Nouse osaasi päivien lopussa

Psykoosit alkavat:

Seuraavissa luvuissa käsittelen sairasteluvuosiani 1995-2006. Muistini on jotenkin pyyhkiytynyt näiltä ajoilta enkä muista paljoakaan asioita. Ehkä se on hyvä että ei ole niin paljon ikäviä juttuja kuormittamassa. Ajat voi olla hieman väärässä järjestyksessä.

”Alla juoksuhiekkaa, seison paikallani, pää taivasta tavoittelee. Joku sanoilla heittää
haluaisi tilalleni hikisiin saappaisiin. Tytöltä saan katseen, se hohtaa lämpöä juuri sitä nyt tarvitsen.
Samoilla aalloilla kai liikutaan eikä sanota sanaakaan. Joku nurkassa itkee itsesääliä on tullut petetyksi luulisin, ei luottamustaan kukaan voi voittaa vielä pitkiin aikoihin. Sun täytyy mennä sillä sana on vapaa ja laitteet liikkumaan on pantu sinua varten tapahtui mitä vaan se on sun elämäs eikä kenenkään muun. Etsin ymmärrystä ja kaipaan ystävää, olen tehnyt sitä monta päivää. Mun tapani liikkua kai johtaa harhaan enkä käsitä alkuunkaan. On kaikki sekavaa, se jokin saapuu aikanaan”
(Neljä ruusua: Sun täytyy mennä.)

Nykypäivä: Olen tehnyt biisin joka vähän muistuttaa Neljää Ruusua

Tässä linkki biisiin:

http://www.mikseri.net/artists/taivaanvaltakunta.104017.php

Neljä Ruusua ”Sun täytyy mennä” oli minulle siis kestohitti vuodesta 1992 alkaen. Olen soittanut sitä kadulla myös kitaralla. Oli syksy 1995 Hyrkissä akuuttiosastolla. Aloin vähitellen päästä pois psykoottisuudesta tähän maailmaan. Koska ei päässyt ulos, urheileminen oli vaikeaa. Olin aina harrastanut lenkkeilyä myös biletysvuosina. Kerran olin tältä osastolta karannut kun käytiin ulkona ryhmän kanssa. Minulla oli reppu mukana ja juoksin sairaalan pihalta kohti maantietä ja ojan kautta ryömin tien alla olevaan maantieputkeen. Sitten toiselta puolen tietä karkasin metsään. Hoitajien huudot vaimenivat vähitellen. Kuljin aikani ja saavuin jonkun talon pihaan. Löysin kuorma-auton jossa oli avain virtalukossa. Mietin että pitäiskö pihistää tämä auto. En kuitenkaan tehnyt niin. Lähdin takaisin kohti maantietä. Punkalaitumen suunnasta lähestyi auto. Juoksin keskelle tietä ja pysäytin sen tunnistettuani että tuttu kaverini oli ratissa. Tempaisin auton oven auki ja sanoin että minua ajetaan takaa. Kaverini oli aivan pihalla. Hän ei ollut kuullut vielä sairastelustani. Kuitenkin hän tajusi heti etttä oli olin paennut Hyrkistä. Ystäväni sanoi että tällä kertaa voi ottaa minua kyytiin. Sanoin että ”Ei se mitään” ja aloin kävellä maantietä pitkin Punkalaidunta kohti. Kului muutama minuutti niin minua lähestyi pakettiauto. Sieltä hyppäsi ulos kaksi isokokoista mieshoitajaaa ja he sanoivat rauhoitellen että minun on nyt palattava takaisin. Ne miehet tuntuivat olevan sanojensa takana mutta myös rauhallisia. En halunnut tapella heidän kanssaan koska he olivat kuitenkin reiluja tyyppejä. Nousin pakuun ja ajettiin takaisin sairaalaan.

Viikot kuluivat. Tutustuin tupakkahuoneessa toisiin potilaisiin. Jotkut olivat psykoosin vuoksi osastolla,toiset taas katkolla. Paransimme aika tavalla maailmaa juuri tupakkahuoneissa. Ne olivat sosiaalisia paikkoja. Kun viikot kuluivat ja lääke alkoi tehota, palasin takaisin tähän maailmaan. Sain kuulla että fysiologinen selitys sairastumiseeni oli välittäjäaineiden toimintahäiriö aivoissa. Myös nukkumattomuus ja syömattömyys aikoinaan laukaisi psykoosin. Aloin saada vapaakävelyjä. Vanhemmat kävivät minua katsomassa usein.
Mietin vuoteessani välillä huolettomia Time out –aikoja sekä biisejä joita silloin kuuntelin Prodigystä Age of loviin. Tässä Age of love:

http://www.youtube.com/watch?v=MT9pH9C7Oew

Löysin myös erään kirjan hyllystä nimeltään ”Vain yksi elämä” Se oli evankelioiva kirja. Luin sen aika epäuskoisena ja sisälläni oli jotain kapinaa. Kuitenkin aloin miettiä että olin viettänyt hengenvaarallista elämää. Pääsin siis jo ulkoilemaan osastolta mutta lääkkeet olivat turvottaneet minua pahasti. En jaksanut ottaa montaakaan juoksuaskelta ja heti jos yritti juosta jonkun mäen ylös, oksensin. En välillä tunnistanut itseäni peilistä. Ei minussa enää näkynyt ampumahiihtäjää vaan joku turvonnut möykky. Aloin kirota lääkkeiden sivuvaikutuksia.

Samoihin aikoihin kaipasin kirjeenvaihtokaveria. Rohkastuin kirjoittamaan porilaiselle tytölle jonka olin tavannut Lapissa kevään 1995 Ylläksenreissulla. Ihme ja kumma hän vastasi minulle. Olin ilahtunut. Kerroin mitä oli tapahtunut ja tyttö kirjoitteli ahkerasti rohkaisten minua paranemaan. Olin saanut kirjoittamisesta valoa ja tekemistä osaston yksitoikkoisiin päiviin. Marraskuu alkoi ja olin jo siinä kunnossa että sain kotilomia. Joulukuun kieppeillä minut kirjotettiin osastolta ulos. Olin aika pöllämystynyt elämänmuutoksestani. Melkoinen kasa lääkkeitä nieltävä joka ilta, oli kontrolli-käyntejä psykiatreilla usein. Sanoin lääkkeistä että ne turvottavat mutta minulle vastattiin että se tarvitsee vain hyväksyä jotta psykoosi ei uusiutuisi. Olin saanut lääkkeiden väsyttämisen johdosta sairaseläkkeen. Se tuntui kummalliselta. Opinnot eivät luokanopettajalaitoksessa enää sujuneet. Lisäksi olin saanut sairaan leiman otsaani. Mietin että en saisi koskaan opettajapaikkaa enää mistään.

Päivät olivat aika harmaita eikä jaksanut nousta petiltä ylös. Ainoa piristys oli porilainen tyttö joka kirjoitteli minulle. Hän tuli lopulta moikkaamaan minua Turkuun. Ihmettelin miten joku voi katsella tällaista miestä jota olin. Enpä silti valittanut. Alkoi vähitellen tuntua että me seurusteltiin. Turusta reissuja Poriin ja päinvastoin. Arki oli kuitenkin melko yksitoikkoista. Koulua en pystynyt käymään, lenkkeily ei sujunut. Se oli iso taakka. Liikunta oli ollut ennen minulle puoli elämää. Vietin aika sosiaalista aikaa kerroksemme ulkkis-opiskelijoiden kanssa. Aloin vähitellen käydä taas kapakoissa huuhtomassa murheet kaljaan. Talvi meni miten meni. 1996 kesällä kävin Säkylässä kertausharjoituksissa sekä kotona tekemässä maalausurakkaa. Mummoni talo maalattiin uudestaan. Kuuntelin paljon Prodigyä ja Alangon veljeksiä. Seurasin myös katolta kun uudet F-18- hävittäjät ottivat mittaa toisistaan. Olin iloinen että maaseudulla näki hävittäjiä ilmassa harva se päivä.. Mietin samalla, kuinka erilainen elämäni olisi voinut olla.

Äitini oli samoihin aikoihin saanut kammon Neljän Ruusun musiikista. Se toi aina mieleen sairasteluni. Kuulemma liian melankolista musaa. Minä taas rakastin Neljää Ruusua mutta siitä kerroin jo. Syksy läheni ja vaihdoin uuteen yksiöön Yo-kylän itäpuolelle. Myös Porin tyttö oli muuttamassa Turkuun opiskelemaan äidinkieltä. Roudattiin autolla hänen tavaransa Turkuun. Olin silloin omin päin vähentänyt itse lääkkeitä. En kestänyt sitä väsymystä ja turvonnutta oloa. Piristyin väliaikaisesti. Mutta kuinka ollakaan ilman lääkkeitä aloin taas käyttäytyä sekavasti. Vajosin salakavalasti taas psykoosia kohti.
Olin maaninen. Minulla oli paljon projekteja ja suunnitelmia kirjottamisesta ja opiskelusta. Kaikki projektit jäivät kesken. Vanhemmat alkoivat taas huolestua nopeatempoisesta puheestani. Myös tyttöystävä huomasin sen. Taas oli edessä matka psykiatrille ja tarkkailuun Vammalan Hyrkkiin. En siksi päässyt Turun Kupittaan toipumisosastoille koska olin vielä Punkalaitumella kirjoilla.
Kun sairaus huomattiin hyvässä vaiheessa, saatiin estolääkitys päälle ajoissa ja henkisesti uusi psykoosi ei ollut yhtä raskas kuin edellisellä kerralla. Suuri vaikutus toipumiseeni oli tyttöystäväni tuessa. Hän ei vain enää lopulta itse meinannut jaksaa. Olin osastolla ennestään tuttujen ja tuntemattomien seurassa. Joulun aikaan pääsin taas kotiin Turkuun. Uuden vuoden aikoihin meni taas seurustelu poikki. En ihmetellyt sitä. Olin raskas taakka kaikille jotka olivat lähelläni. Silloin käyttäydyin huonosti ja tahdittomasti. Ei oikein erottu hyvissä väleissä.

Itsesääli alkoi vallata minut vähitellen. Se on huono juttu jos antaa periksi. Silloin ei ole enää niin paljon toivoa. Vietin paljon aikaa kapakoissa. Vähitellen jo yökerhojen ovimiehetkin alkoivat ihmetellä kun saavuin milloin milläkin päällä baariin. Säästin kaikesta muusta jotta vaan pääsisi unohtamaan kaiken jonnekin kaupungille Elämä oli harmaata ja oli välinpitämätön olo mitä minulle tapahtuisi. Kevät koitti ja oli edessä perinteiset vaput sekä Down by the laituri. DBTL:ssä piristyin vähän. Olin naapurin kanssa liikkeellä ja Puolalan puistossa tutustuin turkulaiseen nuoreen naiseen joka oli lähdössä lukemaan fysiikkaa. Meistä tuli ystävyksiä ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Ennen kuin huomasinkaan me asuimme yhdessä. Alussa kaikki tuntui menevän hyvin. Kuitenkin kun oli jurrissa kehkeytyi aina riitoja. Ne sovittiin ja jatkettiin elämää. Tämä neiti oli lahjakas matikassa ja ratkoi pelkän taskulaskimen sekä kynän varassa vaikeita matikankaavoja joista minulla ei ollut hajuakaan. Kävimme usein Yo-kylän Trepparissa ja Peltimiehessä. Siellä tutustuimme yhteen toiseen kaveriporukkaan joilla oli kanssa elämä hieman sekaisin. En silloin tiennyt että näistä Peltimiehen vesseleistä ja eräästä kotibile-isännästä tulisi minulle elinikäisiä ystäviä. Niin kuitenkin kävi ja olen siitä onnellinen nyt Tammikuussa 2008.

Takasin vuoteen 1997-1998: Sain Peltimiehessä soitella paljon pianoa. Soitin Metallicaa Bon Jovia ja Alphavillea sekä Eppu Normaalia. Samoihin aikoihin olin Ruisrokissa innostunut Stratovariuksesta. Vähitellen alkoi tuntua että fysiikanopiskelijattaren kanssa yhteen muuttaminen ja seurustelu oli väärä valinta. Tuli riitaa vähän kaikesta. Olimme liian erilaiset ja kiinnostuneet eri asioista. Muuta yhteistä ei ollut paitsi musiikkimaku. Aloimme liikkua vähitellen erikseen. Maailmani alkoi taas hajota. Tuska löi päälle kun selvisi että äitini oli sairastunut syöpään. Ei ollut tietoa paljonko elinaikaa hänellä olisi. Alkoi solumyrkkyhoidot ja kävin silloin tällöin Punkalaitumella katsomassa häntä. Olin samoihin aikoihin velkaa sinne ja tänne. Rahankäyttö ei ollut enää hallussa. Asiat kasaantuivat ja talvella 1998 olin jo kokeillut hasista pari kertaa. Onneksi pilven polttaminen loppui samantien kuin oli alkanutkin. Kuitenkin eräs ilta kun oltiin riidelty avovaimon kanssa, menin yksinään kämpille, otin kasan klorpromaania sekä huuhdoin sen viinalla alas. Taju lähti vähitellen ja sisälmykset tulivat ulos joka tuutista. Avovaimo tuli kotiin ja löysi minut lattialta tajuttomana Tyttö meni hieman paniikkiin. Hän soitti hädissään ystävälleni, johon olin Peltimiehessä tutustunut. Kaveri ajoi keskikaupungilta paikalle arvioi tilanteen nopeasti ja soitti ambulanssin. Kun se saapui, minut oli kuulemma löydetty viime hetkessä. Olisi ollut noin tunti elinaikaa jäljellä. Jouduin vatsahuuhteluun TYKSiin ja sain lääkehiiltä. Aloin toipua pikkuhiljaa. Moni ystävä kävi minua sairaalassa katsomassa silloin.

Päätimme avovaimon kanssa muuttaa erikseen ja se oli kummallekin helpotus. Tuntui että äitini alkoi taas taistella elämästään syövän keskellä. Oli kova huoli minun voinnistani eikä äiti antanut itselleen lupaa kuolla. Tosin olin usein purkanut pahaa oloa vanhemmilleni mutta he kestivät kaiken. Kämpässämme oli ennen eroa ollut useasti pitkäkestoisia kotibileitä enkä enää lopulta edes tuntenut kaikkia joita asunnossamme oli. Kerran kyllästyin siihen että naapurit eivät saaneet olla rauhassa. Kiskoin kaiutinjohdot irti stereosta ja kätkin ne. Teimme usein autoreissuja kaverini kanssa joka pelastanut henkeni silloin kun olin ottanut yliannostuksen lääkkeitä. Mietimme yhdessä elämää ja keskustelimme vähän kaikesta. Myöhemmin hän muutti Ruotsiin töihin. Näihin aikoihin eräs pitkäaikainen kemistiystäväni kuoli vähän hämärissä olosuhteissa.

Kosketus Jeesukseen

Talvipäivillä 1997 olin sekavassa tilassa ja masentuneena huomannut iloisia selväpäisiä tyyppejä väen joukossa. Menin juttelemaan eräälle tytölle ja hän kuului OKL:n opextuslapsiin eli uskoviin opiskelijoihin. Kävin silloin tällöin heidän illoissaan. Seurasin sivusta laulamista ja rukoilua. Murruin tilaisuuksissa usein kyyneliin. Tiesin jotenkin aina lapsenuskoisena että Jumala on olemassa mutta kaiken sen elämän jälkeen mitä olin viettänyt en ikinä kelpaisi hänelle. Kuinka väärässä olinkaan. Sitä en silloin tiennyt. Minun puolestani alettiin rukoilla. Ensimmäisiä rukousvastauksia oli avovaimon muutto pois luotani. Tyttö oli sellainen luonnontieteilijä ja kyseenalaisti kaikkea että hän ei voinut kuvitellakaan että Jeesus olisi totta. Minä olin elämäni pohjalla ja suunta olisi vain ylöspäin. Niin ajattelin. Jatkoin biletystä silloin tällöin mutta iltaisin aloin varovasti rukoilla äitini syövän paranemisen puolesta. Muuten elämältäni oli pohja poissa. Loppukesästä 1998 päätimme vielä entisen avovaimon kanssa kokeilla uudestaan asumista yhdessä mutta lopulta se päätyi eroon kaikessa sovussa. Siitä olin iloinen että erosimme ystävinä. 1997-1998 vuodet olivat melko pimeää aikaa elämässäni. Olin vuonna 1998 saanut töitä Fortumin öljynjalostamolta. Olin ulkohommissa. Kaveri oli järjestänyt minut töihin. Oli kiva että sai vähäksi aikaa jotain työtä. Tuli käytettyä lehtipuhallinta sekä ruohonleikkuria ja haravaa tiuhaan tahtiin. Alueita riitti ja niiden piti olla hyvässä kunnossa. Illoista muistan että nauhottelin videoita MTV:ltä ja polttelin suitsuketta Aloin vähitellen sisustaa asuntoa.

Oli suuri helpotus että sairastelusta johtuen opintolainani meni valtiontakaukseen. Yritin monta kertaa aloittaa opiskelun uudestaan mutta en pystynyt keskittymään lukemiseen. Tuntui toivottomalta saada opinnot loppuun. Kuitenkaan paljoa ei puuttunut. Olin ennen sairastelua kerännyt 110 opintoviikkoa eikä puuttunut enää kuin päättöharjottelu, gradu ja pari sälätenttiä.
En silti vielä antanut periksi vaan koitin uudestaan ja uudestaan. En päässyt millään alkuun - Syksyllä 1998 olin jälleen psykoosissa. Olin heräillyt öisin ja vihasin ruumistani joka oli lääketurvottunut. Olin taas lopettanut lääkkeiden syömisen. Entinen avovaimo oli kysynyt
”Mikä nyt luulet olevasi?
-   ”Joulupukki”
-   ”Sillä lailla dih”
Minut vietiin haastatteluun Kupittaan psykiatrien luokse. Äitini oli mukanani. Olin ärtynyt kysymyksista ja minulle sanottiin että nyt pitää tulla suljettujen ovien taakse TAAS.
Sanoin että ”vain kuolleen ruumiini yli” Samalla ovi avattiin ja kaksi poliisia tuli sisään pistäen minut käsirautoihin. He saattoivat minut A1-osastolle. Nyt olin taas kerran keskellä hälinää huutoa ja tappeluita. Koitin kestää. Kaikki oli jotenkin harmaata usvaa. Sellaisen biisinkin tein vuosikausia myöhemmin mutta elämääni oli tullut uusi henkilö joka oli ollut olemassa jo aikojen alussa Tässä linkki biisiin
http://www.mikseri.net/artists/toisessaulottuvuudessa.59098.php

Turun Kupittaan psykiatrinen klinikka (Arkikielessä mielisairaala) oli minulle uusi. Ennen olin ollut Vammalan sairaalassa. Nyt sitten Turussa. En tarkkaan tiennyt miksi olin taas ikään kuin vangittu. Ehkä puheeni oli hajanaista ja tilanneyhteydet puuttuivat. Tutustuin yhteen fiksuun tyyppiin joka oli myös osastopotilas. Meistä tuli hyvät ystävykset (Ollaan tänäkin päivänä ystäviä. Harjoitellaan silloin tällöin potkunyrkkeilyä, miekkailua ja pelataan salibandya.) Eräs potilas oli vähän aggressiivinen ja tuli tappelu hänen kanssaan. Sain väistetteyä lyönnin ja kohta olimme jo maassa painimassa. Hoitajat juoksivat erottamaan meidät ja lensimme kumpikin koppiin rauhoittumaan. Ei sen jälkeen tapeltu. Yksi potilas osastolla oli veikeä ja hyväntuulinen tyyppi. Hän oli kotoisin Eritreasta. tämä mies opetti minulle capoeiraa aina kun hoitajat eivät nähneet. Itse opetin hänelle kaiken sen vähän mitä tiesin karatesta.

Ulos ei jälleen päässyt ja halusin yrittää vähän venytellä sekä voimistella. Pyysin hoitajilta lupaa päästä eristyskoppiin harjoittelemaan edes puoleksi tunniksi. Sain luvan. Hajoittelin potkuja ja lyöntejä sitten erkkarissa eikä kellään ollut mitään sitä vastaan. Entinen avovaimoni kävi vielä katsomassa minua joskus. Sinnikäs nainen, ajattelin. Päivät kuluivat verkkaisesti. Aloin vähitellen nimittää osastoa ”Kreivien linnaksi”. Siltä se vähän näyttikin. Makasin potilashuoneessani ja mietin menneisyyttä. Mietin Turkuun muuttoa 1992 ja sitä kun kaikki oli uutta ja kiehtovaa. Muistin East 17: biisin House of love. Muistin Westbamin. Mietin sitä vuotta 1996 kun olin jo kerran ollut sairaalassa mutta silti päässyt kesällä kertausharjoituksiin Säkylään. Armeijan lääkäri kyseli voinnistani ja sanoin että olen ok. Menimme viikoksi Raasiin silloin sotimaan ja oltiin muodostettu sota-ajan kokoonpano. Osakseni tuli olla Spol-komppanian taistelulähetti. Oli kiva silloin päästä taas kovapanos-ammuntoihin. Olimme saaneet siitä viikosta päivärahaa ja sopivasti tullessani metsäreissulta Turkuun Down by the laituri alkoi. Tätä kaikkea menneisyyttä mietin nyt karussa huoneessa joka näytti vähän armeijan tuvalta. Peti, kaappi ja pieni pöytä sekä tuoli. Ikkunoissa oli ristikot. Muistikuvani tästä psykoosista ovat aika hämäriä. Tuntuu kun se olisi vain pyyhkäisty muistista pois. Sain taas vähitellen vapaakävelyjä sekä lomiakin. Lopulta minut kirjoitettiin ulos.

Pääsin takaisin Yo-kylään. Kävin myös kotona Punkalaitumella. Pidin yhteyttä entisiin potilaisiin. Osastolla oli melko taiteellisia ja ajattelevia tyyppejä. He olivat joissakin asioissa tosi lahjakkaita. Talvi tuli ja meni. Kävin vielä yliopistossa kokeilemassa jos opiskelu olisi sujunut mutta huonolla menestyksellä- En pystynyt keskittymään mihinkään lukemaani. Olin kerran ollut sairaalan kanttiinissa ja siellä oli kesätöissä eräs tuttu tyttö joka luki sosiologiaa. Naapurini vanha tuttu siis. Kerroin tarinani tälle neidille ja hän oli hyvin ymmärtäväinen. Alettiin nähdä vähän useamminkin ja soiteltiin. Kysyin hänet kerran katsomaan Turun vanhaa kaupunkia sekä kävimme Turun linnassa. Vuodesta 1999 en muista oikein mitään. Elämä oli varmaan aika tasaista. Vuosituhat vaihtui. En elänyt missään millenium-huumassa. Olin lopettanut psykoterapiassa käynnin. Ihmettelin miksi valtio käyttää yhden tyypin kuntouttamiseen niin paljon rahaa. Psykoterapia oli kallista. Kuitenkin tämä psykologi edusti koulukuntaa joka oli analyyttinen. Hän hieman vain johdatti keskustelua ja minä sain kertoa ajatuksistani vapaasti. En silti kokenut tätä terapiamuotoa kovin hyödylliseksi. Kerroin vain sairaalakokemuksista ja siitä kun aivan sekaisin olevia potilaita raahattiin aamukokouksiin. Nukkua ei saanut aamuisin. Kerroin hieman värikkäästä menneisyydestäni. Kelasin morkkiksella vanhoja juttuja. Kerran psykologi koitti piristää minua ja sanoi että
”Jospa jo unohtaisit ne naiset”
”Jaa mitkä naiset?”
”Olet sää vaan aika poika.”

Tuli taas kesä. Tapailin sosiologia-neitoa vähän useammin ja tuntui että olin taas vähän ihastunut.
No, siitä se lähti. Olin muuttanut yo-kylästä Halisiin ja kävin Gregorius-kapakassa juhlistamassa uutta ihmis-suhdetta. Soittelin paljon pianoa siellä. Tämä uusi baari oli saman omistajan kuin entinen Peltimies. Oltiin jo vanhoja tuttuja ja tulin hyvin toimeen heidän kanssaan. Yleensä baarimikoille kerrotaan aina murheita ja he ovat melkein parempia kuin psykiatrit. Tutustuin samalla kahteen hauskaan böönaan jotka olivat viettämässä aikaa Gregoriuksessa. Kävin usein Nättinummessa kattomassa sosiologia-neitiä. Meillä oli ihan hauskaa yhdessä. Kuitenkin minä olin vielä aika lapsellinen mielestäni vaikka ikää oli jo 30 vuotta. Tuntui kuin että en ollut saanut mitään elämässä aikaiseksi. Opinnot olivat jääneet kesken, elin kuntoutustuella ja mielialat vaihtelivat aika paljon. Käytiin sosiologin kanssa Punkalaitumella moikkaamassa vanhempiani ja mentiin myös Huittisten seurahuoneelle virittämään vanhoja muistoja lukioajoiltani. Ihmettelin että lukioaikoina olin todella yksin. Sitten kun tuli vihdoinkin joku tyttö vastaan heitä uusia pörräsi ainakin kolme ympärillä. Mietin että ehkä iloiset ihmiset vetää toisia puoleensa. Iloni oli tässä tytössä jota tapailin.
Oli kuitenkin riitojakin. Niitä tuli aina jossain vaiheessa. Kului vajaa vuosi. Ei oikein mennyt hyvin.

Olin tosin aloittanut karaten uudestaan toisessa tyylisuunnassa nimeltään shoto kai. Treenejä oli budohallilla, Steinerkoululla, Puolalanmäessä ja Topeliuksen koulun liikuntasalissa. Eräs karateopettajistani oli hyvä ystäväni johon olin tutustunut vuoden 1997 kotibileissä. Olin jälleen kasvattanut pitkän letin. Heitin sen aina vain ponnarille ennen harkkoja. Jotenkin karate oli minulle ongelmallista koska olin jälleen ylivarovainen eikä motoriikka oikein toiminut. En aina ymmärtänyt neuvoja oikein ja tuntui että en pärjää siinä lajissa. Kävin kuitenkin ahkerasti harjoituksissa ja vähitellen opin motoriikkaa sekä pääsin perille tyylisuunnasta jonkin verran. Ainakin kunto kehittyi.
Karateen tuli myös toinen tytöistä joka oli ollut Gregoriuksessa juhliessani uutta seurustelua. Tuntui että tämä nainen oppi karatea nopeammin kuin minä.. Sen muistan että hänen kauttaan tutustuin erääseen loistavaan bändiin nimeltä NIGHTWISH. Olin aivan pöljänä sekä innostunut tästä bändistä. Odotin aina Nightwishin Ruisrock-keikkaa sekä yhtä toista Turun keikkaa. Toisella keikoista nappasin ilmasta rumpalin heittämän kapulan. Harmitti että hukkasin sen jossain vaiheessa. Nightwishin Elvenpath ja Come cover soi usein kovaa kämpässäni.

Sosiologia-neiti oli hillitty tyyppi ja bailasi aina sivistyneesti. Itsestäni en voi sanoa samaa. Puhuin tyhmiä juttuja jos olin juonut paljon ja koko juominen alkoi maistua puulle. Se oli vain tapa juhlistaa viikonloppuja. Vaikea oli kuitenkaan miettiä muunlaista elämää. Kävin perjantaisin karateharkkojen jälkeen treeni-ohjaajakaverillani maistelemassa kotiviiniä Yo-kylässä. Istuttiin ulkokäytävällä lasi kädessä ja parannettiin maailmaa. Tämä kaveri on suomenruotsalainen. Hän oli aina ollut jotenkin fiksu. Ei paljoa kiroillut eikä koskaan puhunut kenestäkään pahaa. Pidin tästä miehestä ja pidän edelleen.

Oli tullut vähän ahdistavat ajat sosiologi-neidin kanssa. Saimme pikkuisestakin asiasta riitaa aikaiseksi ja kyllä ne sovittiinkin mutta ilmassa oli jo eron merkkejä. Ajattelin että hän kuitenkin tekee eron joku päivä ja minä ehdin ensin. Masennuin siitä valtavasti. Ostin pullon kossua ja lähdin Gringoon. Oli tosi tyhjä olo. Muistan silloin itkeneeni pitkän aikaa. Ero ei ollut helppo. Ajattelin että minusta ei ole koskaan seurustelemaan mutta en halunnut toisaalta yhden illan juttujakaan. En silloin tiennyt että tästä eteenpäin ei tulisi ketään vastaan. Ei ole tullut tänä päivänäkään. Olen nyt ollut n. 7 vuotta yksin. Ehkä se on tehnyt minulle hyvää. En muista enää millaista on seurustelu. En muista mitä on olla jonkun lähellä. 2001 –vuonna kaiken härdellin jälkeen aloin etsiä Jumalaa ja kysyä että jos hän on olemassa, voisiko hän tehdä elämälleni jotain. Siitä vuosia myöhemmin sain inspiraatiota biisiin ”Perhonen”
http://www.mikseri.net/artists/perhonen.101840.php

ja poppiversio samasta biisistä.

http://www.mikseri.net/artists/herranoutaaomansa.102027.php

Näihin aikoihin 2001 en ikinä olisi arvannut että vielä joku päivä teen omaa musiikkia ja kaiken lisäksi gospelia. Yritin aloittaa yliopistossa opintoja vielä kerran uudestaan. Kävin luennoilla ja menin mukaan OKL-kuoroon. Viikonloppuisin kävin paljon karaokebaareissa. Aloin opetella laulamista. Missäkö olin kun WTC sortui? – Pelaamassa South Park-shakkia jonkun karaokebaarista löytyneen böönan luona aamuun asti. Edellisenä iltana olin ollut Carambassa siis Baila Bailassa kauppakorkeelaisen ystäväni kanssa joka oli varsinainen vitsiniekka. Hänen seurassaan oli aina hauskaa. Ihmettelin hänen sukkeluuttaan ja tilannekomiikkaa. Mietin että jos hänenlaisiaan tyyppejä olisi enemmän, maailma olisi parempi paikka.

Teknorokkari kirjoitti:

Psykoosit alkavat:

Seuraavissa luvuissa käsittelen sairasteluvuosiani 1995-2006. Muistini on jotenkin pyyhkiytynyt näiltä ajoilta enkä muista paljoakaan asioita. Ehkä se on hyvä että ei ole niin paljon ikäviä juttuja kuormittamassa. Ajat voi olla hieman väärässä järjestyksessä.

”Alla juoksuhiekkaa, seison paikallani, pää taivasta tavoittelee. Joku sanoilla heittää
haluaisi tilalleni hikisiin saappaisiin. Tytöltä saan katseen, se hohtaa lämpöä juuri sitä nyt tarvitsen.
Samoilla aalloilla kai liikutaan eikä sanota sanaakaan. Joku nurkassa itkee itsesääliä on tullut petetyksi luulisin, ei luottamustaan kukaan voi voittaa vielä pitkiin aikoihin. Sun täytyy mennä sillä sana on vapaa ja laitteet liikkumaan on pantu sinua varten tapahtui mitä vaan se on sun elämäs eikä kenenkään muun. Etsin ymmärrystä ja kaipaan ystävää, olen tehnyt sitä monta päivää. Mun tapani liikkua kai johtaa harhaan enkä käsitä alkuunkaan. On kaikki sekavaa, se jokin saapuu aikanaan”
(Neljä ruusua: Sun täytyy mennä.)

Nykypäivä: Olen tehnyt biisin joka vähän muistuttaa Neljää Ruusua

Tässä linkki biisiin:

http://www.mikseri.net/artists/taivaanvaltakunta.104017.php

Neljä Ruusua ”Sun täytyy mennä” oli minulle siis kestohitti vuodesta 1992 alkaen. Olen soittanut sitä kadulla myös kitaralla. Oli syksy 1995 Hyrkissä akuuttiosastolla. Aloin vähitellen päästä pois psykoottisuudesta tähän maailmaan. Koska ei päässyt ulos, urheileminen oli vaikeaa. Olin aina harrastanut lenkkeilyä myös biletysvuosina. Kerran olin tältä osastolta karannut kun käytiin ulkona ryhmän kanssa. Minulla oli reppu mukana ja juoksin sairaalan pihalta kohti maantietä ja ojan kautta ryömin tien alla olevaan maantieputkeen. Sitten toiselta puolen tietä karkasin metsään. Hoitajien huudot vaimenivat vähitellen. Kuljin aikani ja saavuin jonkun talon pihaan. Löysin kuorma-auton jossa oli avain virtalukossa. Mietin että pitäiskö pihistää tämä auto. En kuitenkaan tehnyt niin. Lähdin takaisin kohti maantietä. Punkalaitumen suunnasta lähestyi auto. Juoksin keskelle tietä ja pysäytin sen tunnistettuani että tuttu kaverini oli ratissa. Tempaisin auton oven auki ja sanoin että minua ajetaan takaa. Kaverini oli aivan pihalla. Hän ei ollut kuullut vielä sairastelustani. Kuitenkin hän tajusi heti etttä oli olin paennut Hyrkistä. Ystäväni sanoi että tällä kertaa voi ottaa minua kyytiin. Sanoin että ”Ei se mitään” ja aloin kävellä maantietä pitkin Punkalaidunta kohti. Kului muutama minuutti niin minua lähestyi pakettiauto. Sieltä hyppäsi ulos kaksi isokokoista mieshoitajaaa ja he sanoivat rauhoitellen että minun on nyt palattava takaisin. Ne miehet tuntuivat olevan sanojensa takana mutta myös rauhallisia. En halunnut tapella heidän kanssaan koska he olivat kuitenkin reiluja tyyppejä. Nousin pakuun ja ajettiin takaisin sairaalaan.

Viikot kuluivat. Tutustuin tupakkahuoneessa toisiin potilaisiin. Jotkut olivat psykoosin vuoksi osastolla,toiset taas katkolla. Paransimme aika tavalla maailmaa juuri tupakkahuoneissa. Ne olivat sosiaalisia paikkoja. Kun viikot kuluivat ja lääke alkoi tehota, palasin takaisin tähän maailmaan. Sain kuulla että fysiologinen selitys sairastumiseeni oli välittäjäaineiden toimintahäiriö aivoissa. Myös nukkumattomuus ja syömattömyys aikoinaan laukaisi psykoosin. Aloin saada vapaakävelyjä. Vanhemmat kävivät minua katsomassa usein.
Mietin vuoteessani välillä huolettomia Time out –aikoja sekä biisejä joita silloin kuuntelin Prodigystä Age of loviin. Tässä Age of love:

http://www.youtube.com/watch?v=MT9pH9C7Oew

Löysin myös erään kirjan hyllystä nimeltään ”Vain yksi elämä” Se oli evankelioiva kirja. Luin sen aika epäuskoisena ja sisälläni oli jotain kapinaa. Kuitenkin aloin miettiä että olin viettänyt hengenvaarallista elämää. Pääsin siis jo ulkoilemaan osastolta mutta lääkkeet olivat turvottaneet minua pahasti. En jaksanut ottaa montaakaan juoksuaskelta ja heti jos yritti juosta jonkun mäen ylös, oksensin. En välillä tunnistanut itseäni peilistä. Ei minussa enää näkynyt ampumahiihtäjää vaan joku turvonnut möykky. Aloin kirota lääkkeiden sivuvaikutuksia.

Samoihin aikoihin kaipasin kirjeenvaihtokaveria. Rohkastuin kirjoittamaan porilaiselle tytölle jonka olin tavannut Lapissa kevään 1995 Ylläksenreissulla. Ihme ja kumma hän vastasi minulle. Olin ilahtunut. Kerroin mitä oli tapahtunut ja tyttö kirjoitteli ahkerasti rohkaisten minua paranemaan. Olin saanut kirjoittamisesta valoa ja tekemistä osaston yksitoikkoisiin päiviin. Marraskuu alkoi ja olin jo siinä kunnossa että sain kotilomia. Joulukuun kieppeillä minut kirjotettiin osastolta ulos. Olin aika pöllämystynyt elämänmuutoksestani. Melkoinen kasa lääkkeitä nieltävä joka ilta, oli kontrolli-käyntejä psykiatreilla usein. Sanoin lääkkeistä että ne turvottavat mutta minulle vastattiin että se tarvitsee vain hyväksyä jotta psykoosi ei uusiutuisi. Olin saanut lääkkeiden väsyttämisen johdosta sairaseläkkeen. Se tuntui kummalliselta. Opinnot eivät luokanopettajalaitoksessa enää sujuneet. Lisäksi olin saanut sairaan leiman otsaani. Mietin että en saisi koskaan opettajapaikkaa enää mistään.

Päivät olivat aika harmaita eikä jaksanut nousta petiltä ylös. Ainoa piristys oli porilainen tyttö joka kirjoitteli minulle. Hän tuli lopulta moikkaamaan minua Turkuun. Ihmettelin miten joku voi katsella tällaista miestä jota olin. Enpä silti valittanut. Alkoi vähitellen tuntua että me seurusteltiin. Turusta reissuja Poriin ja päinvastoin. Arki oli kuitenkin melko yksitoikkoista. Koulua en pystynyt käymään, lenkkeily ei sujunut. Se oli iso taakka. Liikunta oli ollut ennen minulle puoli elämää. Vietin aika sosiaalista aikaa kerroksemme ulkkis-opiskelijoiden kanssa. Aloin vähitellen käydä taas kapakoissa huuhtomassa murheet kaljaan. Talvi meni miten meni. 1996 kesällä kävin Säkylässä kertausharjoituksissa sekä kotona tekemässä maalausurakkaa. Mummoni talo maalattiin uudestaan. Kuuntelin paljon Prodigyä ja Alangon veljeksiä. Seurasin myös katolta kun uudet F-18- hävittäjät ottivat mittaa toisistaan. Olin iloinen että maaseudulla näki hävittäjiä ilmassa harva se päivä.. Mietin samalla, kuinka erilainen elämäni olisi voinut olla.

Äitini oli samoihin aikoihin saanut kammon Neljän Ruusun musiikista. Se toi aina mieleen sairasteluni. Kuulemma liian melankolista musaa. Minä taas rakastin Neljää Ruusua mutta siitä kerroin jo. Syksy läheni ja vaihdoin uuteen yksiöön Yo-kylän itäpuolelle. Myös Porin tyttö oli muuttamassa Turkuun opiskelemaan äidinkieltä. Roudattiin autolla hänen tavaransa Turkuun. Olin silloin omin päin vähentänyt itse lääkkeitä. En kestänyt sitä väsymystä ja turvonnutta oloa. Piristyin väliaikaisesti. Mutta kuinka ollakaan ilman lääkkeitä aloin taas käyttäytyä sekavasti. Vajosin salakavalasti taas psykoosia kohti.
Olin maaninen. Minulla oli paljon projekteja ja suunnitelmia kirjottamisesta ja opiskelusta. Kaikki projektit jäivät kesken. Vanhemmat alkoivat taas huolestua nopeatempoisesta puheestani. Myös tyttöystävä huomasin sen. Taas oli edessä matka psykiatrille ja tarkkailuun Vammalan Hyrkkiin. En siksi päässyt Turun Kupittaan toipumisosastoille koska olin vielä Punkalaitumella kirjoilla.
Kun sairaus huomattiin hyvässä vaiheessa, saatiin estolääkitys päälle ajoissa ja henkisesti uusi psykoosi ei ollut yhtä raskas kuin edellisellä kerralla. Suuri vaikutus toipumiseeni oli tyttöystäväni tuessa. Hän ei vain enää lopulta itse meinannut jaksaa. Olin osastolla ennestään tuttujen ja tuntemattomien seurassa. Joulun aikaan pääsin taas kotiin Turkuun. Uuden vuoden aikoihin meni taas seurustelu poikki. En ihmetellyt sitä. Olin raskas taakka kaikille jotka olivat lähelläni. Silloin käyttäydyin huonosti ja tahdittomasti. Ei oikein erottu hyvissä väleissä.

Itsesääli alkoi vallata minut vähitellen. Se on huono juttu jos antaa periksi. Silloin ei ole enää niin paljon toivoa. Vietin paljon aikaa kapakoissa. Vähitellen jo yökerhojen ovimiehetkin alkoivat ihmetellä kun saavuin milloin milläkin päällä baariin. Säästin kaikesta muusta jotta vaan pääsisi unohtamaan kaiken jonnekin kaupungille Elämä oli harmaata ja oli välinpitämätön olo mitä minulle tapahtuisi. Kevät koitti ja oli edessä perinteiset vaput sekä Down by the laituri. DBTL:ssä piristyin vähän. Olin naapurin kanssa liikkeellä ja Puolalan puistossa tutustuin turkulaiseen nuoreen naiseen joka oli lähdössä lukemaan fysiikkaa. Meistä tuli ystävyksiä ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Ennen kuin huomasinkaan me asuimme yhdessä. Alussa kaikki tuntui menevän hyvin. Kuitenkin kun oli jurrissa kehkeytyi aina riitoja. Ne sovittiin ja jatkettiin elämää. Tämä neiti oli lahjakas matikassa ja ratkoi pelkän taskulaskimen sekä kynän varassa vaikeita matikankaavoja joista minulla ei ollut hajuakaan. Kävimme usein Yo-kylän Trepparissa ja Peltimiehessä. Siellä tutustuimme yhteen toiseen kaveriporukkaan joilla oli kanssa elämä hieman sekaisin. En silloin tiennyt että näistä Peltimiehen vesseleistä ja eräästä kotibile-isännästä tulisi minulle elinikäisiä ystäviä. Niin kuitenkin kävi ja olen siitä onnellinen nyt Tammikuussa 2008.

Takasin vuoteen 1997-1998: Sain Peltimiehessä soitella paljon pianoa. Soitin Metallicaa Bon Jovia ja Alphavillea sekä Eppu Normaalia. Samoihin aikoihin olin Ruisrokissa innostunut Stratovariuksesta. Vähitellen alkoi tuntua että fysiikanopiskelijattaren kanssa yhteen muuttaminen ja seurustelu oli väärä valinta. Tuli riitaa vähän kaikesta. Olimme liian erilaiset ja kiinnostuneet eri asioista. Muuta yhteistä ei ollut paitsi musiikkimaku. Aloimme liikkua vähitellen erikseen. Maailmani alkoi taas hajota. Tuska löi päälle kun selvisi että äitini oli sairastunut syöpään. Ei ollut tietoa paljonko elinaikaa hänellä olisi. Alkoi solumyrkkyhoidot ja kävin silloin tällöin Punkalaitumella katsomassa häntä. Olin samoihin aikoihin velkaa sinne ja tänne. Rahankäyttö ei ollut enää hallussa. Asiat kasaantuivat ja talvella 1998 olin jo kokeillut hasista pari kertaa. Onneksi pilven polttaminen loppui samantien kuin oli alkanutkin. Kuitenkin eräs ilta kun oltiin riidelty avovaimon kanssa, menin yksinään kämpille, otin kasan klorpromaania sekä huuhdoin sen viinalla alas. Taju lähti vähitellen ja sisälmykset tulivat ulos joka tuutista. Avovaimo tuli kotiin ja löysi minut lattialta tajuttomana Tyttö meni hieman paniikkiin. Hän soitti hädissään ystävälleni, johon olin Peltimiehessä tutustunut. Kaveri ajoi keskikaupungilta paikalle arvioi tilanteen nopeasti ja soitti ambulanssin. Kun se saapui, minut oli kuulemma löydetty viime hetkessä. Olisi ollut noin tunti elinaikaa jäljellä. Jouduin vatsahuuhteluun TYKSiin ja sain lääkehiiltä. Aloin toipua pikkuhiljaa. Moni ystävä kävi minua sairaalassa katsomassa silloin.

Päätimme avovaimon kanssa muuttaa erikseen ja se oli kummallekin helpotus. Tuntui että äitini alkoi taas taistella elämästään syövän keskellä. Oli kova huoli minun voinnistani eikä äiti antanut itselleen lupaa kuolla. Tosin olin usein purkanut pahaa oloa vanhemmilleni mutta he kestivät kaiken. Kämpässämme oli ennen eroa ollut useasti pitkäkestoisia kotibileitä enkä enää lopulta edes tuntenut kaikkia joita asunnossamme oli. Kerran kyllästyin siihen että naapurit eivät saaneet olla rauhassa. Kiskoin kaiutinjohdot irti stereosta ja kätkin ne. Teimme usein autoreissuja kaverini kanssa joka pelastanut henkeni silloin kun olin ottanut yliannostuksen lääkkeitä. Mietimme yhdessä elämää ja keskustelimme vähän kaikesta. Myöhemmin hän muutti Ruotsiin töihin. Näihin aikoihin eräs pitkäaikainen kemistiystäväni kuoli vähän hämärissä olosuhteissa.

Kosketus Jeesukseen

Talvipäivillä 1997 olin sekavassa tilassa ja masentuneena huomannut iloisia selväpäisiä tyyppejä väen joukossa. Menin juttelemaan eräälle tytölle ja hän kuului OKL:n opextuslapsiin eli uskoviin opiskelijoihin. Kävin silloin tällöin heidän illoissaan. Seurasin sivusta laulamista ja rukoilua. Murruin tilaisuuksissa usein kyyneliin. Tiesin jotenkin aina lapsenuskoisena että Jumala on olemassa mutta kaiken sen elämän jälkeen mitä olin viettänyt en ikinä kelpaisi hänelle. Kuinka väärässä olinkaan. Sitä en silloin tiennyt. Minun puolestani alettiin rukoilla. Ensimmäisiä rukousvastauksia oli avovaimon muutto pois luotani. Tyttö oli sellainen luonnontieteilijä ja kyseenalaisti kaikkea että hän ei voinut kuvitellakaan että Jeesus olisi totta. Minä olin elämäni pohjalla ja suunta olisi vain ylöspäin. Niin ajattelin. Jatkoin biletystä silloin tällöin mutta iltaisin aloin varovasti rukoilla äitini syövän paranemisen puolesta. Muuten elämältäni oli pohja poissa. Loppukesästä 1998 päätimme vielä entisen avovaimon kanssa kokeilla uudestaan asumista yhdessä mutta lopulta se päätyi eroon kaikessa sovussa. Siitä olin iloinen että erosimme ystävinä. 1997-1998 vuodet olivat melko pimeää aikaa elämässäni. Olin vuonna 1998 saanut töitä Fortumin öljynjalostamolta. Olin ulkohommissa. Kaveri oli järjestänyt minut töihin. Oli kiva että sai vähäksi aikaa jotain työtä. Tuli käytettyä lehtipuhallinta sekä ruohonleikkuria ja haravaa tiuhaan tahtiin. Alueita riitti ja niiden piti olla hyvässä kunnossa. Illoista muistan että nauhottelin videoita MTV:ltä ja polttelin suitsuketta Aloin vähitellen sisustaa asuntoa.

Oli suuri helpotus että sairastelusta johtuen opintolainani meni valtiontakaukseen. Yritin monta kertaa aloittaa opiskelun uudestaan mutta en pystynyt keskittymään lukemiseen. Tuntui toivottomalta saada opinnot loppuun. Kuitenkaan paljoa ei puuttunut. Olin ennen sairastelua kerännyt 110 opintoviikkoa eikä puuttunut enää kuin päättöharjottelu, gradu ja pari sälätenttiä.
En silti vielä antanut periksi vaan koitin uudestaan ja uudestaan. En päässyt millään alkuun - Syksyllä 1998 olin jälleen psykoosissa. Olin heräillyt öisin ja vihasin ruumistani joka oli lääketurvottunut. Olin taas lopettanut lääkkeiden syömisen. Entinen avovaimo oli kysynyt
”Mikä nyt luulet olevasi?
-   ”Joulupukki”
-   ”Sillä lailla dih”
Minut vietiin haastatteluun Kupittaan psykiatrien luokse. Äitini oli mukanani. Olin ärtynyt kysymyksista ja minulle sanottiin että nyt pitää tulla suljettujen ovien taakse TAAS.
Sanoin että ”vain kuolleen ruumiini yli” Samalla ovi avattiin ja kaksi poliisia tuli sisään pistäen minut käsirautoihin. He saattoivat minut A1-osastolle. Nyt olin taas kerran keskellä hälinää huutoa ja tappeluita. Koitin kestää. Kaikki oli jotenkin harmaata usvaa. Sellaisen biisinkin tein vuosikausia myöhemmin mutta elämääni oli tullut uusi henkilö joka oli ollut olemassa jo aikojen alussa Tässä linkki biisiin
http://www.mikseri.net/artists/toisessaulottuvuudessa.59098.php

Turun Kupittaan psykiatrinen klinikka (Arkikielessä mielisairaala) oli minulle uusi. Ennen olin ollut Vammalan sairaalassa. Nyt sitten Turussa. En tarkkaan tiennyt miksi olin taas ikään kuin vangittu. Ehkä puheeni oli hajanaista ja tilanneyhteydet puuttuivat. Tutustuin yhteen fiksuun tyyppiin joka oli myös osastopotilas. Meistä tuli hyvät ystävykset (Ollaan tänäkin päivänä ystäviä. Harjoitellaan silloin tällöin potkunyrkkeilyä, miekkailua ja pelataan salibandya.) Eräs potilas oli vähän aggressiivinen ja tuli tappelu hänen kanssaan. Sain väistetteyä lyönnin ja kohta olimme jo maassa painimassa. Hoitajat juoksivat erottamaan meidät ja lensimme kumpikin koppiin rauhoittumaan. Ei sen jälkeen tapeltu. Yksi potilas osastolla oli veikeä ja hyväntuulinen tyyppi. Hän oli kotoisin Eritreasta. tämä mies opetti minulle capoeiraa aina kun hoitajat eivät nähneet. Itse opetin hänelle kaiken sen vähän mitä tiesin karatesta.

Ulos ei jälleen päässyt ja halusin yrittää vähän venytellä sekä voimistella. Pyysin hoitajilta lupaa päästä eristyskoppiin harjoittelemaan edes puoleksi tunniksi. Sain luvan. Hajoittelin potkuja ja lyöntejä sitten erkkarissa eikä kellään ollut mitään sitä vastaan. Entinen avovaimoni kävi vielä katsomassa minua joskus. Sinnikäs nainen, ajattelin. Päivät kuluivat verkkaisesti. Aloin vähitellen nimittää osastoa ”Kreivien linnaksi”. Siltä se vähän näyttikin. Makasin potilashuoneessani ja mietin menneisyyttä. Mietin Turkuun muuttoa 1992 ja sitä kun kaikki oli uutta ja kiehtovaa. Muistin East 17: biisin House of love. Muistin Westbamin. Mietin sitä vuotta 1996 kun olin jo kerran ollut sairaalassa mutta silti päässyt kesällä kertausharjoituksiin Säkylään. Armeijan lääkäri kyseli voinnistani ja sanoin että olen ok. Menimme viikoksi Raasiin silloin sotimaan ja oltiin muodostettu sota-ajan kokoonpano. Osakseni tuli olla Spol-komppanian taistelulähetti. Oli kiva silloin päästä taas kovapanos-ammuntoihin. Olimme saaneet siitä viikosta päivärahaa ja sopivasti tullessani metsäreissulta Turkuun Down by the laituri alkoi. Tätä kaikkea menneisyyttä mietin nyt karussa huoneessa joka näytti vähän armeijan tuvalta. Peti, kaappi ja pieni pöytä sekä tuoli. Ikkunoissa oli ristikot. Muistikuvani tästä psykoosista ovat aika hämäriä. Tuntuu kun se olisi vain pyyhkäisty muistista pois. Sain taas vähitellen vapaakävelyjä sekä lomiakin. Lopulta minut kirjoitettiin ulos.

Pääsin takaisin Yo-kylään. Kävin myös kotona Punkalaitumella. Pidin yhteyttä entisiin potilaisiin. Osastolla oli melko taiteellisia ja ajattelevia tyyppejä. He olivat joissakin asioissa tosi lahjakkaita. Talvi tuli ja meni. Kävin vielä yliopistossa kokeilemassa jos opiskelu olisi sujunut mutta huonolla menestyksellä- En pystynyt keskittymään mihinkään lukemaani. Olin kerran ollut sairaalan kanttiinissa ja siellä oli kesätöissä eräs tuttu tyttö joka luki sosiologiaa. Naapurini vanha tuttu siis. Kerroin tarinani tälle neidille ja hän oli hyvin ymmärtäväinen. Alettiin nähdä vähän useamminkin ja soiteltiin. Kysyin hänet kerran katsomaan Turun vanhaa kaupunkia sekä kävimme Turun linnassa. Vuodesta 1999 en muista oikein mitään. Elämä oli varmaan aika tasaista. Vuosituhat vaihtui. En elänyt missään millenium-huumassa. Olin lopettanut psykoterapiassa käynnin. Ihmettelin miksi valtio käyttää yhden tyypin kuntouttamiseen niin paljon rahaa. Psykoterapia oli kallista. Kuitenkin tämä psykologi edusti koulukuntaa joka oli analyyttinen. Hän hieman vain johdatti keskustelua ja minä sain kertoa ajatuksistani vapaasti. En silti kokenut tätä terapiamuotoa kovin hyödylliseksi. Kerroin vain sairaalakokemuksista ja siitä kun aivan sekaisin olevia potilaita raahattiin aamukokouksiin. Nukkua ei saanut aamuisin. Kerroin hieman värikkäästä menneisyydestäni. Kelasin morkkiksella vanhoja juttuja. Kerran psykologi koitti piristää minua ja sanoi että
”Jospa jo unohtaisit ne naiset”
”Jaa mitkä naiset?”
”Olet sää vaan aika poika.”

Tuli taas kesä. Tapailin sosiologia-neitoa vähän useammin ja tuntui että olin taas vähän ihastunut.
No, siitä se lähti. Olin muuttanut yo-kylästä Halisiin ja kävin Gregorius-kapakassa juhlistamassa uutta ihmis-suhdetta. Soittelin paljon pianoa siellä. Tämä uusi baari oli saman omistajan kuin entinen Peltimies. Oltiin jo vanhoja tuttuja ja tulin hyvin toimeen heidän kanssaan. Yleensä baarimikoille kerrotaan aina murheita ja he ovat melkein parempia kuin psykiatrit. Tutustuin samalla kahteen hauskaan böönaan jotka olivat viettämässä aikaa Gregoriuksessa. Kävin usein Nättinummessa kattomassa sosiologia-neitiä. Meillä oli ihan hauskaa yhdessä. Kuitenkin minä olin vielä aika lapsellinen mielestäni vaikka ikää oli jo 30 vuotta. Tuntui kuin että en ollut saanut mitään elämässä aikaiseksi. Opinnot olivat jääneet kesken, elin kuntoutustuella ja mielialat vaihtelivat aika paljon. Käytiin sosiologin kanssa Punkalaitumella moikkaamassa vanhempiani ja mentiin myös Huittisten seurahuoneelle virittämään vanhoja muistoja lukioajoiltani. Ihmettelin että lukioaikoina olin todella yksin. Sitten kun tuli vihdoinkin joku tyttö vastaan heitä uusia pörräsi ainakin kolme ympärillä. Mietin että ehkä iloiset ihmiset vetää toisia puoleensa. Iloni oli tässä tytössä jota tapailin.
Oli kuitenkin riitojakin. Niitä tuli aina jossain vaiheessa. Kului vajaa vuosi. Ei oikein mennyt hyvin.

Olin tosin aloittanut karaten uudestaan toisessa tyylisuunnassa nimeltään shoto kai. Treenejä oli budohallilla, Steinerkoululla, Puolalanmäessä ja Topeliuksen koulun liikuntasalissa. Eräs karateopettajistani oli hyvä ystäväni johon olin tutustunut vuoden 1997 kotibileissä. Olin jälleen kasvattanut pitkän letin. Heitin sen aina vain ponnarille ennen harkkoja. Jotenkin karate oli minulle ongelmallista koska olin jälleen ylivarovainen eikä motoriikka oikein toiminut. En aina ymmärtänyt neuvoja oikein ja tuntui että en pärjää siinä lajissa. Kävin kuitenkin ahkerasti harjoituksissa ja vähitellen opin motoriikkaa sekä pääsin perille tyylisuunnasta jonkin verran. Ainakin kunto kehittyi.
Karateen tuli myös toinen tytöistä joka oli ollut Gregoriuksessa juhliessani uutta seurustelua. Tuntui että tämä nainen oppi karatea nopeammin kuin minä.. Sen muistan että hänen kauttaan tutustuin erääseen loistavaan bändiin nimeltä NIGHTWISH. Olin aivan pöljänä sekä innostunut tästä bändistä. Odotin aina Nightwishin Ruisrock-keikkaa sekä yhtä toista Turun keikkaa. Toisella keikoista nappasin ilmasta rumpalin heittämän kapulan. Harmitti että hukkasin sen jossain vaiheessa. Nightwishin Elvenpath ja Come cover soi usein kovaa kämpässäni.

Sosiologia-neiti oli hillitty tyyppi ja bailasi aina sivistyneesti. Itsestäni en voi sanoa samaa. Puhuin tyhmiä juttuja jos olin juonut paljon ja koko juominen alkoi maistua puulle. Se oli vain tapa juhlistaa viikonloppuja. Vaikea oli kuitenkaan miettiä muunlaista elämää. Kävin perjantaisin karateharkkojen jälkeen treeni-ohjaajakaverillani maistelemassa kotiviiniä Yo-kylässä. Istuttiin ulkokäytävällä lasi kädessä ja parannettiin maailmaa. Tämä kaveri on suomenruotsalainen. Hän oli aina ollut jotenkin fiksu. Ei paljoa kiroillut eikä koskaan puhunut kenestäkään pahaa. Pidin tästä miehestä ja pidän edelleen.

Oli tullut vähän ahdistavat ajat sosiologi-neidin kanssa. Saimme pikkuisestakin asiasta riitaa aikaiseksi ja kyllä ne sovittiinkin mutta ilmassa oli jo eron merkkejä. Ajattelin että hän kuitenkin tekee eron joku päivä ja minä ehdin ensin. Masennuin siitä valtavasti. Ostin pullon kossua ja lähdin Gringoon. Oli tosi tyhjä olo. Muistan silloin itkeneeni pitkän aikaa. Ero ei ollut helppo. Ajattelin että minusta ei ole koskaan seurustelemaan mutta en halunnut toisaalta yhden illan juttujakaan. En silloin tiennyt että tästä eteenpäin ei tulisi ketään vastaan. Ei ole tullut tänä päivänäkään. Olen nyt ollut n. 7 vuotta yksin. Ehkä se on tehnyt minulle hyvää. En muista enää millaista on seurustelu. En muista mitä on olla jonkun lähellä. 2001 –vuonna kaiken härdellin jälkeen aloin etsiä Jumalaa ja kysyä että jos hän on olemassa, voisiko hän tehdä elämälleni jotain. Siitä vuosia myöhemmin sain inspiraatiota biisiin ”Perhonen”
http://www.mikseri.net/artists/perhonen.101840.php

ja poppiversio samasta biisistä.

http://www.mikseri.net/artists/herranoutaaomansa.102027.php

Näihin aikoihin 2001 en ikinä olisi arvannut että vielä joku päivä teen omaa musiikkia ja kaiken lisäksi gospelia. Yritin aloittaa yliopistossa opintoja vielä kerran uudestaan. Kävin luennoilla ja menin mukaan OKL-kuoroon. Viikonloppuisin kävin paljon karaokebaareissa. Aloin opetella laulamista. Missäkö olin kun WTC sortui? – Pelaamassa South Park-shakkia jonkun karaokebaarista löytyneen böönan luona aamuun asti. Edellisenä iltana olin ollut Carambassa siis Baila Bailassa kauppakorkeelaisen ystäväni kanssa joka oli varsinainen vitsiniekka. Hänen seurassaan oli aina hauskaa. Ihmettelin hänen sukkeluuttaan ja tilannekomiikkaa. Mietin että jos hänenlaisiaan tyyppejä olisi enemmän, maailma olisi parempi paikka.

Lue lisää

NINJOJA JA DEMONEITA

Eräs ilta 2001 :Katsoin ”Vihreän timantin metsästystä”. Hauska leffa. Menin sen jälkeen nettiin ja tsekkasin tarkemmin psykoosin määritelmän wikipediasta Löytyy osotteesta
http://fi.wikipedia.org/wiki/Psykoosi
Mietin näihin aikoihin uutta ja näkymätöntä todellisuutta johon minut oli temmattu näkyvästä maailmasta. Ennen yritin selittää minulle tapahtuvia näkyjä ja näkymättömien voimien hyökkäyksiä psykoosien ja aistiharhojen avulla mutta se ei ollutkaan sitä. Olin mennyt Opextuslapsien neuvosta Alfa-kurssille joka on tutustumista kristinuskon perusteisiin ilman vouhotusta. Sai epäillä ja kyseenalaistaa asioita. Paikkana oli Turun kotikirkko rautatie-aseman lähettyvillä. Olin käynyt joskus Kotikirkossa ja haltioitunut siitä hyvästä musiikista mitä ne soittivat siellä. En tiennyt että gospel voisi olla niin hyvää. Sain kaverilta Dust Eater Dogsin levyn sekä alfa-ohjaajalta The Rainia. Heidän biisinsä ”Sotilas” ja ”Hiljenee” olivat lempikappaleitani. Olin alfa-kursseilla koska minulla ei ollut mitään menetettävää. Kävimme kurssin aikana myös eräällä leirillä. Alfa-ohjaajani kertoi minulle vaikuttavan tarinansa jossa hän oli muuttunut entisestä murtovarkaasta uskovaksi ihmiseksi jonka elämä alkoi järjestyä. Nauroin aina hänen juttuaan kuinka hän oli kerran murtautunut ahvenanmaalaisen poliisin taloon.

Pidin edelleen yhteyttä Trepparissa tapaamiini kavereihin. He ovat edelleen tärkeä osa elämääni. Jos tuntee joitakin ihmisiä tarpeeksi kauan siinä jotenkin kasvaa sivussa kun näkee toisten elämän kohentuvan. Tulee perheitä ja tavallista työtä. Ei ikuista opiskelijameininkiä.

Pappani oli kuollut vuonna 1998. Menin aina Punkalaitumella sytyttämään kynttilän hänen haudalleen. Mietin että nyt olisi tilaisuus paikata armeijassa nuorena arastelemia asioita. Lähdin mukaan ihan pappan muistoksi vapaaehtoismaanpuolustuksen toimintaan yliopiston reserviläisiin.
Mummot olivat vielä elossa. Sain toiselta mummolta Pyhästä Hengestä kertovan kirjan. Tämä oli minulle aivan uutta tietoa. Halusin enemmän varmistaa oliko Raamattu vain kuollutta tekstiä vai alkaisiko se elää. Vastaus tuli hyvinkin pian: Olin Halisissa kotona sohvalla. Yritin rukoilla. Yhtäkkiä koko kroppani alkoi ikään kuin kouristella mutta se ei ollut epilepsiakohtaus. Yhtäkkiä suustani alkoi soljua vierasta kieltä mikä ei ollut siansaksaa mutta ei mitään tämänkään maailman tunnettua kieltä. Olin saanut kielilläpuhumisen armolahjan. Niistä puhuttiin Uudessa testamentissa. Helluntaina oli tapahtunut tuo Pyhän Hengen vuodattaminen. Tarkka kohta oli ”Apostolien teot luku 2. Monta vuotta myöhemmin tein pari biisiä puhuen kielillä. Tässä linkit niihin:

http://www.mikseri.net/artists/aikojenalussa.104367.php
(Aikojen alussa)
http://www.mikseri.net/artists/roope-lokki2007.62974.php
(Roope-lokin valssi)

Roope-lokin valssi oli sävelletty yksinäiselle lokille Halistenkoskella. Kävin padolla usein talvisin harjoittelemassa miekkailua sekä keppitaistelua. Yritin muistella myös katoja. Rakastin Halistenkoskea paikkana istuskella ja miettiä kaikkea. Olin jo viettänyt yksin aikaa eikä ollut naishuolia koska kaikki oli loppunut kuin seinään. Ketään kiinnostavaa kerppua ei tullut vastaan ja jos tuli kukaan ei ollut kiinnostunut minusta. Mietin että nyt on aika olla yksin. En minäkään toisaalta lähtenyt koskaan joka naisen matkaan. Tunsin jo jonkin verran ihmisiä myös turkulaisista musiikkipiireistä. Eräs kavereistani alkoi miksaajaksi. Kävin joskus hänen luonaan pelaamassa vanhoja C-64-pelejä. Oli myös eräs ex-tempore-laivareissu. Yllätyslähdöt olivat kivoja tyyliin
”Tylsää”
”Lähetäänkö laivalle?”
”Lähetään vaan”
Sitten mentiin.
(Sellaista tapahtui vielä silloin tällöin.)

Olin näinä aikoina vielä käynyt ahkerasti Amarillossa ja 57:ssa. Entinen tyylini tanssia oli vähän kuin karate-katan ja teknon yhdistelmää. Tarvin lattialla paljon tilaa. Ei hyvä. Vähitellen monen paikan portsarit eivät enää päästäneet minua yö-kerhoon. Tutuissakin kapakoissa sovittiin paikan pitäjien kanssa että en nauttisi siellä alkoholia niin voisin istua iltaa. Joku poke oli kerran kysynyt ”olenko riivattu”. Olinpa hyvinkin. Se ei ollut pelkkää psykoosia. Ymmärsin hyvin että ukemit, D’Artagnan-huudot ja aggressiivinen tanssi EI kuulu yö-kerhoon. Välillä minusta tuli taas psykoottinen ja aiheutin päänvaivaa monelle ihmiselle. Tuli maanisia kommentteja ja tekstiviestejä lähetettyä sinne tänne. Oli myös kummallisia tempauksia tavaran lähettämisestä puoli- tuntemattomille ihmisille ja puissa/ kalliolla kiipeilyä keskellä kaupunkia. Mietin että olenkohan nyt uudestisyntynyt lemmikki-kissa tai ninja. Ehkä vähän molempia. Itsepäinen ainakin olin. Hyvä puoli silloisessa elämässä oli, että olin väkisin aloittanut taas lenkkeilyn monen vuoden tauon jälkeen. Nightwish pauhasi korvalappustereoissa. Olin saanut filippiiniläisiä ja eritrealaisia ystäviä.
Oli myös terve jakso jossain välissä ja olin silloin saanut OKL-kaverin kautta pianistin paikan Kauppiaskadulla Enkeliravintolassa. Muistin ulkoa n. 500 cover-biisiä ja siinä riitti improvisoitua soittamista balladeista poppiin. Myös Old Bankissa ja Gregoriuksessa tuli edelleen soitettua.

Vuonna 2001 loppusyksystä tuli uusi sairastelu. Olin edelleen tyytymätön kroppaani ja aina lopetin lääkkeiden syönnin. Ei ollut kiva olla sellainen Putte possu. Käytökseni oli taas eriskummallista. Olin rakentanut varsijousen tapaisen hökötyksen. Iso tukki ja kaikkee. Koska olen varovainen ja huolissani muiden turvallisuudesta kiinnitin jousen tukkiin heijastimen ettei kukaan kävele jousta päin kun kuljin sen kanssa kadulla. Menin muistaakseni yliopistolle syömään jouseni kanssa. Se herätti MELKOISESTI huomiota. Juuri ehdin laskea jousen ruokalan pöydälle ja tilata kahvin sekä leivonnaisen niin poliisi-maija ajoi Educariumin pihalle. Kaksi sinivuokkoa tuli ruokalaan ja näyttivät siltä että nyt tarttee lähteä heidän mukaansa. Mietin että kahvi jäi kesken mutta sitten mentiin. Minulle tehtiin henkilötarkastus koulun pihalla ja ihmiset tuijottivat pöljänä. Muistaakseni sanoin poliiseille että ”Terve sinivuokot. Mä olen valkovuokko” – Tarkoitin sillä että olen reservin sotilaspoliisi ja tehnyt itse samaa hommaa joskus. Poliisit olivat tosi rentoja kun näkivät etten ollut aggressiivinen. TAAS sitä istuttiin poliisimaijassa. Mietin huvittuneena vuotta 1998 jolloin kaverini oli sammunut Rantasipin eteen ja saatiin poliisikyyti kotiin. Nyt vain oli vähän eri tilanne. Minut vietiin saatossa Kupittaalle ja taas matkani johti ”Kreivien linnaan”. Eräs tuttu hoitaja oli vastassa ovella ja kysyi minulta ”Miltä nyt tuntuu?”
-   Vastasin että ”RAKASTAN joka kerta tänne tulemista”
-   Hoitsu merkkasi papereihinsa ”Potilas käyttäytyy ylimielisesti”


Katsoin osaston ruokasalissa ympärilleni ja näin uusia tyyppejä. Olivat ihan mukavan oloisia. Tutustuin erääseen muusikko-taiteilijaan, kemisti-tyttöön, automekaanikkoon sekä elämäntaiteilijaan jolla oli projekteja vähän sinne ja tänne. Jotenkin oli rennompi olo kuin ennen.
Olot olivat taas karut ja alkeelliset mutta ainakin oli juttuseuraa. Tupakkihuoneet olivat taas sosiaalitiloja joissa hoitajatkin olivat tavallisia ihmisiä eivätkä ehdottomia auktoriteetteja.
Eräs nuorukainen oli vähän pahalla päällä ja löi minua ruokajonossa. Laskin kymmeneen. Lisäksi hän otti maitolasin ja kaatoi päälleni sen istuessani pöydässä. Laskin kahteenkymmeneen. Kun tyyppi oli hyvällä päällä meillä oli erittäin hauskaa. Siitä nuorestamiehestä tuli ikään kuin pikkuveli minulle. Oli leikkitappeluita ja itsepuolustusharkkoja aina kun hoitajien silmä vältti. Kerran tosin kaveri oli pahalla päällä ja tuli kuin vihainen puhveli huonettani kohti. Potkaisin kahvimukin hänen kädestään sekä löin kirjaimellisesti Raamatullani häntä päähän. Raamattu meni keskeltä kahtia. Hoitajat ryntäsivät paikalle ja lensimme koppiin. Seuraavana aamuna meitä käskettiin siivoomaan kahvitahrat käytävän seiniltä. Tottelimme ja naureskelimme jo edellispäivän tappelulle.

Mietin miten kummassa voin olla taas täällä. Kuin olisi ikuinen kierre käydä osastolla kerran parissa vuodessa. Aloin jo tottua kulkurin elämään ja siihen että ei koskaan tiedä mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Mutta kaikki oli hirveän mielenkiintoista. Tutustuin myös erääseen kitaristiin joka oli rento ja mukava tyyppi. En ollut koskaan nähnyt niin taitavaa kitaransoittajaa. Osastoilla tupakoinnin lisäksi tekeminen oli aika vähissä. Sain käydä edelleen eristyskopeissa harjottelemassa karatea sekä voimistelin. Mikäs siinä ollessa kun turvakamerat välitti kaiken valvomoon. Mietin että tän juttuni on pakko olla joku Terminator 4 –leffa. Aika ei ottanut kuluakseen. Löysin rämän kitaran ja aloin harjoitella sointuja. Ei kulunut kuin vähän aikaa ja osasin jos viisi sointua. Sävelsin siten osastolla elämäni ensimmäisen biisin. ”Älä vihaa kanna” - Tässä linkki:

http://www.mikseri.net/artists/lavihaakannabasicversion.68423.php

Pääsimme joskus tetsaamaan ison sairaalan käytäville. Oli yhteisiä aamukokouksia. Ruoka ajallaan. Lääkkeiden jakoa. Arkirutiinia. Aloin saada taas vapaakävelyjä mutta en saanut poistua sairaalan alueelta. Juoksin siten puolen tunnin lenkkiä kunnallissairaalaa ympäri ja tulin ajallani osastolle. Sitä nopeampaa pääsisi pois jos tekee sääntöjen mukaan.

Hoitaja ja lääkärit alkoivat jo olla ihmeissään minun kanssani. Olin sellainen vakiovieras pöpilässä
että minulle ehdotettiin jospa jäisin avokuntoutusosastolle puoleksi vuodeksi ja minulle annettaisiin paljon tekemistä jotta ei kyllästyisi. Mietin että ”mikäpä siinä” – Olin tottunut armeijassa karuihin oloihin eikä askeettiset huoneet haitanneet minua. Mietin menneitä pakatessa kamojani:Muistaakseni jossain terveessä jaksossa olin keskiaikamarkkinoilla innostunut pitkämiekkailusta ja kävin kurssin siitäkin Katedraalikoulun salissa. Ei ulkomaiset tyylisuunnat kuitenkaan sopineet minulle ja aloin harjotella perus-suomalaista mättöä tyyliin ”Torju tuo” Mustelmia tuli alussa mutta vähitellen harjotuskaverin kanssa pääsimme hyvään vauhtiin. Treenin hyvä puoli oli että ei ollut etukäteen sovittuja lyöntejä tai liikesarjoja. Piti aina olla valppaana eikä tiennyt mistä potku tai lyönti tulisi. Annoimme tälle potkunyrkkeilyn ja miekkailun yhdistelmälle nimeksi ”Joutsenen tie” – (Joutsen kun on suomen kansallislintu.) Käytimme lajista myös nimeä Swan do (Swan = joutsen, do = tie)

Kävin välillä kotona Halisissa kun sain lisää vapaata. Kevät-talvella siirryin A1:ltä avo-osasto 8:lle.
Jaoin karun huoneen toisen kuntoutujan kanssa. Viikkasin vaatteet kaappiin ja heittäydyin petille miettimään vuoden tapahtumia. Muistan kun aina olin ollut innolla keskiaikamarkkinoilla kesäisin ampumassa liipasinjousella sekä heittämässä puukkoa tauluun. Halkaisin myös kaaleja pitkämiekalla. Kerran järjestin oman näytöksen – side silmillä pyörähdin ukemilla, nappasin harjoitusmiekkani maasta ja löin jotain tankoa. Sain pari taputusta. Markkinajärjestäjät eivät tienneet tempauksistani ja varmaan parempi näin. Muistan myös tutustuneeni johonkin taiteilijatyttöön jonka kanssa juoksimme puun alle ukkos-sadetta pakoon. Oli kova myräkkä päällä ja tyttö vaan huusi taivasta kohti ”ekkö sää parempaan pysty”. Sade vain yltyi. Minä olin kietoutunut sadeviittaani ja mietin maailman menoja. Tuli siinä petillä maatessa myös mieleen että olin jossain välissä lähettänyt nostalgisen Ruisrokissa käyttämäni Bruce Lee -lipun Ruotsiin postissa prinsessa Madeleinelle. Oli ainakin swedujen hovissa ihmettelemistä.

Ajatuksissa pyöri myös 2002 kevät jolloin olin joutunut keskelle grillitappelua Torin nakkarilla. Olin ottanut osasto-kaverilta saamani heittotähden repustani ja huutanut tappelijoille että "Jos tuo mukilointi ei lopu niin tähti olisi jonkun otsassa!" Samassa jostain usvasta oli ilmestynyt eräs korppoolainen tyttö, vanha biletyskaverini. Hän vain otti tähden kädestäni ja pisti takaisin reppuun. Sillä böönalla oli aina jotenkin rauhoittava vaikutus minuun. Oli varmaan johdatusta että hän saapui paikalle juuri silloin. Pidin hänen aksentistaan puhua suomea vähän murtaen. Ruotsi kun oli hänen äidinkielensä. Tyttö lähtikin aikoinaan Vaasan OKL:ään. Mieleen tuli myös hyvän opiskelukaverin polttarit ja häät vuonna 2002. Oli mukava päivä polttareissa vanhojen opiskelukavereiden kanssa. Itselläni ei varoja ollut mutta minulle lainattiin rahaa polttari-riennoissa. Käytiin Vesilinnassa kiipeilyradalla ja polttarisankari kiipes kattoon asti. Ei hän niin huono ollut liikunnassa vaikka oli aikoinaan leikkinyt meritähteä liikunnan ilmaisutaidon demolla. Kävimme myös Caribia-kylpylässä uimassa, sekä Haraldsissa syömässä villisikaa. Loppuillasta kävimme Pigallessa. Minua ujostutti. En ollut koskaan elämässäni käynyt strippari-baarissa. Muistin että paikkahan oli ennen ollut Nikolai Gogol – venäläinen ravintola. Vietiin takit narikkaan ja näin tiskin takana haarniskan ja miekan. Kysyin baarimikolta mitä ne olivat? hän sanoi että vanhan tarun mukaan ne oli varastettu jostain haaremista. En miettinyt asiaa sen enempää. Ei pahemmin stripparitkaan häirinneet jotain Lancelot- mietiskelyjäni. Olin omissa ajatuksissani. Kuulin paikassa myös loistavan biisin joka kiinnitti huomioni. Yhtyeen nimi oli Lasgo: ja biisin nimi ”Something”.
Olin seuraavina päivinä viritellyt ja korjailllut tietokoneen johtoja sekä yhdistänyt ne stereoihini. Halusin välttämättä imuroida Something-biisin netistä ja olin oppinut siinä sivussa vähän atk-taitoja. Oli ollut hyvä motivaatio.

Seuraavaksi mieli lensi toiseen kummaan tapahtumaan 2002. Olin ollut kotona Halisissa täysin hereillä kun yhtäkkiä tunsin kuristavan otteen kurkussani. En nähnyt ketään mutta joku voima tarttui minuun ja paiskasi vasten seinää. Pelästyin. aloin huitoa puukolla ilmaan. Mikään ei auttanut. Lopulta huusin ilmoille että ”Ei tämä ole mikään Ghost busters-leffa!!!”
Voima päästi irti ja säikähtyneenä valahdin takaisin sohvalle. Olin vuotta aikaisemmin saanut kielilläpuhumisen armolahjan joten rikkinäiselle ihmiselle Jumala oli todistanut olenvansa olemassa. Mutta nyt näköjään tein tuttavuutta vastapuoleen eli Saatanaan. Sekin oli todellisuutta. Aloin miettiä Alien 2-leffaa. Siinä pikkutyttö oli sanonut Ripleylle että miksi aikuiset valehteli että hirviöitä ei ole olemassa. Keräsin ajatukseni ja tajusin yhden jutun. Fyysinen tappelu ei ole mahdollista näkymätöntä demonia vastaan mutta kun vie siltä pelotevaikutuksen, sen on päästettävä irti. Olin alkanut vitsailla Ghost Busters-juttuja. En silloin tiennyt että tämänkaltaiset kokemukset tulisivat toistumaan ja jatkumaan aina tästä eteenpäin. Olin ottanut askeleen toiseen maailmaan eikä takasin ollut paluuta. En halunnutkaan palata tylsään maailmaan tai alkeisvoimien pariin. Tämä oli paljon jännempää.

Tätä kaikkea mietin 8-osastolla ja olin kiinnittänyt Legolas-julisteen seinälle jotta karusta huoneesta olisi tullut vähän kotoisampi. Nukahdin vähitellen mankasta tulleeseen biisiin ”Behind the blue eyes / Limp Bizkit.

(Sivuhuomautus. Tämä kirjoitus liittyi tosi löyhästi ninjutsuun vain yhden heittotähden kautta mutta onpa ainakin enemmän lukijoita. Kuka sitä kliseenomaista ”halleluja”-otsikkoja jaksaa lukea.
Yritän välttää kaanaankieltä. Kun kerran olin jonkinlaisessa ”linnassa” taas tein aikanaan musiikkiterapiassa laulun aiheesta. Tässä linkki siihen
http://www.mikseri.net/artists/pyhanhengenapache.68386.php

Teknorokkari kirjoitti:

NINJOJA JA DEMONEITA

Eräs ilta 2001 :Katsoin ”Vihreän timantin metsästystä”. Hauska leffa. Menin sen jälkeen nettiin ja tsekkasin tarkemmin psykoosin määritelmän wikipediasta Löytyy osotteesta
http://fi.wikipedia.org/wiki/Psykoosi
Mietin näihin aikoihin uutta ja näkymätöntä todellisuutta johon minut oli temmattu näkyvästä maailmasta. Ennen yritin selittää minulle tapahtuvia näkyjä ja näkymättömien voimien hyökkäyksiä psykoosien ja aistiharhojen avulla mutta se ei ollutkaan sitä. Olin mennyt Opextuslapsien neuvosta Alfa-kurssille joka on tutustumista kristinuskon perusteisiin ilman vouhotusta. Sai epäillä ja kyseenalaistaa asioita. Paikkana oli Turun kotikirkko rautatie-aseman lähettyvillä. Olin käynyt joskus Kotikirkossa ja haltioitunut siitä hyvästä musiikista mitä ne soittivat siellä. En tiennyt että gospel voisi olla niin hyvää. Sain kaverilta Dust Eater Dogsin levyn sekä alfa-ohjaajalta The Rainia. Heidän biisinsä ”Sotilas” ja ”Hiljenee” olivat lempikappaleitani. Olin alfa-kursseilla koska minulla ei ollut mitään menetettävää. Kävimme kurssin aikana myös eräällä leirillä. Alfa-ohjaajani kertoi minulle vaikuttavan tarinansa jossa hän oli muuttunut entisestä murtovarkaasta uskovaksi ihmiseksi jonka elämä alkoi järjestyä. Nauroin aina hänen juttuaan kuinka hän oli kerran murtautunut ahvenanmaalaisen poliisin taloon.

Pidin edelleen yhteyttä Trepparissa tapaamiini kavereihin. He ovat edelleen tärkeä osa elämääni. Jos tuntee joitakin ihmisiä tarpeeksi kauan siinä jotenkin kasvaa sivussa kun näkee toisten elämän kohentuvan. Tulee perheitä ja tavallista työtä. Ei ikuista opiskelijameininkiä.

Pappani oli kuollut vuonna 1998. Menin aina Punkalaitumella sytyttämään kynttilän hänen haudalleen. Mietin että nyt olisi tilaisuus paikata armeijassa nuorena arastelemia asioita. Lähdin mukaan ihan pappan muistoksi vapaaehtoismaanpuolustuksen toimintaan yliopiston reserviläisiin.
Mummot olivat vielä elossa. Sain toiselta mummolta Pyhästä Hengestä kertovan kirjan. Tämä oli minulle aivan uutta tietoa. Halusin enemmän varmistaa oliko Raamattu vain kuollutta tekstiä vai alkaisiko se elää. Vastaus tuli hyvinkin pian: Olin Halisissa kotona sohvalla. Yritin rukoilla. Yhtäkkiä koko kroppani alkoi ikään kuin kouristella mutta se ei ollut epilepsiakohtaus. Yhtäkkiä suustani alkoi soljua vierasta kieltä mikä ei ollut siansaksaa mutta ei mitään tämänkään maailman tunnettua kieltä. Olin saanut kielilläpuhumisen armolahjan. Niistä puhuttiin Uudessa testamentissa. Helluntaina oli tapahtunut tuo Pyhän Hengen vuodattaminen. Tarkka kohta oli ”Apostolien teot luku 2. Monta vuotta myöhemmin tein pari biisiä puhuen kielillä. Tässä linkit niihin:

http://www.mikseri.net/artists/aikojenalussa.104367.php
(Aikojen alussa)
http://www.mikseri.net/artists/roope-lokki2007.62974.php
(Roope-lokin valssi)

Roope-lokin valssi oli sävelletty yksinäiselle lokille Halistenkoskella. Kävin padolla usein talvisin harjoittelemassa miekkailua sekä keppitaistelua. Yritin muistella myös katoja. Rakastin Halistenkoskea paikkana istuskella ja miettiä kaikkea. Olin jo viettänyt yksin aikaa eikä ollut naishuolia koska kaikki oli loppunut kuin seinään. Ketään kiinnostavaa kerppua ei tullut vastaan ja jos tuli kukaan ei ollut kiinnostunut minusta. Mietin että nyt on aika olla yksin. En minäkään toisaalta lähtenyt koskaan joka naisen matkaan. Tunsin jo jonkin verran ihmisiä myös turkulaisista musiikkipiireistä. Eräs kavereistani alkoi miksaajaksi. Kävin joskus hänen luonaan pelaamassa vanhoja C-64-pelejä. Oli myös eräs ex-tempore-laivareissu. Yllätyslähdöt olivat kivoja tyyliin
”Tylsää”
”Lähetäänkö laivalle?”
”Lähetään vaan”
Sitten mentiin.
(Sellaista tapahtui vielä silloin tällöin.)

Olin näinä aikoina vielä käynyt ahkerasti Amarillossa ja 57:ssa. Entinen tyylini tanssia oli vähän kuin karate-katan ja teknon yhdistelmää. Tarvin lattialla paljon tilaa. Ei hyvä. Vähitellen monen paikan portsarit eivät enää päästäneet minua yö-kerhoon. Tutuissakin kapakoissa sovittiin paikan pitäjien kanssa että en nauttisi siellä alkoholia niin voisin istua iltaa. Joku poke oli kerran kysynyt ”olenko riivattu”. Olinpa hyvinkin. Se ei ollut pelkkää psykoosia. Ymmärsin hyvin että ukemit, D’Artagnan-huudot ja aggressiivinen tanssi EI kuulu yö-kerhoon. Välillä minusta tuli taas psykoottinen ja aiheutin päänvaivaa monelle ihmiselle. Tuli maanisia kommentteja ja tekstiviestejä lähetettyä sinne tänne. Oli myös kummallisia tempauksia tavaran lähettämisestä puoli- tuntemattomille ihmisille ja puissa/ kalliolla kiipeilyä keskellä kaupunkia. Mietin että olenkohan nyt uudestisyntynyt lemmikki-kissa tai ninja. Ehkä vähän molempia. Itsepäinen ainakin olin. Hyvä puoli silloisessa elämässä oli, että olin väkisin aloittanut taas lenkkeilyn monen vuoden tauon jälkeen. Nightwish pauhasi korvalappustereoissa. Olin saanut filippiiniläisiä ja eritrealaisia ystäviä.
Oli myös terve jakso jossain välissä ja olin silloin saanut OKL-kaverin kautta pianistin paikan Kauppiaskadulla Enkeliravintolassa. Muistin ulkoa n. 500 cover-biisiä ja siinä riitti improvisoitua soittamista balladeista poppiin. Myös Old Bankissa ja Gregoriuksessa tuli edelleen soitettua.

Vuonna 2001 loppusyksystä tuli uusi sairastelu. Olin edelleen tyytymätön kroppaani ja aina lopetin lääkkeiden syönnin. Ei ollut kiva olla sellainen Putte possu. Käytökseni oli taas eriskummallista. Olin rakentanut varsijousen tapaisen hökötyksen. Iso tukki ja kaikkee. Koska olen varovainen ja huolissani muiden turvallisuudesta kiinnitin jousen tukkiin heijastimen ettei kukaan kävele jousta päin kun kuljin sen kanssa kadulla. Menin muistaakseni yliopistolle syömään jouseni kanssa. Se herätti MELKOISESTI huomiota. Juuri ehdin laskea jousen ruokalan pöydälle ja tilata kahvin sekä leivonnaisen niin poliisi-maija ajoi Educariumin pihalle. Kaksi sinivuokkoa tuli ruokalaan ja näyttivät siltä että nyt tarttee lähteä heidän mukaansa. Mietin että kahvi jäi kesken mutta sitten mentiin. Minulle tehtiin henkilötarkastus koulun pihalla ja ihmiset tuijottivat pöljänä. Muistaakseni sanoin poliiseille että ”Terve sinivuokot. Mä olen valkovuokko” – Tarkoitin sillä että olen reservin sotilaspoliisi ja tehnyt itse samaa hommaa joskus. Poliisit olivat tosi rentoja kun näkivät etten ollut aggressiivinen. TAAS sitä istuttiin poliisimaijassa. Mietin huvittuneena vuotta 1998 jolloin kaverini oli sammunut Rantasipin eteen ja saatiin poliisikyyti kotiin. Nyt vain oli vähän eri tilanne. Minut vietiin saatossa Kupittaalle ja taas matkani johti ”Kreivien linnaan”. Eräs tuttu hoitaja oli vastassa ovella ja kysyi minulta ”Miltä nyt tuntuu?”
-   Vastasin että ”RAKASTAN joka kerta tänne tulemista”
-   Hoitsu merkkasi papereihinsa ”Potilas käyttäytyy ylimielisesti”


Katsoin osaston ruokasalissa ympärilleni ja näin uusia tyyppejä. Olivat ihan mukavan oloisia. Tutustuin erääseen muusikko-taiteilijaan, kemisti-tyttöön, automekaanikkoon sekä elämäntaiteilijaan jolla oli projekteja vähän sinne ja tänne. Jotenkin oli rennompi olo kuin ennen.
Olot olivat taas karut ja alkeelliset mutta ainakin oli juttuseuraa. Tupakkihuoneet olivat taas sosiaalitiloja joissa hoitajatkin olivat tavallisia ihmisiä eivätkä ehdottomia auktoriteetteja.
Eräs nuorukainen oli vähän pahalla päällä ja löi minua ruokajonossa. Laskin kymmeneen. Lisäksi hän otti maitolasin ja kaatoi päälleni sen istuessani pöydässä. Laskin kahteenkymmeneen. Kun tyyppi oli hyvällä päällä meillä oli erittäin hauskaa. Siitä nuorestamiehestä tuli ikään kuin pikkuveli minulle. Oli leikkitappeluita ja itsepuolustusharkkoja aina kun hoitajien silmä vältti. Kerran tosin kaveri oli pahalla päällä ja tuli kuin vihainen puhveli huonettani kohti. Potkaisin kahvimukin hänen kädestään sekä löin kirjaimellisesti Raamatullani häntä päähän. Raamattu meni keskeltä kahtia. Hoitajat ryntäsivät paikalle ja lensimme koppiin. Seuraavana aamuna meitä käskettiin siivoomaan kahvitahrat käytävän seiniltä. Tottelimme ja naureskelimme jo edellispäivän tappelulle.

Mietin miten kummassa voin olla taas täällä. Kuin olisi ikuinen kierre käydä osastolla kerran parissa vuodessa. Aloin jo tottua kulkurin elämään ja siihen että ei koskaan tiedä mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Mutta kaikki oli hirveän mielenkiintoista. Tutustuin myös erääseen kitaristiin joka oli rento ja mukava tyyppi. En ollut koskaan nähnyt niin taitavaa kitaransoittajaa. Osastoilla tupakoinnin lisäksi tekeminen oli aika vähissä. Sain käydä edelleen eristyskopeissa harjottelemassa karatea sekä voimistelin. Mikäs siinä ollessa kun turvakamerat välitti kaiken valvomoon. Mietin että tän juttuni on pakko olla joku Terminator 4 –leffa. Aika ei ottanut kuluakseen. Löysin rämän kitaran ja aloin harjoitella sointuja. Ei kulunut kuin vähän aikaa ja osasin jos viisi sointua. Sävelsin siten osastolla elämäni ensimmäisen biisin. ”Älä vihaa kanna” - Tässä linkki:

http://www.mikseri.net/artists/lavihaakannabasicversion.68423.php

Pääsimme joskus tetsaamaan ison sairaalan käytäville. Oli yhteisiä aamukokouksia. Ruoka ajallaan. Lääkkeiden jakoa. Arkirutiinia. Aloin saada taas vapaakävelyjä mutta en saanut poistua sairaalan alueelta. Juoksin siten puolen tunnin lenkkiä kunnallissairaalaa ympäri ja tulin ajallani osastolle. Sitä nopeampaa pääsisi pois jos tekee sääntöjen mukaan.

Hoitaja ja lääkärit alkoivat jo olla ihmeissään minun kanssani. Olin sellainen vakiovieras pöpilässä
että minulle ehdotettiin jospa jäisin avokuntoutusosastolle puoleksi vuodeksi ja minulle annettaisiin paljon tekemistä jotta ei kyllästyisi. Mietin että ”mikäpä siinä” – Olin tottunut armeijassa karuihin oloihin eikä askeettiset huoneet haitanneet minua. Mietin menneitä pakatessa kamojani:Muistaakseni jossain terveessä jaksossa olin keskiaikamarkkinoilla innostunut pitkämiekkailusta ja kävin kurssin siitäkin Katedraalikoulun salissa. Ei ulkomaiset tyylisuunnat kuitenkaan sopineet minulle ja aloin harjotella perus-suomalaista mättöä tyyliin ”Torju tuo” Mustelmia tuli alussa mutta vähitellen harjotuskaverin kanssa pääsimme hyvään vauhtiin. Treenin hyvä puoli oli että ei ollut etukäteen sovittuja lyöntejä tai liikesarjoja. Piti aina olla valppaana eikä tiennyt mistä potku tai lyönti tulisi. Annoimme tälle potkunyrkkeilyn ja miekkailun yhdistelmälle nimeksi ”Joutsenen tie” – (Joutsen kun on suomen kansallislintu.) Käytimme lajista myös nimeä Swan do (Swan = joutsen, do = tie)

Kävin välillä kotona Halisissa kun sain lisää vapaata. Kevät-talvella siirryin A1:ltä avo-osasto 8:lle.
Jaoin karun huoneen toisen kuntoutujan kanssa. Viikkasin vaatteet kaappiin ja heittäydyin petille miettimään vuoden tapahtumia. Muistan kun aina olin ollut innolla keskiaikamarkkinoilla kesäisin ampumassa liipasinjousella sekä heittämässä puukkoa tauluun. Halkaisin myös kaaleja pitkämiekalla. Kerran järjestin oman näytöksen – side silmillä pyörähdin ukemilla, nappasin harjoitusmiekkani maasta ja löin jotain tankoa. Sain pari taputusta. Markkinajärjestäjät eivät tienneet tempauksistani ja varmaan parempi näin. Muistan myös tutustuneeni johonkin taiteilijatyttöön jonka kanssa juoksimme puun alle ukkos-sadetta pakoon. Oli kova myräkkä päällä ja tyttö vaan huusi taivasta kohti ”ekkö sää parempaan pysty”. Sade vain yltyi. Minä olin kietoutunut sadeviittaani ja mietin maailman menoja. Tuli siinä petillä maatessa myös mieleen että olin jossain välissä lähettänyt nostalgisen Ruisrokissa käyttämäni Bruce Lee -lipun Ruotsiin postissa prinsessa Madeleinelle. Oli ainakin swedujen hovissa ihmettelemistä.

Ajatuksissa pyöri myös 2002 kevät jolloin olin joutunut keskelle grillitappelua Torin nakkarilla. Olin ottanut osasto-kaverilta saamani heittotähden repustani ja huutanut tappelijoille että "Jos tuo mukilointi ei lopu niin tähti olisi jonkun otsassa!" Samassa jostain usvasta oli ilmestynyt eräs korppoolainen tyttö, vanha biletyskaverini. Hän vain otti tähden kädestäni ja pisti takaisin reppuun. Sillä böönalla oli aina jotenkin rauhoittava vaikutus minuun. Oli varmaan johdatusta että hän saapui paikalle juuri silloin. Pidin hänen aksentistaan puhua suomea vähän murtaen. Ruotsi kun oli hänen äidinkielensä. Tyttö lähtikin aikoinaan Vaasan OKL:ään. Mieleen tuli myös hyvän opiskelukaverin polttarit ja häät vuonna 2002. Oli mukava päivä polttareissa vanhojen opiskelukavereiden kanssa. Itselläni ei varoja ollut mutta minulle lainattiin rahaa polttari-riennoissa. Käytiin Vesilinnassa kiipeilyradalla ja polttarisankari kiipes kattoon asti. Ei hän niin huono ollut liikunnassa vaikka oli aikoinaan leikkinyt meritähteä liikunnan ilmaisutaidon demolla. Kävimme myös Caribia-kylpylässä uimassa, sekä Haraldsissa syömässä villisikaa. Loppuillasta kävimme Pigallessa. Minua ujostutti. En ollut koskaan elämässäni käynyt strippari-baarissa. Muistin että paikkahan oli ennen ollut Nikolai Gogol – venäläinen ravintola. Vietiin takit narikkaan ja näin tiskin takana haarniskan ja miekan. Kysyin baarimikolta mitä ne olivat? hän sanoi että vanhan tarun mukaan ne oli varastettu jostain haaremista. En miettinyt asiaa sen enempää. Ei pahemmin stripparitkaan häirinneet jotain Lancelot- mietiskelyjäni. Olin omissa ajatuksissani. Kuulin paikassa myös loistavan biisin joka kiinnitti huomioni. Yhtyeen nimi oli Lasgo: ja biisin nimi ”Something”.
Olin seuraavina päivinä viritellyt ja korjailllut tietokoneen johtoja sekä yhdistänyt ne stereoihini. Halusin välttämättä imuroida Something-biisin netistä ja olin oppinut siinä sivussa vähän atk-taitoja. Oli ollut hyvä motivaatio.

Seuraavaksi mieli lensi toiseen kummaan tapahtumaan 2002. Olin ollut kotona Halisissa täysin hereillä kun yhtäkkiä tunsin kuristavan otteen kurkussani. En nähnyt ketään mutta joku voima tarttui minuun ja paiskasi vasten seinää. Pelästyin. aloin huitoa puukolla ilmaan. Mikään ei auttanut. Lopulta huusin ilmoille että ”Ei tämä ole mikään Ghost busters-leffa!!!”
Voima päästi irti ja säikähtyneenä valahdin takaisin sohvalle. Olin vuotta aikaisemmin saanut kielilläpuhumisen armolahjan joten rikkinäiselle ihmiselle Jumala oli todistanut olenvansa olemassa. Mutta nyt näköjään tein tuttavuutta vastapuoleen eli Saatanaan. Sekin oli todellisuutta. Aloin miettiä Alien 2-leffaa. Siinä pikkutyttö oli sanonut Ripleylle että miksi aikuiset valehteli että hirviöitä ei ole olemassa. Keräsin ajatukseni ja tajusin yhden jutun. Fyysinen tappelu ei ole mahdollista näkymätöntä demonia vastaan mutta kun vie siltä pelotevaikutuksen, sen on päästettävä irti. Olin alkanut vitsailla Ghost Busters-juttuja. En silloin tiennyt että tämänkaltaiset kokemukset tulisivat toistumaan ja jatkumaan aina tästä eteenpäin. Olin ottanut askeleen toiseen maailmaan eikä takasin ollut paluuta. En halunnutkaan palata tylsään maailmaan tai alkeisvoimien pariin. Tämä oli paljon jännempää.

Tätä kaikkea mietin 8-osastolla ja olin kiinnittänyt Legolas-julisteen seinälle jotta karusta huoneesta olisi tullut vähän kotoisampi. Nukahdin vähitellen mankasta tulleeseen biisiin ”Behind the blue eyes / Limp Bizkit.

(Sivuhuomautus. Tämä kirjoitus liittyi tosi löyhästi ninjutsuun vain yhden heittotähden kautta mutta onpa ainakin enemmän lukijoita. Kuka sitä kliseenomaista ”halleluja”-otsikkoja jaksaa lukea.
Yritän välttää kaanaankieltä. Kun kerran olin jonkinlaisessa ”linnassa” taas tein aikanaan musiikkiterapiassa laulun aiheesta. Tässä linkki siihen
http://www.mikseri.net/artists/pyhanhengenapache.68386.php

Lue lisää

Tässä jaksossa kerron osasto 8:n arjesta ja eheytymisestäni

Olin 8-osaston punttisalilla ja potkin säkkiä. Meidät oli tutustutettu avo-osaston rutiineihin. Oli tiskausvuoroja, siivousvuoroja sekä pyykkäämistä. Osasto oli sisustettu aika kodikkaasti. Ruokasalissa kokoonnuttiin aamuisin jakamaan päivän tehtäviä. Hoitajat olivat tosi mukavia ja rentoja. Oli eräänlainen kuntoutusvaihe-systeemi. Riippui ihmisen silloisesta voinnista.

Päivät vietettiin eri toimipisteissä ja verstaalla jossa oli mahdollisuus erilaiseen askarteluun. Tein painatustekstejä T-paitoihini sekä otin pitkän projektin ommellakseni itselleni keskiaika-vaatteet Sain lainata kaavoja ja mittasin kokoani. Asuun kuului pellavasta tehty paita, housut ja viitta sekä lautanauhasta punottu vyö. Aikaa nauhankin tekemiseen meni paljon.

Välillä pelasimme salibandyä liikuntasalissa ja meillä oli tutustumiskäyntejä eri kohteisiin kaupungilla. Kevät-talvi oli kaunis. Sinnittelin samohin aikoihin irti tupakasta ja onnistuin joksikin aikaa. Tapanani oli mennä Samppalinnaan juoksemaan sauvarinnettä mäkeä ylös. Sellainen harjoitus oli ennen kuulunut ampumahiihto-treeneihini. Kun juoksi tarpeeksi ja oli hengästynyt, mielessä ei todellakaan ollut tupakka.

Mieleni liiteli siellä täällä juoksiessani rinnettä ylös alas. Muistelin kun paria vuotta aiemmin olin Halisten liikekeskukessa vienyt työpaikka-hakemusta postilaatikkoon ja törmännyt känniseen manneen. Hän astui Gregorius-kapakan edessä ulos autosta ja alkoi syyttää minua jostain kortin varastamisesta. Olin ymmälläni. En edes tuntenut koko miestä. Oli varmaan erehtynyt henkilöstä. Kuinka ollakaan, mies hyökkäsi kimppuuni ja yritti lyödä minua kasvoihin. Sain väistettyä hieman ja lyönti jäi vajaaksi. Kävi niin että romaaninuorukainen kaatui omaan lyöntiinsä horjahtaesaan ja tuupertui seinää vasten. Odotin että hän nousi ylös. Mies yritti käydä uudelleen kimppuuni mutta potkaisin häntä pari kertaa maegeri-potkulla taaemmas. Lopetin potkun ennen miehen vatsaa joten halusin vain pelästyttää hänet kauemmaksi. Mies perääntyikin ja samassa hänen seurassaan olleet romaanit tarttuivat mieheen kiinni ja heittivät hänet autoon takaisin. Mannet pahoittelivat tapausta ja tarjosivat minulle bissen Gregoriuksessa. Olivat reilua sakkia, mietin. Poliisikin kävi kohta paikalla mutta sanoimme että tilanne on ohi ja tappelu sovittu. En muistaakseni ole joutunut pahoihin tappeluihin ennen ja tämä jäi siksi mieleen.

Näistä muistoista palasin takaisin sauvarinteeseen Silmissä alkoi musteta jä päätin silti juosta mäen ylös vielä pari kertaa. Mietin että kun saisi viikonloppuvapaata osastolla, kävisin taas Cosmic-sarjakuva-kahvilassa Forumissa. Cosmic on vakiopaikkani. Sieltä löytää kaikki lapsuuden sarjakuvat Asterixista ja korkeajännityksistä Prinssi Rohkea-kirjoihin. Lapsena olin aina lukenut Prinssi Rohkea –albumia no: 5 sivu 31. Siinä sarjiksen päähenkilö tapasi vaimonsa. Luin tätä albumia uudelleen ja uudelleen vaikka muistin sen ulkoa jo 12-vuotiaasta lähtien. Anyway, sävelsin Cosmicista laulun ja se on tässä:
http://www.mikseri.net/artists/cosmic.102283.php

Toinen suosikkipaikkani oli Fontanan pianokahvila. Olin soittanut siellä usein luvan kanssa pianoa ja Fontana on tunnelmallinen kahvila sekä sielläkin on mukava henkilökunta. Tapanani oli aina jouluisin viedä Fontanaan vuoden musiikkituotantoni eli demolevy.

Nämä musiikit on sävelletty Kurjenmäessä musiikkiterapiassa. Olin jonottanut tähän studioon 5 vuotta ja viimein pääsin sinne. Paikan pitäjä oli kuunnellut kotona tekemäni demon ja hyväksynyt minut käyttämään studion laitteita.

http://www.mikseri.net/artists/ikuisuuseternity.68451.php
Yllä kyseinen demo valmiina

Olin siis saanut vuoden 2002 kieppeillä Herralta sanan jossa Hän kehotti minua alkamaan säveltää omaa musiikkia. Nauroin ajatukselle ensin. En ollut koskaan tehnyt omia biisejä – Olin soittanut vain cover-juttuja. Jotain kummallista tapahtui ja yhtäkkiä vain alkoi tulla ideoita kuin ne olisi tiputettu minulle Taivaasta. Biisit tuntuivat olleet olemassa jo aikojen alusta mutta minä olisin kanava niiden tuottamiseen. Tästä säveltämisestä tuli minulle eräänlainen armolahja. Alussa en osannut laulaa mutta aloin opetella sitä.

Vuoden 2003 kieppeillä olin aivan alkutaipaleella uskonelämässäni ja sairaudet vielä häiritsivät minua mutta aloin eheytyä pikku hiljaa. Kaikki oli jotenkin uutta. En vielä paljokaan tajunnut raamatun tekstiä mutta Pyhä Henki alkoi vähitellen avata ymmärrystäni. Sen ainakin uskoin että Jumala oli ottanut Jeesuksessa ihmisen muodon ja tullut maailmaan. Ajatus tuntui hurjalta kun sen tajusi.
Inspiroin siitä yksinkertaisen biisin ”Armoa, totuutta” yksinkertaisilla sanoilla. Ne on Sanat on lainattu Johanneksen evankeliumista.:
http://www.mikseri.net/artists/armoatotuutta.68387.php

Olin viettänyt poikamieselämää jo pari vuotta ja oli aikaa omalle itselle. Olin myös Halisissa eräs juhannus kävellyt Koroisten ristille Aurajoen viertä ja jättänyt ristin juurelle yhden harjoitusmiekoistani. Tein samalla valan että käyttäisin oppejani ainoastaan Jumalan palvelemiseen. Jotenkin tuntui että Jumala itse opetti minulle miekkailua. Juuri sopivasti mutta siitä ei tullut itse elämän tarkoitusta. Tajusin että minun oli opittava Jeesuksen soturiksi hengessä eikä turvautua lihan käsivarteen.

Näissä ajatuksissa olin kun laitoin tiskiä pesukoneeseen osasto 8: ruokalassa. Tutustuin siellä muihin kuntoutujiin ja oli mukavia juttuhetkiä. Taas tyypit tuntuivat jotenkin taiteellisilta ja herkiltä luonteilta. Eräs jätkä oli tosi taitava jalkapallossa. Ollessamme pelaamassa hän harhautti kaikki, juoksi kentän halki ja teki maalin. Muuten hän oli vähän yksinäinen luonne. Ei oikein ollut omaisia.
Viikot kuluivat. Päivät meni verstaalla, illat lenkkeillessä ja viikonloppuisin kävin Cosmicissa.

Samoihin aikoihin olin tutustunut uskovaan pariskuntaan. Sain eräältä tytöltä numeron sielunhoitajalle ja siviilissä tämä samainen mies teki remonttihommia. Hänen vaimonsa on merkonomi. Tämä pariskunta eli täysillä Herralle ja sen kyllä huomasi. Minut ikään kuin adoptoitiin uskovien yhteyteen ja alkoi kova koulutus. Tuntui välillä että olisi kuin armeijassa jälleen. Osastot olivat kuin kevennettyä sisäpalvelusta mutta minua alettiin seurakunnan kokouksissa tuoda totuuteen pois haavemaailmoistani sekä monista valheista joissa olin elänyt. Elämääni alettiin käydä läpi kaikki luulot otettiin minusta pois.

Minusta tehtiin tyhmä itsessäni jotta minusta voisi joskus tulla viisas. Jouduin nöyrtymään ns. ylpeydestäni vaikka minulla ei pahemmin itsetuntoa ollut. Yleensä alkuun kokouksissa murisin nurkassa kuin rääkätty koira ja näppäilin kitaraa. Menneisyyden ihmissuhteet ja häröilyt olivat jättäneet minuun henkisiä haavoja. Tulin melkoisesti Jumalanpelkoon huomattuani että tuo pariskunta ilmoitti minulle kaikki ajatukseni menneellä viikolla. Uskoin että se ilmoitus oli tullut Jumalalta. Olin siis tutustunut profeettoihin.

Muistan että minua tultiin katsomaan osastolle ja sain määräyksen repiä Legolas-julisteeni. Nostin siitä ison äläkän. Minulle vain todettiin että sillä hetkellä tuo Sormusten herran haltija-hahmo oli minulle epäjumala. Kyllä sen itsekin lopulta myönsin. Mietin menneitä pakojani elokuvien maailmaan. Hetken mielijohteesta pistin kaikki vanhat videoni Tähtien sodasta ja Zorron naamiosta alkaen yo-kylän kierrätystiskille. Samoin tein vanhoille levyilleni. Osasin kuitenkin soittaa ne ulkoa koskettimilla.

Aloin kokouksissa miettiä Jumalan olemusta ja Jesajan kirjasta luin Jumalan 7 Hengestä.
Tässä havainnollistamisbiisi:
http://www.mikseri.net/artists/jumalanhenget7.62826.php
Olin edelleen puolikuntoinen mutta nyt sydämeeni oli jo syttynyt toivon liekki paranemisesta.

http://www.mikseri.net/artists/uskonliekki.103556.php (Tuntemuksia paremmasta huomisesta)

Aika kului ja minulle ehdotettiin työhön ja opintoihin valmentavaa koulutusta. Aloin olla siinä kunnossa että pystyin jo vähän keskittymään ja käymään kursseja. Osasto 8 jäi vähitellen taakse mutta muistelen lämmöllä niitä ihmisiä. Pääsin viimein takaisin Halisiin.

Teknorokkari kirjoitti:

Tässä jaksossa kerron osasto 8:n arjesta ja eheytymisestäni

Olin 8-osaston punttisalilla ja potkin säkkiä. Meidät oli tutustutettu avo-osaston rutiineihin. Oli tiskausvuoroja, siivousvuoroja sekä pyykkäämistä. Osasto oli sisustettu aika kodikkaasti. Ruokasalissa kokoonnuttiin aamuisin jakamaan päivän tehtäviä. Hoitajat olivat tosi mukavia ja rentoja. Oli eräänlainen kuntoutusvaihe-systeemi. Riippui ihmisen silloisesta voinnista.

Päivät vietettiin eri toimipisteissä ja verstaalla jossa oli mahdollisuus erilaiseen askarteluun. Tein painatustekstejä T-paitoihini sekä otin pitkän projektin ommellakseni itselleni keskiaika-vaatteet Sain lainata kaavoja ja mittasin kokoani. Asuun kuului pellavasta tehty paita, housut ja viitta sekä lautanauhasta punottu vyö. Aikaa nauhankin tekemiseen meni paljon.

Välillä pelasimme salibandyä liikuntasalissa ja meillä oli tutustumiskäyntejä eri kohteisiin kaupungilla. Kevät-talvi oli kaunis. Sinnittelin samohin aikoihin irti tupakasta ja onnistuin joksikin aikaa. Tapanani oli mennä Samppalinnaan juoksemaan sauvarinnettä mäkeä ylös. Sellainen harjoitus oli ennen kuulunut ampumahiihto-treeneihini. Kun juoksi tarpeeksi ja oli hengästynyt, mielessä ei todellakaan ollut tupakka.

Mieleni liiteli siellä täällä juoksiessani rinnettä ylös alas. Muistelin kun paria vuotta aiemmin olin Halisten liikekeskukessa vienyt työpaikka-hakemusta postilaatikkoon ja törmännyt känniseen manneen. Hän astui Gregorius-kapakan edessä ulos autosta ja alkoi syyttää minua jostain kortin varastamisesta. Olin ymmälläni. En edes tuntenut koko miestä. Oli varmaan erehtynyt henkilöstä. Kuinka ollakaan, mies hyökkäsi kimppuuni ja yritti lyödä minua kasvoihin. Sain väistettyä hieman ja lyönti jäi vajaaksi. Kävi niin että romaaninuorukainen kaatui omaan lyöntiinsä horjahtaesaan ja tuupertui seinää vasten. Odotin että hän nousi ylös. Mies yritti käydä uudelleen kimppuuni mutta potkaisin häntä pari kertaa maegeri-potkulla taaemmas. Lopetin potkun ennen miehen vatsaa joten halusin vain pelästyttää hänet kauemmaksi. Mies perääntyikin ja samassa hänen seurassaan olleet romaanit tarttuivat mieheen kiinni ja heittivät hänet autoon takaisin. Mannet pahoittelivat tapausta ja tarjosivat minulle bissen Gregoriuksessa. Olivat reilua sakkia, mietin. Poliisikin kävi kohta paikalla mutta sanoimme että tilanne on ohi ja tappelu sovittu. En muistaakseni ole joutunut pahoihin tappeluihin ennen ja tämä jäi siksi mieleen.

Näistä muistoista palasin takaisin sauvarinteeseen Silmissä alkoi musteta jä päätin silti juosta mäen ylös vielä pari kertaa. Mietin että kun saisi viikonloppuvapaata osastolla, kävisin taas Cosmic-sarjakuva-kahvilassa Forumissa. Cosmic on vakiopaikkani. Sieltä löytää kaikki lapsuuden sarjakuvat Asterixista ja korkeajännityksistä Prinssi Rohkea-kirjoihin. Lapsena olin aina lukenut Prinssi Rohkea –albumia no: 5 sivu 31. Siinä sarjiksen päähenkilö tapasi vaimonsa. Luin tätä albumia uudelleen ja uudelleen vaikka muistin sen ulkoa jo 12-vuotiaasta lähtien. Anyway, sävelsin Cosmicista laulun ja se on tässä:
http://www.mikseri.net/artists/cosmic.102283.php

Toinen suosikkipaikkani oli Fontanan pianokahvila. Olin soittanut siellä usein luvan kanssa pianoa ja Fontana on tunnelmallinen kahvila sekä sielläkin on mukava henkilökunta. Tapanani oli aina jouluisin viedä Fontanaan vuoden musiikkituotantoni eli demolevy.

Nämä musiikit on sävelletty Kurjenmäessä musiikkiterapiassa. Olin jonottanut tähän studioon 5 vuotta ja viimein pääsin sinne. Paikan pitäjä oli kuunnellut kotona tekemäni demon ja hyväksynyt minut käyttämään studion laitteita.

http://www.mikseri.net/artists/ikuisuuseternity.68451.php
Yllä kyseinen demo valmiina

Olin siis saanut vuoden 2002 kieppeillä Herralta sanan jossa Hän kehotti minua alkamaan säveltää omaa musiikkia. Nauroin ajatukselle ensin. En ollut koskaan tehnyt omia biisejä – Olin soittanut vain cover-juttuja. Jotain kummallista tapahtui ja yhtäkkiä vain alkoi tulla ideoita kuin ne olisi tiputettu minulle Taivaasta. Biisit tuntuivat olleet olemassa jo aikojen alusta mutta minä olisin kanava niiden tuottamiseen. Tästä säveltämisestä tuli minulle eräänlainen armolahja. Alussa en osannut laulaa mutta aloin opetella sitä.

Vuoden 2003 kieppeillä olin aivan alkutaipaleella uskonelämässäni ja sairaudet vielä häiritsivät minua mutta aloin eheytyä pikku hiljaa. Kaikki oli jotenkin uutta. En vielä paljokaan tajunnut raamatun tekstiä mutta Pyhä Henki alkoi vähitellen avata ymmärrystäni. Sen ainakin uskoin että Jumala oli ottanut Jeesuksessa ihmisen muodon ja tullut maailmaan. Ajatus tuntui hurjalta kun sen tajusi.
Inspiroin siitä yksinkertaisen biisin ”Armoa, totuutta” yksinkertaisilla sanoilla. Ne on Sanat on lainattu Johanneksen evankeliumista.:
http://www.mikseri.net/artists/armoatotuutta.68387.php

Olin viettänyt poikamieselämää jo pari vuotta ja oli aikaa omalle itselle. Olin myös Halisissa eräs juhannus kävellyt Koroisten ristille Aurajoen viertä ja jättänyt ristin juurelle yhden harjoitusmiekoistani. Tein samalla valan että käyttäisin oppejani ainoastaan Jumalan palvelemiseen. Jotenkin tuntui että Jumala itse opetti minulle miekkailua. Juuri sopivasti mutta siitä ei tullut itse elämän tarkoitusta. Tajusin että minun oli opittava Jeesuksen soturiksi hengessä eikä turvautua lihan käsivarteen.

Näissä ajatuksissa olin kun laitoin tiskiä pesukoneeseen osasto 8: ruokalassa. Tutustuin siellä muihin kuntoutujiin ja oli mukavia juttuhetkiä. Taas tyypit tuntuivat jotenkin taiteellisilta ja herkiltä luonteilta. Eräs jätkä oli tosi taitava jalkapallossa. Ollessamme pelaamassa hän harhautti kaikki, juoksi kentän halki ja teki maalin. Muuten hän oli vähän yksinäinen luonne. Ei oikein ollut omaisia.
Viikot kuluivat. Päivät meni verstaalla, illat lenkkeillessä ja viikonloppuisin kävin Cosmicissa.

Samoihin aikoihin olin tutustunut uskovaan pariskuntaan. Sain eräältä tytöltä numeron sielunhoitajalle ja siviilissä tämä samainen mies teki remonttihommia. Hänen vaimonsa on merkonomi. Tämä pariskunta eli täysillä Herralle ja sen kyllä huomasi. Minut ikään kuin adoptoitiin uskovien yhteyteen ja alkoi kova koulutus. Tuntui välillä että olisi kuin armeijassa jälleen. Osastot olivat kuin kevennettyä sisäpalvelusta mutta minua alettiin seurakunnan kokouksissa tuoda totuuteen pois haavemaailmoistani sekä monista valheista joissa olin elänyt. Elämääni alettiin käydä läpi kaikki luulot otettiin minusta pois.

Minusta tehtiin tyhmä itsessäni jotta minusta voisi joskus tulla viisas. Jouduin nöyrtymään ns. ylpeydestäni vaikka minulla ei pahemmin itsetuntoa ollut. Yleensä alkuun kokouksissa murisin nurkassa kuin rääkätty koira ja näppäilin kitaraa. Menneisyyden ihmissuhteet ja häröilyt olivat jättäneet minuun henkisiä haavoja. Tulin melkoisesti Jumalanpelkoon huomattuani että tuo pariskunta ilmoitti minulle kaikki ajatukseni menneellä viikolla. Uskoin että se ilmoitus oli tullut Jumalalta. Olin siis tutustunut profeettoihin.

Muistan että minua tultiin katsomaan osastolle ja sain määräyksen repiä Legolas-julisteeni. Nostin siitä ison äläkän. Minulle vain todettiin että sillä hetkellä tuo Sormusten herran haltija-hahmo oli minulle epäjumala. Kyllä sen itsekin lopulta myönsin. Mietin menneitä pakojani elokuvien maailmaan. Hetken mielijohteesta pistin kaikki vanhat videoni Tähtien sodasta ja Zorron naamiosta alkaen yo-kylän kierrätystiskille. Samoin tein vanhoille levyilleni. Osasin kuitenkin soittaa ne ulkoa koskettimilla.

Aloin kokouksissa miettiä Jumalan olemusta ja Jesajan kirjasta luin Jumalan 7 Hengestä.
Tässä havainnollistamisbiisi:
http://www.mikseri.net/artists/jumalanhenget7.62826.php
Olin edelleen puolikuntoinen mutta nyt sydämeeni oli jo syttynyt toivon liekki paranemisesta.

http://www.mikseri.net/artists/uskonliekki.103556.php (Tuntemuksia paremmasta huomisesta)

Aika kului ja minulle ehdotettiin työhön ja opintoihin valmentavaa koulutusta. Aloin olla siinä kunnossa että pystyin jo vähän keskittymään ja käymään kursseja. Osasto 8 jäi vähitellen taakse mutta muistelen lämmöllä niitä ihmisiä. Pääsin viimein takaisin Halisiin.

Lue lisää

Tässä luvussa kerron lähinnä uskonelämässä kasvamisesta ja prosesseista joita piti käydä läpi tervehtymisessä. Myös vapaa-ajan harrastuksista on mainontoja.

Katselin tähtien sotaa jälleen kerran. Olin lapsena aina halunnut olla jedi-ritari. Tuntuikin vähitellen että vanha elämäni oli ohitse. Olin alkanut nähdä unia tulevaisuudesta ja ne unet kävivät joskus toteen. Identiteettini oli aina ollut siinä että halusin olla soturi. Muu ei käynyt tai kelvannut. Epäilin usein soturin ominaisuuksiani mutta tiesin että Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Kunhan vain muisti että ne sodat käytäisiin usein hengessä.

Kiusauksia palata maailmaan vanhalle tielle oli paljonkin. Kuitenkin jos joskus sorruin lähtemään baariin jos yksinäinen olo, kapakoissa oli vielä yksinäisempää. Ei ollut enää yhteistä jutunaihetta baarityyppien kanssa. Tunsin oloni täysin eristetyksi. Muut eivät miettineet näkymätöntä todellisuutta. Minulle siitä oli tullut selviö ja arkipäivää. Saatanan hyökkäykset unissa jatkuivat usein. Yleensä ne unet olivat sellaisia että minut nostettiin ilmaan ja joku voima kuristi minua eikä päästänyt irti. Vastaan tempoileminen ei auttanut mutta joka kerta kun jollain tsoukilla vei pelotevaikutuksen unesta pois niin demonien oli pakko päästää minusta irti. Yhdessä unessä minua pyöritettiin pitkin kattoa ja riepotettiin edestakasin. Näin myös tavallaan jonkun luurangon varjon katossa. Huusin että ”Tämä ei ole mikään Särkänniemen kummitusjuna! Samalla taas heräsin. Olin jo tottunut henkimaailmojen olemassaoloon. Ensi kosketuksen olin niihin saanut sairaaloissa. Siellä oikein tunsi sairauden ja demonien läsnäolon. Ne eivät olleet mitään psykoosihallusinaatioita vaikka minulle usein niin väitettiin.

Vietin siis vielä joskus aikaani karaokepaikoissa mutta laululistat eivät oikein olleet sellaisia mitä olisi halunnut laulaa. Joskus oli Bon Jovia tai Don Huonoja tai Dingoa, mitä tuli laulettua. Kerran koitin laulaa Nightwishin ”Wish I had an angel” – Siihen tarvitsin vielä paljon harjoitusta.
Olin pikku hiljaa oppinut lisää kitarasointuja ja tehnyt musiikkiterapiassa uusia biisejä. Niitä tuntui riittävän ja oli usein hyvinkin luova olo. Syntyi uusi laulu harva se viikko. Aloin säästää tupakkirahoista kitaraan ja vähentämällä körssittelyä olinkin pian saanut halvan skeban. Päätin rohkaista itseni ja lähteä iltaisin soitteleen sekä laulamaan kappaleitani kadulle. Mietin että liian usein soivat siellä cover-biisit ja iänikuinen Metallica- Nothing else matters. Halusin tuoda vaihtoehtomusiikkia katuelämään ja vastaanotto oli uskomattoman hyvä. Monet tuntemattomat ihmiset kannustivat minua oman musiikin laulamiseen ja kesäiltaisin rikastuin neljälläkympillä harva se ilta. Minusta oli vähitellen alkanut tulla katusoittaja ja evankelista.

Tein Suomi24:ään jo evankelioivia kirjoituksiakin. En ollut kuitenkaan ihan valmis vielä kohtaamaan kaikkea sitä herjaa ja vastustusta mitä Jeesuksesta kertovat kirjoitukset yleensä saavat. Herjoista provosoiduin vielä aika usein ja aloin kinastelemaan joutavista asioista varsinkin erään Nasse-nimimerkin kanssa. Kirjoitukseni oli vielä hajanaista ja usein tilanneyhteydet olivat teksteissäni puutteellisia. Lukijoilla oli välillä ymmärtämisvaikeuksia ja turhaannuin siihen että ulosantini ei ollut selkeätä.

Samoihin aikoihin alotin siis työhön ja opintoihin valmentavan koulutuksen. Sitä sanottiin lyhenteellä TOPI-kouluksi. Paikkana oli Aurainstituutti. Päivät alkoivat klo 9 aamulla ja kestivät iltapäivällä kolmeen. Meitä oli jotain kymmenkunta siinä ryhmässä. Saimme kertausta yhteiskuntatietoudessa, meille opetettiin ATK:n perustaitoja sekä kieliä. Myös viittomakielen alkeet kuuluivat ohjelmaan. Teimme usein tutustumiskäyntejä eri opiskelupaikoissa. Liikuntakoulutustakin oli usein ja innostuin uudelleen salibandystä. Aurainstituutissä oli uskomattoman hyviä pelaajia kuulo- ja puhevammaisten joukossa. Keväällä saimme paikasta todistuksen ja muutama hyvä ystävä myös tuli elämääni näistä ajoista.

Oli taas kerran viikonloppu ja keväinen kaunis ilta. Soitin ja lauloin kadulla ”Joka ainoa”-biisiäni
http://www.mikseri.net/artists/jokaainoa.100081.php

Juttelin katuihmisten kanssa ja moni tyyppi istahtikin viereeni kuluttamaan aikaa sekä juttelemaan uskonasioista. Minulta kysyttiin usein omasta uskoontulostani. Moni tyyppi muisti minut baareista. Nyt vain olin muuttunut melko tavalla. Olin käynyt tosi pohjalla sairauksissa ja biletyksessä. Siksi sanomani muutoksesta oli voimakasta. Kävin myös kesäisin paljon uimassa Samppalinnan maauimalassa. Joskus kuljin kitaran kanssa pitkin kallioita ja istahdin soittelemaan milloin missäkin. Elin aika liikkuvaa elämää. Kotonaolo ei minua huvittanut. Silti yksinäisyydessä ja suljettujen ovien takana yleensä ihminen käy elämänsä suurimmat taistelut. On tehtävä päätöksiä ja valintoja jotka vaikuttavat tulevaisuuteen.

Viikonloppuisin olin alkanut käydä kotiseurakunnan kokouksissa joissa minusta koulittiin pois vanhaa minääni sekä annettiin paljon neuvoja joskus riitaisissakin merkeissä. En meinannut vielä millään jaksaa olla kokouksissa loppuun asti. Usein lähdin sielunhoitajieni luota ovet paukkuen. Kuitenkin he olivat hyvin taitavia tuomaan minusta esiin sen kaiken mikä tarvitsi muutosta ja Jumala puhui suoraa sanaa heidän kauttaan. Tuli vähitellen sisäinen tarve mennä kaikesta huolimatta kokouksiin ja minulle esirukoukset olivat hyvin tärkeitä hetkiä. Jouduin kerta toisensa jälkeen toteamaan etten pärjäisi uskonelämässä ilman uusia opettajiani. Jumalan Henki asui heissä hyvin vahvana. Aina sain kuulla totuuta itsestäni ja välillä minulla oli olo että olin saanut jonkinlaiset sijaisvanhemmat. Nyt vain siis uskonasioihin liittyvissä jutuissa.
Omien vanhempien kanssa tulin jo hyvin toimeen ja sairaudet sekä vaikeudet olivat lähentäneet meitä toisiimme.

Muistelin kerran kadulla soittaessa kun olin ennen sekoittanut eri elokuvien ja haavemaailman repliikkejä toisiinsa. Tein niistä paitapainatuksia eräässä liikkeessä Puutorin varrella. Olin käynyt myös Auran aaltojen järjestämillä sokkotreffeilla erään tytön kanssa joka oli painatus-liikkeessä töissä. Tämä rymättylän leidi oli mukava ja suora nainen. Joskus hän tulee edelleen vastaan kadulla ja moikataan. Teetin siis liikkeessä Hornet-paidan ja F-18:n siivissä luki ”IN RI” – Se oli logoni jonkun aikaa. Mietin soittaessa vielä TOPI-aikoja. Koulussa olimme tehneet reissun Ahvenanmaalle. Kävimme siellä useassa kohteessa ja safaripuiston vierailu oli ikimuistettava. Kesyjä peuroja, strutseja ja villisikoja. Myös saaristomuseo kuului kohteisiin. Kotimatkalla laivalla tuli vielä laulettua karaokea. Olin jo vähitellen oppinut laulamaan. Joskus kuitenkin sattui huono päivä kohdalle studiossa ja laulut piti ottaa moneen kertaan uudestaan ennen kuin olin tyytyväinen tuloksiin. Uusi viikko alkoi aina studion merkeissä.

Kesällä olin jälleen keskiaikamarkkinoilla. Vanha ampumaharrastus eli minussa vahvana ja perinteeksi markkinoilla tuli käydä ampumassa liipasinjousella Katedraalikoulun pihalla. Paikalla oli Kuralan Kylämäestä verstaan väkeä. Sain mainoslapun jossa mainostettiin pitkäjousi-kurssia. Lähdin innolla mukaan harrastukseen. Siihen aikaan minulla oli auto käytössä ja huristelin perjantai-iltaisin Kuralaan rakentelemaan joustani. Kumma kyllä pääsin hyvään alkuun jousen valmistuksessa ja motivaatio oli korkealla. Siksi opin nopeasti käyttämään muutamaa työkonetta eikä veistäminen enää tuntunut niin vaikealta kuin ennen. Rakensimme jousen lisäksi myös nuolia. Viimein eräs ilta pääsimme kokeilemaan joustamme. Ammuin muutaman laukauksen harhaan mutta kurssin vetäjä muistutti sekä opasti minua ampumatekniikassa. Aloinkin osua vähitellen ihan tyydyttävästi eläinaiheisiin tauluihin. Kävin Kuralassa usein harjoittelemassa.

Olin samaan aikaan myös mukana vapaaehtoismaanpuolustuksen toiminnassa sekä käytiin Kupittaan radalla ampumassa pistoolilla. Kesäisin päästiin Säkylän radalle ampumaan reserviläiskivääreillä. Ne olivat muuten samantapaisia kuin rynnäkkökiväärit mutta sarjatuliasentona niissä ei ollut.

Tämä aika oli melkoisen seesteistä. Viikonloppuisin kokouksia sekä katusoittoa. Viikolla lenkkeilyä sekä ammuntaa. Aloin kehittyä uskonelämässäni pikku hiljaa vaikean alun jälkeen. Luin raamattua ja rukoilin usein. Saamani armolahjat vahvistivat uskoani vaikka usein vielä lankeilinkin vaikean hetken tullessa ja joskus kapakat houkuttelivat. En kuitenkaan saanut niistä mitään hohtoa enkä törmännyt yhteenkään mielenkiintoiseen böönaan. Tuntui että he välttelivät minua. En ollut enää maailmasta ja siksi maailma vihasi minua. Aloin tottua siihen.

Vuoden 2005 otin vastaan Lapissa. Kävin torstai-iltaisin kansanraamattuseuran kokouksissa. Olin jo käynyt monta vuotta. Samainen porukka teki laskettelu ja –hiihtomatkan Pyhätunturille. Hiihto vähän takkuili paksussa lumessa. Olin tottunut valmiisiin latuihin mutta nyt puskettiin umpihangessa. Lapsuudessa oli ollut vielä helppoa hiihtää hangessa mutta huomasin että ajan kuluessa hiihtäminen oli hieman ruosteessa. Laskettelu tosin sujui hyvin. Tutustuin uudenvuodenreissulla moneen tyyppiin ja eräs tapaamistani tytöistä alkoi käydä kotiseurakunnan kokouksissa. Kuljimme hetken yhdessä mutta aika nopeasti juttu oli laantunut. Ehkä parempi niin.
Yleensäottaen Vuosi 2005 kului yllättävän nopeasti. Se oli sellaista arkielämää ja uskossa kasvamista. Otin edelleen usein yhteen opettajieni kanssa mutta jotenkin hengessä minut nujerrettiin aina jos aloin kärvistellä. Minulle oltiin samalla uskomattoman ankaria mutta samalla lempeitä. Henkisiä haavojani sidottiin joka viikonloppu.

2005 joulun aikaan sain kutsun mennä musiikkini kera haastatteluun Radio Robin Hoodiin. Tämä oli pieni paikallisasema Turun seudulla. Innolla kokosin demolevyn ja aloin opetella teosilmoitusten täyttämistä. Olin myös ahkerasti jakanut säveltämääni musiikkia kahviloihin, ravintoloihin ystäville sekä kadunihmisille. Se oli tavallaan minun kymmenykseni. Välillä pidin kirpparia torilla ja myin siellä musiikkiani halpaan hintaan. Olin näihin aikoihin saanut värejä maailmaani. Monta vuotta elämä oli kuin mustavalkoista ja harmaata usvaa. Sitten kun alkoi saada värejä mieleensä tuli monta ideaa valokuvasommitelmiin sekä värien hahmotteluun. Minulle oli tullut kännykamera-kuvaamisesta uusi harrastus. Siirsin vähitellen ottamiani kuvasommitelmia nettiin mikserisivuilleni johon olen myös musiikkiani siirtänyt kuunneltavaksi. Kuvat olivat usein jousiammunta-aiheisia.

Punkalaitumella käydessäni tavakseni oli tullut ampua pienoiskiväärillä sarjakuvan kansia sekä muita kuvia. Yleensä tähtäsin kuvien pahiksiin. Nämä kuvat ovat myös netissä musasivustoillani osoitteessa http://www.mikseri.net/users/?id=134835

Helpommin voi sivustoille mennä kirjoittamalla osoitteeksi www.mikseri.net ja sitten kirjoittamalla ”Etsi käyttäjää”- kohtaan sami s

Teknorokkari kirjoitti:

Tässä luvussa kerron lähinnä uskonelämässä kasvamisesta ja prosesseista joita piti käydä läpi tervehtymisessä. Myös vapaa-ajan harrastuksista on mainontoja.

Katselin tähtien sotaa jälleen kerran. Olin lapsena aina halunnut olla jedi-ritari. Tuntuikin vähitellen että vanha elämäni oli ohitse. Olin alkanut nähdä unia tulevaisuudesta ja ne unet kävivät joskus toteen. Identiteettini oli aina ollut siinä että halusin olla soturi. Muu ei käynyt tai kelvannut. Epäilin usein soturin ominaisuuksiani mutta tiesin että Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Kunhan vain muisti että ne sodat käytäisiin usein hengessä.

Kiusauksia palata maailmaan vanhalle tielle oli paljonkin. Kuitenkin jos joskus sorruin lähtemään baariin jos yksinäinen olo, kapakoissa oli vielä yksinäisempää. Ei ollut enää yhteistä jutunaihetta baarityyppien kanssa. Tunsin oloni täysin eristetyksi. Muut eivät miettineet näkymätöntä todellisuutta. Minulle siitä oli tullut selviö ja arkipäivää. Saatanan hyökkäykset unissa jatkuivat usein. Yleensä ne unet olivat sellaisia että minut nostettiin ilmaan ja joku voima kuristi minua eikä päästänyt irti. Vastaan tempoileminen ei auttanut mutta joka kerta kun jollain tsoukilla vei pelotevaikutuksen unesta pois niin demonien oli pakko päästää minusta irti. Yhdessä unessä minua pyöritettiin pitkin kattoa ja riepotettiin edestakasin. Näin myös tavallaan jonkun luurangon varjon katossa. Huusin että ”Tämä ei ole mikään Särkänniemen kummitusjuna! Samalla taas heräsin. Olin jo tottunut henkimaailmojen olemassaoloon. Ensi kosketuksen olin niihin saanut sairaaloissa. Siellä oikein tunsi sairauden ja demonien läsnäolon. Ne eivät olleet mitään psykoosihallusinaatioita vaikka minulle usein niin väitettiin.

Vietin siis vielä joskus aikaani karaokepaikoissa mutta laululistat eivät oikein olleet sellaisia mitä olisi halunnut laulaa. Joskus oli Bon Jovia tai Don Huonoja tai Dingoa, mitä tuli laulettua. Kerran koitin laulaa Nightwishin ”Wish I had an angel” – Siihen tarvitsin vielä paljon harjoitusta.
Olin pikku hiljaa oppinut lisää kitarasointuja ja tehnyt musiikkiterapiassa uusia biisejä. Niitä tuntui riittävän ja oli usein hyvinkin luova olo. Syntyi uusi laulu harva se viikko. Aloin säästää tupakkirahoista kitaraan ja vähentämällä körssittelyä olinkin pian saanut halvan skeban. Päätin rohkaista itseni ja lähteä iltaisin soitteleen sekä laulamaan kappaleitani kadulle. Mietin että liian usein soivat siellä cover-biisit ja iänikuinen Metallica- Nothing else matters. Halusin tuoda vaihtoehtomusiikkia katuelämään ja vastaanotto oli uskomattoman hyvä. Monet tuntemattomat ihmiset kannustivat minua oman musiikin laulamiseen ja kesäiltaisin rikastuin neljälläkympillä harva se ilta. Minusta oli vähitellen alkanut tulla katusoittaja ja evankelista.

Tein Suomi24:ään jo evankelioivia kirjoituksiakin. En ollut kuitenkaan ihan valmis vielä kohtaamaan kaikkea sitä herjaa ja vastustusta mitä Jeesuksesta kertovat kirjoitukset yleensä saavat. Herjoista provosoiduin vielä aika usein ja aloin kinastelemaan joutavista asioista varsinkin erään Nasse-nimimerkin kanssa. Kirjoitukseni oli vielä hajanaista ja usein tilanneyhteydet olivat teksteissäni puutteellisia. Lukijoilla oli välillä ymmärtämisvaikeuksia ja turhaannuin siihen että ulosantini ei ollut selkeätä.

Samoihin aikoihin alotin siis työhön ja opintoihin valmentavan koulutuksen. Sitä sanottiin lyhenteellä TOPI-kouluksi. Paikkana oli Aurainstituutti. Päivät alkoivat klo 9 aamulla ja kestivät iltapäivällä kolmeen. Meitä oli jotain kymmenkunta siinä ryhmässä. Saimme kertausta yhteiskuntatietoudessa, meille opetettiin ATK:n perustaitoja sekä kieliä. Myös viittomakielen alkeet kuuluivat ohjelmaan. Teimme usein tutustumiskäyntejä eri opiskelupaikoissa. Liikuntakoulutustakin oli usein ja innostuin uudelleen salibandystä. Aurainstituutissä oli uskomattoman hyviä pelaajia kuulo- ja puhevammaisten joukossa. Keväällä saimme paikasta todistuksen ja muutama hyvä ystävä myös tuli elämääni näistä ajoista.

Oli taas kerran viikonloppu ja keväinen kaunis ilta. Soitin ja lauloin kadulla ”Joka ainoa”-biisiäni
http://www.mikseri.net/artists/jokaainoa.100081.php

Juttelin katuihmisten kanssa ja moni tyyppi istahtikin viereeni kuluttamaan aikaa sekä juttelemaan uskonasioista. Minulta kysyttiin usein omasta uskoontulostani. Moni tyyppi muisti minut baareista. Nyt vain olin muuttunut melko tavalla. Olin käynyt tosi pohjalla sairauksissa ja biletyksessä. Siksi sanomani muutoksesta oli voimakasta. Kävin myös kesäisin paljon uimassa Samppalinnan maauimalassa. Joskus kuljin kitaran kanssa pitkin kallioita ja istahdin soittelemaan milloin missäkin. Elin aika liikkuvaa elämää. Kotonaolo ei minua huvittanut. Silti yksinäisyydessä ja suljettujen ovien takana yleensä ihminen käy elämänsä suurimmat taistelut. On tehtävä päätöksiä ja valintoja jotka vaikuttavat tulevaisuuteen.

Viikonloppuisin olin alkanut käydä kotiseurakunnan kokouksissa joissa minusta koulittiin pois vanhaa minääni sekä annettiin paljon neuvoja joskus riitaisissakin merkeissä. En meinannut vielä millään jaksaa olla kokouksissa loppuun asti. Usein lähdin sielunhoitajieni luota ovet paukkuen. Kuitenkin he olivat hyvin taitavia tuomaan minusta esiin sen kaiken mikä tarvitsi muutosta ja Jumala puhui suoraa sanaa heidän kauttaan. Tuli vähitellen sisäinen tarve mennä kaikesta huolimatta kokouksiin ja minulle esirukoukset olivat hyvin tärkeitä hetkiä. Jouduin kerta toisensa jälkeen toteamaan etten pärjäisi uskonelämässä ilman uusia opettajiani. Jumalan Henki asui heissä hyvin vahvana. Aina sain kuulla totuuta itsestäni ja välillä minulla oli olo että olin saanut jonkinlaiset sijaisvanhemmat. Nyt vain siis uskonasioihin liittyvissä jutuissa.
Omien vanhempien kanssa tulin jo hyvin toimeen ja sairaudet sekä vaikeudet olivat lähentäneet meitä toisiimme.

Muistelin kerran kadulla soittaessa kun olin ennen sekoittanut eri elokuvien ja haavemaailman repliikkejä toisiinsa. Tein niistä paitapainatuksia eräässä liikkeessä Puutorin varrella. Olin käynyt myös Auran aaltojen järjestämillä sokkotreffeilla erään tytön kanssa joka oli painatus-liikkeessä töissä. Tämä rymättylän leidi oli mukava ja suora nainen. Joskus hän tulee edelleen vastaan kadulla ja moikataan. Teetin siis liikkeessä Hornet-paidan ja F-18:n siivissä luki ”IN RI” – Se oli logoni jonkun aikaa. Mietin soittaessa vielä TOPI-aikoja. Koulussa olimme tehneet reissun Ahvenanmaalle. Kävimme siellä useassa kohteessa ja safaripuiston vierailu oli ikimuistettava. Kesyjä peuroja, strutseja ja villisikoja. Myös saaristomuseo kuului kohteisiin. Kotimatkalla laivalla tuli vielä laulettua karaokea. Olin jo vähitellen oppinut laulamaan. Joskus kuitenkin sattui huono päivä kohdalle studiossa ja laulut piti ottaa moneen kertaan uudestaan ennen kuin olin tyytyväinen tuloksiin. Uusi viikko alkoi aina studion merkeissä.

Kesällä olin jälleen keskiaikamarkkinoilla. Vanha ampumaharrastus eli minussa vahvana ja perinteeksi markkinoilla tuli käydä ampumassa liipasinjousella Katedraalikoulun pihalla. Paikalla oli Kuralan Kylämäestä verstaan väkeä. Sain mainoslapun jossa mainostettiin pitkäjousi-kurssia. Lähdin innolla mukaan harrastukseen. Siihen aikaan minulla oli auto käytössä ja huristelin perjantai-iltaisin Kuralaan rakentelemaan joustani. Kumma kyllä pääsin hyvään alkuun jousen valmistuksessa ja motivaatio oli korkealla. Siksi opin nopeasti käyttämään muutamaa työkonetta eikä veistäminen enää tuntunut niin vaikealta kuin ennen. Rakensimme jousen lisäksi myös nuolia. Viimein eräs ilta pääsimme kokeilemaan joustamme. Ammuin muutaman laukauksen harhaan mutta kurssin vetäjä muistutti sekä opasti minua ampumatekniikassa. Aloinkin osua vähitellen ihan tyydyttävästi eläinaiheisiin tauluihin. Kävin Kuralassa usein harjoittelemassa.

Olin samaan aikaan myös mukana vapaaehtoismaanpuolustuksen toiminnassa sekä käytiin Kupittaan radalla ampumassa pistoolilla. Kesäisin päästiin Säkylän radalle ampumaan reserviläiskivääreillä. Ne olivat muuten samantapaisia kuin rynnäkkökiväärit mutta sarjatuliasentona niissä ei ollut.

Tämä aika oli melkoisen seesteistä. Viikonloppuisin kokouksia sekä katusoittoa. Viikolla lenkkeilyä sekä ammuntaa. Aloin kehittyä uskonelämässäni pikku hiljaa vaikean alun jälkeen. Luin raamattua ja rukoilin usein. Saamani armolahjat vahvistivat uskoani vaikka usein vielä lankeilinkin vaikean hetken tullessa ja joskus kapakat houkuttelivat. En kuitenkaan saanut niistä mitään hohtoa enkä törmännyt yhteenkään mielenkiintoiseen böönaan. Tuntui että he välttelivät minua. En ollut enää maailmasta ja siksi maailma vihasi minua. Aloin tottua siihen.

Vuoden 2005 otin vastaan Lapissa. Kävin torstai-iltaisin kansanraamattuseuran kokouksissa. Olin jo käynyt monta vuotta. Samainen porukka teki laskettelu ja –hiihtomatkan Pyhätunturille. Hiihto vähän takkuili paksussa lumessa. Olin tottunut valmiisiin latuihin mutta nyt puskettiin umpihangessa. Lapsuudessa oli ollut vielä helppoa hiihtää hangessa mutta huomasin että ajan kuluessa hiihtäminen oli hieman ruosteessa. Laskettelu tosin sujui hyvin. Tutustuin uudenvuodenreissulla moneen tyyppiin ja eräs tapaamistani tytöistä alkoi käydä kotiseurakunnan kokouksissa. Kuljimme hetken yhdessä mutta aika nopeasti juttu oli laantunut. Ehkä parempi niin.
Yleensäottaen Vuosi 2005 kului yllättävän nopeasti. Se oli sellaista arkielämää ja uskossa kasvamista. Otin edelleen usein yhteen opettajieni kanssa mutta jotenkin hengessä minut nujerrettiin aina jos aloin kärvistellä. Minulle oltiin samalla uskomattoman ankaria mutta samalla lempeitä. Henkisiä haavojani sidottiin joka viikonloppu.

2005 joulun aikaan sain kutsun mennä musiikkini kera haastatteluun Radio Robin Hoodiin. Tämä oli pieni paikallisasema Turun seudulla. Innolla kokosin demolevyn ja aloin opetella teosilmoitusten täyttämistä. Olin myös ahkerasti jakanut säveltämääni musiikkia kahviloihin, ravintoloihin ystäville sekä kadunihmisille. Se oli tavallaan minun kymmenykseni. Välillä pidin kirpparia torilla ja myin siellä musiikkiani halpaan hintaan. Olin näihin aikoihin saanut värejä maailmaani. Monta vuotta elämä oli kuin mustavalkoista ja harmaata usvaa. Sitten kun alkoi saada värejä mieleensä tuli monta ideaa valokuvasommitelmiin sekä värien hahmotteluun. Minulle oli tullut kännykamera-kuvaamisesta uusi harrastus. Siirsin vähitellen ottamiani kuvasommitelmia nettiin mikserisivuilleni johon olen myös musiikkiani siirtänyt kuunneltavaksi. Kuvat olivat usein jousiammunta-aiheisia.

Punkalaitumella käydessäni tavakseni oli tullut ampua pienoiskiväärillä sarjakuvan kansia sekä muita kuvia. Yleensä tähtäsin kuvien pahiksiin. Nämä kuvat ovat myös netissä musasivustoillani osoitteessa http://www.mikseri.net/users/?id=134835

Helpommin voi sivustoille mennä kirjoittamalla osoitteeksi www.mikseri.net ja sitten kirjoittamalla ”Etsi käyttäjää”- kohtaan sami s

Lue lisää

VARJOJA MENNEISYYDESTÄ

Näissä luvussa kirjoitan mm. bänditoiminnan alkamisesta sekä sairauden uusiutumisesta vielä kerran. Oli paljon äksöniä osastolla. Kuitenkin usko elää vahvana enkä jäänyt enää sänkyyn makaamaan vaikka lääkitys on edelleen kova.

Olin punttisalilla Educariumilla (Yliopiston luokanopettajalaitos) Treenasin lähinnä vatsaa.
Metallican ”Sad but true” pauhasi radiosta. Oli melkoisen energinen olo. Kävin suihkussa ja lähdin syömään ruokalaan hyvän ja pitkäaikaisen ystäväni kanssa, joka on ammatiltaan kääntäjä. Hän käänsi esim. sarjiksia ja dekkareita, milloin mitäkin. Joskus olin saanut tältä ystävättäreltäni Lucky Luke-kokoelman. Usein kun sairastelin tai oli muuten yksinäistä, tämä ystäväni kutsui minua piristykseksi milloin minnekin. Olen hänelle hyvin kiitollinen. Sanon tätä tyttöä siskokseni ja hän minua veljeksi. Oli toinenkin ”sisko” – Entinen Yk-sotilas. Reipas tyyppi joka oli nähnyt paljon elämää. Nykyään hän on tarjoilijattarena jossain. Naureskelin itsekseni muistolle kun tämän siskon lemmikki-hilleri oli ollut yhden illan hoidossa minulla. Se hilleri olikin sellainen otus että sai juosta koko ajan perässsä jos sen päästi vapaaksi kämppään. Nakkasin lopulta otuksen vessaan suihkuverhoa päin ja kohta hilleri olikin omassa häkissään täydessä unessa. Kääntäjä-sisko harrasti Amnestyä ja afrotanssia vapaa-aikanaan. Olin kerran katsomassa esityksiään Mama African keikalla Päiväkodissa.

Kävin silloin tällöin Punkalaitumella auttelemassa isääni polttopuiden ajossa ja jatkoin ruutisivellin-taidettani. Yleensä laitoin sarjiskannen hiekkakasaan ja ammuin sitä pystystä n. 7 metristä. Tuli veikeitä teoksia. Myös jousella ammuin eri kohteita ja näppäilin valokuvia. Puoleksi israelilaiselta ystävältäni seurakunnasta olin ostanut myös taljajousen. Se oli melkoinen tykki. Kuralassa jos sillä ampui, nuoli meni läpi olkitaulun niin että suhahti. Päätin viedä tämän aseen Punkalaitumelle.
Samoihin aikoihin harrastin ahkerasti miekkailua ja potkunyrkkeilyä entisen osasto-kaverini kanssa.
Ei ollut muuta harjoituspaikkaa kuin nurmikko Halisissa. Välillä treenasimme Ruissalossa meren rannalla tai Yo-kylän koriskentällä. Sisustin samoihin aikoihin kämppääni vihreällä ja sinisellä sävyllä. Mattoja verhoja sekä pöytäliinoja. Oli mahtava olo kun värit olivat palanneet maailmaani.
Vähitellen mikserisivujeni kuvagalleria täyttyikin erilaisista värisommitelmista.

Keväällä 2006 venäjänlukija-ystävättäreni oli tullut käymään Turussa. Katseltiin yhdessä euroviisuja ja oli melkoinen hämmästys kun Lordi voitti. En pahemmin pitänyt hirviöbändistä mutta
niiden kappaleiden joukossa mitä euroviisuissa oli, en ihmettele tuota voittoa. Keväällä autoni hajosi moottoritielle. Olin ajanut moottoritiellä yli 140 km/ h muutaman minuutin ja moottori leikkasi kiinni. Mazda oli palvellut tosin vajaa 20 vuotta ja sillä oli ajettu jo yli 400 000 km.
Soitin kotiin ja hinasimme auton Punkalaitumelle.

Olin jossain välissä vähän kihloissa erään seurakuntaystävän kanssa mutta emme oikein löytäneet yhteistä säveltä. Tämäkin juttu siis päätyi eroon. Olin niihin aikoihin myös osallistunut Turun tähti-kisaan club Marilynissä. Se oli vanha karaokepaikkani. En päässyt jatkoon mutta pääasia että sain laulaa evankelioivan biisin ”Taivaan saleissa” – Olin säveltänyt sen 2005 kuolleen isänäitini muistolle. Tässä biisi:
http://www.mikseri.net/artists/taivaansaleissainhallsofheaven.68425.php

Olin saanut sanoituksiin ideaa leffasta ”13.s soturi” joka oli viikinkileffa. Vaihdoin vain valhallajutut pois ja sen tilalle taivaan sanoituksia. Leffan loppukohtaus oli sellainen että usein sitä katselin kyynelissä ja liikuttuneena.

Kevättalvella 2006 myös tutustuin netissä erääseen nuoreen naiseen joka sairasti syöpää sekä oli hoidossa sairautensa johdosta. Hän oli kirjoittanut minulle kysellen uskonasioista. Neuvoin minkä osasin senaikaisella tietämykselläni. Samoihin aikoihin olin alkanut jälleen nukkua huonosti. Lääkkeitäni ei oltu säädelty pitkään aikaan. Aloin itse jälleen kerran vähentää lääkitystäni jotta
laihtuisin hieman. Samalla unet meni. Kesällä valvoin putkeen melkein viikon. Oli melkoisen tuskainen olo. Kävin vapaaehtoimaanpuolustuksen ammunnoissa Säkylässä noihin aikoihin. Päivä oli mennyt ihan hyvin ja osuin sinne minne tähtäsin. Ammuimme pistoolilla ja reserviläiskiväärillä. Pääsin testaamaan myös vanhaa pystykorvaa. Kun päivä oli ohi, olin ajanut ikkuna auki Säkylästä Punkalaitumelle jotta pysyisin hereillä. Syksy saapui. Minulla oli paljon kuvaideoita ja tuntui että luovuus oli huipussaan myös säveltämisessä. Kuitenkin jälleen salakavalasti alkoi tuntua siltä että minulla oli korkealentoisia ajatuksia.

Olin noihin aikohin liittynyt seurakuntakaverini perustamaan bändiin nimeltä Adelphos. Sain kosketinsoittajan paikan tästä yhtyeestä. Olin aina haaveillut bändissä soittamisesta ja nyt unelmasta oli tullut totta. Soitimme ensin yksissä häissä tunnelmamusiikkia. Bändin tyypeistä oli tullut minulle hyviä kavereita - Ehkä parhaita sellaisia kotiseurakunnan paimeneni ohella. Otimme bändin ohjelmistoon myös yhden omista biiseistäni jonka olin säveltänyt kadulla eräs Pyhäinpäivä. Biisin nimi oli ”Tao meidät taivaan aseiksi”
http://www.mikseri.net/artists/tao.68956.php

Harjoittelimme ahkerasti Kaarinassa kaverin kodin alakerrassa biisejä ja ensimmäinen virallinen soittokeikkamme oil Helsingissä Cafe Seedissä. Olin jännittänyt etukäteen keikkaa paljon mutta se meni oikein hyvin. Esitimme kaverini biisejä ja lopuksi mainitsemani ”Tao-biisini. Roudaus oli kovaa työtä. Sitä saa edelleen tehdä paljon. Tähän aikaan syksystä tiesin jos suhteellisen paljon uskonasioiden perusteista ja olin tottunut kaikenlaiseen henkimaailman vääntöön. Kuitenkin nyt olin jättänyt omin ehdoin lääkitystä väliin ja laihduinkin melkoisesti. Vähitellen alkoi taas todellisuus eli reaalimaailma sekoittua muuhun. Katselin paljon elokuvaa ”Jadesoturi” ja tuntui että olin tällä kertaa samaistunut liiaksi siihen leffaan. Kirjoitin hyvin maanisia viestejä nettiin ja sille syöpää sairastavalle äidinkielenlukijalle. Puheissani ei enää ollut järkeä ja onnistuin tumpeloimaan ystävyyteni tämän kirjeenvaihtokaverin kanssa. Jälkikäteen se on harmittanut paljon. Tuli marraskuu ja maa sai hieman lumipeitettä. Jadesoturi-leffassa osa tapahtumista sijoittui Suomeen.
Aloin enemmän ja enemmän hämärtyä ko. elokuvaa katsellessa ja soitin usein leffan tunnaria Fontana-kahvilassa.

Aloin tehdä vähitellen joulusiivoa. Tuntui että tavarat sai helposti hyllyltä alas mutta alkoi olla hajamielisiä mietteitä siivon keskellä eikä se oikein meinannut edistyä.. Kämppä alkoi olla aika sekaisin. Minulla oli jälleen jotain suuruudentunteita. Kuvittelin olevani isokin mestari kamppailulajeissa vaikka näin ei tosi asiassa ollut. Eräs kaverini oli näihin aikoihin kylässä ja matsattiin leikillämme olohuoneessa. Silloin tetsasin vaistolla ja tulikin melkoinen kahakka. Tein kääntölyöntejä sekä –potkuja. Asunnon sisätilat soveltuvat erittäin huonosti kamppailulajien harjoitteluun. Kohta joka paikka olikin sekaisin. Olin näihin aikoihin myös ampunut kämpässä sisällä jousella terassiralliin kiinnitettyä rikkinnäistä demolevyä ja osuinkin keskelle. Samoin ammuin erästä rintamerkkiä jossa oli natsihakaristi. Siitä tuli erittäin hyvä taidekuva. Punkalaitumella olin myös ampunut historiankirjan kannessa neuvostolipun täyteen reikiä. Näistä tulikin erittäin voimakas tulkinta ja mielipidekuvat natsismista sekä kommunismista. Molemmat olivat minulle vastenmielisiä ideologioita.

Aloin marraskuussa 2006 olla pikku hiljaa todella keskittymiskyvytön ja oli kova maailmanparantamis-olo. Eräs päivä mielikuvitus teki lopulta minulle kepposet kun katsahdin alas parvekkeelta. Olin jonkinlaisessa sotatilassa omassa mielessäni ja luulin tosissani nurtsilla ollutta puuhökötystä kasapanokseksi.
Taas oli siis jonkinlainen psykoosi alkamassa. Juoksin nurmikolle kun näin ihmisiä kulkevan puulelun ohi. Hyppäsin puumailan päälle ikään kuin suojatakseni ohikulkijoita. Soitin poliisille kännykällä että olin löytänyt kasapanoksen. Saman tien aloin juosta tien yli se hökötys mukanani ja peltoaukean jälkeen tulin Haliskoskelle Aurajoen rantaan. Ilmoitin hälytyskeskukseen uuden sijaintini ns. pommin kanssa. Päivystäjä torui minua että olin lähtennyt liikkeelle pihalta. Hän kysyi tarkemmin missä olin ja sanoin hermostuneena että olen siinä kohtaa siltaa missä menee Aurajoki. Muitakaan jokia ei jostain syystä lähettyvillä ollut. Pian sillan pieleen kaahasi poliisimaija. Kytät tulivat autosta ulos ja lähestyivät minua melko varoen. He olivat aika nuoria minuun verrattuna. Näytin heille sitä puurakennelmaa ja poliisit ihmetellen totesivat että tämähän on joku lasten lelu.
Minut pyydettiin poliisimaijan takatilaan istumaan ja tottelin. Poliisit olivat ihan ymmällä kanssani. He soittelivat sinne tänne kysyen neuvoa mitä nyt pitäisi tehdä. Viimein he saivat jotain kautta selville sairaalataustani. Ajoimme maijalla Kuohukujalle kämppäni eteen ja poliisit pyysivät minua ottamaan välttämättömimmät tavarani. Otin vain päälleni takin sekä taskuuni raamatun. En itsekään tiedä minne olimme menossa. Pidin koko juttua välillä harjoituksena.Olin ikään kuin maalimies ja pidin omassa mielessäni nuorille poliiseille kertausharjoituksia. Ajoimme läpi kaupungin ja kohta olimme kunnallis-sairaalan pihalla. Minut vietiin lääkärin vastaanotolle. Kytät lähtivät menemään ja sanoivat lohduttaen että hoitaisin asiani kuntoon. Vastasin että silloin kun on uskossa ei tiedä koskaan seuraavasta päivästä mutta ainakin elämä oli mielenkiintoista.

Astuin lopulta lääkärin huoneeseen ja minulle tehtiin liuta kysymyksiä. Olin melkoisen väsynyt ja vaitelias. Minua pyydettiin odottamaan aulassa. Kuten odotettua, vähän ajan päästä minut vietiin A6-osastolle tarkempaan haastatteluun. Sanoin vain haastattelussa että olin saanut profetioita ja näkyjä jotka alkoivat käydä toteen. Olin kirjoittanut nettiin mikserisivuille 40 sivullista maanista puuroa kuvateksteihin. Annoin nettiosoitteen ja pyysin heitä käymään siellä itse lukemassa. En jaksanut pahemmin puhua. Minua pyydettiin jäämään 4 päiväksi tarkkailuun. Suostuinkin sillä olin mielessäni taas jollain missiolla. Nyt sairaalassa. Ajattelin että täällä olisi minulla jokin tehtävä. Tuntui jälkikäteen että tahattomasti minulla olikin missio oikeasti.

Otin raamattuni kohta, kun olin saanut askeettisen huoneen kaapilla ja pedillä. Menin kirjoineni keittiön ruokasaliin ja aloin lukea kovaan ääneen. Hoitajat käskivät minun lopettaa lukemiseni. Ajattelin että nyt vainot alkavat ja luin yhä kovempaa. Yhtäkkiä 5 hoitajaa lähestyi minua. En olisi millään selvinnyt tilanteesta ilman väkivaltaa. En halunnut haavoittaa ketään, Niinpa minut pistettiin maahan ja annettiin rauhoituspiikki pakaraan. Yhtäkkiä huomasin että minua vietiin eristyskoppia kohti. Oli näköjään hyvin matala kynnys koppiin heittämiselle. Siinä sitä taas oltiin suljettujen ovien takana. Huomasin katossa olevan kameran. Menin katvealueelle, riisuin paitani ja pyörähdin ukemillä samalla kääntyen ja heittäen paitani kameran eteen. Kohta tulikin vihaisia hoitajia eristyskoppia kohti ja minua pyydettiin luovuttamaan kaikki taskussa olleet tavarani. Jouduin olemaan melkein alusvaatteisillani. Hyppäsin eristyskopin patjalle miettien että tämä ei voi olla totta. Miten taas täällä??? Mietin myös mitä pahaa olin oikein tehnyt. Kului n. 45 minuuttia ja koppi avattiin. Minut komennettiin huoneeseeni. Lähdin mieltä osoittaen askeettista kämppääni kohti. Sain vielä pitää siinä vaiheessa kännykkäni.

Lähdin huoneestani liikkeelle ja aloin salaa kuvata kännyllä sairaalan tiloja. Muita potilaita en kuvannut. Olin löytänyt lukusalista Seura-lehden ja lähetin jollekin Seuran toimittajalle multimedia-viesteinä osastosta kuvia. Tein sen salaa koska tiesin että osastolla kuvaaminen oli kiellettyä. Olipa jollakin toimittajalla taas ihmettelemistä.
Soitin myös kotiin että olen joutunut osastolle tarkkailuun. Pyysin vanhempiani jatkamaan joulusiivon Halisten kämpässäni loppuun.

Vanhempani hieman pelästyivät sitä, että taas olin sairastunut mutta ainakin tiesivät että olen varmassa tallessa enkä lähtisi hortoilemaan tai leikkimään ninjaa pitkin kaupungin kujia.

Sain melkoisen lääkeannoksen ja pitkästä aikaa nukahdin hyvin. Olin ylikierroksilla ja paljon univelkaa. 3 viikkoa vietin sisällä sairaalassa pääsemättä ulkoilmaa haukkaamaan. Muistan näistä ajoista sen, että tutustuin nopeasti tupakkihuoneessa muihin potilaisiin, lensin pari kertaa koppiin. Yksi riita alkoi siitä kun en suostunut ottamaan sairaalan partakoneterää vaan halusin omani. Olin heittänyt teränvarren roskikseen ja kohta jo olin käsikähmässä erään vahtimestarin kanssa. En halunnut lyödä häntä vaan yritin tempoilla irti muulla tavoin. Sairaalan aulassa oli nyt täysi kaaos.
Kohta jo vahtimestari oli puhaltanut pilliinsä ja osastolle ryntäsi 4 hoitajaa käytävältä. Yksi heistä oli vanha tuttuni jonka luona olimme käyneet joskus vanhempien kanssa perheterapiassa. Päätin että tuota tyyppiä vastaan en sormeani nosta ja annoin kantaa itseni eristyskoppiin. Eräs naispotilaista huudahti käytävällä minua viedessä
”-Onko tämä totta vai Espanjan yö”
”-Ei kun suomalainen juhannus”- ehdin huutaa ennen koppiin lentämistäni.


Ei kulunut paljoakaan siitä kun kopin ovi oli suljettu ja otin kotiavaimeni taskustani.
Päätin leikkiä ”Kilroytä” ja kaiversin kopin seinään avaimella ”Jeesus on Herra.”
Kului minuutti ja 12 sekuntia jonka jälkeen vihainen hoitaja oli eristyskopin ovella vaatimassa avaimenperääni itselleen. Luovutin kaikki taskussa olleet tavarat tai melkein kaiken. Yhden teepussin jätin housuntaskuun. Kun hoitajat olivat menneet he joutuivat turvakamerasta todistamaan vielä ihmeellisempää asiaa. Istuin kopin lattialla jalat ristissä ja olin keittävinäni teetä. Pitelin teepussia ilmassa ja osoitin että olen henkisesti täysin tyyni ulkoisista olosuhteista huolimatta.
TAAS kerran vihaisia ääniä kantautui ja kopin ovelta vaadittiin luovuttamaan teepussini parempaan talteen. Naureskelin itsekseni miettien, että toivottavasti edes saa pitää vaatteet päällä. Mitään muuta minulla ei enää ollutkaan kuin farkut jalassa. Kului vajaa tunti. Olin nukahtanut eristyskopin patjalle ja viimein pääsin pois. Menin huoneeseen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Jatkoin valokuvaamistani ”Kreivien linnan” käytävässä. Viimein hoitajat huomasivat kamerakännyni ja vaativat sitä itselleen. En halunnut luopua kännykästäni vihaisen lääkärin tuijottaessa minua. Kuitenkin yhdellä hoitajista oli ystävällinen katse ja päätin antaa kamerakännyni parempaan säilöön. Olin kuitenkin ehtinyt jo lähettää monta kuvaa Seura-lehden toimitukseen.

Teknorokkari kirjoitti:

VARJOJA MENNEISYYDESTÄ

Näissä luvussa kirjoitan mm. bänditoiminnan alkamisesta sekä sairauden uusiutumisesta vielä kerran. Oli paljon äksöniä osastolla. Kuitenkin usko elää vahvana enkä jäänyt enää sänkyyn makaamaan vaikka lääkitys on edelleen kova.

Olin punttisalilla Educariumilla (Yliopiston luokanopettajalaitos) Treenasin lähinnä vatsaa.
Metallican ”Sad but true” pauhasi radiosta. Oli melkoisen energinen olo. Kävin suihkussa ja lähdin syömään ruokalaan hyvän ja pitkäaikaisen ystäväni kanssa, joka on ammatiltaan kääntäjä. Hän käänsi esim. sarjiksia ja dekkareita, milloin mitäkin. Joskus olin saanut tältä ystävättäreltäni Lucky Luke-kokoelman. Usein kun sairastelin tai oli muuten yksinäistä, tämä ystäväni kutsui minua piristykseksi milloin minnekin. Olen hänelle hyvin kiitollinen. Sanon tätä tyttöä siskokseni ja hän minua veljeksi. Oli toinenkin ”sisko” – Entinen Yk-sotilas. Reipas tyyppi joka oli nähnyt paljon elämää. Nykyään hän on tarjoilijattarena jossain. Naureskelin itsekseni muistolle kun tämän siskon lemmikki-hilleri oli ollut yhden illan hoidossa minulla. Se hilleri olikin sellainen otus että sai juosta koko ajan perässsä jos sen päästi vapaaksi kämppään. Nakkasin lopulta otuksen vessaan suihkuverhoa päin ja kohta hilleri olikin omassa häkissään täydessä unessa. Kääntäjä-sisko harrasti Amnestyä ja afrotanssia vapaa-aikanaan. Olin kerran katsomassa esityksiään Mama African keikalla Päiväkodissa.

Kävin silloin tällöin Punkalaitumella auttelemassa isääni polttopuiden ajossa ja jatkoin ruutisivellin-taidettani. Yleensä laitoin sarjiskannen hiekkakasaan ja ammuin sitä pystystä n. 7 metristä. Tuli veikeitä teoksia. Myös jousella ammuin eri kohteita ja näppäilin valokuvia. Puoleksi israelilaiselta ystävältäni seurakunnasta olin ostanut myös taljajousen. Se oli melkoinen tykki. Kuralassa jos sillä ampui, nuoli meni läpi olkitaulun niin että suhahti. Päätin viedä tämän aseen Punkalaitumelle.
Samoihin aikoihin harrastin ahkerasti miekkailua ja potkunyrkkeilyä entisen osasto-kaverini kanssa.
Ei ollut muuta harjoituspaikkaa kuin nurmikko Halisissa. Välillä treenasimme Ruissalossa meren rannalla tai Yo-kylän koriskentällä. Sisustin samoihin aikoihin kämppääni vihreällä ja sinisellä sävyllä. Mattoja verhoja sekä pöytäliinoja. Oli mahtava olo kun värit olivat palanneet maailmaani.
Vähitellen mikserisivujeni kuvagalleria täyttyikin erilaisista värisommitelmista.

Keväällä 2006 venäjänlukija-ystävättäreni oli tullut käymään Turussa. Katseltiin yhdessä euroviisuja ja oli melkoinen hämmästys kun Lordi voitti. En pahemmin pitänyt hirviöbändistä mutta
niiden kappaleiden joukossa mitä euroviisuissa oli, en ihmettele tuota voittoa. Keväällä autoni hajosi moottoritielle. Olin ajanut moottoritiellä yli 140 km/ h muutaman minuutin ja moottori leikkasi kiinni. Mazda oli palvellut tosin vajaa 20 vuotta ja sillä oli ajettu jo yli 400 000 km.
Soitin kotiin ja hinasimme auton Punkalaitumelle.

Olin jossain välissä vähän kihloissa erään seurakuntaystävän kanssa mutta emme oikein löytäneet yhteistä säveltä. Tämäkin juttu siis päätyi eroon. Olin niihin aikoihin myös osallistunut Turun tähti-kisaan club Marilynissä. Se oli vanha karaokepaikkani. En päässyt jatkoon mutta pääasia että sain laulaa evankelioivan biisin ”Taivaan saleissa” – Olin säveltänyt sen 2005 kuolleen isänäitini muistolle. Tässä biisi:
http://www.mikseri.net/artists/taivaansaleissainhallsofheaven.68425.php

Olin saanut sanoituksiin ideaa leffasta ”13.s soturi” joka oli viikinkileffa. Vaihdoin vain valhallajutut pois ja sen tilalle taivaan sanoituksia. Leffan loppukohtaus oli sellainen että usein sitä katselin kyynelissä ja liikuttuneena.

Kevättalvella 2006 myös tutustuin netissä erääseen nuoreen naiseen joka sairasti syöpää sekä oli hoidossa sairautensa johdosta. Hän oli kirjoittanut minulle kysellen uskonasioista. Neuvoin minkä osasin senaikaisella tietämykselläni. Samoihin aikoihin olin alkanut jälleen nukkua huonosti. Lääkkeitäni ei oltu säädelty pitkään aikaan. Aloin itse jälleen kerran vähentää lääkitystäni jotta
laihtuisin hieman. Samalla unet meni. Kesällä valvoin putkeen melkein viikon. Oli melkoisen tuskainen olo. Kävin vapaaehtoimaanpuolustuksen ammunnoissa Säkylässä noihin aikoihin. Päivä oli mennyt ihan hyvin ja osuin sinne minne tähtäsin. Ammuimme pistoolilla ja reserviläiskiväärillä. Pääsin testaamaan myös vanhaa pystykorvaa. Kun päivä oli ohi, olin ajanut ikkuna auki Säkylästä Punkalaitumelle jotta pysyisin hereillä. Syksy saapui. Minulla oli paljon kuvaideoita ja tuntui että luovuus oli huipussaan myös säveltämisessä. Kuitenkin jälleen salakavalasti alkoi tuntua siltä että minulla oli korkealentoisia ajatuksia.

Olin noihin aikohin liittynyt seurakuntakaverini perustamaan bändiin nimeltä Adelphos. Sain kosketinsoittajan paikan tästä yhtyeestä. Olin aina haaveillut bändissä soittamisesta ja nyt unelmasta oli tullut totta. Soitimme ensin yksissä häissä tunnelmamusiikkia. Bändin tyypeistä oli tullut minulle hyviä kavereita - Ehkä parhaita sellaisia kotiseurakunnan paimeneni ohella. Otimme bändin ohjelmistoon myös yhden omista biiseistäni jonka olin säveltänyt kadulla eräs Pyhäinpäivä. Biisin nimi oli ”Tao meidät taivaan aseiksi”
http://www.mikseri.net/artists/tao.68956.php

Harjoittelimme ahkerasti Kaarinassa kaverin kodin alakerrassa biisejä ja ensimmäinen virallinen soittokeikkamme oil Helsingissä Cafe Seedissä. Olin jännittänyt etukäteen keikkaa paljon mutta se meni oikein hyvin. Esitimme kaverini biisejä ja lopuksi mainitsemani ”Tao-biisini. Roudaus oli kovaa työtä. Sitä saa edelleen tehdä paljon. Tähän aikaan syksystä tiesin jos suhteellisen paljon uskonasioiden perusteista ja olin tottunut kaikenlaiseen henkimaailman vääntöön. Kuitenkin nyt olin jättänyt omin ehdoin lääkitystä väliin ja laihduinkin melkoisesti. Vähitellen alkoi taas todellisuus eli reaalimaailma sekoittua muuhun. Katselin paljon elokuvaa ”Jadesoturi” ja tuntui että olin tällä kertaa samaistunut liiaksi siihen leffaan. Kirjoitin hyvin maanisia viestejä nettiin ja sille syöpää sairastavalle äidinkielenlukijalle. Puheissani ei enää ollut järkeä ja onnistuin tumpeloimaan ystävyyteni tämän kirjeenvaihtokaverin kanssa. Jälkikäteen se on harmittanut paljon. Tuli marraskuu ja maa sai hieman lumipeitettä. Jadesoturi-leffassa osa tapahtumista sijoittui Suomeen.
Aloin enemmän ja enemmän hämärtyä ko. elokuvaa katsellessa ja soitin usein leffan tunnaria Fontana-kahvilassa.

Aloin tehdä vähitellen joulusiivoa. Tuntui että tavarat sai helposti hyllyltä alas mutta alkoi olla hajamielisiä mietteitä siivon keskellä eikä se oikein meinannut edistyä.. Kämppä alkoi olla aika sekaisin. Minulla oli jälleen jotain suuruudentunteita. Kuvittelin olevani isokin mestari kamppailulajeissa vaikka näin ei tosi asiassa ollut. Eräs kaverini oli näihin aikoihin kylässä ja matsattiin leikillämme olohuoneessa. Silloin tetsasin vaistolla ja tulikin melkoinen kahakka. Tein kääntölyöntejä sekä –potkuja. Asunnon sisätilat soveltuvat erittäin huonosti kamppailulajien harjoitteluun. Kohta joka paikka olikin sekaisin. Olin näihin aikoihin myös ampunut kämpässä sisällä jousella terassiralliin kiinnitettyä rikkinnäistä demolevyä ja osuinkin keskelle. Samoin ammuin erästä rintamerkkiä jossa oli natsihakaristi. Siitä tuli erittäin hyvä taidekuva. Punkalaitumella olin myös ampunut historiankirjan kannessa neuvostolipun täyteen reikiä. Näistä tulikin erittäin voimakas tulkinta ja mielipidekuvat natsismista sekä kommunismista. Molemmat olivat minulle vastenmielisiä ideologioita.

Aloin marraskuussa 2006 olla pikku hiljaa todella keskittymiskyvytön ja oli kova maailmanparantamis-olo. Eräs päivä mielikuvitus teki lopulta minulle kepposet kun katsahdin alas parvekkeelta. Olin jonkinlaisessa sotatilassa omassa mielessäni ja luulin tosissani nurtsilla ollutta puuhökötystä kasapanokseksi.
Taas oli siis jonkinlainen psykoosi alkamassa. Juoksin nurmikolle kun näin ihmisiä kulkevan puulelun ohi. Hyppäsin puumailan päälle ikään kuin suojatakseni ohikulkijoita. Soitin poliisille kännykällä että olin löytänyt kasapanoksen. Saman tien aloin juosta tien yli se hökötys mukanani ja peltoaukean jälkeen tulin Haliskoskelle Aurajoen rantaan. Ilmoitin hälytyskeskukseen uuden sijaintini ns. pommin kanssa. Päivystäjä torui minua että olin lähtennyt liikkeelle pihalta. Hän kysyi tarkemmin missä olin ja sanoin hermostuneena että olen siinä kohtaa siltaa missä menee Aurajoki. Muitakaan jokia ei jostain syystä lähettyvillä ollut. Pian sillan pieleen kaahasi poliisimaija. Kytät tulivat autosta ulos ja lähestyivät minua melko varoen. He olivat aika nuoria minuun verrattuna. Näytin heille sitä puurakennelmaa ja poliisit ihmetellen totesivat että tämähän on joku lasten lelu.
Minut pyydettiin poliisimaijan takatilaan istumaan ja tottelin. Poliisit olivat ihan ymmällä kanssani. He soittelivat sinne tänne kysyen neuvoa mitä nyt pitäisi tehdä. Viimein he saivat jotain kautta selville sairaalataustani. Ajoimme maijalla Kuohukujalle kämppäni eteen ja poliisit pyysivät minua ottamaan välttämättömimmät tavarani. Otin vain päälleni takin sekä taskuuni raamatun. En itsekään tiedä minne olimme menossa. Pidin koko juttua välillä harjoituksena.Olin ikään kuin maalimies ja pidin omassa mielessäni nuorille poliiseille kertausharjoituksia. Ajoimme läpi kaupungin ja kohta olimme kunnallis-sairaalan pihalla. Minut vietiin lääkärin vastaanotolle. Kytät lähtivät menemään ja sanoivat lohduttaen että hoitaisin asiani kuntoon. Vastasin että silloin kun on uskossa ei tiedä koskaan seuraavasta päivästä mutta ainakin elämä oli mielenkiintoista.

Astuin lopulta lääkärin huoneeseen ja minulle tehtiin liuta kysymyksiä. Olin melkoisen väsynyt ja vaitelias. Minua pyydettiin odottamaan aulassa. Kuten odotettua, vähän ajan päästä minut vietiin A6-osastolle tarkempaan haastatteluun. Sanoin vain haastattelussa että olin saanut profetioita ja näkyjä jotka alkoivat käydä toteen. Olin kirjoittanut nettiin mikserisivuille 40 sivullista maanista puuroa kuvateksteihin. Annoin nettiosoitteen ja pyysin heitä käymään siellä itse lukemassa. En jaksanut pahemmin puhua. Minua pyydettiin jäämään 4 päiväksi tarkkailuun. Suostuinkin sillä olin mielessäni taas jollain missiolla. Nyt sairaalassa. Ajattelin että täällä olisi minulla jokin tehtävä. Tuntui jälkikäteen että tahattomasti minulla olikin missio oikeasti.

Otin raamattuni kohta, kun olin saanut askeettisen huoneen kaapilla ja pedillä. Menin kirjoineni keittiön ruokasaliin ja aloin lukea kovaan ääneen. Hoitajat käskivät minun lopettaa lukemiseni. Ajattelin että nyt vainot alkavat ja luin yhä kovempaa. Yhtäkkiä 5 hoitajaa lähestyi minua. En olisi millään selvinnyt tilanteesta ilman väkivaltaa. En halunnut haavoittaa ketään, Niinpa minut pistettiin maahan ja annettiin rauhoituspiikki pakaraan. Yhtäkkiä huomasin että minua vietiin eristyskoppia kohti. Oli näköjään hyvin matala kynnys koppiin heittämiselle. Siinä sitä taas oltiin suljettujen ovien takana. Huomasin katossa olevan kameran. Menin katvealueelle, riisuin paitani ja pyörähdin ukemillä samalla kääntyen ja heittäen paitani kameran eteen. Kohta tulikin vihaisia hoitajia eristyskoppia kohti ja minua pyydettiin luovuttamaan kaikki taskussa olleet tavarani. Jouduin olemaan melkein alusvaatteisillani. Hyppäsin eristyskopin patjalle miettien että tämä ei voi olla totta. Miten taas täällä??? Mietin myös mitä pahaa olin oikein tehnyt. Kului n. 45 minuuttia ja koppi avattiin. Minut komennettiin huoneeseeni. Lähdin mieltä osoittaen askeettista kämppääni kohti. Sain vielä pitää siinä vaiheessa kännykkäni.

Lähdin huoneestani liikkeelle ja aloin salaa kuvata kännyllä sairaalan tiloja. Muita potilaita en kuvannut. Olin löytänyt lukusalista Seura-lehden ja lähetin jollekin Seuran toimittajalle multimedia-viesteinä osastosta kuvia. Tein sen salaa koska tiesin että osastolla kuvaaminen oli kiellettyä. Olipa jollakin toimittajalla taas ihmettelemistä.
Soitin myös kotiin että olen joutunut osastolle tarkkailuun. Pyysin vanhempiani jatkamaan joulusiivon Halisten kämpässäni loppuun.

Vanhempani hieman pelästyivät sitä, että taas olin sairastunut mutta ainakin tiesivät että olen varmassa tallessa enkä lähtisi hortoilemaan tai leikkimään ninjaa pitkin kaupungin kujia.

Sain melkoisen lääkeannoksen ja pitkästä aikaa nukahdin hyvin. Olin ylikierroksilla ja paljon univelkaa. 3 viikkoa vietin sisällä sairaalassa pääsemättä ulkoilmaa haukkaamaan. Muistan näistä ajoista sen, että tutustuin nopeasti tupakkihuoneessa muihin potilaisiin, lensin pari kertaa koppiin. Yksi riita alkoi siitä kun en suostunut ottamaan sairaalan partakoneterää vaan halusin omani. Olin heittänyt teränvarren roskikseen ja kohta jo olin käsikähmässä erään vahtimestarin kanssa. En halunnut lyödä häntä vaan yritin tempoilla irti muulla tavoin. Sairaalan aulassa oli nyt täysi kaaos.
Kohta jo vahtimestari oli puhaltanut pilliinsä ja osastolle ryntäsi 4 hoitajaa käytävältä. Yksi heistä oli vanha tuttuni jonka luona olimme käyneet joskus vanhempien kanssa perheterapiassa. Päätin että tuota tyyppiä vastaan en sormeani nosta ja annoin kantaa itseni eristyskoppiin. Eräs naispotilaista huudahti käytävällä minua viedessä
”-Onko tämä totta vai Espanjan yö”
”-Ei kun suomalainen juhannus”- ehdin huutaa ennen koppiin lentämistäni.


Ei kulunut paljoakaan siitä kun kopin ovi oli suljettu ja otin kotiavaimeni taskustani.
Päätin leikkiä ”Kilroytä” ja kaiversin kopin seinään avaimella ”Jeesus on Herra.”
Kului minuutti ja 12 sekuntia jonka jälkeen vihainen hoitaja oli eristyskopin ovella vaatimassa avaimenperääni itselleen. Luovutin kaikki taskussa olleet tavarat tai melkein kaiken. Yhden teepussin jätin housuntaskuun. Kun hoitajat olivat menneet he joutuivat turvakamerasta todistamaan vielä ihmeellisempää asiaa. Istuin kopin lattialla jalat ristissä ja olin keittävinäni teetä. Pitelin teepussia ilmassa ja osoitin että olen henkisesti täysin tyyni ulkoisista olosuhteista huolimatta.
TAAS kerran vihaisia ääniä kantautui ja kopin ovelta vaadittiin luovuttamaan teepussini parempaan talteen. Naureskelin itsekseni miettien, että toivottavasti edes saa pitää vaatteet päällä. Mitään muuta minulla ei enää ollutkaan kuin farkut jalassa. Kului vajaa tunti. Olin nukahtanut eristyskopin patjalle ja viimein pääsin pois. Menin huoneeseen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Jatkoin valokuvaamistani ”Kreivien linnan” käytävässä. Viimein hoitajat huomasivat kamerakännyni ja vaativat sitä itselleen. En halunnut luopua kännykästäni vihaisen lääkärin tuijottaessa minua. Kuitenkin yhdellä hoitajista oli ystävällinen katse ja päätin antaa kamerakännyni parempaan säilöön. Olin kuitenkin ehtinyt jo lähettää monta kuvaa Seura-lehden toimitukseen.

Lue lisää

KREIVIEN LINNASSA

Aloin nukkua öitäni paremmin. Jos heräilin, kävin sätkällä salaa vessassa koska öisin tupakkahuone oli suljettu. Päivisin tein tuttavuutta muihin potilaisiin. Eräs vanhemmanpuoleinen nainen tarrautui minuun käytävällä eikä päästänyt irti. Mietin hakiko hän turvaa. Aloin tanssia hänen kanssaan rauhallista valssia ilman taustamusiikkia ja viimein laskin naisen tuolille istumaan. Tilanne oli vähintään tragikoominen. Estin myös jossain välissä yhden raiskausyrityksen sekä ahdistelun. Joku iso sälli piiritti erästä tyttöä tv-sohvalla ja menin väliin. Sain haasteen tappeluun mutta otin tyynesti ruokaveitsen käteeni sekä sanoin veistä puristaen etten laulelisi käskystä toisen lauluja.
Kerran myös menin tämän kaappi-tyypin eteen suojatakseni pleksin takana ollutta nuorta hoitsutyttöä jolla oli oranssinkirjava tukka.

Iso tyyppi riehui usein aulassa ja olin koko ajan valmistautunut vastarintaan häntä vastaan. Välillä tuntui että homma ei ollut kenenkään hallussa, edes hoitajienkaan. Ajan em. tyyppi tuli takaisin tähän maailmaan ja oli tosi fiksu ihminen loppujen lopuksi.

Eräs hoitsuista oli nuori sälli joka aloitteli uraansa. Mietin säälien että hänelle tulee vielä paljon kovia paikkoja eteensä. En kadehtinut hoitajien työtä ja aloin vähitellen tuntea myötätuntoa heitä kohtaan.

Sen muistan että tämä nuori hoitajasälli kerran avasi oven melkein silmilleni päivystyshuoneesta. Rakentelin jostain maissipiipun-tynkästä puhallusputken ja laitoin ammukseksi paperitollon. Puhalsin sen ”ammuksen”kaappia päin putkellani ja pyysin hoitajaa katsomaan paremmin ensi kerralla miten oikein ovia aukaisee. Olin taas omassa mielessäni jokin ninja.

Kerran otin lasisen kahvipurkin sekä pienen hiuslakkapullon. Laitoin painepullon purkkiin ja mietin että tässä olisi pieni pommi jonka voisi vaikka räjäyttää saunankiukaalla. Menin innoissani esittämään minipommiani eräälle mukavalle hoitajalle. Tämä mies oli aina reilu ja särmä tyyppi.
Kun hän huomasi että rakentelin aseita kaikesta mitä käsiini sain, hoitaja pyysi minua lukitsemaan keksintöni kaappiini ja olemaan siitä hiljaa. Tottelin.

Samaan aikaan aloin kirjoitella maanisia kirjeitä jättäen niitä päivystyshuoneen lähtevään postiin. Yksi kirje oli osoitettu Venäjän presidentille. Olin haastanut Putinin kaksintaisteluun koska en pitänyt hänen toimistaan Tshetsheniassa. Lisäksi olin ollut jo monta vuotta Suomi-Tshetshenia-seuran jäsen. Kirje ei jostain syystä lähtenyt matkaan ja olin närkästynyt.

Päivät kuluivat ja lääkkeet alkoivat pikku hiljaa tehota. Minusta tuntui välillä että asiat ovat erittäin hyvin. Ruoka oli erinomaista, minulla oli seuraa, tosin en saanut olla hetkeäkään eräältä potilaalta rauhassa. Tuntui että tällä tädillä oli asiaa koko ajan. Ajan myötä vain laitoin mp3 soittimen kuulokkeet korvilleni ja annoin tädin räpättää vaikka en kuullut enää mitä hän säksensi. Kerran olin suostunut tekemään jostain lehdestä vaatetilausta hänelle ja pakersin myöhään yöllä tilauksen kimpussa ruokalassa. Eräs hoitajista kehotti minua menemään omaan huoneeseeni. Sanoin hänelle että olisi hiljaa että muut saavat nukkua. Hoitaja vähän hermostui ja pyysi minua uudelleen huoneeseeni. Vastasin että hän ei ole Rauno-isäni ja tottelisin vain omaa isääni. Viimein kuitenkin lähdin huoneeseen. Aloin kuitenkin lauleskella jotain sävelmää ja hoitajat tulivat hiljentämään minua. Tempaisin kämppäkaverin sählymailan itselleni ja pidin sitä kuin katanaa hyökkäysasennossa. Huusin hoitajille että tällä kertaa en menisi koppiin. EN ENÄÄ KERTAAKAAN !!!!!!!!. Minua koitettiin rauhoitella ja lopulta laskin mailan kädestäni. Jatkoin unia.

Kului 3 ja puoli viikkoa. Olin alkanut käyttäytyä paremmin. Myönnyin vähitellen hoitoon enkä valittanut. Siten sainkin lähteä haukkaamaan ulkoilmaa eräs hoitajista seurassani. Kävimme Nesteen huoltamolla ostamassa sätkätarvikkeita ja pyysin samalla postimerkkejä. Nesteen myyjä kysyi
”Kuinka paljon postimerkkejä?”
”Helvetisti!”
Otin ostokseni ja lähdin takaisin osastolle.

Joulu alkoi lähestyä ja vanhempani tulivat minua katsomaan. Pyysin edellisenä päivänä että voisin käydä Halisten kämpälläni isäni ja äitini seurassa. Päivystämässä ollut hoitaja sanoi asiaan että ”Katsotaan sitten” – En ollut vastaukseen tyytyväinen. Olin tupakkahuoneessa huomannut että siivouskopin ovi oli auki. Irrotin metallisen mopinvarren sekä menin uudestaan päivystys-huoneeseen aseeni kanssa. Heiluttelin matkalla mopinvartta kuin boo-sauvaa. Laskin kepin hoitajan eteen lattialle ja sanoin ylihuolitellun varovasti jotain että
” Tämä on rauhantahtoinen ele siitä, että haluaisin todellakin käydä kotonani.”
Sain kun sainkin luvan. Olin onnellinen että vanhemmat tulivat katsomaan minua. Käytiin ostoksilla Kupittaan cittarissa ja ostin koottavan DC-3 lentokoneen Suomen tunnuksilla.
Halisissa meinasin taas kirjoittaa nettiin jotain maanista tekstiä kuvagalleriaani mutta äitini pyysi etten tekisi sitä. Lopetin kirjoittamisen ja lähdin sauvakävelylle. Välilllä tosin kaupungilla leikin miekkajuttuja sauvoillani mutta muuten se ulkolenkki meni hyvin.
Ennen kuin lähdimme osastoille takasin, poltin monta levyllistä gospelmusaani tyhjille cd-levyille ja otin ne mukaani. Koska virallinen evankeliointi ei ollut sallittua potilaiden sekavuuteen nojaten,
levitin vähitellen salaa sanomaa Jeesuksesta levyjen välityksellä eri puolille osastoa. Olin samalla kertonut tarinani eräälle tytölle jota vähän suojelin isovelimäisesti eräältä miespotilaalta.
Eräs päivä huoneeni ovi lennähti auki ja hoitajat tulivat tekemään minulle kaappitarkastuksen.
Ihmettelin että huumeitako he luulivat levitelleeni. Hoitajat hämmästyivät löytäessään vain gospel-levyjä. Se musiikki oli ilmeisesti tehnyt vaikutuksensa joihinkin osastopotilaisiin. Hämmästyneenä hoitsut lukitsivat kaappini.

Tuli pikku hiljaa joulupyhät. Pääsin Halisiin käymään vanhempieni kanssa ja keiteltiin joulusumpit. Olin tosi ilahtunut mp3-soittimesta jonka olin aiemmin saanut lahjaksi. Kun oli kuulokkeet korvilla osastolla, ei tarvinnut välittää toisten höpinöistä vaan sai keskittyä omiin oloihinsa.

Olin pari kertaa ihastunutkin osastoaikana. Aiemmin mainitsemani oranssitukkainen hoitsuharjottelija oli yksi ihastuksen kohde. Hän sattui olemaan käytävällä nurkan takana kun olin maininnut potilaskaverille että ”Ennemmin katson sitä söpöä hoitajatyttöä kuin jotain elokuvaa potilastiloissa.” Kun tyttö tulikin vastaan naamani lehahti punaiseksi ja juoksin nolona huoneeseeni.

Ennen joulua tuli tv:stä myös Taru sormusten herrasta kaikki 3 osaa. Sen muistan leffaa katsoessani että aina kun Legolas oli vauhdissa, otin kuvitellusta jousiviinistä nuolia ja ammuin örkkejä joita tv;n ruudussa vilisi. Olin kuin leikkivä lapsi.

Sitten vihdoin koitti jouluaatto. Katselin tv:stä joulurauhan julistusta sekä laiton volyymit täysille kun porilaisten marssi kajahti ilmoille. Koko osasto raikui. Samalla muistelin itsenäisyyspäivää osastolla. Oli kuin olisi ollut varjolinnanjuhlissa. Jouluna olin jo aika tavalla tullut psykoosista ja ninjutsun maailmasta tähän maailmaan. Alkoi olla kuin olisi vauhtijakso takana ja nyt olisi jonkinlainen krapula siitä. Sain joulu- hyasintin vanhemmiltani. Myös sielunhoitajani perhe tuli katsomaan minua aattona. Olin vähän huolissani heidän pikkupojastaan että hän ei pelästyisi osaston huutavia potilaita. Hyvin se kuitenkin meni. Jouluaato meni kuunnellessa radiota, piirrellessä ja soittaessa kitaraa.

Olin saanut lahjaksi kämppikseltäni viitan johon olin ommellut ristin. Siihen ristiin taas ainekset olin repinyt eräästä sairaalapaidasta. Tein myös kaula-aukon viittaan ja käytin tätä kuin keskiaikavaatetta. Eräs hoitaja pyysi minua ottamaan viitan pois päältäni ja odottamaan keskiaikamarkkinoita. Niinpä tein viitastani ryijyn seinälle. Samalla olin kiinnittänyt seinän nurkkaan ”Pirates of Caribbean”- julisteen jossa komeili Keira Knightley. Olin myös vähän leikkinyt vahaliihduilla. Ilmaisin tuntemuksiani piirtämällä seinään metsää ja jousiampujan. Mietin että siinä olisi isokin taideteos. Päätin myydä sen kymppitonnilla. Tosin koska juttu oli seinään piirretty tarvitsisi myydä samalla koko sairaalarakennus. Hihittelin asiaa itsekseni.

Aloin vähitellen saada siivoustehtäviä ja auttelin keittiössä tiskin pesussa. Sairaalaan oli tullut nätti brunette siivoojan sijainen. Halusin skarpata hänen lähellään ja yhtäkkiä aloin käyttäytyä kuin ihmisen mieli. En rettelöinyt, en tehnyt jekkuja en mitään. Olin aina vapaaehtoinen jos olisi jotain mitä tarvitsi tehdä. Olin jo saanut mielestäni oranssitukkaisen hoiturin (Hänelle olin antanut nimeksi ”Käännöskujan Söpöliina”)

Brunetelle siivoojattarelle annoin kullatun korvakorun jonka olin taas saanut siltä höpöttävältä vanhemmalta naiselta. Hän oli tosi hauska tyyppi. Kotoisin jostain kappari-perheestä.Käytös oli myös senmukaista. Elin yksipuolisten romanssien aikaa. Välillä nappasin sairaalan palmupuista vähän lehtiä ja ajattelin pistää kotona ne kasvamaan. Eräs keittäjistä huomautti lempeästi että jättäisin sairaalan kukkaset rauhaan. Niin teinkin.
Ainoa asia mikä silloin otti pattiin, oli että Adelphos-bändi oli mennyt studioon tekemään ensimmäistä levyään enkä päässyt mukaan soittamaan. Bändin pojat kävivät katsomassa minua ja toivat valmiiin levyn sekä cd-soittimen jolla sain kuunneltua sitä. Ihan hyvä levy jossa 4 biisiä.

Vähitellen oloni oli jo niin hyvä että sain vapaakävelyjä. Studiossa käynti alkoi uudestaan. Tässä eräs vanha sävellykseni.:

http://www.mikseri.net/artists/studentofchrist.68862.php
Kaverini oli rummuissa tässä biisissä. Sanat olivat vanhat mutta olin myöhemmin saanut sävelen.

Pääsin silloin tällöin käymään kotona Halisissa ja tulemaan illoiksi osastolle takaisin. Siinä meni vajaa kuukausi. Kävin kontrollissa usein ja minulle aloitettiin Risperdal consta lääkitys. Se tuli pakaraaan piikkinä kahden viikon välein. Muuten sain lääkettä normaaliannoksen. Aloin voida viikko viikolta paremmin ja paremmin. Osastolääkäri oli muistuttanut kaukaisesti erästä tuttavaa yläasteajoilta enkä aluksi pitänyt sen muiston vuoksi tästä tyypistä. Mutta reilu hän oli. Pikku hiljaa sovin kaikki skismat tämän lääkärin kanssa. Aloin odotella jo uloskirjoitusta osastolta.
Eräs helmikuinen aamu pääsinkin pois. Pakkailin kamojani ja menin vauhdilla Halisiin. Tuntui kuin olisi ollut kolme kuukautta armeijan sisäpalvelusta takana. Halisten kämppä tuntui lomahotellilta vastineeksi niille askeettisille oloille mitä osastolla oli ollut.

Teknorokkari kirjoitti:

VARJOJA MENNEISYYDESTÄ

Näissä luvussa kirjoitan mm. bänditoiminnan alkamisesta sekä sairauden uusiutumisesta vielä kerran. Oli paljon äksöniä osastolla. Kuitenkin usko elää vahvana enkä jäänyt enää sänkyyn makaamaan vaikka lääkitys on edelleen kova.

Olin punttisalilla Educariumilla (Yliopiston luokanopettajalaitos) Treenasin lähinnä vatsaa.
Metallican ”Sad but true” pauhasi radiosta. Oli melkoisen energinen olo. Kävin suihkussa ja lähdin syömään ruokalaan hyvän ja pitkäaikaisen ystäväni kanssa, joka on ammatiltaan kääntäjä. Hän käänsi esim. sarjiksia ja dekkareita, milloin mitäkin. Joskus olin saanut tältä ystävättäreltäni Lucky Luke-kokoelman. Usein kun sairastelin tai oli muuten yksinäistä, tämä ystäväni kutsui minua piristykseksi milloin minnekin. Olen hänelle hyvin kiitollinen. Sanon tätä tyttöä siskokseni ja hän minua veljeksi. Oli toinenkin ”sisko” – Entinen Yk-sotilas. Reipas tyyppi joka oli nähnyt paljon elämää. Nykyään hän on tarjoilijattarena jossain. Naureskelin itsekseni muistolle kun tämän siskon lemmikki-hilleri oli ollut yhden illan hoidossa minulla. Se hilleri olikin sellainen otus että sai juosta koko ajan perässsä jos sen päästi vapaaksi kämppään. Nakkasin lopulta otuksen vessaan suihkuverhoa päin ja kohta hilleri olikin omassa häkissään täydessä unessa. Kääntäjä-sisko harrasti Amnestyä ja afrotanssia vapaa-aikanaan. Olin kerran katsomassa esityksiään Mama African keikalla Päiväkodissa.

Kävin silloin tällöin Punkalaitumella auttelemassa isääni polttopuiden ajossa ja jatkoin ruutisivellin-taidettani. Yleensä laitoin sarjiskannen hiekkakasaan ja ammuin sitä pystystä n. 7 metristä. Tuli veikeitä teoksia. Myös jousella ammuin eri kohteita ja näppäilin valokuvia. Puoleksi israelilaiselta ystävältäni seurakunnasta olin ostanut myös taljajousen. Se oli melkoinen tykki. Kuralassa jos sillä ampui, nuoli meni läpi olkitaulun niin että suhahti. Päätin viedä tämän aseen Punkalaitumelle.
Samoihin aikoihin harrastin ahkerasti miekkailua ja potkunyrkkeilyä entisen osasto-kaverini kanssa.
Ei ollut muuta harjoituspaikkaa kuin nurmikko Halisissa. Välillä treenasimme Ruissalossa meren rannalla tai Yo-kylän koriskentällä. Sisustin samoihin aikoihin kämppääni vihreällä ja sinisellä sävyllä. Mattoja verhoja sekä pöytäliinoja. Oli mahtava olo kun värit olivat palanneet maailmaani.
Vähitellen mikserisivujeni kuvagalleria täyttyikin erilaisista värisommitelmista.

Keväällä 2006 venäjänlukija-ystävättäreni oli tullut käymään Turussa. Katseltiin yhdessä euroviisuja ja oli melkoinen hämmästys kun Lordi voitti. En pahemmin pitänyt hirviöbändistä mutta
niiden kappaleiden joukossa mitä euroviisuissa oli, en ihmettele tuota voittoa. Keväällä autoni hajosi moottoritielle. Olin ajanut moottoritiellä yli 140 km/ h muutaman minuutin ja moottori leikkasi kiinni. Mazda oli palvellut tosin vajaa 20 vuotta ja sillä oli ajettu jo yli 400 000 km.
Soitin kotiin ja hinasimme auton Punkalaitumelle.

Olin jossain välissä vähän kihloissa erään seurakuntaystävän kanssa mutta emme oikein löytäneet yhteistä säveltä. Tämäkin juttu siis päätyi eroon. Olin niihin aikoihin myös osallistunut Turun tähti-kisaan club Marilynissä. Se oli vanha karaokepaikkani. En päässyt jatkoon mutta pääasia että sain laulaa evankelioivan biisin ”Taivaan saleissa” – Olin säveltänyt sen 2005 kuolleen isänäitini muistolle. Tässä biisi:
http://www.mikseri.net/artists/taivaansaleissainhallsofheaven.68425.php

Olin saanut sanoituksiin ideaa leffasta ”13.s soturi” joka oli viikinkileffa. Vaihdoin vain valhallajutut pois ja sen tilalle taivaan sanoituksia. Leffan loppukohtaus oli sellainen että usein sitä katselin kyynelissä ja liikuttuneena.

Kevättalvella 2006 myös tutustuin netissä erääseen nuoreen naiseen joka sairasti syöpää sekä oli hoidossa sairautensa johdosta. Hän oli kirjoittanut minulle kysellen uskonasioista. Neuvoin minkä osasin senaikaisella tietämykselläni. Samoihin aikoihin olin alkanut jälleen nukkua huonosti. Lääkkeitäni ei oltu säädelty pitkään aikaan. Aloin itse jälleen kerran vähentää lääkitystäni jotta
laihtuisin hieman. Samalla unet meni. Kesällä valvoin putkeen melkein viikon. Oli melkoisen tuskainen olo. Kävin vapaaehtoimaanpuolustuksen ammunnoissa Säkylässä noihin aikoihin. Päivä oli mennyt ihan hyvin ja osuin sinne minne tähtäsin. Ammuimme pistoolilla ja reserviläiskiväärillä. Pääsin testaamaan myös vanhaa pystykorvaa. Kun päivä oli ohi, olin ajanut ikkuna auki Säkylästä Punkalaitumelle jotta pysyisin hereillä. Syksy saapui. Minulla oli paljon kuvaideoita ja tuntui että luovuus oli huipussaan myös säveltämisessä. Kuitenkin jälleen salakavalasti alkoi tuntua siltä että minulla oli korkealentoisia ajatuksia.

Olin noihin aikohin liittynyt seurakuntakaverini perustamaan bändiin nimeltä Adelphos. Sain kosketinsoittajan paikan tästä yhtyeestä. Olin aina haaveillut bändissä soittamisesta ja nyt unelmasta oli tullut totta. Soitimme ensin yksissä häissä tunnelmamusiikkia. Bändin tyypeistä oli tullut minulle hyviä kavereita - Ehkä parhaita sellaisia kotiseurakunnan paimeneni ohella. Otimme bändin ohjelmistoon myös yhden omista biiseistäni jonka olin säveltänyt kadulla eräs Pyhäinpäivä. Biisin nimi oli ”Tao meidät taivaan aseiksi”
http://www.mikseri.net/artists/tao.68956.php

Harjoittelimme ahkerasti Kaarinassa kaverin kodin alakerrassa biisejä ja ensimmäinen virallinen soittokeikkamme oil Helsingissä Cafe Seedissä. Olin jännittänyt etukäteen keikkaa paljon mutta se meni oikein hyvin. Esitimme kaverini biisejä ja lopuksi mainitsemani ”Tao-biisini. Roudaus oli kovaa työtä. Sitä saa edelleen tehdä paljon. Tähän aikaan syksystä tiesin jos suhteellisen paljon uskonasioiden perusteista ja olin tottunut kaikenlaiseen henkimaailman vääntöön. Kuitenkin nyt olin jättänyt omin ehdoin lääkitystä väliin ja laihduinkin melkoisesti. Vähitellen alkoi taas todellisuus eli reaalimaailma sekoittua muuhun. Katselin paljon elokuvaa ”Jadesoturi” ja tuntui että olin tällä kertaa samaistunut liiaksi siihen leffaan. Kirjoitin hyvin maanisia viestejä nettiin ja sille syöpää sairastavalle äidinkielenlukijalle. Puheissani ei enää ollut järkeä ja onnistuin tumpeloimaan ystävyyteni tämän kirjeenvaihtokaverin kanssa. Jälkikäteen se on harmittanut paljon. Tuli marraskuu ja maa sai hieman lumipeitettä. Jadesoturi-leffassa osa tapahtumista sijoittui Suomeen.
Aloin enemmän ja enemmän hämärtyä ko. elokuvaa katsellessa ja soitin usein leffan tunnaria Fontana-kahvilassa.

Aloin tehdä vähitellen joulusiivoa. Tuntui että tavarat sai helposti hyllyltä alas mutta alkoi olla hajamielisiä mietteitä siivon keskellä eikä se oikein meinannut edistyä.. Kämppä alkoi olla aika sekaisin. Minulla oli jälleen jotain suuruudentunteita. Kuvittelin olevani isokin mestari kamppailulajeissa vaikka näin ei tosi asiassa ollut. Eräs kaverini oli näihin aikoihin kylässä ja matsattiin leikillämme olohuoneessa. Silloin tetsasin vaistolla ja tulikin melkoinen kahakka. Tein kääntölyöntejä sekä –potkuja. Asunnon sisätilat soveltuvat erittäin huonosti kamppailulajien harjoitteluun. Kohta joka paikka olikin sekaisin. Olin näihin aikoihin myös ampunut kämpässä sisällä jousella terassiralliin kiinnitettyä rikkinnäistä demolevyä ja osuinkin keskelle. Samoin ammuin erästä rintamerkkiä jossa oli natsihakaristi. Siitä tuli erittäin hyvä taidekuva. Punkalaitumella olin myös ampunut historiankirjan kannessa neuvostolipun täyteen reikiä. Näistä tulikin erittäin voimakas tulkinta ja mielipidekuvat natsismista sekä kommunismista. Molemmat olivat minulle vastenmielisiä ideologioita.

Aloin marraskuussa 2006 olla pikku hiljaa todella keskittymiskyvytön ja oli kova maailmanparantamis-olo. Eräs päivä mielikuvitus teki lopulta minulle kepposet kun katsahdin alas parvekkeelta. Olin jonkinlaisessa sotatilassa omassa mielessäni ja luulin tosissani nurtsilla ollutta puuhökötystä kasapanokseksi.
Taas oli siis jonkinlainen psykoosi alkamassa. Juoksin nurmikolle kun näin ihmisiä kulkevan puulelun ohi. Hyppäsin puumailan päälle ikään kuin suojatakseni ohikulkijoita. Soitin poliisille kännykällä että olin löytänyt kasapanoksen. Saman tien aloin juosta tien yli se hökötys mukanani ja peltoaukean jälkeen tulin Haliskoskelle Aurajoen rantaan. Ilmoitin hälytyskeskukseen uuden sijaintini ns. pommin kanssa. Päivystäjä torui minua että olin lähtennyt liikkeelle pihalta. Hän kysyi tarkemmin missä olin ja sanoin hermostuneena että olen siinä kohtaa siltaa missä menee Aurajoki. Muitakaan jokia ei jostain syystä lähettyvillä ollut. Pian sillan pieleen kaahasi poliisimaija. Kytät tulivat autosta ulos ja lähestyivät minua melko varoen. He olivat aika nuoria minuun verrattuna. Näytin heille sitä puurakennelmaa ja poliisit ihmetellen totesivat että tämähän on joku lasten lelu.
Minut pyydettiin poliisimaijan takatilaan istumaan ja tottelin. Poliisit olivat ihan ymmällä kanssani. He soittelivat sinne tänne kysyen neuvoa mitä nyt pitäisi tehdä. Viimein he saivat jotain kautta selville sairaalataustani. Ajoimme maijalla Kuohukujalle kämppäni eteen ja poliisit pyysivät minua ottamaan välttämättömimmät tavarani. Otin vain päälleni takin sekä taskuuni raamatun. En itsekään tiedä minne olimme menossa. Pidin koko juttua välillä harjoituksena.Olin ikään kuin maalimies ja pidin omassa mielessäni nuorille poliiseille kertausharjoituksia. Ajoimme läpi kaupungin ja kohta olimme kunnallis-sairaalan pihalla. Minut vietiin lääkärin vastaanotolle. Kytät lähtivät menemään ja sanoivat lohduttaen että hoitaisin asiani kuntoon. Vastasin että silloin kun on uskossa ei tiedä koskaan seuraavasta päivästä mutta ainakin elämä oli mielenkiintoista.

Astuin lopulta lääkärin huoneeseen ja minulle tehtiin liuta kysymyksiä. Olin melkoisen väsynyt ja vaitelias. Minua pyydettiin odottamaan aulassa. Kuten odotettua, vähän ajan päästä minut vietiin A6-osastolle tarkempaan haastatteluun. Sanoin vain haastattelussa että olin saanut profetioita ja näkyjä jotka alkoivat käydä toteen. Olin kirjoittanut nettiin mikserisivuille 40 sivullista maanista puuroa kuvateksteihin. Annoin nettiosoitteen ja pyysin heitä käymään siellä itse lukemassa. En jaksanut pahemmin puhua. Minua pyydettiin jäämään 4 päiväksi tarkkailuun. Suostuinkin sillä olin mielessäni taas jollain missiolla. Nyt sairaalassa. Ajattelin että täällä olisi minulla jokin tehtävä. Tuntui jälkikäteen että tahattomasti minulla olikin missio oikeasti.

Otin raamattuni kohta, kun olin saanut askeettisen huoneen kaapilla ja pedillä. Menin kirjoineni keittiön ruokasaliin ja aloin lukea kovaan ääneen. Hoitajat käskivät minun lopettaa lukemiseni. Ajattelin että nyt vainot alkavat ja luin yhä kovempaa. Yhtäkkiä 5 hoitajaa lähestyi minua. En olisi millään selvinnyt tilanteesta ilman väkivaltaa. En halunnut haavoittaa ketään, Niinpa minut pistettiin maahan ja annettiin rauhoituspiikki pakaraan. Yhtäkkiä huomasin että minua vietiin eristyskoppia kohti. Oli näköjään hyvin matala kynnys koppiin heittämiselle. Siinä sitä taas oltiin suljettujen ovien takana. Huomasin katossa olevan kameran. Menin katvealueelle, riisuin paitani ja pyörähdin ukemillä samalla kääntyen ja heittäen paitani kameran eteen. Kohta tulikin vihaisia hoitajia eristyskoppia kohti ja minua pyydettiin luovuttamaan kaikki taskussa olleet tavarani. Jouduin olemaan melkein alusvaatteisillani. Hyppäsin eristyskopin patjalle miettien että tämä ei voi olla totta. Miten taas täällä??? Mietin myös mitä pahaa olin oikein tehnyt. Kului n. 45 minuuttia ja koppi avattiin. Minut komennettiin huoneeseeni. Lähdin mieltä osoittaen askeettista kämppääni kohti. Sain vielä pitää siinä vaiheessa kännykkäni.

Lähdin huoneestani liikkeelle ja aloin salaa kuvata kännyllä sairaalan tiloja. Muita potilaita en kuvannut. Olin löytänyt lukusalista Seura-lehden ja lähetin jollekin Seuran toimittajalle multimedia-viesteinä osastosta kuvia. Tein sen salaa koska tiesin että osastolla kuvaaminen oli kiellettyä. Olipa jollakin toimittajalla taas ihmettelemistä.
Soitin myös kotiin että olen joutunut osastolle tarkkailuun. Pyysin vanhempiani jatkamaan joulusiivon Halisten kämpässäni loppuun.

Vanhempani hieman pelästyivät sitä, että taas olin sairastunut mutta ainakin tiesivät että olen varmassa tallessa enkä lähtisi hortoilemaan tai leikkimään ninjaa pitkin kaupungin kujia.

Sain melkoisen lääkeannoksen ja pitkästä aikaa nukahdin hyvin. Olin ylikierroksilla ja paljon univelkaa. 3 viikkoa vietin sisällä sairaalassa pääsemättä ulkoilmaa haukkaamaan. Muistan näistä ajoista sen, että tutustuin nopeasti tupakkihuoneessa muihin potilaisiin, lensin pari kertaa koppiin. Yksi riita alkoi siitä kun en suostunut ottamaan sairaalan partakoneterää vaan halusin omani. Olin heittänyt teränvarren roskikseen ja kohta jo olin käsikähmässä erään vahtimestarin kanssa. En halunnut lyödä häntä vaan yritin tempoilla irti muulla tavoin. Sairaalan aulassa oli nyt täysi kaaos.
Kohta jo vahtimestari oli puhaltanut pilliinsä ja osastolle ryntäsi 4 hoitajaa käytävältä. Yksi heistä oli vanha tuttuni jonka luona olimme käyneet joskus vanhempien kanssa perheterapiassa. Päätin että tuota tyyppiä vastaan en sormeani nosta ja annoin kantaa itseni eristyskoppiin. Eräs naispotilaista huudahti käytävällä minua viedessä
”-Onko tämä totta vai Espanjan yö”
”-Ei kun suomalainen juhannus”- ehdin huutaa ennen koppiin lentämistäni.


Ei kulunut paljoakaan siitä kun kopin ovi oli suljettu ja otin kotiavaimeni taskustani.
Päätin leikkiä ”Kilroytä” ja kaiversin kopin seinään avaimella ”Jeesus on Herra.”
Kului minuutti ja 12 sekuntia jonka jälkeen vihainen hoitaja oli eristyskopin ovella vaatimassa avaimenperääni itselleen. Luovutin kaikki taskussa olleet tavarat tai melkein kaiken. Yhden teepussin jätin housuntaskuun. Kun hoitajat olivat menneet he joutuivat turvakamerasta todistamaan vielä ihmeellisempää asiaa. Istuin kopin lattialla jalat ristissä ja olin keittävinäni teetä. Pitelin teepussia ilmassa ja osoitin että olen henkisesti täysin tyyni ulkoisista olosuhteista huolimatta.
TAAS kerran vihaisia ääniä kantautui ja kopin ovelta vaadittiin luovuttamaan teepussini parempaan talteen. Naureskelin itsekseni miettien, että toivottavasti edes saa pitää vaatteet päällä. Mitään muuta minulla ei enää ollutkaan kuin farkut jalassa. Kului vajaa tunti. Olin nukahtanut eristyskopin patjalle ja viimein pääsin pois. Menin huoneeseen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Jatkoin valokuvaamistani ”Kreivien linnan” käytävässä. Viimein hoitajat huomasivat kamerakännyni ja vaativat sitä itselleen. En halunnut luopua kännykästäni vihaisen lääkärin tuijottaessa minua. Kuitenkin yhdellä hoitajista oli ystävällinen katse ja päätin antaa kamerakännyni parempaan säilöön. Olin kuitenkin ehtinyt jo lähettää monta kuvaa Seura-lehden toimitukseen.

Lue lisää

Lisämuistiinpanoja vuoden 2006 tapahtumista:

Vuonna 2006 kaveri houkutteli minut järjestysmieheksi Ryttylään kristillisille festareille.
Päätin suostua kun ei ollut muutakaan tekemistä juuri silloin. Saavuttuamme Ryttylään kokoonnuimme järkkäreiden majoitustiloissa tehtävänjakoon. Spol-menneisyydestä oli näissä tehtävissä hyötyä. Saimme ryhmäjaon sekä radiopuhelimet. Hommana oli lähinnä tarkistaa ettei alueelle tuotu alkoholijuomia. Jos pullokasseja tavattiin, ne takavarikoitiin.

Seudun nuorisoa oli kokoontunut usein koittamaan alueelle tekemään vähän muutakin kuin kuuntelemaan Jumalan sanaa. Yksi porukka piti ajaa alueelta pois mutta he tulivat aina takaisin jotain reittiä. Saimme parina yönä juosta melkoisesti. Kerran takavarikoimme kokonaisen teltan. Välillä jouduimme saattamaan nuoria rellestäjiä alueelta pois. Kerran oli alueen puomilla kerääntynyt iso joukko nuorisoa jotka alkoivat haastaa riitaa. Ryhmämme oli hieman alimiehitetty ja saimme myös ampuma-uhkauksia. Tilanne oli aika hankala. Yksi nuorista riehui kepin kanssa ja aloin jo katsella itsekin sopivaa kepakkoa millä riisuisin tarpeen vaatiessa tyypin aseista. Olin harjoitellut improvioitua miekkailua jo aika paljon muutenkin. Tyyppi kuitenkaan ei tullut sisään alueellemme. Meillä ei ollut yleensä kovinkaan isoja valtuuksia.

Minusta tehtiin erään ryhmän johtaja. Teimme kierrosta alueella. Illan hämärässä kuulin tieltä ääniä ja pari nuorta oli tulossa festari-aluetta kohti hieman hönössä. Juoksin fikkarin kanssa tien sivuun, kyttäsin ojassa lähestyviä tyyppejä ja hyppäsin heidän eteensä osoittaen taskulampulla kasvoihin. Nämä vesselit lähtivät perääntymään takaisin mistä olivat tulleetkin. Yön aikana jouduimme monta kertaa häätämään näitä kersoja pois alueelta. Kun saimme hommat vihdoin valmiiksi, oli saunomisen aika. Tosin saunan ovi oli lukossa eikä ollut avainta mukana. Kiipesin avoimen ikkunan kautta pukuhuoneeseen ja avasin ryhmäläisillemme oven. Ehdin viimeisenä päivänä myös katsahtaa hieman bändejä. HB on suosikkiyhtyeeni ja esiintyi festerilla. Kävin pyytämässä nimmarin laulaja Johanna Aaltoselta. Ostin myös Israelin lipun halvalla eräästä kojusta.

Kun 3 päivän missio oli viimein takana, ajoimme helpottuneena Turkuun. Tämä festari oli minulle tavallaan kuin kertausharjoitus. Olin aiempina vuosina kämmännyt pahasti lähettäessäni psykoosissa puolustusvoimien esikuntaan sekavia maanisia kirjeitä. Taisin vähän haukkuakkin kappareita pahalla päällä. Minut pyydettiin armeijan terveystarkastukseen palvelukelpoisuus-kokeisiin. Psykiatrini oli silloin kirjoittanut todistuksen jossa mainittiin menneistä sairauksistani. Sotilaspassiini tehtiin muutosmerkintä ja minut vapautettiin rauhan ajan palveluksesta. Olin iloinen että minua ei sentään roudattu armeijasta kokonaan pois.

Olin myös syksyllä 2006 psykoosin aikana laittanut maanisia tekstiviestejä Turun korkeakoulun reserviläisten luutnantille – Samalle joka kesällä oli pitänyt meille ampumaharjoituksia Säkylässä. Jälkikäteen viestit harmittivat minua. En enää kehdannut lähteä ammuntoihin myöhemmin tervehtyneenäkään. Jotenkin oli olo että sairaan leima pysyisi otsassani.
Toki maksan edelleen reserviupseeriliiton jäsenmaksua sekä kuulun Tukores ry:hyn (yliopiston reserviläisjärjestö) – Siellä ei ole väliä sotilasarvoilla. En ollut käynyt aliupseerikouluja vaan olin tavallinen jääkäri.

Muistan vielä myös 2006 psykoosin aikanakin tetsanneeni A6-osastolla. Kerran olin ollut sairauden aikana saunomassa ja oveen koputettiin. Luulin että siellä on hoitajia jotka veisivät minut taas eristyskoppiin. Otin saunan pukuhuoneessa mopinvarren ja hakkasin kerran ovea sillä potkaisten samalla oven auki valmiina tappeluun. Siellä olikin ollut eräs toinen potilas ovella ja pyysin väärinkäsitystäni anteeksi.

Teknorokkari kirjoitti:

Lisämuistiinpanoja vuoden 2006 tapahtumista:

Vuonna 2006 kaveri houkutteli minut järjestysmieheksi Ryttylään kristillisille festareille.
Päätin suostua kun ei ollut muutakaan tekemistä juuri silloin. Saavuttuamme Ryttylään kokoonnuimme järkkäreiden majoitustiloissa tehtävänjakoon. Spol-menneisyydestä oli näissä tehtävissä hyötyä. Saimme ryhmäjaon sekä radiopuhelimet. Hommana oli lähinnä tarkistaa ettei alueelle tuotu alkoholijuomia. Jos pullokasseja tavattiin, ne takavarikoitiin.

Seudun nuorisoa oli kokoontunut usein koittamaan alueelle tekemään vähän muutakin kuin kuuntelemaan Jumalan sanaa. Yksi porukka piti ajaa alueelta pois mutta he tulivat aina takaisin jotain reittiä. Saimme parina yönä juosta melkoisesti. Kerran takavarikoimme kokonaisen teltan. Välillä jouduimme saattamaan nuoria rellestäjiä alueelta pois. Kerran oli alueen puomilla kerääntynyt iso joukko nuorisoa jotka alkoivat haastaa riitaa. Ryhmämme oli hieman alimiehitetty ja saimme myös ampuma-uhkauksia. Tilanne oli aika hankala. Yksi nuorista riehui kepin kanssa ja aloin jo katsella itsekin sopivaa kepakkoa millä riisuisin tarpeen vaatiessa tyypin aseista. Olin harjoitellut improvioitua miekkailua jo aika paljon muutenkin. Tyyppi kuitenkaan ei tullut sisään alueellemme. Meillä ei ollut yleensä kovinkaan isoja valtuuksia.

Minusta tehtiin erään ryhmän johtaja. Teimme kierrosta alueella. Illan hämärässä kuulin tieltä ääniä ja pari nuorta oli tulossa festari-aluetta kohti hieman hönössä. Juoksin fikkarin kanssa tien sivuun, kyttäsin ojassa lähestyviä tyyppejä ja hyppäsin heidän eteensä osoittaen taskulampulla kasvoihin. Nämä vesselit lähtivät perääntymään takaisin mistä olivat tulleetkin. Yön aikana jouduimme monta kertaa häätämään näitä kersoja pois alueelta. Kun saimme hommat vihdoin valmiiksi, oli saunomisen aika. Tosin saunan ovi oli lukossa eikä ollut avainta mukana. Kiipesin avoimen ikkunan kautta pukuhuoneeseen ja avasin ryhmäläisillemme oven. Ehdin viimeisenä päivänä myös katsahtaa hieman bändejä. HB on suosikkiyhtyeeni ja esiintyi festerilla. Kävin pyytämässä nimmarin laulaja Johanna Aaltoselta. Ostin myös Israelin lipun halvalla eräästä kojusta.

Kun 3 päivän missio oli viimein takana, ajoimme helpottuneena Turkuun. Tämä festari oli minulle tavallaan kuin kertausharjoitus. Olin aiempina vuosina kämmännyt pahasti lähettäessäni psykoosissa puolustusvoimien esikuntaan sekavia maanisia kirjeitä. Taisin vähän haukkuakkin kappareita pahalla päällä. Minut pyydettiin armeijan terveystarkastukseen palvelukelpoisuus-kokeisiin. Psykiatrini oli silloin kirjoittanut todistuksen jossa mainittiin menneistä sairauksistani. Sotilaspassiini tehtiin muutosmerkintä ja minut vapautettiin rauhan ajan palveluksesta. Olin iloinen että minua ei sentään roudattu armeijasta kokonaan pois.

Olin myös syksyllä 2006 psykoosin aikana laittanut maanisia tekstiviestejä Turun korkeakoulun reserviläisten luutnantille – Samalle joka kesällä oli pitänyt meille ampumaharjoituksia Säkylässä. Jälkikäteen viestit harmittivat minua. En enää kehdannut lähteä ammuntoihin myöhemmin tervehtyneenäkään. Jotenkin oli olo että sairaan leima pysyisi otsassani.
Toki maksan edelleen reserviupseeriliiton jäsenmaksua sekä kuulun Tukores ry:hyn (yliopiston reserviläisjärjestö) – Siellä ei ole väliä sotilasarvoilla. En ollut käynyt aliupseerikouluja vaan olin tavallinen jääkäri.

Muistan vielä myös 2006 psykoosin aikanakin tetsanneeni A6-osastolla. Kerran olin ollut sairauden aikana saunomassa ja oveen koputettiin. Luulin että siellä on hoitajia jotka veisivät minut taas eristyskoppiin. Otin saunan pukuhuoneessa mopinvarren ja hakkasin kerran ovea sillä potkaisten samalla oven auki valmiina tappeluun. Siellä olikin ollut eräs toinen potilas ovella ja pyysin väärinkäsitystäni anteeksi.

Lue lisää

Teksti etenee sujuvasti. Olet kirjoittanut paljon ja se näkyy.
En tiedä, onko se makuasia, mutta tekstistä tulee mieleen liika nopeus. Jos välissä olisi joitakin pikkutarkkoja kuvauksia luonnosta, se tekisi vaikutelman rentoutumisesta.

kerrontaa kirjoitti:

Teksti etenee sujuvasti. Olet kirjoittanut paljon ja se näkyy.
En tiedä, onko se makuasia, mutta tekstistä tulee mieleen liika nopeus. Jos välissä olisi joitakin pikkutarkkoja kuvauksia luonnosta, se tekisi vaikutelman rentoutumisesta.

Lue lisää

Yritän jatkossa kirjottaa tarkempia kuvauksia. Kiva kun saa palautetta. se auttaa muokkaamaan tekstiä.

Sami S kirjoitti:

Yritän jatkossa kirjottaa tarkempia kuvauksia. Kiva kun saa palautetta. se auttaa muokkaamaan tekstiä.

ja ilmaisin huonosti sen mitä tarkoitin. Lähinnä mielessäni oli esim. sen tapaiset kuten seuraava:
"Pikkulapsena sain olla välituntien vilinässä ja liikuntasaleissa sekä vaeltaa luokissa. Talvisin oli kunnolla lunta ja pulkkamäki houkut" kirjoitit.

Se on aikuisen näkökulma ja ulkokohtaista kerrontaa lapsesta, joka olit.

Pikkulapsena olet kiinnittänyt huomiosi aivan eri asioihin kuin aikuisena.
Lapsen näkökulman voi saada alitajunnan hämäristä tietoiseen mieleen ja kirjoitukseen, mutta esteenä on, että aikuinen pitää lapsena huomioimiaan tyhjänpäiväisinä.
Ne eivät ole tyhjänpäiväisiä, sillä niiden tapahtuessa psyyke on ollut mitä suurimmassa määrin elossa.
Muistettuaan vaikkapa muurahaisen touhujen tarkkailemisensa ja sen tilanteen mahdollisimman tarkan kuvaamisen avulla aikuinen voi löytää sisäisen lapsensa. Ja sisäinen lapsi kykenee herättelemään kovassa maailmassa kivettynyttä aikuistakin eloon.

Kun heittäytyy ja sisäinen lapsi tulee esiin kerran, se tulee toistekin jos sitä kohdeltu sillä tavoin, että omaan hermostoon taltioituneet muistikuvat on "restauroitu" oikein.

Näin kirjoitukseen tulee henki, ja samalla kun kirjoituksesta tulee laadukasta, se on mielestäni myös "psykoosin estolääkettä".

Terveisin P.

arvostelemaan kirjoitti:

ja ilmaisin huonosti sen mitä tarkoitin. Lähinnä mielessäni oli esim. sen tapaiset kuten seuraava:
"Pikkulapsena sain olla välituntien vilinässä ja liikuntasaleissa sekä vaeltaa luokissa. Talvisin oli kunnolla lunta ja pulkkamäki houkut" kirjoitit.

Se on aikuisen näkökulma ja ulkokohtaista kerrontaa lapsesta, joka olit.

Pikkulapsena olet kiinnittänyt huomiosi aivan eri asioihin kuin aikuisena.
Lapsen näkökulman voi saada alitajunnan hämäristä tietoiseen mieleen ja kirjoitukseen, mutta esteenä on, että aikuinen pitää lapsena huomioimiaan tyhjänpäiväisinä.
Ne eivät ole tyhjänpäiväisiä, sillä niiden tapahtuessa psyyke on ollut mitä suurimmassa määrin elossa.
Muistettuaan vaikkapa muurahaisen touhujen tarkkailemisensa ja sen tilanteen mahdollisimman tarkan kuvaamisen avulla aikuinen voi löytää sisäisen lapsensa. Ja sisäinen lapsi kykenee herättelemään kovassa maailmassa kivettynyttä aikuistakin eloon.

Kun heittäytyy ja sisäinen lapsi tulee esiin kerran, se tulee toistekin jos sitä kohdeltu sillä tavoin, että omaan hermostoon taltioituneet muistikuvat on "restauroitu" oikein.

Näin kirjoitukseen tulee henki, ja samalla kun kirjoituksesta tulee laadukasta, se on mielestäni myös "psykoosin estolääkettä".

Terveisin P.

Lue lisää

"minkä te teette yhdelle näistä minun pienimmistäni, sen te teette minulle", kerrotaan erään kauan sitten eläneen sanoneen.

Tässä arvostelussani tarkoitan sillä sitä, että olet sivuuttanut sisäisen lapsen itsessäsi, ja siten sivuuttanut myös Jeesuksen itsessäsi.

Teknorokkari kirjoitti:

KREIVIEN LINNASSA

Aloin nukkua öitäni paremmin. Jos heräilin, kävin sätkällä salaa vessassa koska öisin tupakkahuone oli suljettu. Päivisin tein tuttavuutta muihin potilaisiin. Eräs vanhemmanpuoleinen nainen tarrautui minuun käytävällä eikä päästänyt irti. Mietin hakiko hän turvaa. Aloin tanssia hänen kanssaan rauhallista valssia ilman taustamusiikkia ja viimein laskin naisen tuolille istumaan. Tilanne oli vähintään tragikoominen. Estin myös jossain välissä yhden raiskausyrityksen sekä ahdistelun. Joku iso sälli piiritti erästä tyttöä tv-sohvalla ja menin väliin. Sain haasteen tappeluun mutta otin tyynesti ruokaveitsen käteeni sekä sanoin veistä puristaen etten laulelisi käskystä toisen lauluja.
Kerran myös menin tämän kaappi-tyypin eteen suojatakseni pleksin takana ollutta nuorta hoitsutyttöä jolla oli oranssinkirjava tukka.

Iso tyyppi riehui usein aulassa ja olin koko ajan valmistautunut vastarintaan häntä vastaan. Välillä tuntui että homma ei ollut kenenkään hallussa, edes hoitajienkaan. Ajan em. tyyppi tuli takaisin tähän maailmaan ja oli tosi fiksu ihminen loppujen lopuksi.

Eräs hoitsuista oli nuori sälli joka aloitteli uraansa. Mietin säälien että hänelle tulee vielä paljon kovia paikkoja eteensä. En kadehtinut hoitajien työtä ja aloin vähitellen tuntea myötätuntoa heitä kohtaan.

Sen muistan että tämä nuori hoitajasälli kerran avasi oven melkein silmilleni päivystyshuoneesta. Rakentelin jostain maissipiipun-tynkästä puhallusputken ja laitoin ammukseksi paperitollon. Puhalsin sen ”ammuksen”kaappia päin putkellani ja pyysin hoitajaa katsomaan paremmin ensi kerralla miten oikein ovia aukaisee. Olin taas omassa mielessäni jokin ninja.

Kerran otin lasisen kahvipurkin sekä pienen hiuslakkapullon. Laitoin painepullon purkkiin ja mietin että tässä olisi pieni pommi jonka voisi vaikka räjäyttää saunankiukaalla. Menin innoissani esittämään minipommiani eräälle mukavalle hoitajalle. Tämä mies oli aina reilu ja särmä tyyppi.
Kun hän huomasi että rakentelin aseita kaikesta mitä käsiini sain, hoitaja pyysi minua lukitsemaan keksintöni kaappiini ja olemaan siitä hiljaa. Tottelin.

Samaan aikaan aloin kirjoitella maanisia kirjeitä jättäen niitä päivystyshuoneen lähtevään postiin. Yksi kirje oli osoitettu Venäjän presidentille. Olin haastanut Putinin kaksintaisteluun koska en pitänyt hänen toimistaan Tshetsheniassa. Lisäksi olin ollut jo monta vuotta Suomi-Tshetshenia-seuran jäsen. Kirje ei jostain syystä lähtenyt matkaan ja olin närkästynyt.

Päivät kuluivat ja lääkkeet alkoivat pikku hiljaa tehota. Minusta tuntui välillä että asiat ovat erittäin hyvin. Ruoka oli erinomaista, minulla oli seuraa, tosin en saanut olla hetkeäkään eräältä potilaalta rauhassa. Tuntui että tällä tädillä oli asiaa koko ajan. Ajan myötä vain laitoin mp3 soittimen kuulokkeet korvilleni ja annoin tädin räpättää vaikka en kuullut enää mitä hän säksensi. Kerran olin suostunut tekemään jostain lehdestä vaatetilausta hänelle ja pakersin myöhään yöllä tilauksen kimpussa ruokalassa. Eräs hoitajista kehotti minua menemään omaan huoneeseeni. Sanoin hänelle että olisi hiljaa että muut saavat nukkua. Hoitaja vähän hermostui ja pyysi minua uudelleen huoneeseeni. Vastasin että hän ei ole Rauno-isäni ja tottelisin vain omaa isääni. Viimein kuitenkin lähdin huoneeseen. Aloin kuitenkin lauleskella jotain sävelmää ja hoitajat tulivat hiljentämään minua. Tempaisin kämppäkaverin sählymailan itselleni ja pidin sitä kuin katanaa hyökkäysasennossa. Huusin hoitajille että tällä kertaa en menisi koppiin. EN ENÄÄ KERTAAKAAN !!!!!!!!. Minua koitettiin rauhoitella ja lopulta laskin mailan kädestäni. Jatkoin unia.

Kului 3 ja puoli viikkoa. Olin alkanut käyttäytyä paremmin. Myönnyin vähitellen hoitoon enkä valittanut. Siten sainkin lähteä haukkaamaan ulkoilmaa eräs hoitajista seurassani. Kävimme Nesteen huoltamolla ostamassa sätkätarvikkeita ja pyysin samalla postimerkkejä. Nesteen myyjä kysyi
”Kuinka paljon postimerkkejä?”
”Helvetisti!”
Otin ostokseni ja lähdin takaisin osastolle.

Joulu alkoi lähestyä ja vanhempani tulivat minua katsomaan. Pyysin edellisenä päivänä että voisin käydä Halisten kämpälläni isäni ja äitini seurassa. Päivystämässä ollut hoitaja sanoi asiaan että ”Katsotaan sitten” – En ollut vastaukseen tyytyväinen. Olin tupakkahuoneessa huomannut että siivouskopin ovi oli auki. Irrotin metallisen mopinvarren sekä menin uudestaan päivystys-huoneeseen aseeni kanssa. Heiluttelin matkalla mopinvartta kuin boo-sauvaa. Laskin kepin hoitajan eteen lattialle ja sanoin ylihuolitellun varovasti jotain että
” Tämä on rauhantahtoinen ele siitä, että haluaisin todellakin käydä kotonani.”
Sain kun sainkin luvan. Olin onnellinen että vanhemmat tulivat katsomaan minua. Käytiin ostoksilla Kupittaan cittarissa ja ostin koottavan DC-3 lentokoneen Suomen tunnuksilla.
Halisissa meinasin taas kirjoittaa nettiin jotain maanista tekstiä kuvagalleriaani mutta äitini pyysi etten tekisi sitä. Lopetin kirjoittamisen ja lähdin sauvakävelylle. Välilllä tosin kaupungilla leikin miekkajuttuja sauvoillani mutta muuten se ulkolenkki meni hyvin.
Ennen kuin lähdimme osastoille takasin, poltin monta levyllistä gospelmusaani tyhjille cd-levyille ja otin ne mukaani. Koska virallinen evankeliointi ei ollut sallittua potilaiden sekavuuteen nojaten,
levitin vähitellen salaa sanomaa Jeesuksesta levyjen välityksellä eri puolille osastoa. Olin samalla kertonut tarinani eräälle tytölle jota vähän suojelin isovelimäisesti eräältä miespotilaalta.
Eräs päivä huoneeni ovi lennähti auki ja hoitajat tulivat tekemään minulle kaappitarkastuksen.
Ihmettelin että huumeitako he luulivat levitelleeni. Hoitajat hämmästyivät löytäessään vain gospel-levyjä. Se musiikki oli ilmeisesti tehnyt vaikutuksensa joihinkin osastopotilaisiin. Hämmästyneenä hoitsut lukitsivat kaappini.

Tuli pikku hiljaa joulupyhät. Pääsin Halisiin käymään vanhempieni kanssa ja keiteltiin joulusumpit. Olin tosi ilahtunut mp3-soittimesta jonka olin aiemmin saanut lahjaksi. Kun oli kuulokkeet korvilla osastolla, ei tarvinnut välittää toisten höpinöistä vaan sai keskittyä omiin oloihinsa.

Olin pari kertaa ihastunutkin osastoaikana. Aiemmin mainitsemani oranssitukkainen hoitsuharjottelija oli yksi ihastuksen kohde. Hän sattui olemaan käytävällä nurkan takana kun olin maininnut potilaskaverille että ”Ennemmin katson sitä söpöä hoitajatyttöä kuin jotain elokuvaa potilastiloissa.” Kun tyttö tulikin vastaan naamani lehahti punaiseksi ja juoksin nolona huoneeseeni.

Ennen joulua tuli tv:stä myös Taru sormusten herrasta kaikki 3 osaa. Sen muistan leffaa katsoessani että aina kun Legolas oli vauhdissa, otin kuvitellusta jousiviinistä nuolia ja ammuin örkkejä joita tv;n ruudussa vilisi. Olin kuin leikkivä lapsi.

Sitten vihdoin koitti jouluaatto. Katselin tv:stä joulurauhan julistusta sekä laiton volyymit täysille kun porilaisten marssi kajahti ilmoille. Koko osasto raikui. Samalla muistelin itsenäisyyspäivää osastolla. Oli kuin olisi ollut varjolinnanjuhlissa. Jouluna olin jo aika tavalla tullut psykoosista ja ninjutsun maailmasta tähän maailmaan. Alkoi olla kuin olisi vauhtijakso takana ja nyt olisi jonkinlainen krapula siitä. Sain joulu- hyasintin vanhemmiltani. Myös sielunhoitajani perhe tuli katsomaan minua aattona. Olin vähän huolissani heidän pikkupojastaan että hän ei pelästyisi osaston huutavia potilaita. Hyvin se kuitenkin meni. Jouluaato meni kuunnellessa radiota, piirrellessä ja soittaessa kitaraa.

Olin saanut lahjaksi kämppikseltäni viitan johon olin ommellut ristin. Siihen ristiin taas ainekset olin repinyt eräästä sairaalapaidasta. Tein myös kaula-aukon viittaan ja käytin tätä kuin keskiaikavaatetta. Eräs hoitaja pyysi minua ottamaan viitan pois päältäni ja odottamaan keskiaikamarkkinoita. Niinpä tein viitastani ryijyn seinälle. Samalla olin kiinnittänyt seinän nurkkaan ”Pirates of Caribbean”- julisteen jossa komeili Keira Knightley. Olin myös vähän leikkinyt vahaliihduilla. Ilmaisin tuntemuksiani piirtämällä seinään metsää ja jousiampujan. Mietin että siinä olisi isokin taideteos. Päätin myydä sen kymppitonnilla. Tosin koska juttu oli seinään piirretty tarvitsisi myydä samalla koko sairaalarakennus. Hihittelin asiaa itsekseni.

Aloin vähitellen saada siivoustehtäviä ja auttelin keittiössä tiskin pesussa. Sairaalaan oli tullut nätti brunette siivoojan sijainen. Halusin skarpata hänen lähellään ja yhtäkkiä aloin käyttäytyä kuin ihmisen mieli. En rettelöinyt, en tehnyt jekkuja en mitään. Olin aina vapaaehtoinen jos olisi jotain mitä tarvitsi tehdä. Olin jo saanut mielestäni oranssitukkaisen hoiturin (Hänelle olin antanut nimeksi ”Käännöskujan Söpöliina”)

Brunetelle siivoojattarelle annoin kullatun korvakorun jonka olin taas saanut siltä höpöttävältä vanhemmalta naiselta. Hän oli tosi hauska tyyppi. Kotoisin jostain kappari-perheestä.Käytös oli myös senmukaista. Elin yksipuolisten romanssien aikaa. Välillä nappasin sairaalan palmupuista vähän lehtiä ja ajattelin pistää kotona ne kasvamaan. Eräs keittäjistä huomautti lempeästi että jättäisin sairaalan kukkaset rauhaan. Niin teinkin.
Ainoa asia mikä silloin otti pattiin, oli että Adelphos-bändi oli mennyt studioon tekemään ensimmäistä levyään enkä päässyt mukaan soittamaan. Bändin pojat kävivät katsomassa minua ja toivat valmiiin levyn sekä cd-soittimen jolla sain kuunneltua sitä. Ihan hyvä levy jossa 4 biisiä.

Vähitellen oloni oli jo niin hyvä että sain vapaakävelyjä. Studiossa käynti alkoi uudestaan. Tässä eräs vanha sävellykseni.:

http://www.mikseri.net/artists/studentofchrist.68862.php
Kaverini oli rummuissa tässä biisissä. Sanat olivat vanhat mutta olin myöhemmin saanut sävelen.

Pääsin silloin tällöin käymään kotona Halisissa ja tulemaan illoiksi osastolle takaisin. Siinä meni vajaa kuukausi. Kävin kontrollissa usein ja minulle aloitettiin Risperdal consta lääkitys. Se tuli pakaraaan piikkinä kahden viikon välein. Muuten sain lääkettä normaaliannoksen. Aloin voida viikko viikolta paremmin ja paremmin. Osastolääkäri oli muistuttanut kaukaisesti erästä tuttavaa yläasteajoilta enkä aluksi pitänyt sen muiston vuoksi tästä tyypistä. Mutta reilu hän oli. Pikku hiljaa sovin kaikki skismat tämän lääkärin kanssa. Aloin odotella jo uloskirjoitusta osastolta.
Eräs helmikuinen aamu pääsinkin pois. Pakkailin kamojani ja menin vauhdilla Halisiin. Tuntui kuin olisi ollut kolme kuukautta armeijan sisäpalvelusta takana. Halisten kämppä tuntui lomahotellilta vastineeksi niille askeettisille oloille mitä osastolla oli ollut.

Lue lisää

Viimeinkin ehdin lukea loppuun! Kiitos elävästä tekstistä, joka sai sekä liikuttumaan että välillä nauramaan ääneen -- nyt tiedän vielä paljon enemmän siitä, millainen isoveli mulla oikein onkaan. Älä vain lopeta kirjoittamista, tästäkin on takuulla ollut apua monelle. Halaus ja nähdään.

Vuosi on taas kulunut. Tuntuu välillä että menneisyys kummittelee mutta kaikki paha on takana.
Ei enää muistoja millaista on seurustelu. Tuntuu että kaikki ulkomaalaiset mimmit kirjottelee mulle mutta suomalaiset eivät ole koskaan vastaillee kirjeisiini. Olen varmaan sitten tasasen harmaa hiirulainen suomalaisille ja eksoottinen viikinki ulkomaalaisille. Venäjältä tuli yhteen aikaan kolme eri böönaa jotka kirjotteli ahkerasti ja kirjeet loppuivat kun kerroin Suomen sotahistoriasta.
Vähän väliä tulee Afrikasta huijauskirjeitä.

Bändin kanssa on ollut keikkaa ahkerasti. Nyt tehdään levyä. Sai tahkota ja tahkota biisejä studiossa koska ollaan totuttu improvisoimaan keikalla eikä ole valmiiksi sovittua kaavaa biiseissä. Omat osuudet on nyt äänitetty ja levy valmistunee elokuussa.

Viikonloppuisin joskus olen lauleskellut karaokea ja sunnuntaisin on kokouksia joista saa eväät ja voimaa uuteen viikkoon. Mulle on profetoitu paljon kannustavia sekä hyviä asioita. Välillä tuntuu että usko meinaa loppua kesken mut silti olen huomannut että Jumala on pitänyt huolta mun arjessa
sekä auttanut jaksamaan silloin kun on yksinäistä. Demolevy on lähetetty levy-yhtiöön mutta tuskinpa sitä julkaistaan. Pääasia ettei anna periksi vaan yrittää ja yrittää. Tänään luin etsintäkuulutus-palstalta että joku jolla sama nimikirjain kuin minulla, on häiriköinyt jotain mimmiä netissä. Ne on aina ikäviä tapauksia. Muistan pätkiä siitä kun sairastelin niin tuli laitettua maanisia kirjeitä sinne tänne lähinnä tekstiviestinä mutta onneksi sekin on vain kuin joku paha muisto jota ei enää tarvitse kantaa mukanaan.

Armeijaan laitoin kirjeen jos ne miettis uudestaan mun palvelukeloisuutta mutta kuitenkin pysyin
varareservissä mikä pääasia. Onneksi on sijoitus johonkin. Nää on vähän tällasia itsetuntokysymyksiä.

Petrea-säätiöstä otettiin yhteyttä ja pääsen kuntoutushaastatteluun. Voi olla että saan lisää osa-aikaduunia. Tällä hetkellä siivoilen kerran viikossa Länsi-keskuksessa ja käyn välillä soittamassa kitaraa kadulla. Kansanraamattuseuran laturi-illat jatkuvat syksyllä ja on vähän ikävä niitäkin tyyppejä. Viimeksi tuli nähtyä heitä vappuna. Vappu menikin rauhallisissa merkeissä ja oli erittäin perinteikäs.

Punkalaitumelle tulee lähdettyä järjestämään isäni 70-vuotisjuhlia. Tarvitsevat apua kotona.
Penikkatauti häiritsee lenkkeilyä joten käyn tällä hetkellä salilla ja uimassa. Jos olisi joku nainen kierroksessa olisi varmaan naishuoliakin mutta ei! Melkein tasan 3 vuotta siitä kun kihlaus purkaantui ja olen tottunut ettei kukaan suomalainen tyttö kiinnitä minuun huomiota.

Lisäksi en ole varmaan etsinyt oikeista paikoista. Eikä tarvitse etsiäkään. Jumala pitää huolen näistä asioista. Sellanen olo että kun maailman silmissä en ole mitään Jumala käyttää mua omiin tarkotuksiinsa ja parempi olla köyhä ja rehellinen soturi kuin sikarikas ja epärehellinen käskyttäjä.
En ole kenenkään johdettavissa paitsi Jeesuksen.

Olen jotenkin oppinut nujertamaan lihan hengellä ja osaan vartioida ajatuksiani. Se on suuri menestysaskel elämän taipaleella.

Teknorokkari kirjoitti:

Vuosi on taas kulunut. Tuntuu välillä että menneisyys kummittelee mutta kaikki paha on takana.
Ei enää muistoja millaista on seurustelu. Tuntuu että kaikki ulkomaalaiset mimmit kirjottelee mulle mutta suomalaiset eivät ole koskaan vastaillee kirjeisiini. Olen varmaan sitten tasasen harmaa hiirulainen suomalaisille ja eksoottinen viikinki ulkomaalaisille. Venäjältä tuli yhteen aikaan kolme eri böönaa jotka kirjotteli ahkerasti ja kirjeet loppuivat kun kerroin Suomen sotahistoriasta.
Vähän väliä tulee Afrikasta huijauskirjeitä.

Bändin kanssa on ollut keikkaa ahkerasti. Nyt tehdään levyä. Sai tahkota ja tahkota biisejä studiossa koska ollaan totuttu improvisoimaan keikalla eikä ole valmiiksi sovittua kaavaa biiseissä. Omat osuudet on nyt äänitetty ja levy valmistunee elokuussa.

Viikonloppuisin joskus olen lauleskellut karaokea ja sunnuntaisin on kokouksia joista saa eväät ja voimaa uuteen viikkoon. Mulle on profetoitu paljon kannustavia sekä hyviä asioita. Välillä tuntuu että usko meinaa loppua kesken mut silti olen huomannut että Jumala on pitänyt huolta mun arjessa
sekä auttanut jaksamaan silloin kun on yksinäistä. Demolevy on lähetetty levy-yhtiöön mutta tuskinpa sitä julkaistaan. Pääasia ettei anna periksi vaan yrittää ja yrittää. Tänään luin etsintäkuulutus-palstalta että joku jolla sama nimikirjain kuin minulla, on häiriköinyt jotain mimmiä netissä. Ne on aina ikäviä tapauksia. Muistan pätkiä siitä kun sairastelin niin tuli laitettua maanisia kirjeitä sinne tänne lähinnä tekstiviestinä mutta onneksi sekin on vain kuin joku paha muisto jota ei enää tarvitse kantaa mukanaan.

Armeijaan laitoin kirjeen jos ne miettis uudestaan mun palvelukeloisuutta mutta kuitenkin pysyin
varareservissä mikä pääasia. Onneksi on sijoitus johonkin. Nää on vähän tällasia itsetuntokysymyksiä.

Petrea-säätiöstä otettiin yhteyttä ja pääsen kuntoutushaastatteluun. Voi olla että saan lisää osa-aikaduunia. Tällä hetkellä siivoilen kerran viikossa Länsi-keskuksessa ja käyn välillä soittamassa kitaraa kadulla. Kansanraamattuseuran laturi-illat jatkuvat syksyllä ja on vähän ikävä niitäkin tyyppejä. Viimeksi tuli nähtyä heitä vappuna. Vappu menikin rauhallisissa merkeissä ja oli erittäin perinteikäs.

Punkalaitumelle tulee lähdettyä järjestämään isäni 70-vuotisjuhlia. Tarvitsevat apua kotona.
Penikkatauti häiritsee lenkkeilyä joten käyn tällä hetkellä salilla ja uimassa. Jos olisi joku nainen kierroksessa olisi varmaan naishuoliakin mutta ei! Melkein tasan 3 vuotta siitä kun kihlaus purkaantui ja olen tottunut ettei kukaan suomalainen tyttö kiinnitä minuun huomiota.

Lisäksi en ole varmaan etsinyt oikeista paikoista. Eikä tarvitse etsiäkään. Jumala pitää huolen näistä asioista. Sellanen olo että kun maailman silmissä en ole mitään Jumala käyttää mua omiin tarkotuksiinsa ja parempi olla köyhä ja rehellinen soturi kuin sikarikas ja epärehellinen käskyttäjä.
En ole kenenkään johdettavissa paitsi Jeesuksen.

Olen jotenkin oppinut nujertamaan lihan hengellä ja osaan vartioida ajatuksiani. Se on suuri menestysaskel elämän taipaleella.

Lue lisää

olet joutunut paljon miettimään elämää ja asioitasi. Pyydän sinulle terveyttä ja kaikkea hyvää elämääsi. Siunausta! Herra pitää sinusta kyllä huolen.

Sujuvaa kerrontaa, kirjoitti:

olet joutunut paljon miettimään elämää ja asioitasi. Pyydän sinulle terveyttä ja kaikkea hyvää elämääsi. Siunausta! Herra pitää sinusta kyllä huolen.

Lämmittää aina sydäntä saada hyvää palautettakin välillä. Kiitos kun jaksoit lukea kirjoitukseni.
Sami

Teknorokkari kirjoitti:

Vuosi on taas kulunut. Tuntuu välillä että menneisyys kummittelee mutta kaikki paha on takana.
Ei enää muistoja millaista on seurustelu. Tuntuu että kaikki ulkomaalaiset mimmit kirjottelee mulle mutta suomalaiset eivät ole koskaan vastaillee kirjeisiini. Olen varmaan sitten tasasen harmaa hiirulainen suomalaisille ja eksoottinen viikinki ulkomaalaisille. Venäjältä tuli yhteen aikaan kolme eri böönaa jotka kirjotteli ahkerasti ja kirjeet loppuivat kun kerroin Suomen sotahistoriasta.
Vähän väliä tulee Afrikasta huijauskirjeitä.

Bändin kanssa on ollut keikkaa ahkerasti. Nyt tehdään levyä. Sai tahkota ja tahkota biisejä studiossa koska ollaan totuttu improvisoimaan keikalla eikä ole valmiiksi sovittua kaavaa biiseissä. Omat osuudet on nyt äänitetty ja levy valmistunee elokuussa.

Viikonloppuisin joskus olen lauleskellut karaokea ja sunnuntaisin on kokouksia joista saa eväät ja voimaa uuteen viikkoon. Mulle on profetoitu paljon kannustavia sekä hyviä asioita. Välillä tuntuu että usko meinaa loppua kesken mut silti olen huomannut että Jumala on pitänyt huolta mun arjessa
sekä auttanut jaksamaan silloin kun on yksinäistä. Demolevy on lähetetty levy-yhtiöön mutta tuskinpa sitä julkaistaan. Pääasia ettei anna periksi vaan yrittää ja yrittää. Tänään luin etsintäkuulutus-palstalta että joku jolla sama nimikirjain kuin minulla, on häiriköinyt jotain mimmiä netissä. Ne on aina ikäviä tapauksia. Muistan pätkiä siitä kun sairastelin niin tuli laitettua maanisia kirjeitä sinne tänne lähinnä tekstiviestinä mutta onneksi sekin on vain kuin joku paha muisto jota ei enää tarvitse kantaa mukanaan.

Armeijaan laitoin kirjeen jos ne miettis uudestaan mun palvelukeloisuutta mutta kuitenkin pysyin
varareservissä mikä pääasia. Onneksi on sijoitus johonkin. Nää on vähän tällasia itsetuntokysymyksiä.

Petrea-säätiöstä otettiin yhteyttä ja pääsen kuntoutushaastatteluun. Voi olla että saan lisää osa-aikaduunia. Tällä hetkellä siivoilen kerran viikossa Länsi-keskuksessa ja käyn välillä soittamassa kitaraa kadulla. Kansanraamattuseuran laturi-illat jatkuvat syksyllä ja on vähän ikävä niitäkin tyyppejä. Viimeksi tuli nähtyä heitä vappuna. Vappu menikin rauhallisissa merkeissä ja oli erittäin perinteikäs.

Punkalaitumelle tulee lähdettyä järjestämään isäni 70-vuotisjuhlia. Tarvitsevat apua kotona.
Penikkatauti häiritsee lenkkeilyä joten käyn tällä hetkellä salilla ja uimassa. Jos olisi joku nainen kierroksessa olisi varmaan naishuoliakin mutta ei! Melkein tasan 3 vuotta siitä kun kihlaus purkaantui ja olen tottunut ettei kukaan suomalainen tyttö kiinnitä minuun huomiota.

Lisäksi en ole varmaan etsinyt oikeista paikoista. Eikä tarvitse etsiäkään. Jumala pitää huolen näistä asioista. Sellanen olo että kun maailman silmissä en ole mitään Jumala käyttää mua omiin tarkotuksiinsa ja parempi olla köyhä ja rehellinen soturi kuin sikarikas ja epärehellinen käskyttäjä.
En ole kenenkään johdettavissa paitsi Jeesuksen.

Olen jotenkin oppinut nujertamaan lihan hengellä ja osaan vartioida ajatuksiani. Se on suuri menestysaskel elämän taipaleella.

Lue lisää

Tänään alkoivat opinnot Petreasäätiössä. Kuljimme ohjaajien kanssa pitkin rakennuksen käytäviä ja radiosta soi sattumalta PMMP:n versio Noitalinna Huraan Pikkuveli-biisi. Hymähdin itsekseni kun laulussa soi kohta ”Tiedän kyllä että undulaatit tapaavat miesten vessoissa turpiinsa saada…”
Aloin samalla miettiä identiteettiäni ja kuka olen? Millainen olen? Olen ilmeisesti tyypillinen suomalainen mies. Selasin tänään näitä kirjoituksiani tässä elämäntarinassa ”Nouse osaasi päivien lopussa” – Ne sanat löytyvät raamatusta Danielin kirjasta. Mikä on osani? Soittaminen? Kirjoittaminen? Vai tiedänkö edes missä olen hyvä ja missä en? Mitä Jumala on minulle varannut?

Onko suomalaista tehdä nopea polvipotku vatsaan toisen heikolla hetkellä? Tai olla potkaisematta.
Onko tyypillistä suomalaiselle miehelle se mitä olen näihin otoksiini kirjoittanut vaiko se mitä olen jättänyt kirjoittamatta? Ilmeisesti jälkimmäinen vaihtoehto on oikea. Olenko oikeasti viikinki vai onko sen mainitseminen defenssi sitä kaikkea vastaan mitä olen kohdannut. En ole kuunnellut tarpeeksi toisia. En tiedä ihmisten elämäntarinoita. Jeesus sanoo että autuaita ovat maan hiljaiset ja että rakkaus peittää kaiken. Voinko perustaa identiteettini sen varaan mitä harrastan ja teen vaiko sen varaan mitä jätän tekemättä. Voinko peilata itseäni sen varaan mitä olen netissä katsellut / lukenut vaiko se mitä olen jättänyt katselematta. Netti on täynnä informaatiota mutta mikä on oikeaa tietoa?

Sairastelin kymmenen vuotta ja siinä ajassa ehti tapahtua paljon. En edes tiedä mitä minusta lukee virallisissa arkistoissa ja kuka siitä on kiinnostunut. On aika ottaa selvää siitäkin. Mietin niitä kertoja jolloin olin sekavassa tilassa joutunut tekemisiin viranomaisten kanssa. Olen miettinyt sitä kuinka Turun kaupunki on käyttänyt runsaasti varoja yhden miehen kuntouttamiseen. Olen ilmeisesti kaikesta huolimatta arvokas vaikka en ole mitään. Sen tiedän että eheytymiseni takana on Jeesuksen työ. Voin turvautua maailmassa eläneeseen henkilöön – Ainoaan jonka ei ole ikinä tarvinnut hävetä ainoatakaan tekoaan. Kristus on todellinen aarre.

Katsoin äsken 007-leffan ”Kuolema saa odottaa”. Vertasin sitä huumorilla vähän aikaa tulleeseen Ansa Ikosen elokuvaan Rakas lurjus sekä toinen suomifilmi ”Vatsa sisään – Rinta ulos”. Mietin Suomen kultuurieroa Englantiin. Mietin onko suomalaisilla ja briteillä loppujen lopuksi paljon eroa kun tekee katsauksen historiaan. Englantilaiset ja suomalaiset ovat kumpikin vanhaa jousikansaa.

Mitä sitten on olla Jeesuksen soturi? Milloin saan kutsua itseäni soturiksi. Milloin minulla on siihen oikeus?Sanotaan joka itsensä ylentää se alennetaan ja joka itsensä alentaa, se ylennetään. Minussa on paljon puutteita sekä vikoja. Paljon ärsyttäviä piirteitä. Kapeanäköisyyttä ja itsekeskeisyyttä.Mutta koulutukseni on kesken. En ole rukoillut valtaa taikka rikkautta. En vaimoakaan niin paljon kuin sitä että Herra antaisi minulle soturin sydämen. Haluan tehdä sitä, mikä on hyvää ja oikein. Muuten en ole mitään. Muuten elämälläni ei ole merkitystä. Vihollinen on lähinnä väärässä minässäni. Eli tosi lähellä. Suuret taistelut käydään usein kotona hiljaisuudessa ja omissa ajatuksissa. Ne taas johtavat tekoihin. Koko arki on välillä yhtä taistelua uskossa että paremmat ajat koittavat sekä yksinäisyys loppuu. Vai loppuuko yksinäisyys siihen että löytää elämänkumppanin jonka kanssa jakaa kaiken.

Uskon että todellisen rauhan sielulleni löydän vain Jeesuksessa sekä hänen kanavanaan. Jeesus maksoi minut verellään vapaaksi synneistäni ja olen nyt Jumalan omaisuutta. En omista itseäni. Saatana koittaa kohdistaa vihan toisiin ihmisiin ja toisiin kansoihin. Minun kohdallani Saatana epäonnistui.

Teknorokkari kirjoitti:

Tänään alkoivat opinnot Petreasäätiössä. Kuljimme ohjaajien kanssa pitkin rakennuksen käytäviä ja radiosta soi sattumalta PMMP:n versio Noitalinna Huraan Pikkuveli-biisi. Hymähdin itsekseni kun laulussa soi kohta ”Tiedän kyllä että undulaatit tapaavat miesten vessoissa turpiinsa saada…”
Aloin samalla miettiä identiteettiäni ja kuka olen? Millainen olen? Olen ilmeisesti tyypillinen suomalainen mies. Selasin tänään näitä kirjoituksiani tässä elämäntarinassa ”Nouse osaasi päivien lopussa” – Ne sanat löytyvät raamatusta Danielin kirjasta. Mikä on osani? Soittaminen? Kirjoittaminen? Vai tiedänkö edes missä olen hyvä ja missä en? Mitä Jumala on minulle varannut?

Onko suomalaista tehdä nopea polvipotku vatsaan toisen heikolla hetkellä? Tai olla potkaisematta.
Onko tyypillistä suomalaiselle miehelle se mitä olen näihin otoksiini kirjoittanut vaiko se mitä olen jättänyt kirjoittamatta? Ilmeisesti jälkimmäinen vaihtoehto on oikea. Olenko oikeasti viikinki vai onko sen mainitseminen defenssi sitä kaikkea vastaan mitä olen kohdannut. En ole kuunnellut tarpeeksi toisia. En tiedä ihmisten elämäntarinoita. Jeesus sanoo että autuaita ovat maan hiljaiset ja että rakkaus peittää kaiken. Voinko perustaa identiteettini sen varaan mitä harrastan ja teen vaiko sen varaan mitä jätän tekemättä. Voinko peilata itseäni sen varaan mitä olen netissä katsellut / lukenut vaiko se mitä olen jättänyt katselematta. Netti on täynnä informaatiota mutta mikä on oikeaa tietoa?

Sairastelin kymmenen vuotta ja siinä ajassa ehti tapahtua paljon. En edes tiedä mitä minusta lukee virallisissa arkistoissa ja kuka siitä on kiinnostunut. On aika ottaa selvää siitäkin. Mietin niitä kertoja jolloin olin sekavassa tilassa joutunut tekemisiin viranomaisten kanssa. Olen miettinyt sitä kuinka Turun kaupunki on käyttänyt runsaasti varoja yhden miehen kuntouttamiseen. Olen ilmeisesti kaikesta huolimatta arvokas vaikka en ole mitään. Sen tiedän että eheytymiseni takana on Jeesuksen työ. Voin turvautua maailmassa eläneeseen henkilöön – Ainoaan jonka ei ole ikinä tarvinnut hävetä ainoatakaan tekoaan. Kristus on todellinen aarre.

Katsoin äsken 007-leffan ”Kuolema saa odottaa”. Vertasin sitä huumorilla vähän aikaa tulleeseen Ansa Ikosen elokuvaan Rakas lurjus sekä toinen suomifilmi ”Vatsa sisään – Rinta ulos”. Mietin Suomen kultuurieroa Englantiin. Mietin onko suomalaisilla ja briteillä loppujen lopuksi paljon eroa kun tekee katsauksen historiaan. Englantilaiset ja suomalaiset ovat kumpikin vanhaa jousikansaa.

Mitä sitten on olla Jeesuksen soturi? Milloin saan kutsua itseäni soturiksi. Milloin minulla on siihen oikeus?Sanotaan joka itsensä ylentää se alennetaan ja joka itsensä alentaa, se ylennetään. Minussa on paljon puutteita sekä vikoja. Paljon ärsyttäviä piirteitä. Kapeanäköisyyttä ja itsekeskeisyyttä.Mutta koulutukseni on kesken. En ole rukoillut valtaa taikka rikkautta. En vaimoakaan niin paljon kuin sitä että Herra antaisi minulle soturin sydämen. Haluan tehdä sitä, mikä on hyvää ja oikein. Muuten en ole mitään. Muuten elämälläni ei ole merkitystä. Vihollinen on lähinnä väärässä minässäni. Eli tosi lähellä. Suuret taistelut käydään usein kotona hiljaisuudessa ja omissa ajatuksissa. Ne taas johtavat tekoihin. Koko arki on välillä yhtä taistelua uskossa että paremmat ajat koittavat sekä yksinäisyys loppuu. Vai loppuuko yksinäisyys siihen että löytää elämänkumppanin jonka kanssa jakaa kaiken.

Uskon että todellisen rauhan sielulleni löydän vain Jeesuksessa sekä hänen kanavanaan. Jeesus maksoi minut verellään vapaaksi synneistäni ja olen nyt Jumalan omaisuutta. En omista itseäni. Saatana koittaa kohdistaa vihan toisiin ihmisiin ja toisiin kansoihin. Minun kohdallani Saatana epäonnistui.

Lue lisää

Syksy 2008

Elokuu käynnistyi Petrea-koulutuksella. Petrea on Kelan säätiö joka tukee kuntoutujien työllistämistä. Päivät ovat kuluneet ATK:ta opiskellessa sekä puutyöverstaalla. Valmistamme tavaroita kaupan myyntiin ja olen lisäksi tehnyt kaksi miekkaa, lyhyen ja pitkän. Onnistuin valmistamisessa suhteellisen hyvin. Viikot ovat olleet aika väsyttäviä mutta aika kuluu nopeasti.
Viikonloppuisin lepäilen ja joskus käyn laulamassa karaokea.

Bändin kanssa saatiin levy valmiiksi ja sen nimeksi tulee ”The second coming” – Äänityksissä meni muutama viikko ja tuloksena oli 3 raitaa: Simon part 1, Bone of my bones sekä Simon part 2.
Keikkoja olisi muuten mutta vaikeuttaa se että meillä ei ole enää treenikämppää. Pitää ilmeisesti
hakea seurakunnista soittopaikka.

Pidin sadan biisin pippalot muutamalle kaverille vuosien takaa ja järjestän vielä toiset kutsut koska kaikki ystävät eivät päässeet kerralla. Omia musaprojekteja minulla on vähän yli 80
(www.mikseri.net etsi käyttäjää sami s) – Lisäksi soitan koskettimia seurakuntakaverin säveltämissä ja laulamissa biiseissä. Ja vielä on siis bändin kanssa soittamat kappaleet.

Olen polttanut cd-levyjä ahkerasti ja vein muutaman myös Petrean kirpputorille myyntiin.
Viikko sitten käväisin laivalla ja lempihommaani oli kalastella pehmoleluja lasisesta akvaariosta.
Siinä on sitten joululahjaa tuttavaperheiden lapsille.

Lenkillä olen käynyt melko ahkerasti. Ostin uudet juoksutossut jotka sopivat asfalttijuoksuun.
Jalka on vihoitellut muutaman kuukauden ja vanha polvivamma siis vaivaa silloin tällöin.

Eilen kävin opiskelukaverin kirjatilaisuudessa kirjakauppa Sammakossa. Ystäväni pitää yllä Simpsonaiheisia sivuja ja hän kirjoitti tästä piirrossarjasta dokumenttikirjan joka on hyvin mainostettu mm. lehdissä ja kaveri oli haastattelussa myös aamu tv:ssä. Olen kirjoituksissani viitannut ennekin tähän ystävääni kun kerroin OKL-elämästä. Kivaa että vaikka ei näe ystäviä pitkään aikaan, kaverisuhteet ovat edelleen kestäneet läpi vuosien.

Olen kirjoitellut ahkerasti venäläiselle kirjeystävälleni Ekaterinalle. Hän otti minuun yhteyttä n. 3 kuukautta sitten. Eka oli löytänyt kotisivuni suomi24:stä ja päätti kirjoittaa. Englannin kielentaito on hyvin kehittynyt kirjekaveruuden myötä. Ekaterina on todellinen kaunotar ja hän on ammatiltaan lastenlääkäri. Luonteeltaan Eka on avoin suorapuheinen ja mukava. Hänellä on hyvä sydän ja tulen hänen kanssaan hyvin toimeen. Harmittaa ettemme voi matkustaa tapaamaan toisiamme koska välimatka on pitkä, aikaero yli 7 tuntia ja tämä neiti asuu Kiinan ja Japaninmeren lähimailla Venäjän puolella. Tein Ekaterinan inspiroimana uuden biisin (instrumentaali) ja se löytyy netistä osoitteesta http://www.mikseri.net/artists/kaukainenystavaniekaterina.112623.php
Pääasia että on ystävä toiselta puolen maailmaa ja oppii itsekin jotain uutta tavallisista venäläisistä ihmisistä eikä heissä ole mitään vikaa vaikka systeemi jaVenäjän hallinto on aika sekaisin.

Kauhajoella tapahtui uusi koulusurma ja aloin miettiä mikä saa ihmisen haluamaan toisille ja sivullisille niin paljon pahaa. Tajusin taas ettei kukaan tiedä päiväänsä. Näin aiheesta myös painajaisia. Unessa oli ampuja joka huvikseen tappoi ihmisiä ampuen heistä kotikouluni ikkunasta. Sain viimeksi siitä järjettömästä tappamisesta tarpeekseni ja päätin listä sen tyypin. Unessa juoksin yläkertaan hakemaan ampumahiihtokivääriäni mutta lippaat olivat tyhjät eikä ollut patruunoita. Uni loppui siihen. Olen viime aikoina unissani ollut melko paljon demonejen sekä henkivaltojen riepotettavana. Yleensä pitää demoni voittaa hengellä eli lyödä pois jollain vitsillä sen pelotevaikutus jotta demoni päästää irti. Joskus tosin näkee sellaisiakin unia että olen jossain Punkalaitumen metsikössä ja vastaan tulee lohikäärme joka nostaa minut niskastani ilmaan. Sen lohikäärmeen hoidin puukolla. Viilsin kaulan auki ja lohis päästi irti. En tiedä aina näiden unien hengellistä merkitystä mutta olen aina vain vakuuttuneempi näkymättömän todellisuuden ja henkivalttojen läsnäolosta. Asiaa eivät selitä mielialalääkkeiden vaikutus uneen. Erotan selvästi milloin ei kyseessä ole tavallinen painajainen. Kun olin unessa tappanut lohikäärmeen, aloin miettiä että tää elämä on todellakin jännempää kuin Matrix. Elän kaukana uskonnollisuudesta ja kirkon vaikutuspiiristä. Se oli todellakin paikka mikä sai minut voimaan hengellisesti pahoin. Samat rituaalit, liturgiat ilman syvempää merkitystä ja käsitystä. Kotikokoukset sen sijaan ovat opettaneet minua paljon ja ystäväperheeni elää täysillä Jeesukselle. Heillä on hyvin mielenkiintoisia opetuksia kerrottavana joka kerta kun menen heille kokoukseen. Lähteenä sielunpaimeneni käyttävät usein Michael Howardin ja Davind Pawsonin tuotantoa (Saarnaajisa) Howard oli mm. kertonut miten hän ajoi autolla viidakossa afrikassa ja Jumala tempaisin hänet autoineen päivineen toiseen paikkaan joten hän vältti sissien väijytyjsen. Mieleen tuli leffa ”Jumper” missä ihmiset siirtyivät maapallolla paikasta toiseen ajatuksen voimalla. Melko tavallista että moni scifileffa yrittää jäljitellä sitä mitä tapahtuu oikeasti elämässä joka päivä kristitylle ihmisille. Uskonnollisuus vain ajaa maailman ihmisiä väärään käsitykseen ja harhateille. Itsekin olin nuorena sellaisella. Katselin myös tv:stä leffan ”catwoman” – mieleen tuli psykoosin ajat kun itse kuvittelen olevani entinen lemmikki-kissani ihmisen hahmossa. Minulla oli kissan ominaisuuksia ja kiipeilin paljon puissa. Oppimani itsepuolustus oli vaistoinvaraista sekä improvisoitua. Sanotaan että kissaihmiset ovat yksinäisiä ja ainakin se pitää paikkansa kohdallani. Mutta minulla on Jeesus ja hänen lupauksensa. Uskon että paremmat ajat koittavat. Elämä on seikkailu.

Teknorokkari kirjoitti:

Syksy 2008

Elokuu käynnistyi Petrea-koulutuksella. Petrea on Kelan säätiö joka tukee kuntoutujien työllistämistä. Päivät ovat kuluneet ATK:ta opiskellessa sekä puutyöverstaalla. Valmistamme tavaroita kaupan myyntiin ja olen lisäksi tehnyt kaksi miekkaa, lyhyen ja pitkän. Onnistuin valmistamisessa suhteellisen hyvin. Viikot ovat olleet aika väsyttäviä mutta aika kuluu nopeasti.
Viikonloppuisin lepäilen ja joskus käyn laulamassa karaokea.

Bändin kanssa saatiin levy valmiiksi ja sen nimeksi tulee ”The second coming” – Äänityksissä meni muutama viikko ja tuloksena oli 3 raitaa: Simon part 1, Bone of my bones sekä Simon part 2.
Keikkoja olisi muuten mutta vaikeuttaa se että meillä ei ole enää treenikämppää. Pitää ilmeisesti
hakea seurakunnista soittopaikka.

Pidin sadan biisin pippalot muutamalle kaverille vuosien takaa ja järjestän vielä toiset kutsut koska kaikki ystävät eivät päässeet kerralla. Omia musaprojekteja minulla on vähän yli 80
(www.mikseri.net etsi käyttäjää sami s) – Lisäksi soitan koskettimia seurakuntakaverin säveltämissä ja laulamissa biiseissä. Ja vielä on siis bändin kanssa soittamat kappaleet.

Olen polttanut cd-levyjä ahkerasti ja vein muutaman myös Petrean kirpputorille myyntiin.
Viikko sitten käväisin laivalla ja lempihommaani oli kalastella pehmoleluja lasisesta akvaariosta.
Siinä on sitten joululahjaa tuttavaperheiden lapsille.

Lenkillä olen käynyt melko ahkerasti. Ostin uudet juoksutossut jotka sopivat asfalttijuoksuun.
Jalka on vihoitellut muutaman kuukauden ja vanha polvivamma siis vaivaa silloin tällöin.

Eilen kävin opiskelukaverin kirjatilaisuudessa kirjakauppa Sammakossa. Ystäväni pitää yllä Simpsonaiheisia sivuja ja hän kirjoitti tästä piirrossarjasta dokumenttikirjan joka on hyvin mainostettu mm. lehdissä ja kaveri oli haastattelussa myös aamu tv:ssä. Olen kirjoituksissani viitannut ennekin tähän ystävääni kun kerroin OKL-elämästä. Kivaa että vaikka ei näe ystäviä pitkään aikaan, kaverisuhteet ovat edelleen kestäneet läpi vuosien.

Olen kirjoitellut ahkerasti venäläiselle kirjeystävälleni Ekaterinalle. Hän otti minuun yhteyttä n. 3 kuukautta sitten. Eka oli löytänyt kotisivuni suomi24:stä ja päätti kirjoittaa. Englannin kielentaito on hyvin kehittynyt kirjekaveruuden myötä. Ekaterina on todellinen kaunotar ja hän on ammatiltaan lastenlääkäri. Luonteeltaan Eka on avoin suorapuheinen ja mukava. Hänellä on hyvä sydän ja tulen hänen kanssaan hyvin toimeen. Harmittaa ettemme voi matkustaa tapaamaan toisiamme koska välimatka on pitkä, aikaero yli 7 tuntia ja tämä neiti asuu Kiinan ja Japaninmeren lähimailla Venäjän puolella. Tein Ekaterinan inspiroimana uuden biisin (instrumentaali) ja se löytyy netistä osoitteesta http://www.mikseri.net/artists/kaukainenystavaniekaterina.112623.php
Pääasia että on ystävä toiselta puolen maailmaa ja oppii itsekin jotain uutta tavallisista venäläisistä ihmisistä eikä heissä ole mitään vikaa vaikka systeemi jaVenäjän hallinto on aika sekaisin.

Kauhajoella tapahtui uusi koulusurma ja aloin miettiä mikä saa ihmisen haluamaan toisille ja sivullisille niin paljon pahaa. Tajusin taas ettei kukaan tiedä päiväänsä. Näin aiheesta myös painajaisia. Unessa oli ampuja joka huvikseen tappoi ihmisiä ampuen heistä kotikouluni ikkunasta. Sain viimeksi siitä järjettömästä tappamisesta tarpeekseni ja päätin listä sen tyypin. Unessa juoksin yläkertaan hakemaan ampumahiihtokivääriäni mutta lippaat olivat tyhjät eikä ollut patruunoita. Uni loppui siihen. Olen viime aikoina unissani ollut melko paljon demonejen sekä henkivaltojen riepotettavana. Yleensä pitää demoni voittaa hengellä eli lyödä pois jollain vitsillä sen pelotevaikutus jotta demoni päästää irti. Joskus tosin näkee sellaisiakin unia että olen jossain Punkalaitumen metsikössä ja vastaan tulee lohikäärme joka nostaa minut niskastani ilmaan. Sen lohikäärmeen hoidin puukolla. Viilsin kaulan auki ja lohis päästi irti. En tiedä aina näiden unien hengellistä merkitystä mutta olen aina vain vakuuttuneempi näkymättömän todellisuuden ja henkivalttojen läsnäolosta. Asiaa eivät selitä mielialalääkkeiden vaikutus uneen. Erotan selvästi milloin ei kyseessä ole tavallinen painajainen. Kun olin unessa tappanut lohikäärmeen, aloin miettiä että tää elämä on todellakin jännempää kuin Matrix. Elän kaukana uskonnollisuudesta ja kirkon vaikutuspiiristä. Se oli todellakin paikka mikä sai minut voimaan hengellisesti pahoin. Samat rituaalit, liturgiat ilman syvempää merkitystä ja käsitystä. Kotikokoukset sen sijaan ovat opettaneet minua paljon ja ystäväperheeni elää täysillä Jeesukselle. Heillä on hyvin mielenkiintoisia opetuksia kerrottavana joka kerta kun menen heille kokoukseen. Lähteenä sielunpaimeneni käyttävät usein Michael Howardin ja Davind Pawsonin tuotantoa (Saarnaajisa) Howard oli mm. kertonut miten hän ajoi autolla viidakossa afrikassa ja Jumala tempaisin hänet autoineen päivineen toiseen paikkaan joten hän vältti sissien väijytyjsen. Mieleen tuli leffa ”Jumper” missä ihmiset siirtyivät maapallolla paikasta toiseen ajatuksen voimalla. Melko tavallista että moni scifileffa yrittää jäljitellä sitä mitä tapahtuu oikeasti elämässä joka päivä kristitylle ihmisille. Uskonnollisuus vain ajaa maailman ihmisiä väärään käsitykseen ja harhateille. Itsekin olin nuorena sellaisella. Katselin myös tv:stä leffan ”catwoman” – mieleen tuli psykoosin ajat kun itse kuvittelen olevani entinen lemmikki-kissani ihmisen hahmossa. Minulla oli kissan ominaisuuksia ja kiipeilin paljon puissa. Oppimani itsepuolustus oli vaistoinvaraista sekä improvisoitua. Sanotaan että kissaihmiset ovat yksinäisiä ja ainakin se pitää paikkansa kohdallani. Mutta minulla on Jeesus ja hänen lupauksensa. Uskon että paremmat ajat koittavat. Elämä on seikkailu.

Lue lisää

Usvahaukka on palannut ja tarina jatkuu.

tämänkertainen lyhyt kirjotus sisältää ripitystä todellisesta turmeltuneesta luonteestani, myös katkeruutta ja naisvihaa raadollisella huumorilla höystettynä.
Enpä ole pariin vuoteen kirjottanut jatkoo Nouse osaasi päivien lopussa -tarinaan. Nyt vain käytän nimeä Usvahaukka enkä Teknorokkari. Ei ole oikeastaan tapahtunut muuta kuin että lisää sävellyksiä on syntynyt. Lyriikat puhuttelee uskovia mutta vie maailman ihmiset vain kauemmas Jumalasta. Opiskelu yliopistossa on jatkunut ja kandin tutkinto pitäisi olla paketissa keväällä 2011. Urheilua. Pakinoita. Karaokea. Kuntoutuskeskus Petrea. Siellä sain virikkeitä ja tarkotusta päivälle. Sain
opiskelusta takasin kiinni ja normaalin päivärytmin. Nyt sekin ohi kotiseurakunnan ohella.

Missä ne seikkailut viipyy???Missä viipyy vaarat jännitys ja romantiikka!!!! Mun meno ei maistu elämältä.

Yli 30 venäläistä naista on kirjottanut vuosien 2007 ja 2010 välillä mutta heidän ihastus ei ole aitoa. Haluavat vain maastaan pois kulissiavioliiton kautta tai muuten vain rahaa. En ole niin tyhmä että olisin lähettänyt, Jotkut kuulemma on.

- Palestiinalaisongelma sai alkunsa siitä kun Aabraham kuunteli vaimonsa neuvoa ja yhtyi orjattareensa. En vihaa palestiinalaisia. Miksi vihaisin. Vitsi on siinä että Jumala näki jo kaukaa että israelilaisten ja palestiinalaisten välille syntyisi vihat. Luettuani Hamasin pojan tajusin että kummallakin kriisin osapuolella on korjattavaa asenteidensa suhteen. Varsinkin vankien kohtelussa. Silti katson oikeutetuksi että Israelilaiset ovat palanneet vanhaan kotimaahansa jonka Jumala heille jo aikoja sitten lupasi. Maan entiset asukkaat vietti niin väkivaltaista ja julmaa elämää kultteineen, että Jumala päätti tuhota nämä ja siksi Raamatussa on niin säälimättömiä ohjeita esim Joosualle. Nyt on pieni maapläntti, jonka ympärysvallat koittaneet tuhota. Ei niille riitä mikään muu kuin koko Israelin tuho. Varsinkin kuuden päivän sota osoitti, että Jumala auttaa israelilaisia pysymään maailmankartalla. Kuitenkin kaikki ongelmat ja sodat loppuvat vasta Jeesuksen paluun yhteydessä.

Lisää naisretostelua: Miksi Batseba suostui makaamaan Daavidin kanssa. Viehättikö valta? Viehättikö alfaurokset aina naisia.

Kun olin nuori, en juonut tai polttanut saatika kiroillut. Tytöt juoksi ns. kovisten ja pahisten
perässä. Kun ikää varttui itselleni ja opin polttamaan sekä juomaan jäin koukkuun siihen. Samaan aikaan ne samaiset tytöt etsivätkin vaihteeksi raitista ja savutonta herrasmiestä. Pointti on se, että älä koskaan päästä ihmisten mielipiteitä vaikuttamaan elämääsi. On se nainenkin ihminen - Sen olen huomannut tässä 9 yksinäisen vuoden varrella. Ilman naista elämässäni on yksinäisyyttä. Ei ketään kuka rakastaisi minua, ei ketään joka pitäisi minua turvanaan ja suojelijanaan - Ei ketään joka ihailisi minua ja tuntisi minuun halua. Nainen on elämän suola. Ei ihmistä ole tarkotettu elämään yksin.

sasundstrom kirjoitti:

Usvahaukka on palannut ja tarina jatkuu.

tämänkertainen lyhyt kirjotus sisältää ripitystä todellisesta turmeltuneesta luonteestani, myös katkeruutta ja naisvihaa raadollisella huumorilla höystettynä.
Enpä ole pariin vuoteen kirjottanut jatkoo Nouse osaasi päivien lopussa -tarinaan. Nyt vain käytän nimeä Usvahaukka enkä Teknorokkari. Ei ole oikeastaan tapahtunut muuta kuin että lisää sävellyksiä on syntynyt. Lyriikat puhuttelee uskovia mutta vie maailman ihmiset vain kauemmas Jumalasta. Opiskelu yliopistossa on jatkunut ja kandin tutkinto pitäisi olla paketissa keväällä 2011. Urheilua. Pakinoita. Karaokea. Kuntoutuskeskus Petrea. Siellä sain virikkeitä ja tarkotusta päivälle. Sain
opiskelusta takasin kiinni ja normaalin päivärytmin. Nyt sekin ohi kotiseurakunnan ohella.

Missä ne seikkailut viipyy???Missä viipyy vaarat jännitys ja romantiikka!!!! Mun meno ei maistu elämältä.

Yli 30 venäläistä naista on kirjottanut vuosien 2007 ja 2010 välillä mutta heidän ihastus ei ole aitoa. Haluavat vain maastaan pois kulissiavioliiton kautta tai muuten vain rahaa. En ole niin tyhmä että olisin lähettänyt, Jotkut kuulemma on.

- Palestiinalaisongelma sai alkunsa siitä kun Aabraham kuunteli vaimonsa neuvoa ja yhtyi orjattareensa. En vihaa palestiinalaisia. Miksi vihaisin. Vitsi on siinä että Jumala näki jo kaukaa että israelilaisten ja palestiinalaisten välille syntyisi vihat. Luettuani Hamasin pojan tajusin että kummallakin kriisin osapuolella on korjattavaa asenteidensa suhteen. Varsinkin vankien kohtelussa. Silti katson oikeutetuksi että Israelilaiset ovat palanneet vanhaan kotimaahansa jonka Jumala heille jo aikoja sitten lupasi. Maan entiset asukkaat vietti niin väkivaltaista ja julmaa elämää kultteineen, että Jumala päätti tuhota nämä ja siksi Raamatussa on niin säälimättömiä ohjeita esim Joosualle. Nyt on pieni maapläntti, jonka ympärysvallat koittaneet tuhota. Ei niille riitä mikään muu kuin koko Israelin tuho. Varsinkin kuuden päivän sota osoitti, että Jumala auttaa israelilaisia pysymään maailmankartalla. Kuitenkin kaikki ongelmat ja sodat loppuvat vasta Jeesuksen paluun yhteydessä.

Lisää naisretostelua: Miksi Batseba suostui makaamaan Daavidin kanssa. Viehättikö valta? Viehättikö alfaurokset aina naisia.

Kun olin nuori, en juonut tai polttanut saatika kiroillut. Tytöt juoksi ns. kovisten ja pahisten
perässä. Kun ikää varttui itselleni ja opin polttamaan sekä juomaan jäin koukkuun siihen. Samaan aikaan ne samaiset tytöt etsivätkin vaihteeksi raitista ja savutonta herrasmiestä. Pointti on se, että älä koskaan päästä ihmisten mielipiteitä vaikuttamaan elämääsi. On se nainenkin ihminen - Sen olen huomannut tässä 9 yksinäisen vuoden varrella. Ilman naista elämässäni on yksinäisyyttä. Ei ketään kuka rakastaisi minua, ei ketään joka pitäisi minua turvanaan ja suojelijanaan - Ei ketään joka ihailisi minua ja tuntisi minuun halua. Nainen on elämän suola. Ei ihmistä ole tarkotettu elämään yksin.

Lue lisää

Tutkiessani aikasempia tarinoitani olen ollut tavattoman kaunistelevainen enkä ole kertonut todellisia mielentilojani ja olen antanut itestä aika silotellun kuvan. Josain kohtaa kerroin rehvastellen, että tartuin tyynenä veitseen aavistaessani ilmassa tappelun tuntua. Olin tosiasiassa kaikkea muuta kuin tyyni. Jännitti ihan sairaasti miten tää tulee päättymään. Armeijassa tosiasiassa olin alimpana alokastuvan nokkimisjärjestyksessä. Kuin Armeijasta pääsin, olen katsellut elämää lasin läpi, suloisessa unohduksessa ja välinpitämättömyydessä. Jos nuoruudessa ei ollut naisia, niin sitten tuli kolme kaunista samaan aikaan ja jokaisessa oli hyviä piirteitä. Halusin ne kaikki naiset ja siitä vasta soppa syntyi sekä morkkis. Pistää kans vihaksi kuinka media kohtelee julkisuuden ihmisiä Heitä revitään ja menneisyyttä kaivellaan. He ovat julkista riistaa jota on helppo arvostella. Itekin olen turhautuneena lähettänyt härikköviestejä päättäjille. Nyt saan tehdä sitä julkisesti. Käytän vain Amnestyä peitejärjestönä jotta voin kirjottaa päättäjille ja valtionpäämiehille. Esim toissaviikkoinen kirjeeni Ranskan presidentille romanikohtelusta oli niin pitkä kun kahvilassa vieressäni istui kaunis nainen enkä osannut avata keskustelua- Ihmisille antamissani gospel-levyissä ei ollut kyse vain evankelioinnista. Halusin levyn perusteella tyrjyttää yhteystietojani viehättäville naisille.
Kotiseurakunnassa 8 vuoden ajan opin, mitä on kaksoiselämä. Baari-illat vain vaihtui lauantaista perjantaihin, jotta ei sunnuntai-kokouksessa olisi haissut viinalle. Sama jatkui vapiksella. Suoraan puheiden ja rukousten jälkeen Whiskyibaariin, vaikka en ollut vuosikausiin löytänyt kapakoista tyttöä tai tarkotusta elämään. Siitä oli vain tullut tapa. Tein biisin nimeltä Kahden tien kulkija. Ongelma on siinä, että tiedostaa Jumalan olemassaolon mutta ei halua tehdä parannusta vanhoista asioista koska on niin koukussa riippuvuuksiin ja tottunut ajattelemaan, että se on normaalia elämää. Tuntuu että Jumala ei autakaan minua riippuvuuksista irti. Jotkut pääsee tosta vaan. Mää joudun taisteleen itseeni vastaan joka viikonloppuna. Kuinka minä kadehdinkaan sellaisia uskovia jota osaa pitää hauskaa ilman alkoholia ja kuinka olla onnellinen.

sasundstrom kirjoitti:

Tutkiessani aikasempia tarinoitani olen ollut tavattoman kaunistelevainen enkä ole kertonut todellisia mielentilojani ja olen antanut itestä aika silotellun kuvan. Josain kohtaa kerroin rehvastellen, että tartuin tyynenä veitseen aavistaessani ilmassa tappelun tuntua. Olin tosiasiassa kaikkea muuta kuin tyyni. Jännitti ihan sairaasti miten tää tulee päättymään. Armeijassa tosiasiassa olin alimpana alokastuvan nokkimisjärjestyksessä. Kuin Armeijasta pääsin, olen katsellut elämää lasin läpi, suloisessa unohduksessa ja välinpitämättömyydessä. Jos nuoruudessa ei ollut naisia, niin sitten tuli kolme kaunista samaan aikaan ja jokaisessa oli hyviä piirteitä. Halusin ne kaikki naiset ja siitä vasta soppa syntyi sekä morkkis. Pistää kans vihaksi kuinka media kohtelee julkisuuden ihmisiä Heitä revitään ja menneisyyttä kaivellaan. He ovat julkista riistaa jota on helppo arvostella. Itekin olen turhautuneena lähettänyt härikköviestejä päättäjille. Nyt saan tehdä sitä julkisesti. Käytän vain Amnestyä peitejärjestönä jotta voin kirjottaa päättäjille ja valtionpäämiehille. Esim toissaviikkoinen kirjeeni Ranskan presidentille romanikohtelusta oli niin pitkä kun kahvilassa vieressäni istui kaunis nainen enkä osannut avata keskustelua- Ihmisille antamissani gospel-levyissä ei ollut kyse vain evankelioinnista. Halusin levyn perusteella tyrjyttää yhteystietojani viehättäville naisille.
Kotiseurakunnassa 8 vuoden ajan opin, mitä on kaksoiselämä. Baari-illat vain vaihtui lauantaista perjantaihin, jotta ei sunnuntai-kokouksessa olisi haissut viinalle. Sama jatkui vapiksella. Suoraan puheiden ja rukousten jälkeen Whiskyibaariin, vaikka en ollut vuosikausiin löytänyt kapakoista tyttöä tai tarkotusta elämään. Siitä oli vain tullut tapa. Tein biisin nimeltä Kahden tien kulkija. Ongelma on siinä, että tiedostaa Jumalan olemassaolon mutta ei halua tehdä parannusta vanhoista asioista koska on niin koukussa riippuvuuksiin ja tottunut ajattelemaan, että se on normaalia elämää. Tuntuu että Jumala ei autakaan minua riippuvuuksista irti. Jotkut pääsee tosta vaan. Mää joudun taisteleen itseeni vastaan joka viikonloppuna. Kuinka minä kadehdinkaan sellaisia uskovia jota osaa pitää hauskaa ilman alkoholia ja kuinka olla onnellinen.

Lue lisää

Mielenterveyskuntoutujan ongelmia

Psykoosissa on yksi hyvä puoli. Maanisessa vaiheessa sinusta voi tuntua kuin olisit maailmanmestari, tärkeä avainhenkilö ihmiskunnan historiassa, olet kuin huumeissa
mutta tällä kertaa jokin kemiallinen tapahtuma omissa aivoissa aiheuttaa mielikuvan että olet joku Terminator 2:n John Connor ja estämässä ydinsotaa. Kun laskuvaihe alkaa seuraa tavaton masennus. Et ollutkaan mikään James Bond. nyt sentään olen luonut oman logon. Harmittaa kipeesti etten päässyt kaivertamaan sitä suljetun osaston eristyskoppiin. Hoitajatkin olivat niin erilaisia. Toiset oli ystävällisiä ja kärsiviä, toiset taas suorastaan sadistisia ja nauttivat vallankäytöstään. Kerron kyllä osastoajoista koska ollut 8 psykoosia mutta en kerro muitten potilaiden salaisuuksia, se on itsestäänselvyys. Itsestäni kyllä kerron koska niin kukaan ei voi juoruta selkäni takana asioista joita en itse olisi tuonut julki. Nyt terveenä kaikkein vaikeinta on se että ihmisellä on mielisairaan leima. Jos joku ärähtää, karjuu, tappelee, uhkaa tappaa toisen, se on vain hetken suuttumus tai kännissä huudettu. Yhteiskunnallisesti hyväksyttyä. Minä sen sijaan joudun käyttäytymään kahdenkertaisen korrektisti tai muuten joku innostuu sanomaan että olet sairas, seko, mene hoitoon. En voi käydä ampumaradoilla ennakkoluulojen takia vaikka olen taatusti luotettavampi ja turvallisempi aseenkäyttäkä kuin keskiverto ns. terve tavis. Jos esitin joitakin kirjotusideoita tai keksin omia tapoja nitoa juonen kulkua tai taidekuvia, täällä Suomessa minua pidetään viirupäänä. Jos olisin esittänyt ideoitani jenkeissä siellä taas olisin saanut itseni Hollywood-leffaan, tarkoitan tässä esim Highlander-elokuvan tautisen hyvin toteutettua juonenkulkua joka poukkoilee ajasta toiseen mutta miten kuvatkin vaihtuu ne on älyttömän nerokkaasti toteutettu ja huomaa että elokuvan tekijät ovat nauttineet työstään. Jatko-osat Higlanderille olisi saanut jättää tekemättä. Kerron tästä leffasta koska tajusin sen nerokkuuden aikanaan ja lukiokaverit pudisteli päätään ettei tajua mitään miksi nyt mennään ajasta toiseen ja miten tapahtumat liittyy toisiinsa. Katson paljon leffoja. Niihin voi samaistua.
Suomalaisena vaaleetukkana olen paikallisille naisille harmaa hiirulainen. Olen saanut kuulla kuittia milloin mitäkin albiinosta paavo ruotsalaiseen. Mutta mistä haen mallia. Haluisin olla viikinkileffasta 13.soturi se Buliwyff, joka nousee kuolinvuoteelta puolustamaan kylää ja tappaa pahisten johtajan. Sen jälkeen vasta antaa itselleen luvan kuolla. paras kohta oli kun leffassa joku viikinki toteaa ennen lopputaistelua että olisipa Buliwyff paikalla. Toinen vastaa siihen että "Sillä ei ole enää suurtakaan merkitystä" - Mutta kuitenkin Buliwyff saapui ja lausui viikinkivalansa josta olen muuntanut lauluni "Taivaan saleissa" kristilliseen muotoon. Se menee omassa versiossani näin: Katso, siellä näen isäni. Katso, siellä näen äitini, sisarukseni ja ystäväni. Siellä näen väkeni aikojen alusta. He kutsuvat minua Jeesuksen luokse taivaan saleihin, joissa rohkeat saavat elää ikuisesti" - Lauloin tämän biisini 2006 Marilynissä Turun tähti kisoissa. Putosin jatkosta ja jännitti laulaa mutta tein sen kuitenkin. Printtasin tän Samiversion viikinkivalasta suomenkielellä ja laitoin postissa Tukholkaan liitteeksi häälahjalevyyn jonka lähetin Victorialle ja Danielille. En tiedä menikö perille. Ainakin myötäelän sen kuningasperheen tuntemuksia koska he ovat kaikkien julkista riistaa. Rukoilen joskus Madeleinen puolesta että New Yorkissa hän saisi olla rauhassa ja löytyisi todellinen mies joka rakastaisi Madeleinea naisena, eikä ruotsalaisena prinsessana. Pois pyrkyrit ja hyväksikäyttäjät. Nyt pitää tajuta että jokainen ihminen yhteiskunnallisesta asemasta, syntyperästä tai menneisyydestä huolimatta voi olla kuninkaan lapsi, jos ottaa Jeesuksen vapahtajakseen ja uskoo häneen. Kaikilla on mahdollisuus. Eikö olekin upeaa. Rahankäyttööni laskiessa huomasin että olen tuhlaavainen ja minua erottaa rikkaista ihmisistä ainoastaan se että saan tonnin kuussa mutta siitä menee tupakaan ja huvitukseen ainakin puolet. Kyse siitä että kaikki suhteellista. Miten Jumala voisi antaa minulle suurta omaisuutta, jos pienessäkin olen näin holtiton. Rukoilen toki viisautta enmmän kuin omaisuutta. Ne on sellaisia asioita joita ei rahalla saa.