi että siinä kävi niinkuin kävi, rakastin sinua. Toivotan sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti löydät sopivan ja hyvän412184Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p501714Persut petti kannattajansa, totaalisesti !
Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,351537- 421508
Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?
Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.21456Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k71450Sinäkö se olit...
Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis31417Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat
Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin21351Hyvää yötä ja kauniita unia!
Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä41275Lepakot ja lepakkopönttö
Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta71243