luonnehäiriöinen anoppi

Ilman rajoja ja huolehtivaa vanhempaa eläneen lapsen juttu. Onneksi se ei päde mun mieheen. Ja trust me, olisin kyllä huomannut oireet :)

kirjahan on jo vanha. Eli ei mikään trendijuttu, vaikkakin yhä suosittu kirja. Eli tuskin kovin huono, kun vieläkin ihmiset jaksavat sitä lukea eikä mikään puolen vuoden juttu.

Minä olen luullut, että luonnehäiriölöytyy joistakin koirista.
Nyt anopit jo saaneet tartunnan.
Hurjaa.
Se on ilmeisesti kuin lintuinfluenssa.

Luuletko, että olen viitsinyt jonkun trendi-ilmiön takia viisi vuotta päätäni vaivata? Se, että asian kanssa olen öitä valvonut, pohtinut ja pähkäillyt mikä minussa on vikana ja itseäni syyttänyt ei ole mitään mitä viitsisi aikansa kuluksi tehdä. Se, että joutuu toisen ihmisen henkisen väkivallan uhriksi on mielestäni vakava asia eikä kellään ole oikeutta sotkea sitä muoti-ilmiöön. Vasta kirjan luettuani minua helpotti, enkä enää syytä itseäni. Lue sinäkin niin tiedät mistä puhut.

Hei,

Haluasin kysyä että onko sulla kokemusta henkisesti kiusattuna olemisesta? Vai oletko itse kiusaaja? Avioliitto sisältää kummankin puolison lapsuuden perheiden osalta paljon odotuksia ja toiveita. Lähdin liittooni ja parisuhteeseeni sillä mielellä että minähän joustan jos tarve vaatii, pääsasia että tullaan toimeen mieheni perheen kanssa, minun sukuani kun ei ole lähimaillakaan nykyistä asuinkuntaamme. Pidin anopistani aluksi ja uskouduin hänelle monissakin kipeissä asioissa, joita hän myöhemmin on hienosti onnistunut käyttämään hyväkseen yrittäessään saada miheni uskomaan että minusta on päästävä. Mieheni on ollut tässä meidän välissä vuosia, kunnes masentui todella pahasti ja haki apua. Ja on nyt myöhemmin katunut syvästi että ei tajunut asioita ja äitinsä luonnehäiritötä ajallaan. En minäkään tajunut. Tuntuu loukkaavalta kun kuvailit tätä tilannetta ja anoppini sairautta muoti-ilmiönä. Diagnostiikka eri sairauksiin ja vaivoihin on kehittynyt muutamassa kymmenessä vuodessakin jo huimasti. Mikäli nykytekniikan avulla ihmisiä, oireita ja ongelmia on mahdollista tutkia entistä paremmin, laajemmin ja löytää asioille yhteisiä nimittäjiä, niin eikö tämä ole hyvä asia? Eikö voisi olettaa että se on lohdullista. Ennen ihmisiä kuoli eikä kukaan tiennyt mihin.Nyt tiedetään jo paljon enemmän.Useimpiin sairauksiin on jo lääkkeet ja asianmukaiset hoidot.Ihmisen mielikö olisi pitänyt jättää kokonaan ulos kehityksestä? Onko HIV tai AIDS mielestäsi muoti-ilmiö? Sekin "keksittiin vasta 80-luvulla....

miniä kirjoitti:

Hei,

Haluasin kysyä että onko sulla kokemusta henkisesti kiusattuna olemisesta? Vai oletko itse kiusaaja? Avioliitto sisältää kummankin puolison lapsuuden perheiden osalta paljon odotuksia ja toiveita. Lähdin liittooni ja parisuhteeseeni sillä mielellä että minähän joustan jos tarve vaatii, pääsasia että tullaan toimeen mieheni perheen kanssa, minun sukuani kun ei ole lähimaillakaan nykyistä asuinkuntaamme. Pidin anopistani aluksi ja uskouduin hänelle monissakin kipeissä asioissa, joita hän myöhemmin on hienosti onnistunut käyttämään hyväkseen yrittäessään saada miheni uskomaan että minusta on päästävä. Mieheni on ollut tässä meidän välissä vuosia, kunnes masentui todella pahasti ja haki apua. Ja on nyt myöhemmin katunut syvästi että ei tajunut asioita ja äitinsä luonnehäiritötä ajallaan. En minäkään tajunut. Tuntuu loukkaavalta kun kuvailit tätä tilannetta ja anoppini sairautta muoti-ilmiönä. Diagnostiikka eri sairauksiin ja vaivoihin on kehittynyt muutamassa kymmenessä vuodessakin jo huimasti. Mikäli nykytekniikan avulla ihmisiä, oireita ja ongelmia on mahdollista tutkia entistä paremmin, laajemmin ja löytää asioille yhteisiä nimittäjiä, niin eikö tämä ole hyvä asia? Eikö voisi olettaa että se on lohdullista. Ennen ihmisiä kuoli eikä kukaan tiennyt mihin.Nyt tiedetään jo paljon enemmän.Useimpiin sairauksiin on jo lääkkeet ja asianmukaiset hoidot.Ihmisen mielikö olisi pitänyt jättää kokonaan ulos kehityksestä? Onko HIV tai AIDS mielestäsi muoti-ilmiö? Sekin "keksittiin vasta 80-luvulla....

Lue lisää

Minulla on kokemuksia ja siksi tiedän tunteesi, kuinka tuollainen kirjoitus, johon vastasit, voi loukata. Aloitinkin tämän ketjun löytääkseni jonkun, jolla on sama tilanne anoppinsa kanssa. Tilanne on kuitenkin eri kun ei ole kyse omasta vanhemmasta tai muusta verisukulaisesta. Meillä meni viisi vuotta kunnes saatiin diagnoosi tilanteelle, juuri tämän Mäkelän kirjan myötä. Olisin kiinnostunut kuulemaan minkä verran nykyään olette anoppisi kanssa tekemisissä? Uskallatko antaa lapsiasi hänen hoitoon? Oletteko löytäneet hyviä keinoja tilanteen helpottamiseksi? Pelkään mieheni puolesta, hän ei ole halukas terapiaan...

emilia kirjoitti:

Minulla on kokemuksia ja siksi tiedän tunteesi, kuinka tuollainen kirjoitus, johon vastasit, voi loukata. Aloitinkin tämän ketjun löytääkseni jonkun, jolla on sama tilanne anoppinsa kanssa. Tilanne on kuitenkin eri kun ei ole kyse omasta vanhemmasta tai muusta verisukulaisesta. Meillä meni viisi vuotta kunnes saatiin diagnoosi tilanteelle, juuri tämän Mäkelän kirjan myötä. Olisin kiinnostunut kuulemaan minkä verran nykyään olette anoppisi kanssa tekemisissä? Uskallatko antaa lapsiasi hänen hoitoon? Oletteko löytäneet hyviä keinoja tilanteen helpottamiseksi? Pelkään mieheni puolesta, hän ei ole halukas terapiaan...

Lue lisää

Luitko tuon alla kirjoittamani tekstin missä kerroin itse asiasta vähän enemmän...10v.jne.
Tämä minun anoppi suhteeni siis on ollut todella, todella rankka. Kaikkein lämpimimmin suosittelisin pariterapiaa. Koska mikäli puolisosi ei tajua tilannetta täysin, on asiaa mahdotonta hoitaa ja sinä et jaksa. Tärkeintä on että saatte kummatkin vahvistusta sille että teidän perhe on tärkein ja teillä on täysi oikeus elää tavallanne ja velvollisuus asettaa omat rajanne joita kummatkin puolustatte yhteisenä tiiminä.Tämän anoppi asian takia voi joutua todella koville enkä usko että monikaan tajuaa miten paljon se vie pois elämästä jos sairaan ihmisen kanssa lähtee "pelaamaan" tajuamatta että hän on sairas. Sulta vaaditaan nyt todella vahvaa asennetta ja määrätietoista otetta. kyllä sinä tiedät mikä on oikein ja mikä on väärin...älä anna itsesi sortua uskomaan että sinä olisit voinut jotenkin toisin tekemällä ratkaista asioita. Kyse ei ole ollenkaan sinun persoonastasi. Asia ei oikeastaan liity sinuun. Kyse on siitä että anoppisi on sairas. Kun kysyit että miten paljon ollaan tekemisissä niin minä en ole lainkaan ja viime syksynä tein päätöksen että myöskään lapseni eivät enää sinne mene. Sinulla on vanhempana oikeus siihen, jos oikeasti tunnet että heille suhde ei ole hyväksi.Pitkään ajattelin että anoppini kyllä rakastaa lapsiamme niin paljon että ei heille mitään pahaa aiheuta. Mutta vanhempi tytär sairastui lievään masennukseen ja tämän yhteydessä kävi ilmi että hän oli yrittänyt puhua mummille hyvää äidistä että mummi tykkäisi äidistä ja mummi oli haukkunutkin äitiä tytölle, jolloin hänen pieni päänsä oli ihan sekaisin siitä että kumpi tässä nyt on pahis - äiti vai mummi joista hän kummastakin tykkää.Minulle ei olisi ennen tätä tullut mieleenkään että hän olisi lapsiamme käyttänyt aseenaan, mutta näköjään kaikki on mahdollista.Tyttö on voinut paljon paremmin nyt kun ei ole mennyt enää mummilaan itsekseen lainkaan.Kyllä asia taitaa olla niin että jos anoppisi ei kunnioita sinua sellaisena kuin olet niin ei se voi olla heijastumatta teidän lapsiin tavalla tai toisella. Niin surullista kuin se onkin.

miniä kirjoitti:

Luitko tuon alla kirjoittamani tekstin missä kerroin itse asiasta vähän enemmän...10v.jne.
Tämä minun anoppi suhteeni siis on ollut todella, todella rankka. Kaikkein lämpimimmin suosittelisin pariterapiaa. Koska mikäli puolisosi ei tajua tilannetta täysin, on asiaa mahdotonta hoitaa ja sinä et jaksa. Tärkeintä on että saatte kummatkin vahvistusta sille että teidän perhe on tärkein ja teillä on täysi oikeus elää tavallanne ja velvollisuus asettaa omat rajanne joita kummatkin puolustatte yhteisenä tiiminä.Tämän anoppi asian takia voi joutua todella koville enkä usko että monikaan tajuaa miten paljon se vie pois elämästä jos sairaan ihmisen kanssa lähtee "pelaamaan" tajuamatta että hän on sairas. Sulta vaaditaan nyt todella vahvaa asennetta ja määrätietoista otetta. kyllä sinä tiedät mikä on oikein ja mikä on väärin...älä anna itsesi sortua uskomaan että sinä olisit voinut jotenkin toisin tekemällä ratkaista asioita. Kyse ei ole ollenkaan sinun persoonastasi. Asia ei oikeastaan liity sinuun. Kyse on siitä että anoppisi on sairas. Kun kysyit että miten paljon ollaan tekemisissä niin minä en ole lainkaan ja viime syksynä tein päätöksen että myöskään lapseni eivät enää sinne mene. Sinulla on vanhempana oikeus siihen, jos oikeasti tunnet että heille suhde ei ole hyväksi.Pitkään ajattelin että anoppini kyllä rakastaa lapsiamme niin paljon että ei heille mitään pahaa aiheuta. Mutta vanhempi tytär sairastui lievään masennukseen ja tämän yhteydessä kävi ilmi että hän oli yrittänyt puhua mummille hyvää äidistä että mummi tykkäisi äidistä ja mummi oli haukkunutkin äitiä tytölle, jolloin hänen pieni päänsä oli ihan sekaisin siitä että kumpi tässä nyt on pahis - äiti vai mummi joista hän kummastakin tykkää.Minulle ei olisi ennen tätä tullut mieleenkään että hän olisi lapsiamme käyttänyt aseenaan, mutta näköjään kaikki on mahdollista.Tyttö on voinut paljon paremmin nyt kun ei ole mennyt enää mummilaan itsekseen lainkaan.Kyllä asia taitaa olla niin että jos anoppisi ei kunnioita sinua sellaisena kuin olet niin ei se voi olla heijastumatta teidän lapsiin tavalla tai toisella. Niin surullista kuin se onkin.

Lue lisää

Luin, ja tutulta kuulostaa. Meillä ei vielä ole lapsia, mutta aihe on piakkoin ajankohtainen ja mietin asiaa siksi. Pelkäsinkin juuri tuota, että sitten aletaan heitä käyttää pelinappuloina. Lukiessani kirjoitustasi päätin, etten koskaan anna, toivottavasti tulevien, lasteni mennä yksin sen naisen luo. En ole itse ollut anoppini kanssa tekemisissä kohta kolmeen vuoteen ja se lienee ollut viisas ratkaisu. Hän on maantieteellisesti tarpeeksi kaukana, eikä minulla ole mitään muuta linkkiä hänen asuinpaikkakunnalleen. Välimme katkesivat täysin kun hän vietti muutaman päivän minun ja mieheni kodissa. Vierailu huipentui sen luokan otteluksi, että olin saada oikein "äidin kädestä", puhumattakaan siitä mistä kaikesta hän minua syytti ja haukkui. On jokseenkin lamaannuttava kokemus kuulla jonkun aikuisen suusta sellaista tekstiä, joka olisi kyllä ylittänyt kunnianloukkauksen rajan. Silloin mieheni asettui puolelleni ja hänenkin silmänsä aukesivat. Minun tapaukseni on melko mieto sinun kamaliin kokemuksiisi verrattuna, mutta ymmärrän kyllä millaisia tunteita olet joutunut käsittelemään. Kiva kuulla että perheesi on nyt päässyt irti siitä hullunmyllystä ja omille jaloilleen.
Kiitos kirjoituksestasi ja jaksamista sinulle ja perheellesi!

emilia kirjoitti:

Luin, ja tutulta kuulostaa. Meillä ei vielä ole lapsia, mutta aihe on piakkoin ajankohtainen ja mietin asiaa siksi. Pelkäsinkin juuri tuota, että sitten aletaan heitä käyttää pelinappuloina. Lukiessani kirjoitustasi päätin, etten koskaan anna, toivottavasti tulevien, lasteni mennä yksin sen naisen luo. En ole itse ollut anoppini kanssa tekemisissä kohta kolmeen vuoteen ja se lienee ollut viisas ratkaisu. Hän on maantieteellisesti tarpeeksi kaukana, eikä minulla ole mitään muuta linkkiä hänen asuinpaikkakunnalleen. Välimme katkesivat täysin kun hän vietti muutaman päivän minun ja mieheni kodissa. Vierailu huipentui sen luokan otteluksi, että olin saada oikein "äidin kädestä", puhumattakaan siitä mistä kaikesta hän minua syytti ja haukkui. On jokseenkin lamaannuttava kokemus kuulla jonkun aikuisen suusta sellaista tekstiä, joka olisi kyllä ylittänyt kunnianloukkauksen rajan. Silloin mieheni asettui puolelleni ja hänenkin silmänsä aukesivat. Minun tapaukseni on melko mieto sinun kamaliin kokemuksiisi verrattuna, mutta ymmärrän kyllä millaisia tunteita olet joutunut käsittelemään. Kiva kuulla että perheesi on nyt päässyt irti siitä hullunmyllystä ja omille jaloilleen.
Kiitos kirjoituksestasi ja jaksamista sinulle ja perheellesi!

Lue lisää

En toivoisi kenellekään samanlaista anoppi suhdetta kuin itselläni on ollut, silti paradoksaalista kyllä, tuntuu hyvältä tietää että ei ole tälläisen asian kanssa yksin.Kiitoksia siis keskustelun avauksesta.Jos joskus niitä lapsia siunaantuu, niin pidä tosiaan pääsi kylmänä. Se nimittäin vaatii paljon, se pään kylmänä pitäminen kun ne lapset on niin tärkeitä ja heidän haluaisi saavan mahdollisimman paljon hyviä aikuis-suhteita. Kannattaa vaan pitää mielessä silloin miten tämä anoppi on kohdellut omaa poikaansa (siis sinun miestäsi) ja sinua. Eihän lopulta pysty yhtään sen parempaan lasten lapsien suhteen.Miksi heidän saamansa kohtelu olisi muka erilaista? Tämä on hirvittävän surullista ja vaikeaa koska näissä luonnehäiriöisissä anopeissa näyttää olevan paljon hyvääkin. Ei kukaan täysin kamala ihminen olekaan, mutta älä anna niiden hyvien tekojen hämätä. Jos luonnehäiriöisestä on kyse, niin ne ovat vain peliä ja jos menee siihen mukaan kuvitellen että jokin on muuttunut, niin voi löytää itsensä ja koko perheensä aika kauheasta sopasta. Hyvä asia tässä on se että et asu samalla paikkakunnalla kuin anoppisi. Minä asun 7km päässä, mieheni on vanhemmillaan töissä jne. Omat vanhempani asuvat kaukana, joten tukea ei ole todellakaan ollut, päin vastoin. Joskus sitä miettii että on todellinen ihme että on vielä näinkin järjissään, vaikka en minäkään ihan täysillä taida enää käydä ;0)), mutta suht onnellinen nyt.;0)

miniä kirjoitti:

En toivoisi kenellekään samanlaista anoppi suhdetta kuin itselläni on ollut, silti paradoksaalista kyllä, tuntuu hyvältä tietää että ei ole tälläisen asian kanssa yksin.Kiitoksia siis keskustelun avauksesta.Jos joskus niitä lapsia siunaantuu, niin pidä tosiaan pääsi kylmänä. Se nimittäin vaatii paljon, se pään kylmänä pitäminen kun ne lapset on niin tärkeitä ja heidän haluaisi saavan mahdollisimman paljon hyviä aikuis-suhteita. Kannattaa vaan pitää mielessä silloin miten tämä anoppi on kohdellut omaa poikaansa (siis sinun miestäsi) ja sinua. Eihän lopulta pysty yhtään sen parempaan lasten lapsien suhteen.Miksi heidän saamansa kohtelu olisi muka erilaista? Tämä on hirvittävän surullista ja vaikeaa koska näissä luonnehäiriöisissä anopeissa näyttää olevan paljon hyvääkin. Ei kukaan täysin kamala ihminen olekaan, mutta älä anna niiden hyvien tekojen hämätä. Jos luonnehäiriöisestä on kyse, niin ne ovat vain peliä ja jos menee siihen mukaan kuvitellen että jokin on muuttunut, niin voi löytää itsensä ja koko perheensä aika kauheasta sopasta. Hyvä asia tässä on se että et asu samalla paikkakunnalla kuin anoppisi. Minä asun 7km päässä, mieheni on vanhemmillaan töissä jne. Omat vanhempani asuvat kaukana, joten tukea ei ole todellakaan ollut, päin vastoin. Joskus sitä miettii että on todellinen ihme että on vielä näinkin järjissään, vaikka en minäkään ihan täysillä taida enää käydä ;0)), mutta suht onnellinen nyt.;0)

Lue lisää

Mitäs sanot tästä: Mieheni soitti äidilleen ja ehdotti menevänsä käymään. Anoppi lateli taas kaikki vaivansa (jotka varmasti jossain määrin on todellisia)syyllistäen mieheni niistä ja siitä kun ei ole ollut auttamassa ja ilmoitti lopuksi ettei hänelle merkitse mitään meneekö mieheni käymään vai ei. Käytän sinua nyt psykologina, miten tähän pitäisi oikein suhtautua? Mennä vaan kommentista huolimatta vai olla menemättä jos se kerta on täysin merkityksetöntä? Mihin asti tätä sairautta pitää ymmärtää? Kirjassa sanottiin, että täytyy asettaa rajat.. Aika vaikeita tilanteita.

emilia kirjoitti:

Mitäs sanot tästä: Mieheni soitti äidilleen ja ehdotti menevänsä käymään. Anoppi lateli taas kaikki vaivansa (jotka varmasti jossain määrin on todellisia)syyllistäen mieheni niistä ja siitä kun ei ole ollut auttamassa ja ilmoitti lopuksi ettei hänelle merkitse mitään meneekö mieheni käymään vai ei. Käytän sinua nyt psykologina, miten tähän pitäisi oikein suhtautua? Mennä vaan kommentista huolimatta vai olla menemättä jos se kerta on täysin merkityksetöntä? Mihin asti tätä sairautta pitää ymmärtää? Kirjassa sanottiin, että täytyy asettaa rajat.. Aika vaikeita tilanteita.

Lue lisää

Luin viestisi vasta nyt. Nuo on kinkkisiä juttuja. Oma mieheni on niin syyllistämisellä kasvatettu kuin vain voi olla ja häneen tuo tuommoinen jossain määrin pureekin silloin tällöin. Avain tähän kysymykseen löytyy mielestäni siis miehestäsi. Jos miehesi haluaa mennä äitiään katsomaan, niin se kannattaa sitten tehdä oikeista syistä.Anteeksiantoa ja hyväksyntää etsien sinne ei saa mennä, eikä myöskään sen toivossa että jokin muuttusi, SITÄ EI TAPAHDU. Tuo on tyypllinen lause luonnehäiriöiseltä...ettei muka merkitse mitään meneekö miehesi käymään vai ei. Luonnehäiriöinen rankaisee läheisiään ns. rakkauden ja välittämisen lopettamisen uhkauksella ja välinpitämättömyyden esittämisellä. Tuo väite ei oikeasti pidä paikkaansa.Kyllä hän lapsestaan todennäköisesti välittää. Ongelma vaan on se että lapsi ei ole hänen kontrolloitavissaan ja hän käyttää yhä edelleen aseena omassa pelissään tätä hylkäämisen ajatusta ja sen esille tuomista että se on mahdollista, koska miehesi ei käyttäydy hänen toivomallaan tavalla, suostu siis hänen kontrolliinsa. Tämä on syytä tehdä selväksi jos miehesi sinne menee, että tuon kaltainen syyllistäminen ja ns.uhkailu ei ole se syy miksi miehesi meni käymään. Mikä se syy sitten on? Se kannattaa selvittää itselleen ennen visiittiä.Oman äidin, niinkuin kenen tahansa ihmisen luona käymisestä pitäisi tulla hyvä mieli, kannattaa miettiä tarkasti tuleekohan tässä käymään niin.

Miniä kirjoitti:

Luin viestisi vasta nyt. Nuo on kinkkisiä juttuja. Oma mieheni on niin syyllistämisellä kasvatettu kuin vain voi olla ja häneen tuo tuommoinen jossain määrin pureekin silloin tällöin. Avain tähän kysymykseen löytyy mielestäni siis miehestäsi. Jos miehesi haluaa mennä äitiään katsomaan, niin se kannattaa sitten tehdä oikeista syistä.Anteeksiantoa ja hyväksyntää etsien sinne ei saa mennä, eikä myöskään sen toivossa että jokin muuttusi, SITÄ EI TAPAHDU. Tuo on tyypllinen lause luonnehäiriöiseltä...ettei muka merkitse mitään meneekö miehesi käymään vai ei. Luonnehäiriöinen rankaisee läheisiään ns. rakkauden ja välittämisen lopettamisen uhkauksella ja välinpitämättömyyden esittämisellä. Tuo väite ei oikeasti pidä paikkaansa.Kyllä hän lapsestaan todennäköisesti välittää. Ongelma vaan on se että lapsi ei ole hänen kontrolloitavissaan ja hän käyttää yhä edelleen aseena omassa pelissään tätä hylkäämisen ajatusta ja sen esille tuomista että se on mahdollista, koska miehesi ei käyttäydy hänen toivomallaan tavalla, suostu siis hänen kontrolliinsa. Tämä on syytä tehdä selväksi jos miehesi sinne menee, että tuon kaltainen syyllistäminen ja ns.uhkailu ei ole se syy miksi miehesi meni käymään. Mikä se syy sitten on? Se kannattaa selvittää itselleen ennen visiittiä.Oman äidin, niinkuin kenen tahansa ihmisen luona käymisestä pitäisi tulla hyvä mieli, kannattaa miettiä tarkasti tuleekohan tässä käymään niin.

Lue lisää

Kiitos rohkaisevista ja viisaista sanoista! Viestisi tuli juuri oikeaan aikaan, kyseessä sunnuntai-visiitti. Kyllä mieheni on menossa kyläilemaan, vaikkakin häntä ei juurikaan innosta, kun tietää mitä on edessä. Huutamista, haukkumista, syyttelyä, sitä kestää aina jonkin aikaa, mutta kun hän on sen ryöpyn rauhallisena kuunnellut, ääni voikin muuttua kellossa ihan toiseksi. Sitten onkin luvassa lista hommia, jotka mieheni on velvollisuus hoitaa äitinsä kotona (äiti ei ole vielä edes 60). Toki avulias pitää olla, mutta..
Nyt yritin evästää miestäni niin, että hän uskaltaisi/osaisi laittaa rajat äitinsä jutuille. Ettei hän taas lähtisi nöyrästi kuuntelemaan sitä p...puhetta ja toteamaan vain että "ei pidä paikkaansa". Vaan että sille jauhamiselle tulisi heti alkuunsa piste. Juuri tuo mainitsemasi syyllistäminen ihan kaikesta uppoaa niin hyvin kilttiin ja kuuliaaseen poikaan. "Mitä sekin ja sekin ajattelevat kun kerroin, että sinä olet hyljännyt minut" -tyyppistä tekstiä oikein pursuaa. "Kuinka sinä poikani olet voinut mennä sitoutumaan sellaisen ihmisen kanssa, hänestä tulee varmasti huono äitikin". Tää on tätä, niinkun tiedät. Sattuu se silti, oli diagnoosi mikä tahansa... Kiitos ymmärryksestä ja mukavaa viikonloppua!

emilia kirjoitti:

Kiitos rohkaisevista ja viisaista sanoista! Viestisi tuli juuri oikeaan aikaan, kyseessä sunnuntai-visiitti. Kyllä mieheni on menossa kyläilemaan, vaikkakin häntä ei juurikaan innosta, kun tietää mitä on edessä. Huutamista, haukkumista, syyttelyä, sitä kestää aina jonkin aikaa, mutta kun hän on sen ryöpyn rauhallisena kuunnellut, ääni voikin muuttua kellossa ihan toiseksi. Sitten onkin luvassa lista hommia, jotka mieheni on velvollisuus hoitaa äitinsä kotona (äiti ei ole vielä edes 60). Toki avulias pitää olla, mutta..
Nyt yritin evästää miestäni niin, että hän uskaltaisi/osaisi laittaa rajat äitinsä jutuille. Ettei hän taas lähtisi nöyrästi kuuntelemaan sitä p...puhetta ja toteamaan vain että "ei pidä paikkaansa". Vaan että sille jauhamiselle tulisi heti alkuunsa piste. Juuri tuo mainitsemasi syyllistäminen ihan kaikesta uppoaa niin hyvin kilttiin ja kuuliaaseen poikaan. "Mitä sekin ja sekin ajattelevat kun kerroin, että sinä olet hyljännyt minut" -tyyppistä tekstiä oikein pursuaa. "Kuinka sinä poikani olet voinut mennä sitoutumaan sellaisen ihmisen kanssa, hänestä tulee varmasti huono äitikin". Tää on tätä, niinkun tiedät. Sattuu se silti, oli diagnoosi mikä tahansa... Kiitos ymmärryksestä ja mukavaa viikonloppua!

Lue lisää

Olisi hauska kuulla kuinka sunnuntaina meni? Lisäys vielä tohon että haukkumista ja syyllistämistä ei kannata kuunnella yhtään. Jos sitä tapahtui nyt vähääkään niin eri asenne seuraavalla kerralla. Ei kenenkään tarvitse kuunnella sellaista. Jos olisin miehesi niin kääntyisin pois heti kun arvostelua ja syyllistämistä alkaa ilmetä. Sanoisin vain kylmän rauhallisesti että en tullut tänne kuuntelemaan tätä vaan tervehtimään sinua, vetäisin samantien kengät takaisin jalkaani ja lähtisin pois. Luonnehäiriöiselle pitää tehdä selväksi mitä hänen sopii tehdä ja mitä ei. Seuraavalla kerralla on taas siihen asti kunnes "se" alkaa ja lähtee aina heti pois. Tätä voi toistaa vaikka kymmeniä kertoja mutta koskaan ei kannata jäädä kuuntelemaan solvailua,syyllistämistä tai puolustelemaan mitään tekemisiään tms. Siihen luonnehäiriöisen peliin ei kannata osallistua mitenkään.Kuunteleminen jo riittää ruokkimaan luennehäiriöistä. Hän kuvittelee että hänen sanomisilla ja uhkailulla on niin suuri merkitys että toinen jää sanattomaksi, eli sitäkään ei kannata tehdä.

Miniä kirjoitti:

Olisi hauska kuulla kuinka sunnuntaina meni? Lisäys vielä tohon että haukkumista ja syyllistämistä ei kannata kuunnella yhtään. Jos sitä tapahtui nyt vähääkään niin eri asenne seuraavalla kerralla. Ei kenenkään tarvitse kuunnella sellaista. Jos olisin miehesi niin kääntyisin pois heti kun arvostelua ja syyllistämistä alkaa ilmetä. Sanoisin vain kylmän rauhallisesti että en tullut tänne kuuntelemaan tätä vaan tervehtimään sinua, vetäisin samantien kengät takaisin jalkaani ja lähtisin pois. Luonnehäiriöiselle pitää tehdä selväksi mitä hänen sopii tehdä ja mitä ei. Seuraavalla kerralla on taas siihen asti kunnes "se" alkaa ja lähtee aina heti pois. Tätä voi toistaa vaikka kymmeniä kertoja mutta koskaan ei kannata jäädä kuuntelemaan solvailua,syyllistämistä tai puolustelemaan mitään tekemisiään tms. Siihen luonnehäiriöisen peliin ei kannata osallistua mitenkään.Kuunteleminen jo riittää ruokkimaan luennehäiriöistä. Hän kuvittelee että hänen sanomisilla ja uhkailulla on niin suuri merkitys että toinen jää sanattomaksi, eli sitäkään ei kannata tehdä.

Lue lisää

Sunnuntai meni, kutn arvata saattaa, ei kovin ruusuisesti. Anopin kommentit olivat, ettei häntä kiinnosta ja että miestäni ei kuulemma kiinnosta mitä hänelle kuuluu, niinpä hän ei kerro. Lisäksi hän oli kertonut olevansa todella kipeä ja sairas, silti tarjottu siivousapu ei kelvannut, kun hän (marttyyri) selviää yksinkin. Aijemmin mieheni on jäänyt kuuntelemaan tätä, uskaltamatta asettua vastarintaan. Nyt olimme sopineet, että jos ja kun syyttely alkaa hän lähtee pois ja niin hän tekikin. Hän oli sanonut, ettei tullut tappelemaan. Kun hän lähti niin äkkiä, olen melko varma että anoppi kuvitteli hänen tulevan vielä takaisin. Ainakaan ei tullut pahaa mieltä siitä kaikesta mitä anoppi olisi taas laukonut jos mieheni olisi jäänyt kuuntelemaan. Olit siis ihan oikeassa, se rajojen asettaminen täytyy tapahtua eikä saa alistua kenenkään sylkykupiksi. Vaikeaa se oli miehelleni, tiedän sen, mutta näin kai sen täytyy mennä. Edelleenkin meillä tapellaan, muka jostain muusta, pari päivää ennen näitä vierailuja, kun molemmat on niin hermona siitä mitä tuleman pitää. Valitettavasti tämä vaikuttaa myös meidän suhteen muihin osa-alueisiin... Kai se aikaa myöten lakkaa vaikuttamasta...?

emilia kirjoitti:

Sunnuntai meni, kutn arvata saattaa, ei kovin ruusuisesti. Anopin kommentit olivat, ettei häntä kiinnosta ja että miestäni ei kuulemma kiinnosta mitä hänelle kuuluu, niinpä hän ei kerro. Lisäksi hän oli kertonut olevansa todella kipeä ja sairas, silti tarjottu siivousapu ei kelvannut, kun hän (marttyyri) selviää yksinkin. Aijemmin mieheni on jäänyt kuuntelemaan tätä, uskaltamatta asettua vastarintaan. Nyt olimme sopineet, että jos ja kun syyttely alkaa hän lähtee pois ja niin hän tekikin. Hän oli sanonut, ettei tullut tappelemaan. Kun hän lähti niin äkkiä, olen melko varma että anoppi kuvitteli hänen tulevan vielä takaisin. Ainakaan ei tullut pahaa mieltä siitä kaikesta mitä anoppi olisi taas laukonut jos mieheni olisi jäänyt kuuntelemaan. Olit siis ihan oikeassa, se rajojen asettaminen täytyy tapahtua eikä saa alistua kenenkään sylkykupiksi. Vaikeaa se oli miehelleni, tiedän sen, mutta näin kai sen täytyy mennä. Edelleenkin meillä tapellaan, muka jostain muusta, pari päivää ennen näitä vierailuja, kun molemmat on niin hermona siitä mitä tuleman pitää. Valitettavasti tämä vaikuttaa myös meidän suhteen muihin osa-alueisiin... Kai se aikaa myöten lakkaa vaikuttamasta...?

Lue lisää

Kurja juttu et visiitti meni taas tollalailla.En mä halua sua masentaa, mutta tiekkö ei toi juttu kokonaan ole koskaan vaikuttamatta teidän suhteeseen. Se vaikuttaa aina, tavalla tai toisella. Pahinta meillä on ollut juuri se että anoppi ikäänkuin pääsee meidän väliin. Mun on vaikea suvaita sitä koska itse olen semmonen aika päättäväinen ja varma tyyppi ja kaikki epäoikeudenmukaisuus ottaa mua päähän niin hemmetisti.Mä en ikinä päästäis ketään mun sukulaista mun ja mun miehen väliin. Mun on vaikea käsittää että se ei puolusta kunnolla mua,itseään ja meitä. Musta tuntuu et mä en pysty kunnioittamaan mun miestä kun se sietää mitä vaan, sit mä saan ns. "räpättämällä" sille perille et mikä on oikein ja mikä väärin.Minkälaista kohtelua voi sietää ja minkälaista ei.Kyllä se aina lopulta on samaa mieltä, mutta mä en sit enää varmasti tiedä et onko se oikeesti sitä mieltä, vai sanooko et saa tavallaan rauhan maahan. Eikä mulla lopulta ole sen sotimisen jälkeen yhtään sen parempi mieli ja varmempi olo meistä...Jos ymmärrät.Ja tuo on se asia mikä meidän parisuhdetta syö.Mun miehellä ei ole vahvoja näkemyksiä, kaikki on "ihan sama" ja hän on oppinut olemaan välittämättä jos joku tekee väärin häntä itseä kohtaan. Sen ihmisen minän on joku joskus nujertanut niin kunnolla, et tuntuu et se on välillä ihan hukassa. Ei se voi olla parisuhteessa vaikuttamatta.Ja silloin kun meille tuli lapsi, niin selvästi mieheni luuli että nyt hänen äitinsä kerrankin näkee että miten hyvä juttu tämä meidän parisuhde on ja on hänen isyydestään ylpeä.Pettymys oli suuri kun ei siinä niin käynyt, päinvastoin. Siksi viime viestissä sanoin että mikään ei muutu, ei millonkaan eikä mistään syystä tässä anopissa. Meillä on nykyään ihan ok parisuhde kun ei olla tekemisissä appivanhempien kanssa. Heti huononee suhde jos ollaan. Että kai siitä sitten pystyy jotain päättelemään.

Miniä kirjoitti:

Kurja juttu et visiitti meni taas tollalailla.En mä halua sua masentaa, mutta tiekkö ei toi juttu kokonaan ole koskaan vaikuttamatta teidän suhteeseen. Se vaikuttaa aina, tavalla tai toisella. Pahinta meillä on ollut juuri se että anoppi ikäänkuin pääsee meidän väliin. Mun on vaikea suvaita sitä koska itse olen semmonen aika päättäväinen ja varma tyyppi ja kaikki epäoikeudenmukaisuus ottaa mua päähän niin hemmetisti.Mä en ikinä päästäis ketään mun sukulaista mun ja mun miehen väliin. Mun on vaikea käsittää että se ei puolusta kunnolla mua,itseään ja meitä. Musta tuntuu et mä en pysty kunnioittamaan mun miestä kun se sietää mitä vaan, sit mä saan ns. "räpättämällä" sille perille et mikä on oikein ja mikä väärin.Minkälaista kohtelua voi sietää ja minkälaista ei.Kyllä se aina lopulta on samaa mieltä, mutta mä en sit enää varmasti tiedä et onko se oikeesti sitä mieltä, vai sanooko et saa tavallaan rauhan maahan. Eikä mulla lopulta ole sen sotimisen jälkeen yhtään sen parempi mieli ja varmempi olo meistä...Jos ymmärrät.Ja tuo on se asia mikä meidän parisuhdetta syö.Mun miehellä ei ole vahvoja näkemyksiä, kaikki on "ihan sama" ja hän on oppinut olemaan välittämättä jos joku tekee väärin häntä itseä kohtaan. Sen ihmisen minän on joku joskus nujertanut niin kunnolla, et tuntuu et se on välillä ihan hukassa. Ei se voi olla parisuhteessa vaikuttamatta.Ja silloin kun meille tuli lapsi, niin selvästi mieheni luuli että nyt hänen äitinsä kerrankin näkee että miten hyvä juttu tämä meidän parisuhde on ja on hänen isyydestään ylpeä.Pettymys oli suuri kun ei siinä niin käynyt, päinvastoin. Siksi viime viestissä sanoin että mikään ei muutu, ei millonkaan eikä mistään syystä tässä anopissa. Meillä on nykyään ihan ok parisuhde kun ei olla tekemisissä appivanhempien kanssa. Heti huononee suhde jos ollaan. Että kai siitä sitten pystyy jotain päättelemään.

Lue lisää

Joo, olen kyllä jo jonkun aikaa asennoitunut siihen, ettei anoppi koskaan tule muuttumaan, iän myötähän kaikki menee vaan pahempaan suuntaan. Jotenkin vaan toivoisin, että opittaisiin tässä minun ja mieheni välisessä suhteessa käsittelemään asiaa ajan myötä paremmin niin, ettei se vaikuttaisi meidän elämään niin kovin. Juuri tuota "räpättämistä" meilläkin on, kun välillä tuntuu ettei mieheni saa sanottua äidilleen tiukasti ja siitä just tulee se epävarmuuden tunne omaan parisuhteeseen. "Ihan sama" kuulostaa tutulta, en vaan ole vielä oikein päässyt jyvälle siitä miten tämä luonnehäiriö on vaikuttanut mieheni lapsuuteen, vai onko anopin sairaus alkanut ilmetä vasta sitten kun on pitänyt päästää irti lapsestaan aikuistumisen myötä. Tiedän tunteesi, että joka kerta kun mies puolustelee äitiään, karvat nousee pystyyn. Viime puhelua olin tosin vierestä kuuntelemassa ja sparraamassa ja siinä anopin valitusmonologi päättyikin melko lyhyeen, asiallisesti, mutta napakasti. On niin kovin säälittävää huomata kuinka paljon anoppi poikaansa ikävöi, että keksii jotain soittamista, vaikka joka kerta sanookin olevansa niin väsynyt ettei halua olla missään tekemisissä, kun hänet vielä on hylättykin -mieheni toimesta ja minun toivomuksesta- hänen mielestään. Olen joskus sanonut anopilleni, ettei hänen tarvitse olla minun kanssa tekemisissä jos kerta niin kovasti minua vihaa, mutta ettei sen tarvitse tarkoittaa suhteen katkeamista omaan poikaan. No, kuten tiedämme, järkipuheella ei ole näissä tapauksissa mitään merkitystä. Joskus sitä oikein säikähtää omia vihan tunteita ja kuinka pelkkä anopin äänen kuuleminen puhelimen vierestä sai aikaan sellaisen adrenaliinipiikin, että tärisin. Kai tämä pitää vaan ajatella niin, että jokaisella meillä on "ristinsä" kannettavana, kai tässä asiat muuten olisikin turhan hyvin.
Kiitokset taas tuestasi ja mukavaa viikonloppua!

emilia kirjoitti:

Joo, olen kyllä jo jonkun aikaa asennoitunut siihen, ettei anoppi koskaan tule muuttumaan, iän myötähän kaikki menee vaan pahempaan suuntaan. Jotenkin vaan toivoisin, että opittaisiin tässä minun ja mieheni välisessä suhteessa käsittelemään asiaa ajan myötä paremmin niin, ettei se vaikuttaisi meidän elämään niin kovin. Juuri tuota "räpättämistä" meilläkin on, kun välillä tuntuu ettei mieheni saa sanottua äidilleen tiukasti ja siitä just tulee se epävarmuuden tunne omaan parisuhteeseen. "Ihan sama" kuulostaa tutulta, en vaan ole vielä oikein päässyt jyvälle siitä miten tämä luonnehäiriö on vaikuttanut mieheni lapsuuteen, vai onko anopin sairaus alkanut ilmetä vasta sitten kun on pitänyt päästää irti lapsestaan aikuistumisen myötä. Tiedän tunteesi, että joka kerta kun mies puolustelee äitiään, karvat nousee pystyyn. Viime puhelua olin tosin vierestä kuuntelemassa ja sparraamassa ja siinä anopin valitusmonologi päättyikin melko lyhyeen, asiallisesti, mutta napakasti. On niin kovin säälittävää huomata kuinka paljon anoppi poikaansa ikävöi, että keksii jotain soittamista, vaikka joka kerta sanookin olevansa niin väsynyt ettei halua olla missään tekemisissä, kun hänet vielä on hylättykin -mieheni toimesta ja minun toivomuksesta- hänen mielestään. Olen joskus sanonut anopilleni, ettei hänen tarvitse olla minun kanssa tekemisissä jos kerta niin kovasti minua vihaa, mutta ettei sen tarvitse tarkoittaa suhteen katkeamista omaan poikaan. No, kuten tiedämme, järkipuheella ei ole näissä tapauksissa mitään merkitystä. Joskus sitä oikein säikähtää omia vihan tunteita ja kuinka pelkkä anopin äänen kuuleminen puhelimen vierestä sai aikaan sellaisen adrenaliinipiikin, että tärisin. Kai tämä pitää vaan ajatella niin, että jokaisella meillä on "ristinsä" kannettavana, kai tässä asiat muuten olisikin turhan hyvin.
Kiitokset taas tuestasi ja mukavaa viikonloppua!

Lue lisää

Niin, juuri tuo on ollut mulle kauhean rankaa kun tuntee itsekin vihaa ja raivoa. Mä en haluais tuntea ja se että tunnen saa mut tuntemaan että vajoan ihan samalle tasolle kun anoppi ja se on kammottava ajatus. Mulla on ollut usein ihan kauhea taistelu itseni kanssa jotta pystyisin suhtautumaan rauhallisesti. Se seikka että en aina yrityksestä huolimatta pysty hillitsemään itseäni, nakertaa kyllä pikkuhiljaa sitä omaa itsetuntoa.
Kun tuossa pohdit että miten anoppisi
luonnehäiriö on miehesi lapsuuteen vaikuttunut. Niin ei välttämättä ihan kauheasti noin näennäisesti, sillä luonnehäiriöinen yleensä huolehtii siitä että kaikki näyttää hyvältä ja normaalilta ulospäin ja jopa perheen sisällä. Mutta tämän "hyvän ja normaalin" kulissin aikaansaamiseksi on saatettu käyttää aika sairaita keinoja, joita luonnehäiriöisen läheisten on vaikea nähdä ja tunnistaa. On saatettu uhkailla pientä lasta esimerkiksi hylkäämisellä jos hän ei käyttäydy kuten luonnehäiriöinen sanoo tai jos lapsi ei ole toiminut halutulla tavalla häneen on suhtauduttu jonkin pikku jutun takia täysin kylmästi ja välinpitämättömästi monta päivää jne.Nämä on jo kovia keinoja pienelle lapselle.Tai on annettu ymmärtää että lapsi ei tee mitään hyvin, jos ei tee asioita juuri niin kuin tämä luonnehäiriöinen on käskenyt. Tästä seuraa tämä aikuis-iän epävarmuus esimerkiksi olla jotain mieltä jostakin tai haluta jotakin. Kaikki on pyörinyt luonnehäiriöisen kontrollissa eikä omille haluille ja toiveille ole ollut koskaan tilaa, niin lapsi on jo varhain tottunut pitämään omia tarpeitaan ja mielihalujaan toissijaisena.Opetellut niin hyvin sen että on aina mentävä jonkun muun mielen mukaan, ettei aikuisena enää osaa eikä tajua edes olla mitään mieltä.Miten miehesi sisarukset? Onko sellaisia ja miten anoppisi heihin suhtautuu?

Miniä kirjoitti:

Niin, juuri tuo on ollut mulle kauhean rankaa kun tuntee itsekin vihaa ja raivoa. Mä en haluais tuntea ja se että tunnen saa mut tuntemaan että vajoan ihan samalle tasolle kun anoppi ja se on kammottava ajatus. Mulla on ollut usein ihan kauhea taistelu itseni kanssa jotta pystyisin suhtautumaan rauhallisesti. Se seikka että en aina yrityksestä huolimatta pysty hillitsemään itseäni, nakertaa kyllä pikkuhiljaa sitä omaa itsetuntoa.
Kun tuossa pohdit että miten anoppisi
luonnehäiriö on miehesi lapsuuteen vaikuttunut. Niin ei välttämättä ihan kauheasti noin näennäisesti, sillä luonnehäiriöinen yleensä huolehtii siitä että kaikki näyttää hyvältä ja normaalilta ulospäin ja jopa perheen sisällä. Mutta tämän "hyvän ja normaalin" kulissin aikaansaamiseksi on saatettu käyttää aika sairaita keinoja, joita luonnehäiriöisen läheisten on vaikea nähdä ja tunnistaa. On saatettu uhkailla pientä lasta esimerkiksi hylkäämisellä jos hän ei käyttäydy kuten luonnehäiriöinen sanoo tai jos lapsi ei ole toiminut halutulla tavalla häneen on suhtauduttu jonkin pikku jutun takia täysin kylmästi ja välinpitämättömästi monta päivää jne.Nämä on jo kovia keinoja pienelle lapselle.Tai on annettu ymmärtää että lapsi ei tee mitään hyvin, jos ei tee asioita juuri niin kuin tämä luonnehäiriöinen on käskenyt. Tästä seuraa tämä aikuis-iän epävarmuus esimerkiksi olla jotain mieltä jostakin tai haluta jotakin. Kaikki on pyörinyt luonnehäiriöisen kontrollissa eikä omille haluille ja toiveille ole ollut koskaan tilaa, niin lapsi on jo varhain tottunut pitämään omia tarpeitaan ja mielihalujaan toissijaisena.Opetellut niin hyvin sen että on aina mentävä jonkun muun mielen mukaan, ettei aikuisena enää osaa eikä tajua edes olla mitään mieltä.Miten miehesi sisarukset? Onko sellaisia ja miten anoppisi heihin suhtautuu?

Lue lisää

Taas tuli ahaa-elämys. Tuo tekemisissä miellyttäminen jatkuu kyllä edelleen. Mieheni kysyy aina pienimpiinkin asioihin minun mielipidettä, se saattaa olla vaikka että mitä ostetaan ruokakaupasta. Hyvin usein hän sanoo, että "eipä mennyt oikein sekään asia" jos esitän jostain hänen tekemisestään vastakkaisen mielipiteen. Hänelle on hyvin vaikeaa silloin seisoa oman näkemyksensä takana ja puolustaa sitä vaikka kyseessä on joku ihan mitätön juttu. Olen yrittänyt tukea häntä siinä, että voi tehdä itsenäisiä päätöksiä asioiden suhteen ja maininnut vielä, etten minä aio käyttäytyä kuten hänen äitinsä, vaikka itse olisinkin jostain eri mieltä. Onko sinulla ajatusta siitä, miten toisen itseluottamusta voisi tässä kohtaa auttaa rakentumaan?
Miehelläni ei ole sisaruksia eikä isää eikä paljon muitakaan sukulaisia. Isovanhemmat ovat kuolleet, eikä hän ole tekemisissä sen yhden serkun kanssa, joka hänellä on. On pari miespuoleista sukulaista, joiden kanssa olemme säännöllisesti tekemisissä. Anoppihan ei tietenkään enää juurikaan ole tekemisissä näiden kahden hovin hylkääjän kanssa. Oikeastaan kukaan sukulaisista ei ole asettunut minua vastaan alun jälkeen. Sillon kyllä saimme mm. kirjeitse luennon vanhempien ihmisten kunnioittamisesta, joka oli tietysti kohdistettu minulle. Onneksi ehdin tapaamaan melkein kaikki sukulaiset, hautajaisten merkeissä tosin, ennenkuin meidän irtiotto anopin hovista tapahtui ja se kamala loanheitto ym. alkoi. Ensitapaamisella on onneksi sen verran suuri merkitys, ettei minun mustamaalaaminen muiden ihmisten silmissä ihan niin helppoa ole anopille ollut, onneksi. Noista vihan tunteista vielä, että itse olen ajatellut olevani oikeutettu niihin, hetkellisesti pieni vihan purkaus voi suorastaan helpottaa. Se on kyllä juuri tuota samalle tasolle vajoamista, mutta jos sen tekee EI anopin nähden niin siitä vaan :) Vihankin tunteminen on inhimillistä. Ehkä sen ulospäästäminen välillä helpottaisi sisäistä painolastia?

emilia kirjoitti:

Taas tuli ahaa-elämys. Tuo tekemisissä miellyttäminen jatkuu kyllä edelleen. Mieheni kysyy aina pienimpiinkin asioihin minun mielipidettä, se saattaa olla vaikka että mitä ostetaan ruokakaupasta. Hyvin usein hän sanoo, että "eipä mennyt oikein sekään asia" jos esitän jostain hänen tekemisestään vastakkaisen mielipiteen. Hänelle on hyvin vaikeaa silloin seisoa oman näkemyksensä takana ja puolustaa sitä vaikka kyseessä on joku ihan mitätön juttu. Olen yrittänyt tukea häntä siinä, että voi tehdä itsenäisiä päätöksiä asioiden suhteen ja maininnut vielä, etten minä aio käyttäytyä kuten hänen äitinsä, vaikka itse olisinkin jostain eri mieltä. Onko sinulla ajatusta siitä, miten toisen itseluottamusta voisi tässä kohtaa auttaa rakentumaan?
Miehelläni ei ole sisaruksia eikä isää eikä paljon muitakaan sukulaisia. Isovanhemmat ovat kuolleet, eikä hän ole tekemisissä sen yhden serkun kanssa, joka hänellä on. On pari miespuoleista sukulaista, joiden kanssa olemme säännöllisesti tekemisissä. Anoppihan ei tietenkään enää juurikaan ole tekemisissä näiden kahden hovin hylkääjän kanssa. Oikeastaan kukaan sukulaisista ei ole asettunut minua vastaan alun jälkeen. Sillon kyllä saimme mm. kirjeitse luennon vanhempien ihmisten kunnioittamisesta, joka oli tietysti kohdistettu minulle. Onneksi ehdin tapaamaan melkein kaikki sukulaiset, hautajaisten merkeissä tosin, ennenkuin meidän irtiotto anopin hovista tapahtui ja se kamala loanheitto ym. alkoi. Ensitapaamisella on onneksi sen verran suuri merkitys, ettei minun mustamaalaaminen muiden ihmisten silmissä ihan niin helppoa ole anopille ollut, onneksi. Noista vihan tunteista vielä, että itse olen ajatellut olevani oikeutettu niihin, hetkellisesti pieni vihan purkaus voi suorastaan helpottaa. Se on kyllä juuri tuota samalle tasolle vajoamista, mutta jos sen tekee EI anopin nähden niin siitä vaan :) Vihankin tunteminen on inhimillistä. Ehkä sen ulospäästäminen välillä helpottaisi sisäistä painolastia?

Lue lisää

Niin..ei oikeesti voi olla hämmästelemättä miten samanlaisia asioita on tapahtunut...tuo vanhempien ihmisten kunnioitus jutska meinaan kuulosti kuin minun kertomalta. Mulle vaan kun on kotona opetettu että jokainen ihminen on arvokas, oli hän sitten lapsi,nuori,aikuinen tai vanhus. Ja kaikkia ihmisiä ja heidän valintojaan ja elämäntapaansa pitää kunnioittaa ja ihmisten pyhintä, eli heidän itsemäärämisoikeuttaan omista asioistaan ei saa käydä arvostelemaan eikä kyseenalaistamaan. Mutta tämä vahempien kunnioitushöpinä on anopeillamme yksi keino hallita ja kontrolloida, se on ase. Se on iskostettu syvälle meidän miestemme mieliin, että he ovat vähempiarvoisia kuin vanhempansa. Siinä samalla heille on vaan vahingossa opetettu ylipäätään sellainen ajattelu että heidän tarpeensa ovat mitätöitävissä jos joku muu asianosainen päätöstilanteessa on arvokkaampi tai vahvempi, heille on myös opetettu että miellyttäminen on rakkauden ehto.He ovat oppineet että mikäli he haluavat vahempiensa rakkautta ja hyväksyntää on heidän toteltava kyseenalaistamatta ja nieltävä omat tarpeensa ja ajatuksensa. Tämä omien tarpeiden ilmaisu on siis heidän mielessään sidoksissa siihen että mitä enemmän he haluavat meidän hyväksyntää ja rakkautta, sitä enemmän he myötäilevät meitä saadakseen sitä. Siinäpä vaan on se ongelma että me emme halua myötäilyä ja mielistelyä, vaan tasaveroista kumppanuutta, kompromiseja, aitoja mielipiteitä,vuorovaikutusta ja läheisyyttä jota vain aitous voi antaa.Jotenka tämä lause "eipä mennytkään oikein tämäkään asia" on takauma lapsuudesta. Hän kokee, meidän mielestä mitättömän mielipiteemme ilmaisun, todella kovana takaiskuna koska oli yrittänyt parhaansa ajatellessaan miten sinä mahdollisesti haluat hänen toimivan.Hän ei ota sitä asiana sinänsä, vaan yhtä hyvin olisit voinut sanoa "teit tämän mieleni vastaisesti enkä rakasta sinua yhtä paljon kuin jos olisit osannut tehdä tämän niinkuin halusin".Meidän on vaan vaikea nähdä tätä koska emme ole kasvaneet tälläisen rakkauden ehdollistamisen ilmapiirissä.Toivottavasti ymmärrät mun vaikeaselkoiset jorinat.Pointti on se että alat vahvistaa miehesi itsetuntoa kehuilla aina kun hän tekee pienenkin päätöksen jostakin oman mielensä mukaan. Älä kerro koskaan rakastavasi häntä minkään teon yhteydessä joka mukailee omaa mieltäsi. Vaan ehkä juuri silloin kun hän ei yritä miellyttää. Ja kun tulee asia jonka hän on onnitunut hoitamaan itsenäisesti hyvin, niin huomioi se ja kehu vaikka se olisi kuinka pieni juttu. Tärkeää on että hän huomaa pikkuasioista että rakastat häntä enemmän silloin kun hän toimii itsenäisesti, vaikkakin se tapahtuisikin sinun mielesi vastaisesti. Vaikeeta tää on ja vie kauan aikaa. Miehemme on nimittäin valinneet rinnalleen vahvat, toimeliaat naiset, koska se on turvallisempaa kun on koko lapsuutensa tottunut siihen että joku määrää. He ovat henkisesti aika laiskoja ja tämä järjestely sopisi heille paremmin kuin hyvin, jos ei sattuisi olemaan niin että haluammekin oikeata läheisyyttä ja vuorovaikutusta ja sitä että myös miehiämme ja perheitämme kunnioitetaan heidän vahempiensa taholta.

Ihan tavalliselta ihmiseltähän tuo tuntuu.
Noin me tehdään kaikki. Jos on riita menossa ja puhelin soi, niin ei soittaja ole osallinen riitaan. Tietenkin ääni muuttuu kellossa.

Moni meistä pitää kiinni viimeiseen asti omasta ja harkitusta mielipiteestään. Emme muuta mieltämme jokaisen keskustelukumppanimme mukaiseksi.

Miksi jollekin ihmiselle pitää aina todistaa ja todistaa, että hän on väärässä? Luuokkoon väärin. Itsehän hän siitä kärsii. Ainakin hän kärsii jankuttavista ihmisistä, joiden pitää aina olla oikeassa.

Tuttiasiaa en käsitä. Miksi lapsella pitää olla niin rikkinäinen tutti? Saituutta?

Kuka tässä on siis luonnevikainen?

Luonnehäiriöinen on expertti eriarvoistamisessa. Hänellä on aina tukijoukkoina joku läheisistä, jota hän mielistelee, että saa todistettua itselleen sen, että on hyvä ja täydellinen.
Tukialleen hän voi antaa kaikkensa. Ostaa ja lahjoa tukijaansa, että saa hänet pysymään "otteessaan". Tukijaltaan hän jopa hyväksyy huonon käytöksenkin.

Omalla kohdalla tapahtui asiat aina jotenkin niin, että *räjähdystä* edelsi jokin tapahtuma, josta -narsistiläheinen- tuli kateelliseksi ja asiat kääntyivät hänen ajatusmaailmassa niin, kuin se olisi ollut jotenkin häneltä pois ja silloin valittaminen, mollaaminen ja vähäpätöistäminen aina alkoi.

Mitään asiaa en koskaan ole osannut tehdä hänelle oikein. Hänelle joudun aina olemaan se "palvelia", joka nöyrästi tekee palvelukset hänelle ilman korvauksia. Mutta omista tekemisistä hän veloittaa aina maksun. Ja kuitenkin hän keroo ihmisille, miten hän on aina antanut kaikkensa pyyteettömästi.

Mikä on normaalia kirjoitti:

Ihan tavalliselta ihmiseltähän tuo tuntuu.
Noin me tehdään kaikki. Jos on riita menossa ja puhelin soi, niin ei soittaja ole osallinen riitaan. Tietenkin ääni muuttuu kellossa.

Moni meistä pitää kiinni viimeiseen asti omasta ja harkitusta mielipiteestään. Emme muuta mieltämme jokaisen keskustelukumppanimme mukaiseksi.

Miksi jollekin ihmiselle pitää aina todistaa ja todistaa, että hän on väärässä? Luuokkoon väärin. Itsehän hän siitä kärsii. Ainakin hän kärsii jankuttavista ihmisistä, joiden pitää aina olla oikeassa.

Tuttiasiaa en käsitä. Miksi lapsella pitää olla niin rikkinäinen tutti? Saituutta?

Kuka tässä on siis luonnevikainen?

Lue lisää

Ilmeisesti et ole koskaan nähnyt tutteja joissa on jo uutena sydämmen- ja muiden mallisia reikiä kovassa muovi osassa. Että sellaista saituutta. Mitä tulee mielipiteisiin niin ei ole tarkoin harkittuja vaan ensinmäinen ajatus mikä tulee anopilla mieleen niin sen täytyy olla oikea. Ja jos mielipide kohdistuu itseeni kuin esim. lapsilla on tapana sanoa ettei ole mitään syömistä. Anoppi tulkitsee asian että lapsia pidetään nälässä vaikka lapsella on lievä ylipaino. Kaikkihan sen tietävät että kun lapsi sanoo ettei ole ruokaa niin se meinaa ettei ole mitään herkkuja jne.Yritti jopa muuttaa meille asumaan mutta kun en sallinut niin suuttui.
Että sellaista.

-nainen- kirjoitti:

Luonnehäiriöinen on expertti eriarvoistamisessa. Hänellä on aina tukijoukkoina joku läheisistä, jota hän mielistelee, että saa todistettua itselleen sen, että on hyvä ja täydellinen.
Tukialleen hän voi antaa kaikkensa. Ostaa ja lahjoa tukijaansa, että saa hänet pysymään "otteessaan". Tukijaltaan hän jopa hyväksyy huonon käytöksenkin.

Omalla kohdalla tapahtui asiat aina jotenkin niin, että *räjähdystä* edelsi jokin tapahtuma, josta -narsistiläheinen- tuli kateelliseksi ja asiat kääntyivät hänen ajatusmaailmassa niin, kuin se olisi ollut jotenkin häneltä pois ja silloin valittaminen, mollaaminen ja vähäpätöistäminen aina alkoi.

Mitään asiaa en koskaan ole osannut tehdä hänelle oikein. Hänelle joudun aina olemaan se "palvelia", joka nöyrästi tekee palvelukset hänelle ilman korvauksia. Mutta omista tekemisistä hän veloittaa aina maksun. Ja kuitenkin hän keroo ihmisille, miten hän on aina antanut kaikkensa pyyteettömästi.

Lue lisää

Kuvaus sopii niin tarkasti anoppiini.
Se vain että olen huomannut että anopillani on ollut useita tukijoita ja kaikista on vuosien varrella tullut pahimpia vihamiehiä.
Edes omiin sisaruksiin ei anopillani ole välejä. Mielestäni normaali ihminen pystyy asettumaan itsensä toisen asemaan ja ajattelemaan miltä toisesta tuntuisi tai mikä olisi jonkun toisen etu.
Luonnehäiriöinen tekee kaikkensa että saa aineellista etua tai arvostusta, uhraa jopa sukulaiset tai perheenjäsenet saavuttaakseen mitä haluaa.
Valitettavasti näitä ihmisiä on jonkin verran ja olen törmännyt näihin aina silloin tällöin. Yhteistä kaikille on se että he kokevat että kaikki on heitä vastaan. Muilla on erinlainen oikeustaju. Varastaminen ja huijaaminen on heillä päivänselvää jos ei tarvitse pelätä rangaistusta.

kokenut kirjoitti:

Kuvaus sopii niin tarkasti anoppiini.
Se vain että olen huomannut että anopillani on ollut useita tukijoita ja kaikista on vuosien varrella tullut pahimpia vihamiehiä.
Edes omiin sisaruksiin ei anopillani ole välejä. Mielestäni normaali ihminen pystyy asettumaan itsensä toisen asemaan ja ajattelemaan miltä toisesta tuntuisi tai mikä olisi jonkun toisen etu.
Luonnehäiriöinen tekee kaikkensa että saa aineellista etua tai arvostusta, uhraa jopa sukulaiset tai perheenjäsenet saavuttaakseen mitä haluaa.
Valitettavasti näitä ihmisiä on jonkin verran ja olen törmännyt näihin aina silloin tällöin. Yhteistä kaikille on se että he kokevat että kaikki on heitä vastaan. Muilla on erinlainen oikeustaju. Varastaminen ja huijaaminen on heillä päivänselvää jos ei tarvitse pelätä rangaistusta.

Lue lisää

Narsistilta puuttuu täysin kyky asettua toisen "housuihin". Hän kadehtii toisen ystävyyssuhteita ja on mustasukkainen kaikesta. Hän haukkuu myös "tukijoitaan" seläntakana. Perintöään hän jakaa eläessään tukijoilleen ja tällä ostaa "ystävyyttä" ja ansaitsematonta arvostusta. Hän loukkaa läheisiään ja hänelle on täysin tuntematon käsite anteeksipyyntö.

Ihan kuin omasta elämästä lukisin.