Tunteiden puute kumppanin lapsia kohtaan

Lapset eivät ole sinun ja et ole elänyt noita kaikkia vuosia lasten kanssa, joten on aika luonnollista, että sinulla ei ole heihin juuri tunnesidettä. Toinen syy voi olla se mitä jo mainitsitkin, että ehkä suojelet itseäsi, etkä uskalla kiintyä lapsiin, koska pelkäät alitajuisesti eroa.

Kun muutattte saman katon alle, niin alat elämään arkea lasten kanssa. Se on aivan uusi tilanne. Minusta äitipuoli ja isäpuoli ovat myös lasten kasvattajia, koska asuvat samassa taloudessa. Lasten tulee kunnioittaa ja totella myös toista perheessä asuvaa aikuista. En tiedä miten samassa taloudessa voi elää ottamatta osaa lasten kasvatukseen.. niin jotkut väittävät tekevänsä. minulta se ei kuitenkaan olisi onnistunut.

Lapset ja varsinkin teini-ikäiset usein kapinoivat vanhempiensa uutta kumppania kohtaan. Vaikka erosta onkin jo pitkä aika, niin teini-ikään tullessa vanhempien eron kipu saattaa nousta pintaan voimakkaasti ja siitä saa uusi kumppani myös osansa. Mutta toisaalta asiat saattavat mennä aika rauhaisastikin, joten turha sitä pelätä.

Sinä olet ensisijaisesti miehesi kumppani. Sinun suhteesi lapsiin kasvaa sellaisiksi kuin kasvaa. Sinä et voi sitä pakottaa. Älä tunne syyllisyyttä, jos et koe miehesi lapsiin mitään erityistä. Kun muutatte saman katon alle, niin alat tutustumaan heihin vielä paremmin. Aikaa myöten tunneside muuttuu läheisemmäksi.. mutta millaiseksi se muodostuu, älä siitä huoli.. lapsilla on jo isä ja äiti.. ei sinun tarvitse tuntea heitä kohtaan mitään ylimaallista rakkautta, kunhan tulet toimeen heidän kanssaan.

Minä olen ollut mieheni kanssa 8 vuotta. Olen käynyt läpi monenlaiset tunteet suhteessa mieheni lapsiin. Siihen on mahtunut paljon myös negatiivisia tunteita. Tällä hetkellä kummatkin lapset ovat jo isoja.. toinen asuu omillaan ja toinenkin on jo iso teini. Vanhemman kanssa välit ovat neutraalit. Tulemme toimeen ihan hyvin, mutta en ikävöi ja kaipaa häntä. Nuoremman kanssa olemme aika läheisiä.

Jos rakastat miestäsi, niin muuta hänen kanssaan yhteen ja katsokaa miten menee.. ethän mitenkään muuten tiedä mitä yhdessä asumisesta tulee. Yhdessä asuminen on tärkeä askel suhteen etenemiselle ja siihen, että teistä tulee oikeasti läheisiä.

Näin jälkeenpäin katsottuna, uusperhe on ollut minulle se oikea tapa elää "perhe elämää". Mieheni kanssa olemme yhdessä kasvattaneet lapsia. Tämä osa aikainen "vanhemmuus" on ollut minulle juuri sopiva rooli.. olen saanut olla lasten kanssa ja nauttia erilaisista asioista lasten kanssa, mutta olen kuitenkin saanut säilyttää oman vapauteni. Uusperhe sai minut ymmärtämään vanhemmuuden ilot ja haasteet, jonka vuoksi en ole halunnut ja en varmaan tule haluamaankaan omia lapsia.

Samanlaisia etovia tutnemuksia tuntee miehen lapset ja exä ym sukulaiset sinua kohtaan. Joten ole huoleti, tunne on molemminpuolinen.

On kurjaa kun huomaat miten perheenrikkomienen vaikuttaa miehen lähieisin, vasta näin jälkijunassa, olisit ajatellut ennenkuin rikoit perheen. Hankala korjata sitä mitä ulkopuoliset rikkoo.
En usko että kukaan heistä on kiintynyt sinuunkaan, joten sun on tosi helppo irtautua heistä ja antaa heidän elää omaa elämää. Se korjaa myös sienun mielesi sillä uskon että toisten perheeseen kajoaminen tuntuu sinun mielessä ja itstunnossasi. Voit vielä parantua tuosta tunteeesta tai ainakin lieventää sitä.

Heh.. vai kuvittelet kykeneväsi kakkoshuoltajan rooliin... no empä usko kun lähtökohdat on tuommoset, että sotket toisten perheen. Kuka oikeesti haluaa semmoista ihmisitä elämäänsä, muutenkuin kotiapulaiseksi, laastakriksi? Ei kukaan. Kyllä sinun osasi on ihan muu kuin huoltaja, älä enempää ryhdy sotkemaan lapsia... he eivät ole semmoista elämää ansainneet.

Hyvä että purat mielenkiemurasi, ehkä se helpottaa jaan kansas, ja häpeen tunne poistuu, mutta rikottua perhettä ei vkukaan voi enää korjata, viisas ex vaimo lapsineen ei anna ikinä antgeeksi eikä unohda. On se niin vkava asia tulla rikkomaan toisten perhe.

Voi pyhäyksinkertaisuus. KATEELLINEN, KATKERA Lissy iski jälleen. Ymmärrätkö ollenkaa mitä tulla ap. kirjoittaa ja sai myös todella hyvän vastauksen.
Et ymmärrä, et sinne päinkään. Sä et ymmärrä muuta kuin sen oman tyhjän maailmasi.
Kun puhut siitä muiden kateellisuudesta niin varmasti se onkin sinussa, se kateellisuus. Se kadehtiminen on jo tappanut sisimpäsi.
Olet todella katkera ja kateellinen.

Mulla sama juttu kuin aloittajalla.Menin kylläkin lesken kanssa naimisiin ja emännän lapset on melko etäisiä (tunne varmasti molemminpuolinen).
Silloin kun ovat jotain vailla, yleensä rahaa ,näytellään ystävällistä, mutta muuten
ollaan aika "muukalaisia toisillemme" saman katon alla.
Odottelen että "lentävät pesästä",en usko että tilanne muuttuu sitä ennen.
Kaippa sitä voi näinkin elää....

""On kurjaa kun huomaat miten perheenrikkomienen vaikuttaa miehen lähieisin, vasta näin jälkijunassa, olisit ajatellut ennenkuin rikoit perheen. Hankala korjata sitä mitä ulkopuoliset rikkoo.""

Se joka kirjoitti tämän; suosittelen sinulle lämpimästi luetunymmärtämiskurssia. Aloittaja nimittäin kirjoittaa aloituksessaan näin:
"Miehellä ja exällä on viikko-viikko-yhteishuoltajuus. Myös exällä on uusi kumppani, joka oli kuvioissa jo eron aikaan."

Eli miehen ex paneskeli uutta miestä eron aikoihin, ja sinä syytät aloittajaa perheenrikkojaksi? :D

Älä muuta yhteen. ÄLÄ MUUTA YHTEEN. Tuo tunteettomuus tulee vain pahenemaan, usko pois. Sitten astuu kuvaan katkeruus siitä, että joudut jakamaan miehesi ja kotisi niiden lasten kanssa. JA noudattamaan osin miehen eksän haluamia aikatauluja. Asukaa erillänne ja olkaa sitten yhdessä sen verran mitä haluatte. Jos muutat yhteen, ei ole enää pakotietä omaan kämppään, vaan siinä olet ja pysyt uusperheen äitipuolena. Ja PS - nelikymppinen on liian vanha tyttöystäväksi, naisystävä tai seurustelukumppani olisi parempi termi.

Jos nyt sitten päädyt kuitenkin muuttamaan yhteen, niin muista, että lapset voivat päätyä teille 24/7 esim. siksi, että eksä onkin sairas ja kuolee tai että eksä ei jaksa lapsia ja isälle muutto on ainut vaihtoehto huostaanotolle. Tarkkana nyt

Ei luuseri, vaan kokemuksen rintaääni. Sinä 9357 haluat uskoa, se on ihan OK, usko vaan siihen hyvään ja onnistumiseen.

Hei 'isin tyttöystävä'

Mietit suhdettasi kumppanisi lapsiin jos muutatte yhteen asumaan perheeksi. Onkin tärkeä käydä asiaa läpi itse, ettei sitten sälytä asiaa lasten kannettavaksi.

Pääpiirteittäin ajattelen, että asiallinen ja kohtelias kohtelu riittää. Lapsipuolet saavat tarpeeksi, jos käyttäydyt hyvin heitä kohtaan, vaikket nyt niin ihmeellisiä rakkauden tunteita tuntisikaan. On hyvä, ettet koe negatiivisia tunteitakaan. Kiintymys yleensä syntyy yhteisten kokemusten ja ajan myötä. Mitä enemmän viettää aikaa yhdessä, sitä enemmän myös on mahdollista liittyä ja kiintyä.
Tunnesuhdetta ei voi yrittää väkisin. Mutta siihen voi silti vaikuttaa itsekin, ei se ole mikään sinusta riippumaton tekijä. On todettu, että 'hyvä synnyttää hyvää'. Jos teet lapsia kohtaan kohteliaita, ystävällisiä tekoja, pieniä huomionosoituksia jne, on oletettavaa, että tunteesi heitä kohtaan muuttuvat selkeästi positiivisimmiksi. Sama pätee parisuhteessa, työpaikalla, vapaaehtoistyössä jne. Toisten auttaminen, pienet hyväntahtoiset eleet jne pyrkivät lisäämään emotionaalista hyvää myös 'antajassa'.

Ajattelen, että on surullista, jos menettämisen pelko ajaa elämääsi niin, ettet uskalla kiintyä. Voisit ajatella suurena riikautena, että saat edes hetken elää lapsiperheen vilinässä, ennen kuin kasvavat pesästä. Jos kuitenkaan et tätä syvällä sisimmässäsi tahdo, sinun täytyy miettiä vastuusi perheen perustamisessa.

Mitä tuumaat tästä?

Meiju, diakoni

Yhteenmuutto voi joko parantaa tai pahentaa tilannetta. Omaan kokemukseeni perustuen, en suosittele muuttamista saman katon alle. Naiselle asetetaan minusta niin paljon vaatimuksia uusperheissä; pitäisi alkaa kiintymään jonkin toisen lapsiin automaattisesti? Näin voi toki käydä, mutta ei läheskään aina. Itse en, kaikkien yli 12 vuoden aikana, kiintynyt mieheni lapsiin mitenkään erityisesti. Ihan mukavia lapsia toki ovat, mutta kun on omat lapset kuvioissa myös, niin totta kai aidon äidinrakkauden ja aidon huolenpitoni saavat he. Lapsipuolet puolestaan saavat äidillistä hoivaa oman äitinsä luona. Todella harva mies haluaa hoitaa naisen lapsia kuin omiaan, eikä heitä siitä niin usein syyllistetä. Ajatellaan, että miehet nyt vain on tuollaisia. Minusta lapsipuolia pitää kohdella ja huomioida hyvin, mutta omat lapset ovat valtaosalla naisista kuitenkin ne tärkeimmät ja rakkaimmat.

Mieti ennen kun muutat. Minulle kävi niin että miehen teinitytär oli vikko-viikko systeemillä meillä ja kaikki meni hyvin. Oli myös sitä yhteistä aikaa. Pariskuntana. En tuntenut syvää kiintymystä teiniin mutta pärjättiin. Olin hänelle aikuinen ihminen jolta kysyä elämän ongelmista. Toimi hyvin. Tosi hyvin.
Sitten kävikin niin että miehestä tulikin yhdessä yössä yksinhuoltaja. Teinin äiti "hävisi" hänen elämästä pakkohoitoon. Täytyy sanoa se oli yllätys meille kaikille.
Nyt teini ei näe äitiään. Enkä koe olevani äiti hänelle. Kasvatusvastuun olen jättänyt isälleen. Olen aikuinen perheessämme. Autan ja vastaan teinin kysymyksiin. Olen arjessa mukana. En äitinä.

Samaa viserrän kuin sinäkin, en siedä noita miehen omituisia lapsia yhtään, olen ennemmin poissa kun katselen heitä tai teen mitään niiden kansa, kumpa älyisivät joskus että pysyisivät poissa.

Ap:n suhtautuminen on täysin normaalia ja tätä pitää nyt oikein korostaa! Vahingollista on, jos pidät tunteettomuuttasi epänormaalina.

Olen itse uusperheessä miehen kanssa, joka on pienen tytön etäisä. Lapsen äiti on suht. sitova lapsestaan, mikä on aiheuttanut meillä se, että minun ja tytön suhde on väkisinkin jäänyt pinnallisemmalle tasolle kuin haluaisin.

Tulemme kuitenkin varsin hyvin toimeen, pidän lapsesta ja hän minusta. Olennaista on sekin, että mieheni ja minun suhde toimii hyvin ja lapsi muistuttaa isäänsä. Olen hyväksynyt sen, että olen lapselle vain ylimääräinen aikuinen ja miestä isyydessä tukeva kumppani, en mikään huoltaja. Minusta tämä riittää tässä tilanteessa vallan hyvin.



Minua kiinnostaisi tietää, mikä on diakoni Meijun ja Kirkon mielestä on uuden lapsettoman puolison "vastuu perheestä"? Sitäkö, että yksin jätetty - ja usein myös isyydestä sivuutettu - mies jätetään jatkossakin yksin, eikä hänelle lasten edun nimissä sallita uutta onnea, joka äidilläkin tahollaan jo on?

Itselläni melko sama tilanne, sillä erotuksella, että pidän miehen nuoremmasta lapsesta, mutta vanhempaa kohtaan en tunne oikeastaan mitään. Välillä kiusaan itseäni tällä asialla, koska tämä tuntuu minusta pahalta, toivon todella että tämä lapsi ei vaistoa tätä. Itsekin pidän itseäni isän vaimona, tämä nuorempi minulta kysyi yhteenmuuton aikoihin, että olenko nyt sitten äitipuoli, johon vastasin, että teillä on jo niin hyvä äiti ettei siihen enää puolikkaita tarvita, tämä kelpasi lapsillekin vastaukseksi.

Olen tässä pyrkinyt jäsentelemään, mistä tämä minun tunteettomuus johtuu ja olen päätynyt siihen, että olemme tuon vanhemman kanssa niin erilaisia, että emme ole oikein koskaan tutustuneet kunnolla. Nuoremman kanssa meillä on yhteinen harrastus ja kuljemme treeneissä yhdessä (myös äidin viikoilla hänen suostumuksellaan). Nyt olen aloittanut tuon isomman kanssa yhteisen harrastuksen, josta molemmat pidämme, laulamisen. Olen nuorempana laulanut paljon, mutta tämä harrastus jäi, onneksi tällainen yhteinen mielenkiinnon kohde löytyi ja voin viettää lapsen kanssa aikaa yhteisen harrastuksen merkeissä, josko se ystävyys meidänkin välille syntyy. Olisiko aloittajalla jotain yhteistä lapsen kanssa, josta voisi lähteä rakentamaan suhdetta lapseen mukavan tekemisen merkeissä?