Mitä tää on?

Aivan normaalia käytöstä pätkäsuhteen tms.seksisuheen jäkeen oli bipo tai ei.

Kuulostaa enemmän normaalilta masennukselta kuin bipolta. Toki se vähän riippuu sitten siitä kuinka vauhdikasta elämää se nainen on oikein ennen sairastumistaan viettänyt, voihan se olla niin että ap on ollut pelkkä jäävuorenhuippu toisen maniassa. Tai sitten nainen on vain häpeissään siitä että sortui työkaveriaan paneen ja nyt etsii kuumeisesti uutta työtä, mutta koska työmarkkinat ovat mitä ovat tällä hetkellä, niin joutuu sitten kituuttaan nykyisessä työssään

Vaikeaa määritellä vielä tuon ap:n tekstin perusteella mistä on kyse.

Ehkä pelkkää toisen välttelyä ja häpeää työpaikkasuhteen takia, ehkä normaalia masennusta tai ehkä sitten juuri biposta johtuneen manian/hypomanian jälkitautia tai sitten jotain ihan muuta...

Itse kiinnittäisin enemmän huomioita siihen naisen käytökseen ennen suhdetta ja sen aikana. Näkyykö siinä merkkejä maniasta/hypomaniasta? Oliko nainen kauhean kiireinen, puhui sekavia, seksuaalisesti "liian innokas", lupaili ja suunnitteli kaikkea mikä vaikutti jo tuolloin liialliselta (muutetaanko yhteen -kysymys viikon tuntemisen jälkeen jne.)? Silloin kyse voi EHKÄ olla biposta. Jos taas suhde oli enemmänkin ns. normaali työpaikkasuhde, varsinkin nuoren naisen kanssa, niin en vielä mitään bipoleimaa tälle alkaisi kovinkaan herkästi lyömään.

Ap:n tarina kuulostaa kyllä melko samalta kuin minunkin suhteeni bipolaarisen diagnoosin omaavaan naiseen muutama vuosi sitten. Tunteet roihusivat työn ulkopuolella, mutta molemmat saivat pidettyä kulissit töissä pystyssä ja sitten kaikki vain päättyi naisen masennuksen alkamiseen. Sitä seurasi naisen saikuttelu ja sitten välttely. En minäkään uskaltanut mitään vastauksia alkaa naisesta puristaan, mutta edelleen elättelen toiveita että joku päivä hänet takaisin saisin. Onneksi emme ole samassa rakennuksessa töissä, vaikka samassa yrityksessä olemmekin edelleen.

Onhan se vain rankkaa kun sellainen ihminen jota rakastaa ja joka myös myöntää rakastavansa sinua yhtäkkiä ilman mitään ennakkovaroitusta tai syytä päättää kaiken ja sanoo vain että "ei nyt jaksa, mä soittelen sitten kun tästä nousen" ja toinen vain jää odottamaan, ensin viikon, sitten kuukauden ja nyt vuodenkin päästä kaikki on yhtä tuskaa ja toinen on varmaan jo tässä vaiheessa unohtanut toisen täydellisesti.

Olitteko mielestänne hyviä miesystäviä? Osasitteko olla aidosti empaattisia? Olitteko naisen tukena vaikeina hetkinä?

Kysytte täällä miksi mutta yrittäkääpä asettaa itsenne naisen asemaan ja kuvitella minkälaista ko. naisen elämä on ja miltäköhän naisesta mahtaa/mahtoi tuntua(Kuvitelkaa miltä itsestänne tuntuisi naisen asemassa). Ehkä ette vaan olleet sopiva pari. Ehkä naisilla on jotain omia traumoja joita teissä jokin laukaisi. Etenkin tuo toinen viesti jossa naisella oli bipo diagnoosi niin kokemuksesta väittäisin että tällä naisella on taatusti jonkinlaisia vaikeita traumoja menneisyydessään. Bipo ei synny tyhjästä vaan sen syntyyn vaikuttavat myös ympäristötekijät. Silloin voi olla vaikea löytää sellaista miesystävää joka ei riko toisen rajoja ja on tukena.