En ymmärrä elämää

Teksti on oikein selvää ja kirjoitat hyvin. Uskon kyllä että jos esität toivomuksen ettei vanhemmillesi kerrota, niin se pysyy sinun ja koulupsykologin välisenä asiana.
Kun ei luota itseen niin toimii sen mukaan; ei menesty ja ei jaksa yrittää. Sinun epäonnistumiskokemukset johtuvat paljasti siitä. Ja ei kakkien tarvitse olla niin huippuviisaita. Sinä voit valita ammatin, jossa pärjää vähemmällä opiskelulla. Kakki työt ovat tärkeitä.

Kun menet koulupsykiatrille, niin kysy ensimmäiseksi aikooko hän kertoa vanhemillesi.

En tiedä onko heidän velvollisuutensa kertoa (siinä mielessä että jos siitä olisi apua, meinaan että vanhempien pitäisi olla tietoisia lapsensa huonosta olosta).

Olet jo hyvällä tiellä, kun osaat analysoida tunteitasi ja avaudut!
Epävarmuus on hyvin yleistä nuorilla ja monella muullakin. Sinulla saattaa olla "rima liian korkealla vain", ehkä vanhempasi ovat kunnianhimoisia ja odottavat sinulta liikaa. Kirjoitat oikein hyvin ja olet varmaan hyvin älykäs nuori ihminen. Ehkä et ole vielä löytänyt vain sitä alaa, millä pystyt toteuttamaan itseäsi parhaiten?
Nykyajan yhteiskunta asettaa myös liian korkeita vaatimuksia.
Odotetaan että kaikki olisivat vaikka mitä.

Löysää ja anna itsesi epäonnistua. Mitäs siitä, sanot vain että "kappas vain, pieleen meni taas ja että So what". Tavallaan epäonnistumiset opettavat kaikista eniten.

Itse epäonnistuin jatkuvasti, sitten yritin vain uudelleen ja taas meni pieleen. Sitä ajan kanssa sitten rupeaa onnistumaan. Oikeastaan ihan kiva, kun ei tartte olla niin kauheen hyvä.

Kirjoittele lisää tunnoistasi.
Keksi vaikka yksi kiva asia joka päivä!
Aamulla kun heräät, niin ajattele, että tästä päivästä tulee kiva.
Ota vähän huumorilla.

Sano sille äidillesi, että "elä riitele minulle, ole aikuinen ja ymmärrä että voit puhua minulle kauniisti".
Suomalaisilla äideillä on muuten usein kauhea tapa puhua.
Kysy että onko sulla ongelmia, kun noin tarttee räyhätä!

Mene vaan juttelemaan jonkun kanssa, on hyvä jutella ongelmistaan ulkopuolisen kanssa. Auttaa!

Kaikkea hyvää sinulle!

Rakas toivoton4,

Sinun tekstisti on lähes identtistä sen kanssa, mitä minä koin ollessani nuori. Tunteeni ja oloni oli yhtä kaaosta ja vaikka luulin osaavani kokeisiin, en ne menneet toivomallani tavalla. Minä sain tuolloin apua pahaan olooni ( ja sinun on myös pakko!) ja sain itseni jossakin elämänvaiheessa koottua. Helppoa se ei ollut.

Tekstistäsi päätellen olen hyvin itseäsi analysoiva ja tunteikas ihminen, et tyhmä tai saamaton.

Itse sain apua pahaan olooni ja vaikka olin " seiskan oppilas" pääsin sisään yliopistoon, valmistuin erinomaisin arvosanoin ja nyt teen väitöskirjaa. Ollessani sinun ikäinen ei minulle jäänyt energiaa tulevaisuuden suunnitteluun, koska kaikki energia meni pahanolon kanssa painimiseen.

Mene koulun terveydenhoitajalle, näytä vaikka tuo sinun hyvin kirjoittama teksti. Usko minua, se on sen arvoista, vaikka se ei nyt siltä tunnu.

Kiitos kaikille veisteistänne.

Olen iloinen, että edes muutama luki viestini ja päätti jopa vastata siihen. Annoitte paljon neuvoja mitä voisin tehdä, mutta suurin osa on jo kulunut osalatani pois. Olen yrittänyt olla positiivinen epäonnistumisten suhteen, mutta se silti raapii sisältä, kun tiedän, että olen lukenut ja petrannut kunnolla, mutta lopputulos on silti surkea, todella surkea.
Olen yrittänyt puhua äidilleni, mutta siitä syntyy taas isompi riita. Olen yrittänyt olla kiltisti, tehdä mitä pyytää mutta silti ajaudumme jotenkin riitoihin, joita ei koskaan sovita, unohdetaan vain.
Kaikki ajatukset ja tunteet jotka voin havaita ja tuntea sisälläni ovat solmussa, se onkuin palapeli tai ovi, roskakasa, lankakerä joka on sotkussa. Mitäkään niistä ei saa auki tai selvitettyä. Aina puuttuu viimeinen pala, avain tai muu mikä saisi punottua sen auki ja täyttävän sen kaiken ilolla, elämisen halulla. Joskus olen yrittänyt itse availla niitä, silittää suoriksi, mutta aina tulee uusi este, joka lopettaa kulkuni. Ahdistus joka pyörii kurkussani, vatsassani tuntuu kauhelata, tekeisi mieli vain repiä se pois sieltä, lopettaa tämä tuska vain kokonaan.

Tiedän/tiesin tarkkaan mitä tahodin elämältäni, unema ammatti ja opiskelupaikat. Kuitenkin koulun opo tunnilla tajusin kuinka pitkä matka kaikkeen tuohon on. Miten pystyisin koskaan opiskelemaan lukihäiriöni kanssa mihinkään ammattiin, jossa tarvitsisi englanninkieltä tai muuta? Miten voisin koskaan ujouteni takia toimia muiden ihmisten seurassa?
Ajatus peruskoulun loppumisesta ja siitä että menemme eripaikkoihin opiskelemaan tuntuu kauhealta, en osaa luottaa uusiin ihmisiin, enkä pahemmin tutustuakkaan.

Olen ristiriitainen ihminen, tahdon avauta ja puhua, tahdon apua. Mutta aina kun olen sitä tekemässä, se sama tunne palaa. Vatsani on liekeissä ja maailma alkaa pyöriä. En luota siihen, että kuraattori pysyisi hiljaa asioista joista puhuisimme, vaikka toisaalta tuo saattaisikin pysyä. En toisaalta välitä vanhempieni reaktiosta, mutta toisaalta taas pelkään että he pitäisivät tätä vain huomion hakuna.
Miten voin saada luottamusta ihmisiin?
Ajattelu siitä miten voisin vain mennä ja jutella luottamuksellisesti tuntuu kummalliselta.
Olen luonteeltani ujo ja herkkä, vaikka sitä ei päälleppäin huomaakkaan, kaikki riidan puukottavat sisälläni pahemmin kuin sitä näytänkään ja kaikki se typeryys mitä olen tehnyt ja vanhempieni teitämättömyys tukahduttaa ja ahdistaa. Tiedät väärät tekoni ja tahtoisin kertoa niistä heille, mutta tiedän heidän reaktionsa ja se ahdistaa, en tahdo tehdä tahallani uusia riitoja entisten lisäksi.

Kaikki ne salaisuudet joita pidän sisälläni ajavat minua kauemmas todellisuudesta, valheet ja feikkihymyn esitys luonnistuvat jo melkeimpä paremmin kuin tottapuhuminen. En tahdo vahingoittaa läheisiäni tai ystäviäni, mutta en jaksa pitää tätä kaikkea itsellänikään. Tahtoisin vain lopettaa kaiken, tunnustaa ja kadota, mutta kun ajattelen sitä tajuan että olen liian heikko tekemään kumpaakaan. Voisimpa kelata aikaa vain taakseppäin tai hypätä ajassa tia muuttaa jonnekkin missä kukaan ei tunne. Aloittaa vain alusta.

viesti on ehkä enemminkin pelkkää avautumista, mutta toivon että joku pystyisi auttamaan niiden kaikkien solmujen aukaisemisen mitä sisälläni on.
En omista rohkeutta puhua muualla kuin anonyymisti. Mistä taion luottamusta minun ja jonkun muun välille, tuntemattoman jolle pitäisi avautua ja luottaa ettei kertoisi asioita eteenpäin?

Siitäkin on jo paljon apua, kun kirjoittaa anonyymisti: purkaa tuskaa ulos, pukee tunteitaan sanoiksi ja kun kirjoittaa, niin saattaa saada uusia oivalluksia kun kirjoittaessa nousee muistoja, tapahtumia mieleen alitajunnan kätköstä.
Lukihäiriöt ovat aika yleisiä ja niistä kärsiin monet kuninkaalliset ja julkkikset. Joissain opinnoissa voidaan järjestää jopa suullisia tenttejä. Ja taitaa se monella vain olla niin, että ei pääse unelmiensa ammattiin. Et ole ainoa.
Yksi mahdollisuus on soittaa Suomen Mielenterveysseuran ylläpitämään kriisipuhelimeen. Ei tarvitse ihan hirveä hätä olla, jos soittaa, mutta se maksaa jonkin verran. Ei tarvitse kertoa kuka on ja päivystäjäkään ei kerro nimeään.
Tosi ikävää, kun äitisi ei ota todesta sinun mureitasi.

Myös vanhemmat, kasvattajat voivat elää täysin "pallo" hukassa ja ovat omien menneisyyksiensä vankeja, monesti ihan sokeasti itse sitä tietämättään. Ei ole harvinaista, että kun omat haaveet menevät mönkään niin niitä halutaan nähdä ja odottaa sitten jälkikasvussa, mutta se kun ei ole lasten tehtävä. Siitä näyttää teillä olevan kysymys. On vain ikävää, että vanhemmat tekevät tämän alitajuisesti ja vaistomaisesti.
Teillä veljesi yrittää päteä pärjäämällä, olemalla kympin oppilas ja voihan olla että sinä olet ymmärtänyt tämän ja jopa kapinoit, et tahdokaan pärjäämisellä lunastaa paikkasi ja suosiota ja odotat, että saa olla ja pitää riittää kun on vain perheen lapsi ja sen täysivaltainen jäsen ja rakkauden arvoinen.
Eihän siinä mitään jos saa hyviä arvosanoja, mutta sen pitää lähteä nuoresta itsestään ja ihan vain omista tavoitteista.
Sinulla on oikeus olla erilainen ja ihan oma itsesi. Sinulla on omat lahjasi, paikkasi ja osaamisesi ihan varmasi, jota noilla toisilla ei ole. Kilpaile elämässä vain itsesi kanssa ja satsaa omaa tulevaisuuttasi varten. Elämässä on paljon muutakin kuin arvosanat, koulunumerot: Ei niillä mitata toisen pätemistä. Älä suostu olemaan perheesi mustalammas ja ota ja hyväksy tuota urin osaa mukautuen itsekin siihen.

Ammattihenkilöt kertoo jos kokevat tilanteesi liian huolestuttavaksi. Silloin on heidän "velvollisuutensa kertoa".

Olet saanut nyt vastauksia ja neuvoja.

Jatkat vain eteenpäin!
Kaikki muutkin ovat käyneet samat asiat ja turha jatkaa vellomista.

Kylmästi vaan fiksaat (kuten kaikki muutkin).

Joskus on hyvä jonkun kaataa "kylmää vettä niskaan" ja sanoa, että elämä on KAIKILLE vaikeeta, mutta tarttee itse vaan pärjätä!

Toivon tosiaan kaikkea hyvää ja että meet juttelemaan, - MUTTA elä jää märehtimään!

Kaikkea hyvää!

Lukihäiriöstä; yksi vakavasti lukihäiriöinen ystäväni valmistui erikoislääkäriksi. Eli eteenpäin, lukihäiriö voi olla hidaste, muttei este!

Tässä ketjussa on tullut jo hyviä neuvoja. On paljon ihmisiä, joilla on / on ollut samoja tuntoja, joten et ole yksin.

Sanon vielä senkin, että tekstisi perusteella olet ainakin kielellisesti lahjakas, looginen ja erotat olennaisen epäolennaisesta kuvatessasi ongelmiasi. Olet siis älykäs ihminen. Ehkä olet käymässä läpi jonkinlaista murroskautta psykologisessa elämässäsi, ja se aiheuttaa hankaluutta koulutyöhön keskittymisessä ja vaikuttaa arvosanoihin yms.? Älä missään nimessä erehdy pitämään itseäsi tyhmänä!