Psykoanalyyttinen psykoterapia

Minulle sanottiin heti aluksi, että terapia vaatii voimia. Aluksi opetellaan selviytmiskeinoja ja kerätään voimia. Terapia vaatii sitoutumista. Se vaatii myös luottamusta. Minulle tuo luottaminen on ollut vaikeaa. On vaikeaa päästää ketään lähelleni, fyysisesti tai henkisesti. Olen ollut toisella terapeutilla jo pari-kolme vuotta kerran pari kuukaudessa. Sinä aikana tajusin, miten vaikeaa minun on luottaa ja päästää lähelleni. Nyt kun olen aloitellut tätä varsinaista terapiaani, on luottaminen ja lähelle päästäminen jo helpompaa. Tiedän, että terapeuttini on puolellani, ei minua vastaan, ei katala ja petollinen, kuten niin monet ihmiset elämässäni ovat olleet. Tuo ensimmäinen terapeutti on huolehtinut minusta erittäin hyvin ja vastuuntuntoisesti, mutta tällainen vahingoittunut ihminen ei sitä kovin helposti tajua ja usko. Minulle on sopinut tämä 'pehmeä laskeutuminen'. En usko, että olisin heti kyennyt tiiviiseen terapiaan, vaan olen tarvinnut aikaa tajuta ja sopeutua, hyväksyä.

Kävin kolme vuotta analyyttisessa terapiassa ja se oli kokemuksena ihan fantastinen, muutti todellakin koko elämäni. Terapeutti oli upea, kannustava - ja lopultakin vapauduin koko ikäni painaneista syyllisyyden tunteista.

Kyllä taitaa sulla nyt olla nimenomaan terapeutissa vika.

Minulla ei ole kokemusta psykoanalyyttisesta psykoterapiasta, mutta ei tuo kovin hyvältä mielestäni kuulosta. Kannattaisi ehkä kokeilla jotakin muuta, jos on vaihtoehtoja. Käyt siellä, koska lääkäri määrää. Sulla on myös oma mielipide ja vapaus tehdä oma valinta. Kerro myös lääkärille tuntemuksistasi terapian suhteen. Luultavasti he kuitenkin yrittävät auttaa. Olen samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja, eli luultavasti vaikeus johtuu terapeutin ominaisuuksista. En tosin tiedä, mitä psykoanalyyttinen psykoterapia on käytännössä.

valitettavasti psykoterapia apu ei välttämättä kanna elämää. paljon terapeutteja, joille toisen ihmisen elämä ei merkitse mitään. valitettavasti psykoanalyyttisen yhdistyksen Walli ei kannatellut toisen ihmisen elämää. En ymmärrä psykiatrista suuntausta pieni, vanhempi , aikuinen. Tuntuu siltä että varsin pieniä ja turhanpäiväsiä psykiatrit ja psykologit, eivät tunnista tai eivät välitä itsemurha-tilassa olevista. suomalaiset psykiatrit eivät pysty käsittämään eri maasta tullutta,ei alitajun nallaan eikä paljon muullakaan.

Analyyttisillä terapeuteilla tuntuu olevan tuo mestari-kisälli-asetelma. Siinä ei voi kai kukana parantua, kun tuntee koko ajan olevansa alakynnessä terapeuttiin nähden, sehän on jopa holhoavaa.

Esim. kognitiivisessa asetelma on enemmän tasavertainen ja auttaa terapoitavaa paremmin.

Hej!
Opiskelen psykologiaa joten jaan vähän ajatuksia sinulle.
Psykoanalyyttinen psykoterapia on hyvin ongelmaninnen monella tapaa enkä itse ainakaan sitä voisi suositella kenellekkään josta välitän. Saatan toki olla itse negatiivisesti "biased" tätä vastaan. Mutta siitä huolimatta on paljon tapauksia jossa tämä terapia on onnistunut hyvällä menestyksellä.

Psykoanalyttinen psykoterapia on myös todella tieteellisesti vanhentunut, alla olevat uskomukset perustuvat vähään tieteelliseen näyttöön. Monissa yliopistossa on psykologian laitoksella jo poistettua tämmöinen vanha psykoanalyyttinen ajattelutapa.

Eri oireisiin löytyy eri terapioita, esim. ainoa järkevä hoitotapa fobiaan on kognitiivis behaviouraallinen psykoterapia jne. Tosin hullunkurista on että monet psykoanalytit uskovat psystyvänsä auttamaan jokaista oiretta.
Mutta tärkein ainesosa onnistuneessa terapiassa on että terapeutin ja autettavan välille on toimiva ja turvallinen suhde. Ja että autettavalla on tunne että tämä terapeutti voi minua auttaa. Joten jos tunnet että terapeuttisi ei sovi sinulle niin vaihdappa ripeästi terapeuttia. Terapeutit ovat myös ihmisiä, joiden seasta löytyy yhtälailla hulluja ja terveitä, kilttejä ja ilkeitä. Myös lääkäreillä sattaa olla hyvin virheellistä tietoja siitä mikä auttaa tai tehoaa.

Jos ymmärsin että oireenasi on masennus niin yritä löytää Kognitiivis Analyyttistä terapiaa (KAT) tai Kognitiivis behavioraalista terapiaa (KBT), mieluiten joku terapeutti joka ei vielä ole vanha ja omasta "tietämyksestään sokea". Vältä masennusläkkeet (ei ole riittävää todistetta, jos ollenkaan niiden hyödystä) ja psykoanalyyttinen terapia.

Pääseekö psykologiaa tosiaan opiskelemaan tuolla äidinkielentaidolla?
Ei silti, osa neuvoista on ihan järkeviäkin, tosin luettevissa mistä tahansa alkeiskirjasta tai löydettävissä järkevällä googlaamisella.

Tänä päivänä monet ajattelevat, että psyykkinen kasvaminen on helppoa ja nopeaa. Tuloksia tulee mukamas samalla tahdilla kuin kävisi jotain puntteja nostelemassa. Naurettavaa, jos olet ollut koko elämäsi jotenkin ahdistunut ja vähän eksynyt, niin kykllä niiden asioitten selvittäminen kestää. Kaikilla ei ole samanlaista kiinnostusta tai edes kykyä tutkia omaa persoonaansa, se on selvää. Surettaa vaan ne terapeutit jotka lupaa nopeasti apua vaivaan kuin vaivaan ja pettymys on taattu!

Itse olen käynyt pitkän kognitiivisen terapian ja tähän ketjuun pitää kyllä kommentoida sen verran, että jos on raskaita kokemuksia, niin eihän se terapia voi olla pelkkää päivänpaistetta ja hymyä.

Tuskin kukaan menee ihan muuten vaan terapiaan, vaan kyllä siellä joutuu kohtaamaan vaikeita asioita, jos haluaa päästä taakastaan eroon.

Ja tosiaan, kuten jo aikaisemminkin on tuossa sanottu, mikään muutos ei tapahdu nopeasti. Tämä voi tietysti olla vaikeaa nykyihmiselle, joka helposti odottaa, että kaikkitänneheti!

Pitkät terapiat perustuvat juuri siihen, että niillä saadaan aikaan oikeita muutoksia ja ne sopivat juuri vaikeampiin oireisiin, kun taas lyhytterapiat sopivat ns. kevyempiin ongelmiin.

Luin tämän ketjun alusta saakka, enää en ihmettele etten ole saanut apua terapiakäynneistä huolimatta.
Olen lähes 25 vuotta käynyt samalla terapuetilla, koko ajan on tuntunut etten saa hyötyä siitä.
Mutta koen myös samaa kuin alussa kertova kirjoittaja, että olisi kuin pakko käydä, muuta vaihtoehtoa ei ole. Kerran määrätty tällä terapeutilla käymään ja aina antaa uuden ajan. Joka kerta lähden samanlaisena kuin meninkin. Turhauttavaa. Lääke reseptit tämä uusi myös, jotenka niiden kanssa ei tarvitse muualla käydä.
Terapeutti on hyvin etäisen oloinen ja tuntuu ettei hänellä olisi mitään empatiaa minua kohtaa, vaikka joskus olen tosi ahdistunut ja tuskainen. Kärsin syvästä masennuksesta joka on lähtöisin lapsuuden traumoista. Kuuluuko terapeutin ollakin täysin tunteeton? Kertoessani välillä hyvinkin ahdistavia asioita elämästäni, terapeutti laittaa silmänsä kiinni, en tiedä miksi? Ajattelen, että hänelle ei vähempää voisi asiani kiinnostaa. Vai, mikä tarkoitus onkaan tuolla käytöksellä. Mitä tässä tekisi, rahaa uuteen ehkä paljon kalliinpaan terapiaan ei ole, toisaalta kun ongelmat ovat jatkuneet jo näin pitkään, hyödynkö enää terapiasta. Turhauttaa kantaa rahansa kokemuksellisesti turhaan terapeutille. Vastaisiko tähän kommenttiini joku, en tiedä miten vanha keskustelu on kyseessä.

Psykoterapeutin pohjakoulutuksella ei mielestäni kauheasti ole merkitystä vaan nimenomaan sillä psykoterapiakoulutuksella ja että psykoterapiakoulutukseen on sisältynyt myös terapeutin oma hoito. Silloin terapeutti osaa erottaa omat ja potilaan ongelmat hyvin toisistaan ja hän yleensä voi olla aito ja empaattinen. Ei tarvitse mennä minkään virkakuoren taakse piiloon ja suojaan. Voi antaa itseään ja persoonaansa potilaan asioiden käyttöön ja hyödyksi. Tunteet ovat tärkeitä psykoterapiassa ja en usko että kukaan voi käydä 20 vuotta OIKEASSA psykoterapiassa. Se on sitten jokin tukisuhde varsinaisen terapian jälkeen. Mitä se toisaalta haittaa jos auttaa ihmistä? Pahempiakin riippuvuuksia voi jos se riippuvuudeksi ajatellaan. alkoholi ja muut päihteet? Ruoka, työnarkomania? Muunlainen kuluttava ihmissuhde? Vaikea sanoa tarkemmin kun ei tunne asioiden sisältöä tarkkaan. Puheet ovat aina puheita niin kuin kaikki tiedämme.

Tärkeintä on mielestäni itselle oikean terapeutin löytäminen.

Oma kolmen vuoden terapiani lopulta oiken terapeutin löydettyäni on ollut enimmäkseen mukavaa ja kepeää. Silti olen työskennellyt kipeiden asioiden kanssa. Terapia teki minusta opiskeluun ja työhön kykenevän - samalla ennenkaikkea kykenevän hyväksymään kipuni ja näin kasvamaan paljon kypsemmäksi kuin ennen terapiaa.

Omasta terapiastani on paljon hyötyä myös tekemässäni ihmissuhdetyössä. Minulta löytyy nyt eri tavalla empatiaa, ymmärrystä ja kykyä hyväksyä toinen sellaisenaan kuin ennen terapiaa.

Hyvät ihmiset, lukekaa Juhani Mattilan kirja uupunut nainen, niin saatte hyvän käsityksen onnistuneesta terapiasta. Kirja löytyy lähes jokaisesta kirjastosta. Juhani Mattila on kylläkin psykoanalyyttinen psykoterapeutti, jota terapiasuuntausta täällä kritisoitiin.

Olen kuullut tästä paikasta hyvää, ja terapeuteilta löytyy kaikennäköistä suuntausta terapioihin:
www.vastaamo.fi/psykoterapia

Oikean terapeutin löytäminen on todellakin tärkeää ja siihen toivon jokaiselle mahdollisimman paljon onnea! Itse valitsin väärin ja pelkästään ylistävien suositusten perusteella. Suosittelen ainakin huomioimaan oman intuition päätöksenteossa, olkoonkin että sekään ei takaa kaiken menevän putkeen.

Olen käynyt psykoanalyyttisen psykodynaamisesti suuntautuneen terapian, enkä voi suositella sitä kenellekään.

Omat traumat, joiden vuoksi sairastuin, on lähtöisin myöhäislapsuudesta ja teini-iästä. Näitähän ei terapeutti sitten suostunut kunnolla huomioimaan, koska psykoanalyysin mukaan kaikki johtuu vain ja ainoastaan varhaislapsuudesta. Eikä psykoanalyysin mukaan psyykkinen sairastuminen edes johdu traumaattisista kokemuksista, vaan jostain ihmeen "sisäisistä ristiriidoista". Hööh? Nykyäänhän tieteellisessä psykologiassa puhutaan stressi-haavoittuvuusmallista, jonka mukaan traumaattiset tapahtumat aiheuttavat psyykkistä sairastumista sen mukaan millaisia traumat ovat ja kuinka paljon niitä on ja toisaalta siitä mikä on henkilön herkkyys tai geneettinen sietokyky (joka ei siis kellään ole täydellinen, kaikki ihmiset on haavoittuvaisia jossain määrin). Asiasta on tehty ihan tieteellistä tutkimustakin, jonka mukaan useat lapsuuden traumat nostavat psyykkisen sairastumisen riskin jopa monikymmenkertaiseksi. Minä olisin aikoinaan vain halunnut käydä traumaattisia kokemuksia läpi terapeutin kanssa, koska tunsin, että ne vieläkin vaikuttavat minuun, mutta ei siitä tullut mitään. Kaikki kun muka psykoanalyysin mukaan johtuu jostakin "varhaisesta vuorovaikutuksesta".

Siinä meni hukkaan aikaa ja rahaa, ja ahdistus sen kun lisääntyi. Olen todella vihainen siitä, että kärsiviä ihmisiä laitetaan ihan psykiatrien toimesta tällaisiin "hoitoihin", ja yhteiskuntakin näitä tukee Kelan tukien muodossa.

Minulla psykoanalyyttinen psykoterapia pelasti henkeni. Ei sen enempää eikä vähempää.

Se, ettei psykoanalyysissä puhutaisi traumoista on ihan puppua. Freud oli hyvin kiinnostunut traumakokemuksista (varhaisen vuorovaikutuksen traumoista nimenomaan) ja nykyaikainen psykoanalyysi on lähellä trauampsykoterapiaa. Sieltähän traumapsykoterapian alkujuuretkin juontaa.

Kävin 8krt kriisin keskellä psykoanalyyttis suuntautuneessa psykodynaamisessa terapiassa. Kuten yllä, en voi suositella kenellään.

Käyn nyt ratkaisukeskeisellä terapeutilla, jossa olen puoli vuotta pohtinut että mitä se psykodynaaminen oikein tähtäsi. Minusta tuli täysin hysteerinen ja lopuksi alistettu, jossa kehuin terapeutin maasta taivaaseen jotta pääsin pois. Jos olisin sanonut, että hirveetä niin hän olisi saanut minut jäämään.

Ensimmäisillä kerroilla terapeutti kielsi minua puhumasta muille terapiasta. Seuraavat kerrat hän valitti, että olen niin masentenut ettei tämä terapia toimi, ja tarvitisin kriisiterapiaa (kertomatta kuitenkaan että mihin ihmeessä minun olisi pitänyt mennä ja mihin ottaa yhteyttä). Muisti kertoa aina, että meillä on eri rytmi ja tästä ei tule mitään ja tämä on niin vaikeaa. Huom. Terapeutilla on vastuu lopettaa terapia, jos ei halua hoitaa potilasta. Eli samaan aikaan kun yritin käsitellä traumojani, yritin kaikin mahdollisin keinoin löytää yhteyden. Olin jopa lukenut yhden artikkelin narsisistisesta kommunikaatio-ongelmasta ja samaistuin vuosien lyttäämisen jälkeen tähän kirjoitukseen. Kerroin, kuinka minulla on vaikeaa näiden kommunikaatio-ongelmien vuoksi, terapeutti oli hiljaa ja tuijotti minua voitonriemuisesti. Ilmeisesti olin myöntänyt hänelle jotain mitä hän yritti ja painosti minua koko ajan sanomaan. Mutta näin ollen otin kirjaimmellisesti vastuun ammattilaisen omista ongelmista.

Onneksi löysin lekurin, joka kysyi että onko terapeutti hyvä. En edes sanonut, että terapeutti olisi huono tai että näen painajaisia neljä viisi päivää ennen terapiaan menoa. Lekuri näytti sivun ja sanoi, että katso täältä itsellesi hyvä ratkaisukeskeinen tai kognitiivinen terapeutti. Olen kiittänyt häntä aidosti. Ilman ko. lekuria ja nykyistä terapeuttiani olisin menettänyt lapseni huoltajuuden. Toisaalta tämä psykodyynaminen terapeutti kehoitti minua jättämään lapseni lapsen isälle ja lähtemään kodista ilman lastani.. Joten ehkä tämä terapeutti oli sitä mieltä, että lapsi kuuluu isälle.

Psykodynaamisesta terapiasta (lähde: Wikipedia):
"Psykoanalyysissa oletetaan, että neuroosit johtuvat varhaisen vuorovaikutuksen häiriöistä, traumoista, ristiriitaisista vieteistä ja toiveista, sekä torjutuista (esim. lapsuuden)kokemuksista. Hoidossa pyritään saattamaan potilaan torjumat kokemukset, toiveet ja halut tietoisiksi, jotta hän voisi hyväksyä ne ja oppia elämään niiden kanssa. Synnynnäisiin neurologisiin häiriöihin psykoanalyysilla ei sen sijaan pyritäkään vaikuttamaan, koska hoidon vaikutukset perustuvat siihen, että potilas ja psykoanalyytikko voivat liittoutua ja yhdessä tutkia sellaista psyyken osaa, joka on torjuttu tietoisuudesta varhaisten vuorovaikutushäiriöiden takia. Freud ei pitänyt mahdollisena hoitaa psykoanalyyttisesti psykoottisia ihmisiä, koska hän oletti heidän olevan kyvyttömiä muodostamaan analyytikkoonsa transferenssisuhdetta. Myöhemmin on psykoanalyysia käytetty myös psykoottisten potilaiden hoidossa."

Eli voisin tulkita "Psykoanalyysissa oletetaan, että neuroosit johtuvat traumoista ja ristiriitaisista vieteistä". Hoidoksi annetaan:"Hoidossa saattamaan potilaan torjumat kokemukset tietoisiksi, jotta hän voisi hyväksyä ne ja oppia elämään niiden kanssa".
Eli jos olet traumaattinen ja kokenut ristiriitaisia viestejä, hoidossa sinulle annetaan ristiriitaisia viestejä ja tuodaan traumojen äärelle. Kun olet neuroosin partaalla - voit pohtia näitä tunteita terapeuttisi kanssa ja parantua? Kukin voi sitten itse pohtia, kestääkö traumojen ja ristiriitaisuuksien keskellä - silloin kun kaipaisi jotain, johon luottaa - niitä samoja asioita jotka aiheuttavat traumoja ja ristiriitaisuuksia. Eli jos olet kokenut väkivaltaa - annetaanko sinulle sitten hoidoksi väkivaltaa, jotta voit ymmärtää olevasi väkivaltatilanteessa ja näin käsitellä väkivaltatilannetta "turvallisessa ympäristössä?"

No ehkä vähän kärjistin, mutta kuten jossain on todettu. Psykodynaaminen voi toimia, jos olet kovin sanavalmis ja pystyt sanoittamaan kaiken ettei terapeutille pääse syntymään vääriä tulkintoja ja sitä kautta saada väärinkäsityksiä.

Olen itse käynyt aikanaan kognitiivisessa, analyyttisesti suuntautuneessa psykoterapiassa (3 krt viikossa kolmen vuoden ajan).

Wikipedian mukaan kognitiivinen psykoterapia tutkii hyvinvointia rajoittavia, epätarkoituksenmukaisia ajatustapoja ja niiden yhteyksiä ongelmallisiin kokemuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin. Kognitiivisessa psykoterapiassa tunnistetaan vallitsevia ajattelutottumuksia, kehitetään ongelmanratkaisutaitoja ja etsitään terveempiä ajatuksia itsetuntoa ja elämänhalua syövien ajatusten tilalle.

Näin koin omassakin terapiassa. Analyyttinen suuntaus ilmeni siten, että keskeiseksi tekijäksi muutokseen oli vastuutettu minun oma ajatteluni. En siis ollut missään vaiheessa mitenkään terapeuttini armoilla, vaan hän jatkuvasti kannusti ajattelemaan itse sitä "ongelmaa", mikä minulla oli ja oliko ylipäätään sitä olemassa. Paransin siis itse itseäni. Tämä oli toki jossakin alkuvaiheessa hyvinkin raskasta, mutta terapian edetessä ajatuskulkuni parantuivat ja oloni keveni.

En tunne psykoanalyyttisetä terapiaa, joten en voi sitä suoraan arvostella. Mutta jos joku kertoo käyneensä 25 v psykoterapiassa eikä ole saanut siitä apua, niin varmuudella voi sanoa tuhlanneensa aikaansa.

Terapiassa pitää potilaan ja terapeutin asettaa tavoite, jota kohti pyritään. Mitään täsmällistä aikamäärettä ei kannattane asettaa, milloin tavoite on saavutettava, mutta joka tapauksessa tavoitetta kohti on oltava edistymistä, muuten terapiassa käyminen on turhaa.

Terapiani päättyessä en itse ollut vielä saavuttanut kaikkia tavoitteita, mutta Kelan tuen lakattua en toisaalta kokenut tarvitsevani terapiaa enää samassa määrin kuin aloittaessani. Niinpä päätin lopettaa terapian. Terapeuttisesta kokemuksestani on ollut hyötyä useita vuosia sen päättymise jälkeenkin, koska opin sen aikana käsittelemään itse ongelmiani rakentavalla tavalla. Voiko olla enää parempaa lopputulosta?

Psykodynaamisessa terapiassa "ongelma" asetetaan terapoitavan ja terapeutin väliin. Eli kyseessä on Transferenssi (lat. transferre 'viedä yli') eli tunteensiirto tarkoittaa tunteen tiedostumatonta uudelleenkohdistumista toiseen yksilöön. Vastatransferenssi tarkoittaa puolestaan terapeutin omien tunteiden kohdistumista potilaaseen. Siinä missä transferenssi saa kehittyä hoitosuhteessa, jotta sitä voidaan hyödyntää, on analyytikon tunnistettava ja hallittava oma transferenssinsa, jottei kohtelisi potilasta jonakuna muuna. Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Transferenssi

Mitkä sitten ovat terapeutin keinot saada tämän ongelma terapeutoitavan ja terapeutin väliin? Hyvä kysymys. Mutta jos ongelmat ovat pelot, ahditus ja elämäntilanteesta tai jopa kumppanista johtuva pahoinvointi siirtyvät hoitosuhteeseen, niin vaaditaan kyllä terapeutilta aika paljon, jotta hän saa purettua turvallisessa suhteessa nämä pelot. Pahimmillaan tämänkaltainen psykodynaaminen vie noidankehään, jossa terapeutti ei kuitenkaan ota vastuuta asiasta, kun potilas on siirtänyt pelot ja kauhut hoitosuhteeseen. Terapeutti voi tällöin alkaa jopa syyllistämään asiakasta (kyllä - potilas on asiakas, ei vain sairas tyyppi, jolla ei ole merkitystä).

Asiakkaan antaessa "tuntuu pahalta ja tämä terapia on perseestä" palautetta, terapeutti lähtee hoitamaan "syyttelee muita ongelmistaan - ongelmaa", koska ei kykene näkemään omaa toimintaansa lisääntyneessä ahdistuksessa. Terapeutti voi myös alistaa potilaan, koska alistettu potilas on terapeutille helpompi tapaus. Silloin terapeutin mielestä hoito on onnistunut "ei syylliustä enään muita niin paljon omista ongelmistaan". Jos havaitsee tämänkaltaista asetelmaa hoitosuhteessa, ei kannata edes yrittää jatkaa terapeutin kanssa - normaalin ihmisen tavoin ratkaista ongelmaa keskustelemalla, koska terapeutin asettaessa tämä ongelma terapeutoitavan ja terapeutin väliin hoidon tarpeeksi, kaivellaan ja kaivellaan ihmisestä jopa painostaen ne asiat esille, joita terapeutti haluaa kuulla ja hoitaa.

Toisaalta tilanne, jossa pelot ovat siirtyneet hoidettavan ja hoitajan väliin, voi hoidettava haluta lakaista ne maan alle, koska ei ole vielä valmis niiden käsittelyyn. Psykodyynamisessa kyse on kuitenkin hoitomuodosta ja psykoterapeutti voi käyttää aina vain voimakkaampia keinoja, jotta saa potilaan tunnistamaan pelot ja tuomaan ne esille. Loppuen lopuksi potilaan mieli voi hajota tai hän voi sairastua vielä pahemmin, koska pelkojen provoisointi tai kasvattaminen ei välttämättä poista niitä. Se että potilas vaikuttaa piilottavan ne, ei tarkoita sitä että potilas ei välttämättä tunnistaisi kyseisiä tunteita. Potilas ei ole valmis vain kohtaamaan niitä ja tämänkaltaisten asioiden kaivelu ja tuominen "läpinäkyväksi" hoitosuhteessa, vain sairastuttaa asiakkaan pahemmmin.

Kun potilaan tila huonenee terapiassa, ei terapeutti välttämättä sitä huomaa tai ei halua huomata potilaan myötäilessä terapeuttia. Tällöin terapeutti on iloinen j avoi todeta esim. huomaan että olet jo paljon parempi. Näin terapeutti kirjaa tietojärjestelmään potilaan olotilan parantuneen, vaikka kysymys voikin olla täysin alisteisesta tilanteesta. Tai sitten terapeutti voi tuumata, että potilaan kokemuksien ja mielen ollessa todella haastavassa tilanteessa, potilaan olevan vaikkapa persoonallisuushäiriöinen, tila voi korostua silloin, kun potilas yrittää epätoivoisesti selittää asioita, terapeutin lytätessä mielipiteitä tai yrittäessään saada potilaan "ajattelemaan toisin". Tähän voidaan käyttää myös mykkyyttä, joka on yksi erittäin voimakas manipulaation keino. Psykodynaamisessa terapiassa asia on kuitenkin käännetty positiviiseksi "terapeutti ei ota kantaa vaan antaa potilaan itse".. toisaalta, mykkyys ja reagoimattomuuskin ovat juuri niitä keinoja, joilla vastapuolta ohjataan tekemään milloin mitäkin.

Jos terapeutti on vaikkapa kriisitilanteessa olevaan potilaan luokitellut persoonallisuushäiriöiseksi, voi terapeutti pahentaa olotilaa, koska hänen omat tunteensa potilasta kohtaan ovat negatiiviset. Moni terapiasuuntaus tuumaa, että persoonallisuushäiriöisten parantumisen ehdoton edelletys on "mielen murtaminen". Kuinka moni potilas, onkin kokenut tämän "mielen murtamisen", jossa hyväksyntää hakeva potilas viedään ja saadaan näkemään vian olevan vain itsessään.. Tämä on hyvin tavallista tilanteissa, joissa kyse on vaikka parisuhdeterapiasta, jossa toinen osapuoli on hysteerinen, sekava ja yleensä se - oikeasti aggressivinen puoli on täysin hillitty - se joka pystyy selittämään mustankin valkoiseksi.

Terapeutti voi epäonnistuessaan jopa yrittää varmistaa että terapeutoiva joutuu vaikka vuodeosastolle, koska terapeutoitava oli liian masentunut terapiaan. Terapeutissahan ei ollut missään vaihessa mitään vikaa, potilas oli sairas ja liian sairas parantuakseen ja terapeutti terve.

Terapia on aina manipulaatiota ja valtasuhdeasetelma. Psykodynaamisessa korostuu valtasuhteiden asetelma, kuten joku täällä aikaisemmin totesi.

Potilas, joka sallii analyytikon (niin rajoittamattomasti kuin mahdollista) jäljittää ajatustensa syntyä, tuo esiin yksilöllisesti muotoutuneen versionsa mielen yleisistä työskentelyperiaatteista – esim. yllykkeistä ja toiveista, jotka synnyttävät pelkoja, pelot taas nostavat esiin puolustusmekanismeja yllykkeitä ja toiveita vastaan...

Eli voisin ymmärtää että tarkoitus on jatkuvasti tuoda ja tuoda esille pelkoja tms, joita terapeutti sitten käyttää nostaakseen esille puolustusmekanismeja. https://www.ipa.world/IPA/IPA_Docs/Finnish About Psychoanalysis.pdf

Jos olet kyvytön lopettamaan terapian, sinulla ei ole toimivia puolustusmekanismeja päästääksi eroon pahalta tuntuvasta terapiasta.

Terapian PITÄÄ tuntua hyvälle jo parin kerran jälkeen, jos se ei tunnu siltä niin vaihda. Aidosti sinusta kiinnostunut terapeutti on kiinnostunut sinun voinnistasi ja toiveistasi ja päästää sinut menemään, koska se lisää sinun hyvinvointiasi. Jos omat keinosi ovat riittämättömät, soita kelaan ja kysy miten saat vaihtaa terapeuttia. Sitten vain sanot, että haluat kokeilla toista. Terapeutti voi yrittää pistää kampoihin, toista vain kylmän viileästi en koe tästä hyötyä ja haluan kokeilla toista vaihtoehtoa.

"Analysoimalla järjestelmällisesti potilaan puolustusmekanismeja psykoanalyysi pyrkii vahvistamaan minää lisätäkseen impulssikontrollia, konfliktin ratkaisua ja kykyä sietää turhautumista ja epämieluista affektia" Eli psykonalyysissä terapeutoiva voidaan tämän mukaan viedä jopa jatkuvasti puolustusmekanismien partaalle ihan vain terapeutin päästäkseen analysoimaan tilannetta.

Näin kuvitellaan, että terapeutti voisi vahvistaa minää lisäätäkseen impulssikontrollia, konfliktin ratkaisua ja kykyä sietää turhautumisia. Upeaa, varsinkin jos ihminen on traumattisessa ja neurottisessa tilassa, jossa kyky sietää turhautumista tai konflikteja on ihmisen omaa normaaliaolotilaa heikompi.


Lähde:
https://www.ipa.world/IPA/IPA_Docs/Finnish About Psychoanalysis.pdf

Terapian oikea tavoite on

"Näin kuvitellaan, että terapeutti voisi vahvistaa minää lisäätäkseen impulssikontrollia, konfliktin ratkaisua ja kykyä sietää turhautumisia. Upeaa, varsinkin jos ihminen on traumattisessa ja neurottisessa tilassa, jossa kyky sietää turhautumista tai konflikteja on ihmisen omaa normaaliaolotilaa heikompi. "

Tämän mekansimi on sellainen, että ihminen vain alistuu eikä jaksa enään pitää puoliaan. Eikä enään triggeröidy. Tämmöisen toiminnan lopputulos on vain niin syvälle taotut ahdistuksen, alistumisen ja pahan olon tunteet, jossa normaali viha ja puolensapitämisen kyky kuolee. Terapeutti sitten riemuitsee kun potilas on täysin lamaantunut, eikä enään tunne mitään tunteita.

Menossa psykoanalyyttiselle tutustumiskäynnille. Psykiatri kyllä suositteli kognitiivistä ensimmäisellä tapaamisellamme. Itse ajattelen toisin. Mielestäni kognitiivinen sopii paremmin ihmiselle, joka on huonosti perillä itsestään, ja omaa ehkä näitä "ihan selviä" ajatussolmuja. Minä taas olen lukenut hyllymetreittäin psygologiaa ja muutakin kirjallisuutta, ja psyyken ongelmia on ollut jo 30 v. Siksi haluaisin syventyä rikkinäiseen persoonaani paremmin. Työkaveri on ollut vuosia kognitiivisella, ja edelleen tarvitsee keskusteluapua, eli ei kognitiivinenkaan mikään ihmekonsti ole, vaikka sitä parhaimpana mainostetaan. Uskon että kemioiden natsaaminen terapeutin kanssa on se tärkein juttu, suuntauksesta riippumatta.

Suosittelen Pekka Santtilan kirjaa "Oikeuspsykologia". Siinä todetaan mm. ero oikeuspsykologin ja tavallisen psykoterapeutin ero ja tiedon kvalifikaatioerot. Elisabeth Loftuksen muistitutkimuksia. Julia Korkmannin tutkimuksia ja väitöskirja.

Tuli aloittajan kirjoituksesta mieleen, että minuakin syyllistettiin tosi paljon psykoanalyyttisessa terapiassa. Yritin kertoa traumaattisista kokemuksista, ja terapeutin vastaus oli, että kaikki on minun oma vika. Voin kertoa, että melkoinen tappomasennus siitä seurasi. Kunnes lakkasin uskomasta terapeutin juttuja, ja aloin voimaan paremmin. Hieman ironista.

Niimpä. Terapeutti muussaa, lyttää ja mitätöi, jotta oppisit pitämään puolesi. Tai masentuisit ja kokisit psykoottisen parannuksen, jos olet narsisti.

Sinut viedään psykoosin partaalle ja annetaan sinulle terveempi käsiyys itsestäsi. Sinut tehdään syylliseksi, ahdistuneeksi, masentuneeksi ja sitten sinun pitäisi käsitellä näitä tunteita terapeutin kanssa, jotta syyllisyydestä voidaan parantua.

Sairasta, ensin sinun pitää sairastua jotta voit parantua.

Olen lopettanut ratkaisukeskeisen terapian, koska terapeutin runsas osallistuminen, neuvot, kehut ja tehtävät tuntuivat lähinnä häiritseviltä. Ihan kuin hän olisi yrittänyt ratkaista kaikki ongelmani, vaikka niiden ratkaisu lepää yksin minun harteillani. En kaipaa lohtua, johdattelua ja päähän taputtelua vaan yksinkertaisesti tilaa sukeltaa oman pääni ja elämäni sisälle ja löytää itse ratkaisut ja oivallukset. Ehkä kokeilen seuraavaksi psykoanalyyttista terapiaa. Teille, jotka koette jäävänne jostain paitsi hiljaisen terapeutin pakeilla, haluan sanoa, että tässä maassa todellakin on erittäin myötätuntoisia ja osallistuvia terapeutteja. Etsikää niin löydätte.

25 v+ psykodynaamista terapiaa kunnes tuli korona ja pystyin pääsemään irti hyvällä (teko)syyllä manipuloinnista. Järkyttävää ajan ja rahan hukkaa. Ja minä olin aina TIEDOSTAMATTOMASTI paha, syyllinen, menetetty etc. Ja joka kerta vietiin hädän ja ahdistuksen partaalle provosoimalla ja sitten jätettiin täysin yksin hysteerisenä pelosta. Nyt, jälkeenpäin en ymmärrä miten selvisin hengissä terapiassa. Vaikea antaa myös itselleni anteeksi etten lopettanut kun sisimmässäni että ääneenkin terapeutille sanottuna tunsin, että eihän tämä voi olla hyväksi kenellekään.

Terapian jälkeen olin siis traumatisoitunut kaiken entisen paskan päälle itse terapiasta, joka aiheutti täydellistä tuhoa. Lopulta oli pakko vielä hakea apua. Tällä kertaa kognitiivista. Ja se pelasti elämäni. Kertaakaan ei jätetty yksin, oltu ylemmyydentuntoisen tietäväisiä jostain v**n tiedostamattomani vaan mietittiin yhdessä mistä voisi olla kyse, mikä voisi auttaa, miten aivot ylipäätään toimivat. Vielä nytkin itken onnesta että sain kokea aitoa auttamista, ymmärrystä. Ja kehoitan jokaista miettimään pitkään ennen kuin menee mihinkään psykoanalyyttista tai psykodynaamista viittaavaankaan. Persoona ratkaisee, kemiat myös, mutta kyllä se teoriapohja siellä taustalla on näissä suuntauksissa pelottava.

Voipi koitua vaikka oikeusjutuksi jos sattuu kohdalle oikein "täydellinen" terapeutti .

Olen käynyt nyt kohta vuoden psykodynaamisessa, ja ristiriitaisia tuntemuksia itselläni vähän on.

Kuten täällä onkin sanottu, kognitiiviset ja ratkaisukeskeiset voivat tosiaan sopia paremmin ihmiselle, joka ei ole tottunut analysoimaan omaa käytöstään, menneisyyttään ja ajatuksiaan. Tämä on minun käsitykseni, ja terapeuttia etsiessäni pari kognitiivista terapeuttia mainostikin kovasti hoitavansa keskimäärin 36 erilaista ongelmaa mielellään ja antoivat tutustumiskäynneillä kovasti neuvoja, keskeyttivät ja puhuivat kotiläksyjen määrästä ja siitä, että asetetaan nyt kolme tavoitetta ja niihin sitten keskitytään. Joillekin tällaiset selkeät raamit varmaan ovat tarpeen ja mukavat, mutta itse koin sen hieman liian annetuksi, ei jäänyt kauheasti sellainen olo, että olisi tilaa käsitellä ihan niitä asioita mitä haluan ja päätyä omiin, itselle sopiviin ratkaisuihin. Helpompaa, kenties, kun ei itse tarvitse välttämättä kovasti miettiä, mikä ongelma on, kun terapeutti paukauttaa heti, että no sinähän olet selvästi X ja nyt tehdään harjoite X:n lieventämiseksi. Toki kärjistän, hyvä terapeutti ei vedä näin överiksi missään suuntauksessa.

Mutta, mutta. Psykodynaaminen terapia (ei siis suoranaisen psykoanalyyttinen) on kyllä raskasta, koska joutuu itse kannattelemaan sitä prosessia varsin paljon. Tykkään siitä, että saan itse höpistä ja analysoida ja tuoda aiheeksi aivan mitä tahdon, velloa samoissa asioissa tai siirtyä juosten seuraavaan, mutta terapeutti osallistuu niin vähän, että tuntuuhan se välillä itsepuhelulta. Hän on empaattinen kyllä ja komppailee ja sanallistaa sanomaani aina väliin kyllä, mutta helposti tulee olo, että on itse tavallaan ainoana vastuussa (ja toki onkin siis, heh).

Terapiakäynnit voivat tämän monologimaisuuden vuoksi tuntua välillä hieman ahdistaviltakin ennen sinne menemistä, koska tietää, että pitää tarinoida JOTAIN nyt seuraavan tunnin ajan taas oma-aloitteisesti, mutta kun se pälpätys alkaa, tunne menee kyllä ohi. Ja olen tässä ajassa kyllä huomannut masennusoireiden vähenevän ja kuristavan ahdistavuuden hälvenevän, mitä lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden traumoihin tulee - se kuunteleva korva ja myötätuntoinen katse tekee kyllä enemmän kuin miltä se saattaa aluksi tuntua.

Eli hidasta on ja raskastakin, mutta toisaalta on tunne, että MINÄ tässä tosiaan löydän oikeita uusia reittejä onneen, eikä niitä syötetä minulle valmiina ja sanota heippa hei. Kiinnittäisin siis huomiota tässäkin ja itsekin nimenomaan siihen oikeanlaiseen kemiaan terapeutin kanssa ja koittaisin löytää tyypin, joka on yhtä aktiivinen keskustelussa kuin itselle on mukavaa, joka on empattinen ja osaa sanallistaa asioita.