Onko naisella mitään vastuuta miehen tunteista?

Haluaa edetä nopeasti (ois pitänyt tietysti ottaa varoittavana signaalina), suunnittelee tulevia innokkaasti, syvää henkistä ja fyysistä läheisyyttä, kiinteää yhdessä oloa, arkista hauskaa, intohimoa, lieneekö sitten liian hyvää ollakseen totta...

Varuillaan toki olin alussa ja yritin hillitä toisen innokkuutta, mutta kuukausien kuluessa väkisinkin kiinnyin ja rakastuin, varsinkin, kun tulee komenttia tyyliin, että enää ei vois kuvitellakkaan elämää ilman sinua, rakkauden tunnustuksia, pitkälle meneviä suunnitelmia...

Eniten ihmetyttää se, että jotenkin sitten olisi ihan normaalia toimia kuten hän ja että olisin jotenkin vammainen, kun en käsitä sitä...

No, ei voi mitään nyt pitää päästä eteenpäin, kääntää pää kohti tulevaa ja pitää silmät auki mahdollisuuksille...

Broken Man kirjoitti:

Haluaa edetä nopeasti (ois pitänyt tietysti ottaa varoittavana signaalina), suunnittelee tulevia innokkaasti, syvää henkistä ja fyysistä läheisyyttä, kiinteää yhdessä oloa, arkista hauskaa, intohimoa, lieneekö sitten liian hyvää ollakseen totta...

Varuillaan toki olin alussa ja yritin hillitä toisen innokkuutta, mutta kuukausien kuluessa väkisinkin kiinnyin ja rakastuin, varsinkin, kun tulee komenttia tyyliin, että enää ei vois kuvitellakkaan elämää ilman sinua, rakkauden tunnustuksia, pitkälle meneviä suunnitelmia...

Eniten ihmetyttää se, että jotenkin sitten olisi ihan normaalia toimia kuten hän ja että olisin jotenkin vammainen, kun en käsitä sitä...

No, ei voi mitään nyt pitää päästä eteenpäin, kääntää pää kohti tulevaa ja pitää silmät auki mahdollisuuksille...

Lue lisää

ettet nyt vähän valehtelis...

Broken Man kirjoitti:

Haluaa edetä nopeasti (ois pitänyt tietysti ottaa varoittavana signaalina), suunnittelee tulevia innokkaasti, syvää henkistä ja fyysistä läheisyyttä, kiinteää yhdessä oloa, arkista hauskaa, intohimoa, lieneekö sitten liian hyvää ollakseen totta...

Varuillaan toki olin alussa ja yritin hillitä toisen innokkuutta, mutta kuukausien kuluessa väkisinkin kiinnyin ja rakastuin, varsinkin, kun tulee komenttia tyyliin, että enää ei vois kuvitellakkaan elämää ilman sinua, rakkauden tunnustuksia, pitkälle meneviä suunnitelmia...

Eniten ihmetyttää se, että jotenkin sitten olisi ihan normaalia toimia kuten hän ja että olisin jotenkin vammainen, kun en käsitä sitä...

No, ei voi mitään nyt pitää päästä eteenpäin, kääntää pää kohti tulevaa ja pitää silmät auki mahdollisuuksille...

Lue lisää

Kävikö siinä niin, että tämä nainen suunnitteli tulevia, tunsi läheisyyttä ja intohimoa, teki rakkaudentunnustuksia kuukausien ajan, mutta sinä yritit hillitä. Nainen ei siis saanut vastakaikua tunteilleen. Kun sinä lämpenit, hän oli jo ehtinyt luovuttaa, ehkä loukkaantuakin siitä, kun toinen toppuuttelee.

En tiedä, mutta tällaisen päätelmän kertomastasi voisi tehdä.

Broken Man kirjoitti:

Haluaa edetä nopeasti (ois pitänyt tietysti ottaa varoittavana signaalina), suunnittelee tulevia innokkaasti, syvää henkistä ja fyysistä läheisyyttä, kiinteää yhdessä oloa, arkista hauskaa, intohimoa, lieneekö sitten liian hyvää ollakseen totta...

Varuillaan toki olin alussa ja yritin hillitä toisen innokkuutta, mutta kuukausien kuluessa väkisinkin kiinnyin ja rakastuin, varsinkin, kun tulee komenttia tyyliin, että enää ei vois kuvitellakkaan elämää ilman sinua, rakkauden tunnustuksia, pitkälle meneviä suunnitelmia...

Eniten ihmetyttää se, että jotenkin sitten olisi ihan normaalia toimia kuten hän ja että olisin jotenkin vammainen, kun en käsitä sitä...

No, ei voi mitään nyt pitää päästä eteenpäin, kääntää pää kohti tulevaa ja pitää silmät auki mahdollisuuksille...

Lue lisää

Minusta tässä vaikuttaa olevan impulsiivinen henkilö tämä nainen.. Jos hän leikkisästi suunnitteli tulevaisuutta, vaikka olittekin ihan suhteen alussa, se oli enemmänkin sellaista maalailua..? "Mitäs jos.. ""Ja jos vaikka.." Lyhyessä ajassa ei oikeasti voi vielä tietää tulevaisuudesta ja yhteensopivuudesta. Ehkä hän oli ihastunut ihastuksen tunteeseen ja siihen, että häneen ollaan ihastuneita. Otti siitä tunteesta kaiken innoissaan irti, mutta sitten tutustuitte paremmin ja olitte yhdessä pidempään ja alkoi tuntua, että se olikin enemmän haavekuvaa,kuin todellista.

Ihminen on helposti innoissaan,jos huomaa ihastuneensa, esim.pitkän ajan jälkeen ja haluaa uskoa, että tämä on nyt lopullista. Mutta joskus vain herää siihen, ettei ollutkaan, tunteet hiipuivat. Silloin pitää olla itselle ja toiselle rehellinen, eikä jatkaa väkisin. Sinussa tuskin oli mitään vikaa tai tuskin teit mitään väärin, tunne vain loppui toiselta osapuolelta. Tällaisia ollut itselläkin, että jommallakummalla käynäin.

Kun taas itse menin yksiin nyxän kanssa, minulle oli selvää, että tämän kanssa olen lopun lopun ikää, se vain tuntui siltä, vahvasti,molemmilla. Mutta tulevaisuudesta emme puhuneet juuri mitään. Vuoden päästä mentiin kyllä sitten kihloihin ja kihloista parin vuoden päästä naimisiin. Lapsia alettiin harkita siitä naimisiinmenosta kolmen vuoden päästä. Mutta tulevaisuuden suunnitelmat olivat aina varovaisia. Elettiin vain sitä hetkeä, enimmäkseen. Elämä on vähän sellaista tunnustelua suhteissa, Sanoilla ei pysty tunnetta ylläpitämään. Jos tunteet päättävät hiipua, niin sitten ne hiipuvat,jommalla kummalla tai molemmilla. Elämä on semmoista. Ennen vanhaan saatettiin silti jäädä yhteen, mutta nykyään harvemmin, ainakaan ennen lapsia.

Ei ollenkaan sinne päinkään miten olit viestini tulkinnut, no ehkä viestini oli sekava tunteenpurkaus...

Broken Man kirjoitti:

Ei ollenkaan sinne päinkään miten olit viestini tulkinnut, no ehkä viestini oli sekava tunteenpurkaus...

Ajattelen ettei ole "todellisen" oloista kun heti alussa jo täysillä läpi käydään ja suunnitellaan
yhteinen tulevaisuus. Ei,ei,yhtä nopeasti loppuu kiinnostus ja suuntautuu uuteen.
Tunteet eivät oikeastaan nähdäkseni kohdistu todelliseen ihmiseen vaan johonkin itse luotuun haavekuvaan toisesta. Rasittavaa tunteiden vuoristorataa.

Minä tykkään sinusta.

Täsmennän... jokaisella on vastuu omien tunteiden käsittelystä ja selvittämisestä. Toiselle sitä ei voi ulkoistaa oli tapahtunut mitä tahansa. Yllä viittasin tunteiden syntymiseen.

Välittävä ja myötätuntoinen ihminen ei aiheuta toiselle pahaa mieltä ja jos sen päätyy tekemään, auttaa toista tunteidensa käsittelyssä ja purkamisessa. Ottaa vastaan toisen pahaa oloa ja kuuntelee.

Erotilanne "keskustellaan asiat aidosti halki" vrt. "lähdin kauppaan, enkä enää koskaan palannut tai ottanut yhteyttä".

Miten raiskaus ja pahoinpitely liittyy suhdekeskusteluun? Nuo ovat toisen valinnan viemistä, itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden viemistä, ei parisuhdeasioita. Vai onko sinusta mielenpahoittaminen rakkauden loppumisesta rinnastettavissa raiskaukseen?

Onko miehet todellakin suhdeasioissa niin ressukoita, että tarvitsee jonkun vastuunkantajan epäonnistuneisiin suhteisiin? Eikö voi vaan todeta, että oho, nyt meni pieleen, pahoitin mieleni, rikoin sydämeni ja mennä eteenpäin, ILMAN että tarvitsee syytellä toisia toisten tunteista?

Minkä sille voi jos rakkaus vaan loppuu? Entä jos se mies on itse edesauttanut tunteiden kuolemista ja nainen vaan lähtee, koska ei voi olla onnellinen miehen kanssa, mutta mies kokee tehneensä kaikkensa naisen eteen ja naisen lähtö on väärin ja nainen pitää jotenkin laittaa vastuuseen? Minun exäni oli tälläinen uhrimies. Hän oli alkuun mukava ja ns hyvä mies, mutta vuosien saatossa hänestä tuli ilkeä, katkera ja inhottava. Katselin sitä pitkään, vuosia, mutta totesin, että olen liian onneton siinä suhteessa ja erosin hänestä. Syyksi ei sitten kelvannut se, että olin onneton hänen kanssaan, hänhän oli tehnyt aina kaikkensa minua varten. Hän jankkasi ja jankkasi, koki, ettei saanut erolle mitään syytä, että minä vain otin hatkat vuosien suhteesta. Kun sitten myöhemmin aloin seurustella toisen kanssa, exä hyppäsi takaisin kuvioon ja alkoi syytellä minua pettämisestä, että se oli ainoa syy eroomme, minulla oli tämä toinen mies jo valmiiksi katsottuna ja siksi jätin hänet. Olin hänestä johtanut häntä suhteemme aikana harhaan sanomalla että rakastan häntä. Hän syytti minua siitä, että hän ei koskaan tule saamaan lapsia, kun minä niitä en hänelle koskaan tehnyt ja nyt hän on liian vanha (hän ei halunnut suhteen aikana lapsia, eikä hän ole edes 35v, joten voisi lapsia varmasti saada). Olin hänestä siis vastuussa siitä, että en kestänyt sitä pahaa mieltä mitä hän minulle aiheutti, oli minun syyni, että en ollut onnellinen ja minun olisi pitänyt onnettomana olla hänen kiusattavanaan, jottei hän pahoita mieltään.

Entäs sitten nämä renttuihin rakastuvat naiset? Pelimiehethän ovat kautta aikain huijannut naisia rakastumaan tai edes ihastumaan, mutta se kuitataan "pojat on poikia" lausahduksilla ja syytetään naisia kevytkenkäisyydestä ja tyhmyydestä. Vastuu on silloin(kin) naisen, ei koskaan sen miehen. Vähän ollaan miehille silleen, että soosoo, ei noin saa tehdä, mutta jos nainen tekee samat, niin ollaan heti vastuukysymysten äärellä.

Sitten ihan perusparisuhdeasiat.. Kuka määrittää, että tekikö toinen väärin, vai oliko vaan kemianpuutetta? Nythän meillä on ap:n tapauksesta vaan toinen puoli tarinasta kerrottuna. Oli viettelijätär joka tuli, vokotteli, hyötyi, rikkoi sydämet ja lähti. Mikähän on naisen tarina tähän?

En ole koskaan tavannut ihmistä, joka tietää 100% varmaksi mitä tahtoo elämältään ja parisuhteeltaan. Mielikin voi muuttua, vaikka luuli, että tiesi varmaksi. Omassa esimerkissäni, exäni kanssa, en kelvannut hänelle suhteen aikana täysin, ei halunnut kanssani naimisiin, ei halunnut kanssani lapsia. Sitten kun minulle riitti hänen ilkeytensä ja lähdin, meni varmaan kuukausi, kaksi, kun hän ilmoitti että voisi haluta kanssani nyt naimisiin eikä lapsetkaan pilaisi koko elämää tässä vaiheessa. Harmi vaan, että minun rakkauteni oli kuollut, muutenhan tarina olisi voinut olla onnellinen. Kai. Mutta kuitenkin; mies muutti mielensä ja totesi, että olinkin hänen elämänsä nainen jonka kanssa voi perustaa perheen. Miksen minä saanut muuttaa minun mieltäni hänestä? Miksi minä olisin vastuussa tilanteessa,jossa ei ole oikeaa tai väärää, on vain kahden ihmisen tunteet?

On aika rajua tekstiä sanoa, että ihminen joka ei toimi juuri niin kuin sinun moraalikäsityksesi sanoo, on vastuuttomia, empatiakyvyttömiä, myötätunnottomia ihmishirviöitä..

Olisiko ratkaisu sitten se, että jos jonkun kanssa suhteeseen ryhtyy, ei saa erota, ettei pahoita toisen mieltä? Jos lyhyt suhden tuntuu itsestä väärältä, on pakko jatkaa kun toinen vaikuttaa onnelliselta? Nykyinen aviomieheni teki tuon virheen aiemmassa avioliitossaan. Hän seurusteli naisen kanssa, joka oli ihan kiva, muttei rakkautta varsinaisesti ollut. Hän ajautui naimisiin ja luonnollisesti sitten lapsetkin tehtiin. Pari vuotta siinä vierähti, kun mies heräsikin ja totesi, ettei voi elää siinä elämässä, johon oli ajautunut koska ei halunnut pahoittaa toisen mieltä. Avioero ja rikkinäinen perhe, viikonloppuvanhemmuus ja reissaavat lapset. Kun ero tuli, vaimohan tottakai oli pettynyt ja järkyttynyt, hän oli onnellisesti naimisissa. Mies oli paha, koska oli johtanut häntä harhaan. Miehen olisi pitänyt jatkaa kulissia, koska nainen oli rakastunut. Kyllä, mies teki väärin naista kohtaan, mutta ei pahaa ei tarkoittanut missään vaiheessa. Ihmiset ovat ailahtelevaisia ja tekevät asioita väärin perustein.

Niinno... kirjoitti:

Miten raiskaus ja pahoinpitely liittyy suhdekeskusteluun? Nuo ovat toisen valinnan viemistä, itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden viemistä, ei parisuhdeasioita. Vai onko sinusta mielenpahoittaminen rakkauden loppumisesta rinnastettavissa raiskaukseen?

Onko miehet todellakin suhdeasioissa niin ressukoita, että tarvitsee jonkun vastuunkantajan epäonnistuneisiin suhteisiin? Eikö voi vaan todeta, että oho, nyt meni pieleen, pahoitin mieleni, rikoin sydämeni ja mennä eteenpäin, ILMAN että tarvitsee syytellä toisia toisten tunteista?

Minkä sille voi jos rakkaus vaan loppuu? Entä jos se mies on itse edesauttanut tunteiden kuolemista ja nainen vaan lähtee, koska ei voi olla onnellinen miehen kanssa, mutta mies kokee tehneensä kaikkensa naisen eteen ja naisen lähtö on väärin ja nainen pitää jotenkin laittaa vastuuseen? Minun exäni oli tälläinen uhrimies. Hän oli alkuun mukava ja ns hyvä mies, mutta vuosien saatossa hänestä tuli ilkeä, katkera ja inhottava. Katselin sitä pitkään, vuosia, mutta totesin, että olen liian onneton siinä suhteessa ja erosin hänestä. Syyksi ei sitten kelvannut se, että olin onneton hänen kanssaan, hänhän oli tehnyt aina kaikkensa minua varten. Hän jankkasi ja jankkasi, koki, ettei saanut erolle mitään syytä, että minä vain otin hatkat vuosien suhteesta. Kun sitten myöhemmin aloin seurustella toisen kanssa, exä hyppäsi takaisin kuvioon ja alkoi syytellä minua pettämisestä, että se oli ainoa syy eroomme, minulla oli tämä toinen mies jo valmiiksi katsottuna ja siksi jätin hänet. Olin hänestä johtanut häntä suhteemme aikana harhaan sanomalla että rakastan häntä. Hän syytti minua siitä, että hän ei koskaan tule saamaan lapsia, kun minä niitä en hänelle koskaan tehnyt ja nyt hän on liian vanha (hän ei halunnut suhteen aikana lapsia, eikä hän ole edes 35v, joten voisi lapsia varmasti saada). Olin hänestä siis vastuussa siitä, että en kestänyt sitä pahaa mieltä mitä hän minulle aiheutti, oli minun syyni, että en ollut onnellinen ja minun olisi pitänyt onnettomana olla hänen kiusattavanaan, jottei hän pahoita mieltään.

Entäs sitten nämä renttuihin rakastuvat naiset? Pelimiehethän ovat kautta aikain huijannut naisia rakastumaan tai edes ihastumaan, mutta se kuitataan "pojat on poikia" lausahduksilla ja syytetään naisia kevytkenkäisyydestä ja tyhmyydestä. Vastuu on silloin(kin) naisen, ei koskaan sen miehen. Vähän ollaan miehille silleen, että soosoo, ei noin saa tehdä, mutta jos nainen tekee samat, niin ollaan heti vastuukysymysten äärellä.

Sitten ihan perusparisuhdeasiat.. Kuka määrittää, että tekikö toinen väärin, vai oliko vaan kemianpuutetta? Nythän meillä on ap:n tapauksesta vaan toinen puoli tarinasta kerrottuna. Oli viettelijätär joka tuli, vokotteli, hyötyi, rikkoi sydämet ja lähti. Mikähän on naisen tarina tähän?

En ole koskaan tavannut ihmistä, joka tietää 100% varmaksi mitä tahtoo elämältään ja parisuhteeltaan. Mielikin voi muuttua, vaikka luuli, että tiesi varmaksi. Omassa esimerkissäni, exäni kanssa, en kelvannut hänelle suhteen aikana täysin, ei halunnut kanssani naimisiin, ei halunnut kanssani lapsia. Sitten kun minulle riitti hänen ilkeytensä ja lähdin, meni varmaan kuukausi, kaksi, kun hän ilmoitti että voisi haluta kanssani nyt naimisiin eikä lapsetkaan pilaisi koko elämää tässä vaiheessa. Harmi vaan, että minun rakkauteni oli kuollut, muutenhan tarina olisi voinut olla onnellinen. Kai. Mutta kuitenkin; mies muutti mielensä ja totesi, että olinkin hänen elämänsä nainen jonka kanssa voi perustaa perheen. Miksen minä saanut muuttaa minun mieltäni hänestä? Miksi minä olisin vastuussa tilanteessa,jossa ei ole oikeaa tai väärää, on vain kahden ihmisen tunteet?

On aika rajua tekstiä sanoa, että ihminen joka ei toimi juuri niin kuin sinun moraalikäsityksesi sanoo, on vastuuttomia, empatiakyvyttömiä, myötätunnottomia ihmishirviöitä..

Olisiko ratkaisu sitten se, että jos jonkun kanssa suhteeseen ryhtyy, ei saa erota, ettei pahoita toisen mieltä? Jos lyhyt suhden tuntuu itsestä väärältä, on pakko jatkaa kun toinen vaikuttaa onnelliselta? Nykyinen aviomieheni teki tuon virheen aiemmassa avioliitossaan. Hän seurusteli naisen kanssa, joka oli ihan kiva, muttei rakkautta varsinaisesti ollut. Hän ajautui naimisiin ja luonnollisesti sitten lapsetkin tehtiin. Pari vuotta siinä vierähti, kun mies heräsikin ja totesi, ettei voi elää siinä elämässä, johon oli ajautunut koska ei halunnut pahoittaa toisen mieltä. Avioero ja rikkinäinen perhe, viikonloppuvanhemmuus ja reissaavat lapset. Kun ero tuli, vaimohan tottakai oli pettynyt ja järkyttynyt, hän oli onnellisesti naimisissa. Mies oli paha, koska oli johtanut häntä harhaan. Miehen olisi pitänyt jatkaa kulissia, koska nainen oli rakastunut. Kyllä, mies teki väärin naista kohtaan, mutta ei pahaa ei tarkoittanut missään vaiheessa. Ihmiset ovat ailahtelevaisia ja tekevät asioita väärin perustein.

Lue lisää

Rakkaus on aina riskinotto.Uudet suhteet pelottavat kovasti, kun ei tiedä onko toinen tunteeton hullu joka vaan leikkii vai ihan normaali, ihana mies jonka kanssa voisi olla onnellinen. Jos kokee, että riski tulla satutetuksi on liian iso, silloin ei ala suhteeseen. Jos sitten päättää riskistä huolimatta ryhtyä suhteeseen ja tulee satutetuksi, ei todellakaan voi pistää toista ihmistä vastuuseen omasta teosta. Vihainen voi sille toiselle olla ja pitääkin, mutta vastuussa hän ei kuitenkaan voi olla.

Mutta sitähän ne suhteet ovat; tutustutaan ja katsotaan tuleeko tästä mitään. Sitten muutetaan yhteen ja katsellaan jaksaako toisen kanssa asua yhdessä. Sitten kun ollaan aika varmoja että toinen on ok, mennään naimisiin ja perustetaan perhe.

Mikään ei sinänsä estä käyttämästä toisia hyväksi, ei voi muuta kuin toivoa, että huijattu osapuoli näkee huijauksen taakse. Jos sinä saat elämääsi onnea ja sisältöä toisten tarkoituksenmukaisesta satuttamisesta, niin se on sitten sinun tiesi.

Ikävä kyllä yleensä ne ihmiset jotka valitsevat sen tien, jäävät sille pysyvästi. En tunne yhtäkään pelimiestä tai -naista, joka olisi löytänyt kumppanuuden ja aidon onnen, ilman pettämisiä, sitten myöhemmässäkään elämässä, koska ei pysty enää näkemään toisia ihmisiä minkään arvoisina.. Tokihan nämä sähvärit ovat perheitä perustaneet, mutta pettäminen on erittäin aktiivisessa roolissa heillä ja miksei olisikaan, kun omat lyhyen aikavälin tarpeet ovat tärkeämpiä kuin pitkäaikainen onni, joka seuraa kumppanuudesta ja vakaasta perhe-elämästä.

Yksi tuttu on hyvä esimerkki; oikein kiltti ja hyvä mies, löysi elämänsä naisen ja meni kihloihin. Työmatkansa aikana nainen oli pakannut kamansa, jättänyt sormuksensa, eikä koskaan selittänyt mitään, ei enää vastannut puhelimeen jne. Miehen mielestä koko naiskunta oli hänen tuskansa aiheuttanut ja päätti nimenomaan kostaa kaikille naisille ryhtymällä pelimieheksi. No, pelimiesura jatkuu kai edelleen, en ole ollut vuosiin hänen kanssaan tekemisissä. Viimeksi kun nähtiin, hän kertoi, että ei ole seurustellut 2 viikkoa pidempää kenenkään muun kanssa, kuin tuon exän. Miehellä oli tuolloin ikää 42v. Oli jonkun satunnaisen naisen laittanut paksuksi, muttei lasta juuri jaksanut tavata, koska se olisi tarkoittanut, että olisi pitänyt usein tavata sitä naistakin. Sen sijaan, että mies olisi käsitellyt tunteensa aikanaan, hyväksynyt että nyt kävi näin ja jatkanut eteenpäin, hän jumahti koston kierteeseen ja rikkoi lopulta itsensä. Joku voi sanoa, että se ensimmäinen nainen on vastuussa, mutta lopulta se mies on omista teoistaan vastuussa. Hän valitsi rappion, eikä pysty varmasti koskaan sitoutumaan mihinkään.

Niinno... kirjoitti:

Mutta sitähän ne suhteet ovat; tutustutaan ja katsotaan tuleeko tästä mitään. Sitten muutetaan yhteen ja katsellaan jaksaako toisen kanssa asua yhdessä. Sitten kun ollaan aika varmoja että toinen on ok, mennään naimisiin ja perustetaan perhe.

Mikään ei sinänsä estä käyttämästä toisia hyväksi, ei voi muuta kuin toivoa, että huijattu osapuoli näkee huijauksen taakse. Jos sinä saat elämääsi onnea ja sisältöä toisten tarkoituksenmukaisesta satuttamisesta, niin se on sitten sinun tiesi.

Ikävä kyllä yleensä ne ihmiset jotka valitsevat sen tien, jäävät sille pysyvästi. En tunne yhtäkään pelimiestä tai -naista, joka olisi löytänyt kumppanuuden ja aidon onnen, ilman pettämisiä, sitten myöhemmässäkään elämässä, koska ei pysty enää näkemään toisia ihmisiä minkään arvoisina.. Tokihan nämä sähvärit ovat perheitä perustaneet, mutta pettäminen on erittäin aktiivisessa roolissa heillä ja miksei olisikaan, kun omat lyhyen aikavälin tarpeet ovat tärkeämpiä kuin pitkäaikainen onni, joka seuraa kumppanuudesta ja vakaasta perhe-elämästä.

Yksi tuttu on hyvä esimerkki; oikein kiltti ja hyvä mies, löysi elämänsä naisen ja meni kihloihin. Työmatkansa aikana nainen oli pakannut kamansa, jättänyt sormuksensa, eikä koskaan selittänyt mitään, ei enää vastannut puhelimeen jne. Miehen mielestä koko naiskunta oli hänen tuskansa aiheuttanut ja päätti nimenomaan kostaa kaikille naisille ryhtymällä pelimieheksi. No, pelimiesura jatkuu kai edelleen, en ole ollut vuosiin hänen kanssaan tekemisissä. Viimeksi kun nähtiin, hän kertoi, että ei ole seurustellut 2 viikkoa pidempää kenenkään muun kanssa, kuin tuon exän. Miehellä oli tuolloin ikää 42v. Oli jonkun satunnaisen naisen laittanut paksuksi, muttei lasta juuri jaksanut tavata, koska se olisi tarkoittanut, että olisi pitänyt usein tavata sitä naistakin. Sen sijaan, että mies olisi käsitellyt tunteensa aikanaan, hyväksynyt että nyt kävi näin ja jatkanut eteenpäin, hän jumahti koston kierteeseen ja rikkoi lopulta itsensä. Joku voi sanoa, että se ensimmäinen nainen on vastuussa, mutta lopulta se mies on omista teoistaan vastuussa. Hän valitsi rappion, eikä pysty varmasti koskaan sitoutumaan mihinkään.

Lue lisää

"Yksi tuttu on hyvä esimerkki; oikein kiltti ja hyvä mies, löysi elämänsä naisen ja meni kihloihin. Työmatkansa aikana nainen oli pakannut kamansa, jättänyt sormuksensa, eikä koskaan selittänyt mitään, ei enää vastannut puhelimeen"

auts, vähemmästäkin menettää uskonsa naisiin

Ööö, no näinhän sitä ihmiset tekee. Ei ole mikään pakkko kahdessa kuukaudessa mennä naimisiin ja ihmistä ei edes alle vuodessa oikeasti tunne. Joten ihan olematta mikään pelimies, kyllä normaalit ihmiset usein seurustelee, tutustuu ja pystyy myöntämään senkin, että joskus kaikesta panemisesta huolimatta, intohimo ei olekaan rakkautta ja mieli muuttuu, yhteen ei sovita ja vuoden päästä suhde ei vaan kestäkään enää.

Eikö teille lapsille enää opeteta mitään tunteista, ihmissuhteista tai muusta? Tai oikeastaan ettekö te todellakaan puhu keskenänne, aikuisten kanssa, koulussa tai missään, että maailman kuva on jotenkin noin kamalan yksinkertainen?
Miten voi olla, että nykymaailmassa on kamalan paljon näitä aivan outoja uhri-käsityksiään viljeleviä: jos ei suhteesta tulekaan mitään, heitä on petetty ja heillä on leikitty. Kaikki on muiden vikaa, miehet syyttää naisia petoksista ja naisten kaikki exät on narsisteja: mitään tekemistä ei ole omilla valinnoilla tai vaan elämällä.

Muilla toki on normaaleita pettymyksiä, mutta teidän on elämää suurempia huijauksia.

Jos suhde kaatuu vuodessa, se on petos ja rikos ja verrattavissa raiskaukseenkin, kuten joku jo tuolla esitti. Hoh, hoh! Onko mitään kohtuullisuuden tajua vai viekö käsittelemättömät tunteet noin mukanaan?
Kaikki on teille oikeutta, muiden pitäisi varjella teitä ja olla vastuussa teidän ihan normaalista elämästä jne. Aikuisenakin. Ihan niinkuin joskus lapsena, kun ei voinut valita. Vähän että kaikista muista pitäisi tulla "äiti", joka varjelee pettymyksiltä, suojaa pahalta ja pitää huolta. Kantaa vastuun tunteistakin.

Ei siis millään pahalla, mutta jotenkin tuntuu, ettei osata suhtautua elämään lainkaan, jos siinä on vastoinkäymisiä. Onko se tie niin siloiteltu oikeasti?
Jos joku kuolee ihan normaalin kuoleman, vaikka mummo, niin siinä on heti trauman paikka. Kun lemmikkikani kuolee, on jo masennuslääkkeiden aika.
Kun koulussa ei sitten kaikki menekään suunnitellusti, on opettajat paskoja. Mitä he monesti ovatkin, mutta kai sitä joku vastuu on itselläkin. Jos seurustelusuhteet ei onnistu, muiden pitää muuttua. Jos eka tyttö ei ole kiinnostunut, se on ilkeä, tahallaan paha ja ties mitä: niinkuin sillä ei olisi oikeutta valita ja kukaan muu ei olisi koskaan saanut pakkeja.

Töitä ei osata hakea 20-vuotiaanakaan vaikka ennen 13-vuotiaatkin oli töissä.
Pettymyksiä ei osata käsitellä, heti on muiden vikaa: masennutaan, vihataan, saadaan ihan jo mielenterveysongelmia... Tunteiden käsittely on noin 5-vuotiaan tasolla, vaikka ikää on jo aikuisen verran ja ongelmat sitä luokkaa: ei voi niillä taidoilla pärjätäkään aikuisten maailmassa.

Ja niin edelleen. Kuule, tuleva pelimies, mikä teillä oikein menee pieleen? Miksi te kieltäydytte kasvamasta aikuisiksi?
Onko se ihan oikeasti liian helppoa se elämä, kun ei enää vaan kasveta eikä pärjätä? Muita täytyy syyttää kaikesta, koska omat kyvyt selviytyä on todella ihan lapsen tasolla. Oletteko te oikeasti noin (anteeksi, mutta...) kehityksestä jälkeen jääneitä?
Vai onko näitä mitä lie yleistyneitä kehityshäiriöitä noin hirveän paljon?
Mikä menee pieleen kun ei ihan tavallista elämää kestetä?

Teitä tuntuu olevan ihan huolestuttavan paljon.
Onko niin, että ihmisen mielenterveyden tuhoaakin liian helppo elämä, ennen kuin vaikea? Vai että molemmat on yhtä vaarallisia?
Yleensä yritän välttää sitä "kasva aikuiseksi"-juttua, koska usein sitä viljellään vain siksi, että halutaan häpäistä, manipuloida, vedota epäreilusti jne. kun ollaan eri mieltä, mutta ei, nyt ei voi välttää. Jos ihan oikeasti tunne-elämän käsittely on tällä tasolla niin rakkaat lapset:
Kasvakaa aikuisiksi. Kasvaminen tekee kipeää ja elämään kuuluu ne huonotkin puolet, mutta se pitää vaan kestää.
Joskus elämässä on ihan rankkojakin vastoinkäymisiä ja ihan epäreiluja juttuja, mutta niistä pitää vaan selvitä. Pitää vaan löytää keinot, kasvattaa itseään, mennä eteenpäin, yrittää. Joskus pitää oppia pitämään puolensa, joskus itkeä surua. Elämä on luopumista ja myös joskus pettymyksiä. Epäonnistumisia täällä tulee paljon enemmän kuin onnistumisia. Ihmiset on vaikeita ja sotkuisia eläimiä. Elämä on joskus vuosikausia kestäviä kriisejä ja ei sille vaan mahda aina mitään.
Mutta niille asioille mille mahtaa, pitää tehdä jotain!

Sanon ihan sinunkin parhaaksesi. Oikeasti. Koska et ehkä itse sitä oivalla, mutta tuo on epätervettä ja nimenomaan Sinun kannaltasi. Me muut emme siitä kärsi eikä ne ketkä pärjää, siinä häviä. Mutta teidän samantyyppisten tyyppien kannalta... Yrittäkää tsempata, itsenne takia.

huhhuh. kirjoitti:

"Yksi tuttu on hyvä esimerkki; oikein kiltti ja hyvä mies, löysi elämänsä naisen ja meni kihloihin. Työmatkansa aikana nainen oli pakannut kamansa, jättänyt sormuksensa, eikä koskaan selittänyt mitään, ei enää vastannut puhelimeen"

auts, vähemmästäkin menettää uskonsa naisiin

Lue lisää

Miksi? Onko se siis kaikkien naisien vikaa että yksi on jotain vai eikö miehet ole oikein tietoisia siitä, että ihmiskunnassa, kyllä, tässä 7 miljardin ihmisen joukossa on myös:
huijareita, leikkijöitä, vammaisia, narsisteja, jopa sosiopaatteja, rikollisia, auervaaroja, pummeja, pelureita jne. jne. ja niitä on naisissa ja miehissä.
Onko miehet jotenkin yksinkertaisia?

Minä tiedän kyseisen tapauksen kaltaisia miehiä. En ole menettänyt uskoani miehiin, en vaikka olen itsekin pettynyt rakkaudessa. Koska en ole elänyt siinä harhassa enää sitten lapsuuden, että kaikki ihmiset olisivat hyviä, samankaltaisia tms. kuten en siinäkään että joulupukkia olisi olemassa.
Uskon siis ihan vakaasti, että ommista pettymyksistäni huolimatta, saattaa olla muutakin, että selviän, löydän tai sitten en, mutta että se on vain elämää.
Joskus käy niin ettei löydä. Sille ei sitten mahda mitään, mutta tuskin se kenenkään vika on.

Jos vähemmästäkin kuin yhdestä suhteesta menettää uskonsa, niin kannattaa sitten suosiolla pysytellä alusta saakka ihan yksin. Koska iihmiset tulevat tuottamaan pettymyksiä, silloinkin kun he eivät jätä. Se on ihan 100% varmaa.
Jos et halua siis pettyä naisiin, älä ole koskaan heidän seurassaan, kanssaan, suhteessa jne. jos et halua pettyä miehiin, ihan sama juttu.
Pysy yksin kotona, neljän seinän sisällä, eikä tällekään palstalle kannata paljon kirjoitella, koska täälläkin voi pettyä, tai ainakin monen agressiivisuudesta olen päätellyt, vaikka anonyymi palsta onkin.

En tiedä, missä ihmeen pullossa ja joulumaassa osa ihmisistä elää, mutta kyllä se nyt vaan niin on, että pikku hiljaa isoin osa kohtaa totuuden: maailma ei olekaan ikuinen muumilaakso, lapset kasvaa aikuisiksi ja jokaisella on ongelmansa. Uutiset onkin myös totta ja maailmassa on myös pimeä puoli.
Jos haluaa pitää joulumaasta kiiinni, niin pitää jäädä pulloon. Muuten tuhoaa itsensä kuten edellisen tarinan melko reppanaksi osoittautunut mies, joka luuli kasvavansa pelimieheksi ja "kostavansa" mutta päätyi tyhjyyteen ja lähinnä itsetuhoon ja yksinäisyyteen. Viha ei tuo kuin tyhjyyttä, vaikka olisi pettynytkin.

Me kaikki petymme joskus. Osa selviää ja osa ei. Kai se on inhimillistä, mutta pitäisi kyllä... No joo. Ehkä kaikilla ei vaan rahkeet riitä ajatella laajemmin. 7miljardia ihmistä vs. 1 ihminen, niin, olisihan siinä vähän varaa miettiä ihmisyyden kirjoa.

Kasva aikuiseksi kirjoitti:

Ööö, no näinhän sitä ihmiset tekee. Ei ole mikään pakkko kahdessa kuukaudessa mennä naimisiin ja ihmistä ei edes alle vuodessa oikeasti tunne. Joten ihan olematta mikään pelimies, kyllä normaalit ihmiset usein seurustelee, tutustuu ja pystyy myöntämään senkin, että joskus kaikesta panemisesta huolimatta, intohimo ei olekaan rakkautta ja mieli muuttuu, yhteen ei sovita ja vuoden päästä suhde ei vaan kestäkään enää.

Eikö teille lapsille enää opeteta mitään tunteista, ihmissuhteista tai muusta? Tai oikeastaan ettekö te todellakaan puhu keskenänne, aikuisten kanssa, koulussa tai missään, että maailman kuva on jotenkin noin kamalan yksinkertainen?
Miten voi olla, että nykymaailmassa on kamalan paljon näitä aivan outoja uhri-käsityksiään viljeleviä: jos ei suhteesta tulekaan mitään, heitä on petetty ja heillä on leikitty. Kaikki on muiden vikaa, miehet syyttää naisia petoksista ja naisten kaikki exät on narsisteja: mitään tekemistä ei ole omilla valinnoilla tai vaan elämällä.

Muilla toki on normaaleita pettymyksiä, mutta teidän on elämää suurempia huijauksia.

Jos suhde kaatuu vuodessa, se on petos ja rikos ja verrattavissa raiskaukseenkin, kuten joku jo tuolla esitti. Hoh, hoh! Onko mitään kohtuullisuuden tajua vai viekö käsittelemättömät tunteet noin mukanaan?
Kaikki on teille oikeutta, muiden pitäisi varjella teitä ja olla vastuussa teidän ihan normaalista elämästä jne. Aikuisenakin. Ihan niinkuin joskus lapsena, kun ei voinut valita. Vähän että kaikista muista pitäisi tulla "äiti", joka varjelee pettymyksiltä, suojaa pahalta ja pitää huolta. Kantaa vastuun tunteistakin.

Ei siis millään pahalla, mutta jotenkin tuntuu, ettei osata suhtautua elämään lainkaan, jos siinä on vastoinkäymisiä. Onko se tie niin siloiteltu oikeasti?
Jos joku kuolee ihan normaalin kuoleman, vaikka mummo, niin siinä on heti trauman paikka. Kun lemmikkikani kuolee, on jo masennuslääkkeiden aika.
Kun koulussa ei sitten kaikki menekään suunnitellusti, on opettajat paskoja. Mitä he monesti ovatkin, mutta kai sitä joku vastuu on itselläkin. Jos seurustelusuhteet ei onnistu, muiden pitää muuttua. Jos eka tyttö ei ole kiinnostunut, se on ilkeä, tahallaan paha ja ties mitä: niinkuin sillä ei olisi oikeutta valita ja kukaan muu ei olisi koskaan saanut pakkeja.

Töitä ei osata hakea 20-vuotiaanakaan vaikka ennen 13-vuotiaatkin oli töissä.
Pettymyksiä ei osata käsitellä, heti on muiden vikaa: masennutaan, vihataan, saadaan ihan jo mielenterveysongelmia... Tunteiden käsittely on noin 5-vuotiaan tasolla, vaikka ikää on jo aikuisen verran ja ongelmat sitä luokkaa: ei voi niillä taidoilla pärjätäkään aikuisten maailmassa.

Ja niin edelleen. Kuule, tuleva pelimies, mikä teillä oikein menee pieleen? Miksi te kieltäydytte kasvamasta aikuisiksi?
Onko se ihan oikeasti liian helppoa se elämä, kun ei enää vaan kasveta eikä pärjätä? Muita täytyy syyttää kaikesta, koska omat kyvyt selviytyä on todella ihan lapsen tasolla. Oletteko te oikeasti noin (anteeksi, mutta...) kehityksestä jälkeen jääneitä?
Vai onko näitä mitä lie yleistyneitä kehityshäiriöitä noin hirveän paljon?
Mikä menee pieleen kun ei ihan tavallista elämää kestetä?

Teitä tuntuu olevan ihan huolestuttavan paljon.
Onko niin, että ihmisen mielenterveyden tuhoaakin liian helppo elämä, ennen kuin vaikea? Vai että molemmat on yhtä vaarallisia?
Yleensä yritän välttää sitä "kasva aikuiseksi"-juttua, koska usein sitä viljellään vain siksi, että halutaan häpäistä, manipuloida, vedota epäreilusti jne. kun ollaan eri mieltä, mutta ei, nyt ei voi välttää. Jos ihan oikeasti tunne-elämän käsittely on tällä tasolla niin rakkaat lapset:
Kasvakaa aikuisiksi. Kasvaminen tekee kipeää ja elämään kuuluu ne huonotkin puolet, mutta se pitää vaan kestää.
Joskus elämässä on ihan rankkojakin vastoinkäymisiä ja ihan epäreiluja juttuja, mutta niistä pitää vaan selvitä. Pitää vaan löytää keinot, kasvattaa itseään, mennä eteenpäin, yrittää. Joskus pitää oppia pitämään puolensa, joskus itkeä surua. Elämä on luopumista ja myös joskus pettymyksiä. Epäonnistumisia täällä tulee paljon enemmän kuin onnistumisia. Ihmiset on vaikeita ja sotkuisia eläimiä. Elämä on joskus vuosikausia kestäviä kriisejä ja ei sille vaan mahda aina mitään.
Mutta niille asioille mille mahtaa, pitää tehdä jotain!

Sanon ihan sinunkin parhaaksesi. Oikeasti. Koska et ehkä itse sitä oivalla, mutta tuo on epätervettä ja nimenomaan Sinun kannaltasi. Me muut emme siitä kärsi eikä ne ketkä pärjää, siinä häviä. Mutta teidän samantyyppisten tyyppien kannalta... Yrittäkää tsempata, itsenne takia.

Lue lisää

Vähän pitkä mutta onneksi täyttä asiaa.

Kasva aikuiseksi kirjoitti:

Ööö, no näinhän sitä ihmiset tekee. Ei ole mikään pakkko kahdessa kuukaudessa mennä naimisiin ja ihmistä ei edes alle vuodessa oikeasti tunne. Joten ihan olematta mikään pelimies, kyllä normaalit ihmiset usein seurustelee, tutustuu ja pystyy myöntämään senkin, että joskus kaikesta panemisesta huolimatta, intohimo ei olekaan rakkautta ja mieli muuttuu, yhteen ei sovita ja vuoden päästä suhde ei vaan kestäkään enää.

Eikö teille lapsille enää opeteta mitään tunteista, ihmissuhteista tai muusta? Tai oikeastaan ettekö te todellakaan puhu keskenänne, aikuisten kanssa, koulussa tai missään, että maailman kuva on jotenkin noin kamalan yksinkertainen?
Miten voi olla, että nykymaailmassa on kamalan paljon näitä aivan outoja uhri-käsityksiään viljeleviä: jos ei suhteesta tulekaan mitään, heitä on petetty ja heillä on leikitty. Kaikki on muiden vikaa, miehet syyttää naisia petoksista ja naisten kaikki exät on narsisteja: mitään tekemistä ei ole omilla valinnoilla tai vaan elämällä.

Muilla toki on normaaleita pettymyksiä, mutta teidän on elämää suurempia huijauksia.

Jos suhde kaatuu vuodessa, se on petos ja rikos ja verrattavissa raiskaukseenkin, kuten joku jo tuolla esitti. Hoh, hoh! Onko mitään kohtuullisuuden tajua vai viekö käsittelemättömät tunteet noin mukanaan?
Kaikki on teille oikeutta, muiden pitäisi varjella teitä ja olla vastuussa teidän ihan normaalista elämästä jne. Aikuisenakin. Ihan niinkuin joskus lapsena, kun ei voinut valita. Vähän että kaikista muista pitäisi tulla "äiti", joka varjelee pettymyksiltä, suojaa pahalta ja pitää huolta. Kantaa vastuun tunteistakin.

Ei siis millään pahalla, mutta jotenkin tuntuu, ettei osata suhtautua elämään lainkaan, jos siinä on vastoinkäymisiä. Onko se tie niin siloiteltu oikeasti?
Jos joku kuolee ihan normaalin kuoleman, vaikka mummo, niin siinä on heti trauman paikka. Kun lemmikkikani kuolee, on jo masennuslääkkeiden aika.
Kun koulussa ei sitten kaikki menekään suunnitellusti, on opettajat paskoja. Mitä he monesti ovatkin, mutta kai sitä joku vastuu on itselläkin. Jos seurustelusuhteet ei onnistu, muiden pitää muuttua. Jos eka tyttö ei ole kiinnostunut, se on ilkeä, tahallaan paha ja ties mitä: niinkuin sillä ei olisi oikeutta valita ja kukaan muu ei olisi koskaan saanut pakkeja.

Töitä ei osata hakea 20-vuotiaanakaan vaikka ennen 13-vuotiaatkin oli töissä.
Pettymyksiä ei osata käsitellä, heti on muiden vikaa: masennutaan, vihataan, saadaan ihan jo mielenterveysongelmia... Tunteiden käsittely on noin 5-vuotiaan tasolla, vaikka ikää on jo aikuisen verran ja ongelmat sitä luokkaa: ei voi niillä taidoilla pärjätäkään aikuisten maailmassa.

Ja niin edelleen. Kuule, tuleva pelimies, mikä teillä oikein menee pieleen? Miksi te kieltäydytte kasvamasta aikuisiksi?
Onko se ihan oikeasti liian helppoa se elämä, kun ei enää vaan kasveta eikä pärjätä? Muita täytyy syyttää kaikesta, koska omat kyvyt selviytyä on todella ihan lapsen tasolla. Oletteko te oikeasti noin (anteeksi, mutta...) kehityksestä jälkeen jääneitä?
Vai onko näitä mitä lie yleistyneitä kehityshäiriöitä noin hirveän paljon?
Mikä menee pieleen kun ei ihan tavallista elämää kestetä?

Teitä tuntuu olevan ihan huolestuttavan paljon.
Onko niin, että ihmisen mielenterveyden tuhoaakin liian helppo elämä, ennen kuin vaikea? Vai että molemmat on yhtä vaarallisia?
Yleensä yritän välttää sitä "kasva aikuiseksi"-juttua, koska usein sitä viljellään vain siksi, että halutaan häpäistä, manipuloida, vedota epäreilusti jne. kun ollaan eri mieltä, mutta ei, nyt ei voi välttää. Jos ihan oikeasti tunne-elämän käsittely on tällä tasolla niin rakkaat lapset:
Kasvakaa aikuisiksi. Kasvaminen tekee kipeää ja elämään kuuluu ne huonotkin puolet, mutta se pitää vaan kestää.
Joskus elämässä on ihan rankkojakin vastoinkäymisiä ja ihan epäreiluja juttuja, mutta niistä pitää vaan selvitä. Pitää vaan löytää keinot, kasvattaa itseään, mennä eteenpäin, yrittää. Joskus pitää oppia pitämään puolensa, joskus itkeä surua. Elämä on luopumista ja myös joskus pettymyksiä. Epäonnistumisia täällä tulee paljon enemmän kuin onnistumisia. Ihmiset on vaikeita ja sotkuisia eläimiä. Elämä on joskus vuosikausia kestäviä kriisejä ja ei sille vaan mahda aina mitään.
Mutta niille asioille mille mahtaa, pitää tehdä jotain!

Sanon ihan sinunkin parhaaksesi. Oikeasti. Koska et ehkä itse sitä oivalla, mutta tuo on epätervettä ja nimenomaan Sinun kannaltasi. Me muut emme siitä kärsi eikä ne ketkä pärjää, siinä häviä. Mutta teidän samantyyppisten tyyppien kannalta... Yrittäkää tsempata, itsenne takia.

Lue lisää

Ymmärsinkö siis oikein, että meillä kenelläkään ei ole vastuuta siitä kuinka toisia kohtelemme ja se että ymmärrämme ja hyväksymme sen on osa jonkinlaista aikuistumisriittiä.

Lapsi vielä? kirjoitti:

Ymmärsinkö siis oikein, että meillä kenelläkään ei ole vastuuta siitä kuinka toisia kohtelemme ja se että ymmärrämme ja hyväksymme sen on osa jonkinlaista aikuistumisriittiä.

Lue lisää

No etpä todellakaan ymmärtänyt oikein ja voisi luulla, että tuommoinen asian väänteleminen ja totaalisen lapsellinen yleistäminen vaatii jo aikamoista yritystäkin.

Tuo on hieman kuin lapsen vastaus "aina, ei koskaan, ikinä, mitään vastuuta" semmoinen mustavalkoinen, aika hyvin kuvattu, 5-vuotiaan maailma. Juuri tuostahan tässä on ollut kyse... Joo.
Sen perusteella sanoisin että kyllä, olet lapsi edelleen.

Kun opit olemaan vähän vähemmällä aina, ei koskaan, ikinä, ja semmoisissa yleistyksissä ja kasvamaan oikeasti kuuntelemaan (tässä lukemaan) mihin asia liittyy, mihin sillä vastataan jne. niin olet henkisesti kehittynyt tuon vaiheen yli.
Siihen saakka tulee olemaan aika hankalaa.
Jatka vääntelyä, kyllä se siitä sitten jonain päivänä ehkä helpottaa.

Ilmeisesti olet kirjoitti:

No etpä todellakaan ymmärtänyt oikein ja voisi luulla, että tuommoinen asian väänteleminen ja totaalisen lapsellinen yleistäminen vaatii jo aikamoista yritystäkin.

Tuo on hieman kuin lapsen vastaus "aina, ei koskaan, ikinä, mitään vastuuta" semmoinen mustavalkoinen, aika hyvin kuvattu, 5-vuotiaan maailma. Juuri tuostahan tässä on ollut kyse... Joo.
Sen perusteella sanoisin että kyllä, olet lapsi edelleen.

Kun opit olemaan vähän vähemmällä aina, ei koskaan, ikinä, ja semmoisissa yleistyksissä ja kasvamaan oikeasti kuuntelemaan (tässä lukemaan) mihin asia liittyy, mihin sillä vastataan jne. niin olet henkisesti kehittynyt tuon vaiheen yli.
Siihen saakka tulee olemaan aika hankalaa.
Jatka vääntelyä, kyllä se siitä sitten jonain päivänä ehkä helpottaa.

Lue lisää

Edelleenkään ei sitä vastausta tullut kysymykseen: onko vastuuta toisen tunteista vai ei? Kaikkea mahdollista muuta ja olkiukkoa...

Lapsi vielä? kirjoitti:

Edelleenkään ei sitä vastausta tullut kysymykseen: onko vastuuta toisen tunteista vai ei? Kaikkea mahdollista muuta ja olkiukkoa...

Ihan hemmetin hyvä vastaus "ilmeisesti olet" -kommentti on. Viisivuotias ei tietysti sitä mitenkään voi ymmärtää.

Ei kun nainen on aina huora, lesbohuora, feministihuora tai kaikkein paras: pihtarihuora. Mies on upea Pelimies tai sitten ei voi "biolgiselle totuudelle" mitään. Kyllä näitä selityksiä kuule tehdään enemmän miesten parhaaksi kuin naisten.