Kaikuja

Mimmiliiga


Asuessamme Kaikukujalla sinä vuonna, jona lumilautailu tuli olympialajiksi, minulla ei ollut pitkä matka bussipysäkille, josta pääsi kätevästi Finnairin bussilla kentälle. Käveli vain tien yli. Olisin mielelläni roudannut lautaa mukanani, mutta jotain rajaa oli haluihin vedettävä.

Takanani Tannerin hiekkakentälle satoi vettä suuriksi lammikoiksi. Kentällä pelattiin pesäpalloa. Vettyneet haamut löivät kurassa palloa ja juosta löntystelivät lätäköissä märissä lenkkareissaan. Kun tänään katselee sinne, niin siellä pikkupojat kirmaavat raikkaalla tekonurmella pallon perässä. Heistä näkee, että heillä on hauskaa, sekä yksilönä että joukkona, tiiminä. Kenttä kukoistaa upouutena ja rajattuna viheriönä kaupungin rakennusten toimittaessa sille sitä suojelevien muurien virkaa.

Huudot kimpoilevat seinissä. Olen nähnyt vähän onnistuneita projekteja tässä kaupungissa. En puhu käyttöasteista tai euroista, vaan näkyvyydestä elämään. Edes Jätkäsaaren jättimäinen rakennushanke ei ole saanut minussa minkäänlaisia tuntemuksia esiin, mutta tämä pikkukenttä sai. Olisin halunnut mennä potkimaan palloa uusiin maaleihin, veivailemaan itsekseni pitkin linjoja.

- Aika hieno kenttä, sanoin tuntemattomalle vierelläni. Hän putosi alas omasta ajattelupuusta ja vilkaisi minua, sitten kenttää. Hän nappasi toisen kuulokkeen pois korvasta.

- Siis mä en ois kuullu mitään, jos biisien välissä ei sattus oleen taukoja.

Lörpöttelimme kentästä ja jalkapallosta, Stadikan nykytilasta ja IFK:n uudesta hallihankkeesta muutaman minuutin, sitten nousimme eri busseihin. Istuuduttuani alas, niin jälleen janosin sitä mitä olin janonnut aina, olla pikkupoika, palloa potkiva vekara upouusissa faijan ostamissa nappiksissa ravaamassa pitkin kenttää. Mutta minut oli tuomittu ikuiseen paitsioon. Bussin ikkunalasista kuvastuva ihminen ei ollut mikään pikkupoika. Olin lipsahtanut todella kauas sisäisestä todellisuudestani. Ja kun bussi kiihdytti muun liikenteen sekaan, niin katsoin entisen huoneistomme ikkunaan, jonka takana joskus asuin. Jonka takana joskus asuimme. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tänään teit, mitä ajattelit ja missä menit. Tiesin joitain palasia, mutta kokonaisuutta en tuntenut. Toivottavasti sinä tunsit.

Sinulla oli jo lapsia ja elämä, työ, josta toivottavasti pidit. Lajittelit yhä kuittejasi keittiön pöydällä ja huokailit teatraalisesti. Millainen teko olisikaan kulkea pitkin jo asuttuja asuntoja kuin haamu, kulkea läpi menneisyyden ja nähdä kaikki uudelleen erilaisista näkökulmista käsin, suudella jälleen kauniita huuliasi, tuntea ihosi alaston lämpö. Haluaisin tuntea sen minkä aikoinaan tunsin, keveyden. Haluaisin yhä kompuroida lumilautaan, syödä sormin pitsaa ja asentaa kattovaloja sähköiset kätesi lanteillani. Elämä oli kevyt kuin vuokranmaksupäivä, filosofinen. Mutta minä en ollut enää menossa siivoamaan lentokoneita. Työni kuva oli muuttunut, mutta sen suunta ja työnantaja yhä sama.

Luoja kuinka kaipaan ääntäsi, joka kanssani keskusteli, joka kanssani käveli tämän kaupungin halki, ajattelin ja katselin rakennusten nurkkia ja portteja, vähäistä muutosta ihmisten kasvoilla. Katselin tätä kaikkea itseni läpi. Kuulin sen kaikuja, tuuleen kadonneita lauluja.

(reps)