Ahdistusta ahdistusta...

Olemme 40-50v välillä oleva pariskunta. Yhteiseloa 20 vuotta takana. Lapsia kaksi.
Olen miettinyt ajoittain eroa ja elämää yleensä toisen lapsen odotusajasta lähtien, noin 10 vuotta. Ajoittain asian ottanut siipan kanssa puheeksi, yritetty taas, mutta minä en vaan tyydy kuulemma mihinkään.
Pari vuotta sitten minulla oli vaikea kriisi, hain mielihyvää peleistä ja sainkin aikaan jonkin verran velkaa. Sitä kadun ikuisesti, sitä kannan mukanani aina. Asiat kyllä selvisi, en tiedä itkikö mies sitä, että minulla oli paha olla ja ajauduin siihen, vai siitä, että rahaa menee nyt jonkin aikaa enemmän velkojeni maksuun. Itse ne maksan kyllä ja olen työssä käyvä, mutta olisihan se raha tietysti mukava käyttää muuhunkin, yhteiseen hyvään ja lapsiin. Hyvin kuitenkin pärjäillään nytkin.
Olisin silloin jo halunnut erota, mutta mies vetosi siihen, että silloinhan hän joutuisi luopumaan kaikesta, mitä on yhdessä rakennettu, eikä hänellä olisi siihen yksin varaa.
No päätettiin yrittää vielä, mutta tilanne ajautuu valitettavasti aina samaan umpikujaan. Minä en vain yksinkertaisesti enää halua/ jaksa yrittää. MInulla on menneisyydessäni ollut asioita , jotka ovat vaikuttaneet minun itsetuntooni ja seksuaalisuuteeni. Nyt kaiken kukkuraksi oma terveyteni alkaa rakoilemaan.
Sain taas tuta, että minä en vain tyydy mihinkään, kun asiasta aloin keskustelemaan, kun ahdisti taas niin paljon, ettei pysty hengittämään. Minun pitäisi kertoa hänelle mitä hänen tulisi tehdä, jotta minä olisin onnellinen. Kysyin, että onko hän onnellinen...no ei tietenkään ole, mutta ei kuitenkaan asian eteen ole mitään tehnyt??? Hei haloo, miksi hän vaan ajelehtii elämän virrassa pitämättä huolta itsestään ja omasta onnestaan. Jokaisen ihmisen onnellisuus on omasta itsestä kiinni.
Minä taidan aloittaa sen oman itseni etsimisen tässä ja nyt. Lapset ovat jo sen verran isoja, että ymmärtävät toivottavasti, että äiti on myös muuta kuin vain äiti.