Kokemukseni vainajan katsomisesta

Hei, Oma kokemukseni

Kerrot miltä 3 viikkoa aiemmin kuollut sukulaisesi näytti käydessäsi häntä katsomassa ennen siunausta. Jotkut tosiaan miettivät "kannattaako" vainajaa katsoa. Se on aina hyvin henkilökohtainen päätös ja omaisille tosiaan kerrotaan etukäteen, jos on oletettavaa, että vainaja on kovin muuttunut ulkonäöltään, kuten tapauksessasi oli. 3 viikkoa kuolemasta on melko pitkä aika, siinä ajassa vainaja jo muuttuu. En ole tavannut omaisia, joiden mielestä oma läheinen olisi pelottavan näköinen kuoltuaan. Tämä johtuu varmasti juuri siitä, että kyseessä on heidän läheisensä. Niinpä sanonkin omaisille, jotka tätä asiaa phtivat, ettei vainajan näkeminen ole pelottavaa. En kuitenkaan sano, että hän on nukkuvan näköinen - ei hän nuku, hän on kuollut ja silloin elintoiminnot ovat lakanneet. Yleensä omaisille vainajan näkeminen on "hyvä asia". Kuolema tulee konkreettiseksi, varsinkin jos on kyseessä äkillinen kuolema, jota on vaikea muuten edes uskoa. Kysymykseen kannattaako vainajaa katsoa, on vaikea antaa yhtä vastausta. Riippuu tilanteesta. Mutta aika vähän on syitä siihen, että katsominen kannattaisi jättää väliin, jos itse tahtoo nähdä läheisensä vielä ennen hautaamista ja samalla vielä hyvästellä hänet.

Ystävällisesti,
Pirkko-pappi

Kiitos Sinulle viestistäsi. Rakkaani siunataan viikon kuluttua ja mietin, pitäisikö minun jättää hänelle viimeinen tervehdys niin, että näen hänet vainajana vai pidänkö sen mielikuvan. joka minulla on hänestä elossa. Onkohan vainajan katsomisella merkitystä oman surutyön kanssa? En ole milloinkaan nähnyt vainajaa, Vaikuttaakohan vainajan näkeminen mielikuvaan siitä, joka minulla on hänestä? Kirjoitit vainajan olleen sukulaisesi. Kuinkahan läheisiä olitte? Toki me kaikki olemme erilaisia, mutta minäkin edelleen mietin, pitäisikö minun käydä katsomassa rakastani vai jätänkö viimeisen jäähyväisen arkulle?

Minä kävin katsomassa sairaalan kappelissa (29 vuotta sitten) isäni ruumista. Olen kiitollinen siitä, että sain nähdä hänen ruumiinsa. Näky on yhä mielessäni elävänä. Se lohduttaa minua. Siinä ei ollut mitään pahaa. Päinvastoin, rakkaan ihmisen kuolleen ruumiinnäkeminen lohduttaa, koska ensimmäinen, hyvin selkeä ajatus, mikä minut täytti,boli että hänen sielunsa ei enää asu tuossa ruumiissa. Oli ihmeellistä, miten selkeänä tuo ajatus tuli. Kuolema ei tuntunut lopulliselta erolta, koska siinä käsitti, että sielunsa on vainluopunut ruumiista asuinsijanaan.

Aivan samanlainen oli kokemukseni 13 vuotta sitten, kun näin läheisen ihmisen ruumiin arkussa ennen siunaustilaisuutta.

Mukava kun herätti keskustelua. Olen siis ketjun aloittaja. Kysymys uskallanko katsoa vainajaa vaan tuntuu olevan todella yleinen. Itse halusin vastata siihen aivan niin kuin asian siinä näin.
Vaikka rehellisesti kerroin että oma kokemukseni oli, vainaja oli jo ehkä hieman "pahan" näköinen, en missään nimessä kadu että katsoin, tekisin saman heti uudestaan. Ja meillehän varoitettiin, vainaja on muuttunut ja sen takia kasvot on peitetty mutta he eivät kiellä meitä nostamasta liinaa kasvoilta. Ja oli muuttunut, mutta en kadu että nostimme liinan, en missään nimessä.
On myös jännää miten näky vainajasta katoaa nopeasti. Nyt en enää muista miltä hän näytti vaikka silloin silmiini todellakin piirtyi hänen kuvansa.
Eniten kai hätkähdytti se totaalinen elottomuus ja se miten vahanukenoloinen vainaja on.
Ehkä kuitenkin, jos on mahdollista, vainajaa kannattaa käydä katsomassa heti, eli esim. samana päivänä kun on kuollut. On hyvin selvää, kun ihminen on avattu ja on kulunut viikkoja kuolemasta, jotain muutoksia siinä tapahtuu.
Mutta jos siihen ei ole mahdollisuutta, rohkaisen käymään silti katsomassa.
Sen lisään vielä, kyseessä oli vanha ihminen jolla toki oli eläessään jo ryppyjä esim. kasvoissa. Jostain syystä kasvot olivat silenneet eli ei ollut ryppyjä vaan sellainen vahamaisuus kasvoissakin. Toinen asia, kädet olivat suhteettoman suuren näköiset (siis kädet jotka olivat laitettu yhteen vähän kuin rukoukseen) muuhun kroppaan verrattuna, hänellä ei ollut eläessää suuret kädet mutta olivat kuin "lapiot" ja turvonneet, en tiedä oliko jotenkin muu kroppa niin paljon pienentynyt ja mennyt painuksiin ja käsiin jäänyt turvotus tai jotain... Se oli erikoisen näköistä. Lisäksi kädet olivat päältä oudot, sinipunaturkoosikirjavat ja ahavoituneet.

Minulla taas sellaiset kokemukset, kun olen nähnyt useammankin läheisen ruumiit, että ruumiin näkeminen ei vaikuta muulla tavoin, kuin että tekee selkeämmäksi sen kuoleman. Uskoo paremmin, että läheinen on todella kuollut. Ruumiin näkeminen ei minulla vaikuta siihen minkälaisena muistan heidät. Ruumiin voi muistaa vain silloin kun haluaa jostain syystä, kuten nyt.

Just näin silloin uskoo ja on uskottava, että läheinen on poissa. Sitten vielä aivan viimeiseksi varmuudeksi kun arkkua aletaan kantaan hautaan.

Olen nähnyt 3 läheistäni kuolleena. Isoäidin, isoisän ja isotädin. Isoisä ja isotäti kuolivat syöpään kesällä, joten heitä oli säilytetty ruumishuoneella pakastimessa. Isoäiti kuoli talvella sydänkohtaukseen, joten eristämättömällä ruumishuoneella pakkanen hoiti säilymisen hautaamiseen asti. Yhdelläkään ei ollut tullut vielä selviä ulkoisia muutoksia, mutta he kaikki näyttivät vahanukeilta. Se oli jotenkin todella konkreettista, että arkussa oli vain rakkaan ihmisen kuori.

Vainajan näkeminen ei tuntunut pahalta, vaan pikemminkin jollain tavalla lohduttavalta. Sain kuitenkin jättää viimeiset hyvästit. Aion jatkossakin katsoa arkkuun, mikäli lupa annetaan.

Kiitos aloittajalle, että annoit ketjun jatkua. Rakkaani siunaus on huomenna. Vielä kun keksisi, miten näistä elämän pirstaleista saisi kasaan jotakin...
Rakkaudella Ulrika

Vainaja saattaa tarrata yllättäen kiinni käteesi.