Valikko
Etsi

Kuolema ja suru

Keskustele kuolemasta ja surutyöstä. Miten auttaa menetyksen kokenutta?

ALOITA UUSI KESKUSTELU

Keskustelut

Eilen 21.27
Suru ja kaipaus edelleen....
Onko vanhempien menetys kaikille yhtä raskas ja lamauttava? Isän kuolemasta tulee jo yli kuukausi, mutta vieläkin on lamaantunut olo. Hautajaiset oli lauantaina, mikä oli elämän raskain päivä ja tiistaina ilmottauduin netissä työnhakijaksi usean vuoden jälkeen. Viime viikolla tulikin kutsu työvoimatoimistoon ja virkailija kyseli, millainen työ kiinnostaa. Omaishoitotyö ja siivoustyö on tullut tutuksi, niin virkailija esitti heti vuoden kestävää siivousalan kurssia ja se olisi alkanut maanantaina. Torstaina tuli tieto kurssille valituksi tulemisesta ja torstai iltana aloin miettimään tilannetta. Tuntuu vaan, että en ole vielä valmis mihinkään kurssille, koska minulla on niin syvä suhde omaan isääni, kun olen isän kanssa asunut jo 44 vuotta. Sitten on vielä hoidettava paljon asioita perunkirjoitusta varten ja monta muutakin asiaa kesken, enkä tällähetkellä todellakaan jaksa tehdä juuri muuta, kuin päivittäiset kotityöt näiden lisäksi. Ei puhettakaan, että jaksaisin olla jollakin kurssilla ensin suurimman osan päivästä. Peruin kurssin ja peruin myös työhaun, koska en todellakaan tässä tilanteessa jaksa hakea töitä. Surutyö on vasta alussa ja hirveä tyhjyyden tunne on päällä, kun isä on poissa, en todellakaan tiedä miten tästä selviän. Vähän aikaa sitten itketti taas kovasti, vaikka tänään oli vähän tasaisempi päivä, mutta itku vaan tulee aaltoina. Vuosi kurssilla tuntuu ikuisuudelta, vielä kun kesäkin on tulossa, niin en tässä elämän tilanteessa halua olla millään kurssilla, kun se ahdistaa. Oikeastaan minun ei ole edes mikään pakko mennä työnhakijaksi, koska isältä jäi perintöä senverran paljon, että sillä tulee kyllä toimeen. Perintö ei kylläkään tuo mitään iloa tällähetkellä, kun isää ei enää ole. Jos isä eläisi, niin perintökin tuntuisi iloiselta asialta, mutta ei vaan tunnu nyt. Antaisin kaikki rahat ja omaisuudet, jos vaan saisi isän takaisin. Täytyy vaan ajatella, että isä on läsnä jokapäivä missä sitten liikkuukin. Isän persoona ei ole haudassa, haudassa on vain isän hauras keho. Isä on Taivaassa ja isällä on nyt uusi, terve, nuori ja ikuinen keho. Sinne minne isäni meni, niin pääsen sinne minäkin sitten, kun minun aikani on täältä lähteä ja sitä päivää vaan odotan kovasti, mutta isä varmaan toivoo, että eläisin täällä iloisella mielellä sen ajan, minkä täällä saan elää, enkä vaipuisi loputtomaan suruun.
17
 
26.07.2015
haluan syyn jatkaa elämääni
olen 22- vuotias, ollut masentunut kuusi vuotta, välillä on parempia aikoja ja välillä huonompia. opintoni eivät etene niin kuin muilla, olen hitaampi ja tarvitsen enemmän ponnistusta kuin muut. kuitenkaan en halua lopettaa opiskelua, sillä se on ainoa minkä avulla jaksan ajatella tulevaisuutta. olen parin vuoden takaisten virheiden vuoksi joutunut velkoihin ja minulla on ulosotossa jonkun verran rahaa. tällä hetkellä tulen toimeen saamillani tuilla, ja toisinaan pyydän vanhemmiltani avustusta, jota kuitenkin yritän maksaa takaisin silloin kun pystyn. kuitenkin inhoan rahan lainaamista, ja pelkään tulevaisuutta raha-asioidenkin takia. opiskelin kuntoutusrahalla mutta se lopetettiin kun en edennyt tarpeeksi. en haluaisi mennä sairaslomalle koska kokemuksesta tiedän että se passivoittaa liikaa eikä ole avuksi. olen aika yksinäinen. minulla on ystäviä ja tuttuja, mutta en uskalla puhua heille, enkä turvautua heihin. saatan välillä sanoa että on paha olla jolloin joku saattaa ehdottaa että tulee luokseni kylään, mutta en yleensä suostu siihen koska en halua olla vaivaksi, ja koska se olisi kiusaannuttavaa olla ihmisraunio seurassa. olen mieluummin yksin ja häiritsemättä ketään. yksi ainoa ystävä on sellainen jolle soitan jos ahdistaa liikaa ja tarvitsen tukea, mutta hänellä on oma elämänsä ja kiireensä. tuntuu että olen epäonnistunut. olen liian vanha olemaan näin hukassa ja viiltelemään itseäni mutta silti teen niin jos olo menee liian kurjaksi. isälläni on uusi perhe joka on selkeästi tärkeämpi. jos isä joskus soittaa niin hän kyselee lähinnä vain opintosuoritusteni perään ja että olenko töissä ja se on ahdistavaa kun tuntuu että olen hyvä ja kiinnostava vain jos olen tuottelias, ja koska juuri masennuksen takia en ole ollut kovin tuottelias, en ole hyvä ihminen tai tytär. äidille en halua aiheuttaa huolta ja sisaruksia ei ole. mietin liian usein itsemurhaa. se on oljenkorsi johon tartun kun tuntuu liian vaikealta. joskus ajattelen että ehkä sen vuoksi en myöskään onnistu asioissa, kun itsemurha tuntuu jatkuvasti hyvältä vaihtoehdolta. välillä mietin vähemmän itseni tappamista ja silloin saatankin olla utelias tulevaisuuteni suhteen, mutta toisinaan ainoa syy miksi vielä olen täällä on läheiseni, sillä en halua aiheuttaa heille sitä pahaa oloa jonka itseni tappaminen heille aiheuttaisi, en halua heidän syyllistävän itseään. haluaisin apua mutta mulla on liian korkea kynnys hakea sitä enempää kuin nyt jo saan. apu, jota tällä hetkellä saan on sama mielialalääke jota olen koko kuuden vuoden ajan käyttänyt, ei muuta. en myöskään pääse kelan tukemaan terapiaan kuin vasta muutaman vuoden päästä, sillä vuoden kestänyt terapiani lopettettiin kun en kokenut sille enää tarvetta. se oli suuri virhe.
6
 
24.07.2015
En jaksa enää! Elämälläni ei ole mitään tarkoitusta!
Kerron nyt teille oman elämäntarinani. Olen 20-vuotias mies pohjois-pohjanmaalta, ja tuntuu että elämäni on menettänyt merkityksensä. Olen aina ollut melko epäsosiaalinen eikä tosiystäviä ole juurikaan ollut. Elämä on kohdellut mua kaltoin. Peruskoulussa olin melko yksinäinen, vain muutamia kavereita, ei ainuttakaan tosiystävää. Seiskaluokalla alkoi kiusaaminen. Mua tönittiin, haukuttiin kehariksi ja vaikka mitä. Kiusaajat alkoivat levitellä minusta juttuja pitkin kaupunkia, niin että maineeni on aika musta täällä kotikaupungissani vieläkin. Vielä nykyäänkin monet vastaantulijat nimittelee mua kun liikun ulkona. Kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle yläasteen jälkeen, sain muutamia kavereita, joiden kanssa on nykyäänkin ihan ok välit, tosin niihin ei tule pidettyä juurikaan yhteyttä koska he asuvat niin kaukana. Soitellaan ehkä kerran vuodessa ja jutellaan muutama minuutti, siihen se jääkin, tuntuu ettei niidenkään kanssa ole enää mitään yhteistä. Silloin opiskeluaikana elämäni oli hitusen parempaa, tosin sielläkin jouduin välillä kiusaajien hampaisiin. Kun lopetin opiskelun viime keväänä, palasin kotipaikkakunnalleni ja muutin omaan kämppään asumaan. Viime kesän ja alkusyksyn olin melko yksinäinen, kunnes lokakuussa tutustuin naapurissa asuvaan lähes samanikäiseen tyttöön, jonka kanssa ystävystyin heti ja meille kehittyi ns. vapaa parisuhde. Luulin viimeinkin saavani sen henkilön, joka säilyy rinnallani loppuelämän. Mutta ei. Marraskuun alussa tyttö sanoi, että haluaisi seurustella toisen kanssa. Ehdotti toki että oltaisiin edelleen ystäviä. Osasyynä oli siinä koska hänellä oli itsetuhoiset ajatukset, joilta hän halusi suojella mua, mutta hänen luonaan kävi silti muita kavereita, mutta minut hän jätti yksin! Olin todella loukkaantunut, koska tunsin taas että minut jätetään ulkopuolelle, mitä minulle on oikeastaan tehty koko elämäni. Toki syynä saattoi olla myöskin se, että olin melko takertuvainen suhteemme aikana, kun olen toistuvasti jäänyt yksin, minun on vaikea luottaa keneenkään, ja siksi halusin aina varmistella, että ethän jätä mua. Aika paljon lähettelin hänelle viestejä eronkin jälkeen, mutta joulun aikaan hän sanoi mulle, että unohda minut ja jätä minut rauhaan. No, en heti suostunut unohtamaan ja edelleen pommitin häntä tekstareilla, koska mulla oli ikävä häntä ja tunteet tallella. Lähettelin kirjeitä, joissa kerroin, miltä tuntuu jäädä ulkopuolelle. Mutta pari viikkoa sitten, hän tuli kahden pojan kanssa kämppääni, ja tyttö kävi minuun käsiksi ja uhkasi hakata minut, jos vielä edes moikkaisin häntä. Ne kaksi poikaakin uhkasivat piestä minut, jos minusta vielä kuuluu yhtään mitään, edes moikkaan sitä tyttöä. Jumalauta kun pelästyin, en nukkunut seuraavana yönä ollenkaan. Elämäni on yhtä helvettiä, exä asuu naapurissa ja vihaa mua varmaan eniten maailmassa, mutta silti sen luona käy kavereita ja he pitävät hauskaa. Mun on varmaan turha enää ikinä tutustua keneenkään, koska oon melko varma siitä, että mut kuitenkin jätetään jälleen ulkopuolelle, ennemmin tai myöhemmin. Oon jo suunnitellut itsemurhaa, joten voisitteko antaa vinkkejä, miten sen saisi tehtyä helpoimmin ja kivuttomimmin?
78
 
23.07.2015
Isän kuolema
Olen 18-vuotias tyttö. Menetin isäni aivan yllättäen puoli vuotta sitten. Isä oli kaikkein läheisin ketä elämässäni oli. En tiedä miten selviän tästä koskaan. Tätä aiemmin olen kokenut ukin kuoleman, mutta se on jotenkin ollut erilaista. Nyt en tiedä miten minun käy. Tuska on niin suuri, että jokainen päivä tuntuu olevan pelkkää painajaista. Öisin en voi nukkua kun pelkään että puhelin soi hetkenä minä hyvänsä. Sain tiedon isän kuolemasta yöllä puhelimitse ja siitä jäi pelko. Pelkään, että äidille tai pikkuveljelle tapahtuu jotain, jatkuva menettämisen pelko on suuri ja se ei jätä rauhaan. Silloin kun saan unta, näen usein unia isästä, joissa hän on terve eikä kuole. Lapsuusunia on paljon. Unista on tuskaa herätä. Toimintakyky on täysin nolla, opinnot ja kaikki on tauolla. En kykene keskittymään mihinkään tai edes kirjoittamaan selkeää tekstiä nyt, silti on pakko saada purkaa kaikkea johonkin. Pelkään tulevia isänpäiviä, jouluja, isän synttäreitä, kaikkia juhlapyhiä, kesiä, ihan kaikkea mitä päiviä tulee. Mietin aina miksi mulle kävi näin. Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tällaisen tuskan. Ajattelen riitoja, joita meillä joskus oli ja niitä pahoja sanoja, joita sanoin jotka vetäisin takaisin jos vain voisin, olin niin kamala ja loukkasin turhaan. Miten kauan menee että selviän? Voiko elämä koskaan olla enää hyvä? Kaikki tuntuu turhalta, tulevaisuuden suunnittelu, mikään ei tunnu elämisen arvoiselta. Kunpa voisin palata ajassa taaksepäin ja vaikuttaa tapahtuneeseen niin ettei tätä olisi sattunut. On paljon päiviä, kun en pääse ylös sängystäni, en jaksa tavata ketään. Eikä ole ketään, kenen kanssa käsitellä tapahtunutta. Elämä ilman isää on niin tuskallista. Mitä voin enää tehdä? Sattuu niin paljon...
3
 
05.07.2015
Suru, läheisen itsemurha, en kestä tuskaa..
On ollut elämässä kaikenlaista, sattunut.. en halua kuulla neuvoja että mene hoitoon,haluaisin ihmisen joka kuuntelee ja ymmärtää. pyydän teiltä neuvoja mitä teen... lapsuuteni oli aika ankara, huumeiden ja alkoholin käyttöä. toinen läheisistäni teki itsemurhan ja toinen heistä kuoli. olen itse töissä ammattiauttajana mutta se ei tässä kohtaa auta. jokaisen suru on erilainen ja kaikki käsittelee omalla tavallaan. olen saanut tukea ystäviltä mutta olen ajautunut ihan pohjalle... omatuntoni kolkuttaa kaikesta, itsetunto-ongelmia on kun en pidä itseäni enää minään.. en ymmärrä miksi vielä olen täällä? en ole tekemässä itsemurhaa mutta on kova ikävä läheisiä ja haluaisin nähdä heidät, onnistuu vain tavalla jota en haluaisi tai osaisi tehdä..ongelma on se että en ole muutamaan vuoteen pitänyt itseäni minään, minulla ei ole tulevaisuutta, kaikki jättävät eikä kukaan välitä. kahden vuoden jälkeen ihastuin mieheen joka sai minut romahtamaan. tiedän että hän välittää minusta mutta jos olen jatkuvasti alakuloinen ja säälittävä, harmiton ihminen, en yhtään ihmettele sitä että hänen kiinnostuksensa lopahtaa.. hän on ainut johon voin oikeasti luottaa ja keltä saan tukea. en osaa kertoa hänelle että kuinka vaikea minun on olla ja elää, miten kerron tunteistani hienovaraisesti sillain että meidän ystävyyssuhde ei katkea, enkä vajoa enempää pohjalle jos saan kieltävän vastauksen.. miten kerron asian kiertäen että saan selvyyden asiaan, tiedän että hänellä on toinenkin nainen jota hän tapailee.olen antanut tahalteen ymmärtää etten hänestä välitä, en ole mielestäni minkään näköinen, häpeän itsessäni kaikkea. miten joku voi ihastua.. kertokaa ihmiset ( en ole enää teini-iässä mutta tarvitsen neuvoja). parempi tietää nyt kuin liian myöhään ovatko hänen tunteensa minua kohtaan kuolleet. olenko ihan hiljaa, ystävänä keskustellen niin kuin ennen vai lähennynkö häntä/kerron jollain tapaa että välitän hänestä enemmän kuin ystävänä? mikä olisi paras.. pääsisi edes yhden askeleen eteenpäin. tiedän että kuulostan ja olenkin nyt hyvin säälittävä, siksi en yhtään ihmettele jos hän sanookin että haluaa pysyä ystävänä vaikka muutama kuukausi sitten kertoi olevansa ihastunut. siitä asiasta emme ole enempää keskustelleet sanallakaan, ollaan vietetty aikaa ystävinä ja paljon. pelkään että hän torjuu minut, ja jään ihan yksin.. muilta ystäviltä en edes pysty enää pyytämään apua, kuka jaksaisi minun valitustani tai säälittävää asennetta. pitkä kirjoitus mutta puran samalla tunteitani.. olisiko joku niin ihana että jaksaisi neuvoa, mitä teen tämän mies asian kanssa. en voi sanoa että välitän sinusta tai olet enemmän kuin ystävä, mielummin jotenkin sillain että hän voi lukea rivien välistä..? tämä asia kun selviää niin voin alkaa hoitamaan omaa terveyttäni, jos hän välittää vielä (ihme olisi koska olen ollut välillä tahalteen epänaisellinen, vaikuttaakohan se miehiin jos et laittaudu ja ole kauneimmillasi vaan päinvastoin..niin olen tehnyt koska tuntuu etten ansaitse ketään..nähnyt kun olen ollut kuumeessa ja hyvin kipeä, eikä kipeenä hirveesti ulkonäkö ja suihkuttelut kiinnosta..) itsetuntoni on nyt niin alhaalla että pyydän ulkopuolisilta neuvoa. mitä itse sanoisitte tai tekisitte.. en uskalla häntä lähestyä. kiitos-
1
 

Sivu /283