ihmeellinen tanssi?

hämmentävän hyvin, sanoisin että minua paremmin olet pukenut sanoiksi mitä tarkoitin tai ainakin osan siitä, todella.

Tulkitsen runosi väkevänherkäksi ja koskettavaksi kuvaksi ihmisen halusta varjella sisimpänsä salaiset herkät alueet toisen silmiltä, olla vahva ja hallita elämänsä kuviot, ja samanaikaisesti halusta uskaltautua avoimuuteen, paljastetuksi toisen silmille, suostua olemaan tarvitseva ja jopa avuton. Näiden kahden tavallaan ääripään väliin muodostuu ihmisen elämässä, ainakin parisuhteessa mielenkiintoinen jännite.

Se millä itsemme suojaamme toisen katseelta, koska pelkäämme olla heikkoja, avuttomia hänen edessään, rakentaa välillemme muurin. Kun kohtaamme toisen vain rakentuneista, turvallisista malleistamme käsin, huomaamme jossain vaiheessa, että ihmissuhde (pinnallisista ja kenties voimakkaistakin tunteista huolimatta) on ontto: se on kahden roolin, ei aidon ihmisen kohtaamista.

Kuinka oppia olemaan samalla kertaa avoin, toiselle antautuva, haavoittuva ja tarvitseva ja kuitenkin oma persoonansa, jolla on toisesta riippumaton itseytensä, yksilöllinen reviirinsä?
Oman itsensä ja elämän realiteettien kohtaaminen merkitsee monimuotoista kasvukipua, henkilökohtaisen vastuun ottamista tunteistaan ja reaktioistaan, mutta jos siihen ei suostu - yleensä jompi kumpi ääripäistä muuntuu sielun vankilaksi: sairaalloinen vahvuus, jolloin ihminen ei myönnä heikkouttaan - tai toiseen tarrautuminen niin että oma identiteetti on hänestä riippuvainen. Neuroottinen kiinnitarrautuminen ilmenee sitten mm. mustasukkaisuutena, harhaluuloina, kontrollointina. Mahdollisesti kumpikin ääripää synnyttää, pitää yllä ja ruokkii läheisriippuvuutta.

Tässä nyt yritin hivenen kuvailla tuntemuksia ja kysymyksiä mitä voimakas runosi synnytti.

Runoni päättyy henkilöidensä emotionaaliseen kohtaamiseen, keskinäiseen hyväksyntään ja luottamukseen tai, vaihtoehtoisesti, kertojaminän eli runon puhujahenkilön unelmaan tuollaisesta kohtaamisesta eli mitä elämä voisi olla, jos "vammamme eivät sitoisi meitä epäluuloisuuteen, vaan olisivat hyväksymisen armossa tulleet sillaksi, jota käyden epäluulot, mustasukkaisuudet ja kyynisyydet kohdattaisiin ja käsiteltäisiin". Lukija saa vapaasti tulkita onko runo kahden henkilön keskustelua vai yksinäisen, mahdollisesti fiktiivisen henkilön kuvitelma kahdesta, ehkä hänestä itsestään ja toisesta, heidän kohtaamisestaan: ihmeellisestä tanssista? Nyt se jää avoimeksi. Mielestäni kumpikin vaihtoehto on runossa läsnä.

Sama kaipaus välittyy sinun runostasi mutta paljon selkeämpänä kuvana...
Sumun läpi haparoiva lähestyminen, pyyntö: tule ja leikkaa rikki tämä sumu, suojamuuriksi rakentamani rooli, tule ja leikkaa sittenkin vaikka se tekisi kipeää ja sattuisi joutua alastomaksi, havaita keinotekoisuutensa ja joutua kohtaamaan ja käsittelemään menneisyytensä kipu? Tule ja satuta sieluni maailmaa rehellisyydelläsi, rehellisyydellä ja hellyydellä - että voisin jälleen olla ihminen, tunteva ihminen.

Sellaista se on.

JOS VAIN USKALLAMME olla avoimet uskon että jokainen kohtaaminen, olkoon lähimmäisemme rehellinen ja hellä tai sitten ei, avautuu mahdollisuudeksi oman itsen kohtaamiseen, löytämiseen ja kasvuun. Merkittävintä ei siis sittenkään ole millainen hän on ja onko hän minua kohtaan rehellinen vai petollinen, tietysti se on tärkeää mutta vielä tärkeämpää, pohjimmiltaam merkittävintä on oma asennoituminen elämään, niin myötä- kuin vastoinkäymisiin. Parhaassa tapauksessa jokainen kohtaaminen on silta yhteiseen kokemiseen, yhteisymmärrykseen mikä on läheisyyttä ja sydänten oivallusta, mutta vaikka se ei toteutuisikaan kohtaaminen voi olla ja on silta, silta omiin aidoimpiin tunteisiin, siihen mitä olen: miksi minusta tuntuu tältä ja mitä aioin tunteideni kanssa tehdä?

Kiitos väkevästä kuvasta.

Hups, taitaa putkahtaa runo tähän loppuun...

---

Elämässä on paljon kysymyksiä,
monimutkaisia ja vaikeita.
Olin hiljaa kysymysteni kanssa.

Ja elämä itsessään avautui vastaukseksi.

Linda... Olemmehan jo oppineet että ystävyyteen kuuluu lupa omien aikataulujensa, tunteidensa ja tilanteidensa mukaan olla myös vaiti? Ja että sitten kun puhuu saa käyttää omia sanoja pelkäämättä että joutuu toisen tai jonkun muun silmissä naurunalaiseksi tai muuten väärinymmärretyksi.

Halauksin

parta

tanssi on minunkin mielestäni erittäin koskettava. Kaunis.

Jotkut runoni on syntyneet valokuvan pohjalta mutta tämä syntyi ikäänkuin kuvitukseksi tanssiin.

Törmäsin tanssiin edellisenä päivänä netissä ja se liikutti minua, ei niinkään tanssijoiden vammaisuuden vuoksi vaan jotenkin siinä, kahden henkilön yksilöllisissä liikeradoissa mitkä yhtyy ja sekoittuu toisiinsa muodostaen yhden harmonisen liikkeen, on jotakin syvällistä avoimen rakkauden, keskinäisen, turvallisen sitoutumisen ja elämännälän kauneutta.

Tietysti henkilöiden vammaisuus eli vajavaisuus sitten kuuluu siihen... Minulle se on osa rakkauden kauneutta, että juuri hävettävä ja kiusallinen mikä on näkyvillä tai ehkä sieluun haudattu kipeä kokemus ja salainen syyllisyyskin, kun se uskalletaan avata toisen silmille, voi muodostua ihmeelliseksi välikappaleeksi syvään yhteisyyteen, jolloin se ei enää ole erottava tekijä vaan osa elämää ja jopa silta syvempään ymmärtämiseen.

Välittömästi kun olin katsonut tanssin mieleeni tuli kirjoittaa runo tästä ajatuksesta ja ajattelin että nimeksi tulisi silta, mutta kun en yleensä etukäteen tiedä millaiseksi runoni muodostuu niin tämäkin seuraavana päivänä kun sen kirjoitin lähti muotoutumaan erilaiseksi kuin olin ajatellut, tavallaan kasvoi puitteistaan ulos eikä enää niin hyvin kuvaa tanssin herättämää tunnetilaa.

Joka tapauksessa se syntyi tuon tanssin pohjalta.

Kokemus ei ollut pelkästään myönteinen. Jossain kohtaa yleisön osoittaessa suosiota tuli vähän sellaisen sirkusfiilis. Meinasi nousta vastenmielisiäkin tuntoja, että onko tämä nyt jonkinlainen friikkiesitys, että katsokaa, kuinka taitavia temppuja yksijalkainen mies esittää. Vastenmielisyys jäi sitten vain pieneksi sivujuonteeksi taka-alalle.

Kaiken kaikkiaan hienosti toteutettu koreografia herätti monenlaisia tärkeitä ajatuksia jotka kaikki ei olleet yhdensuuntaisia ja ehkä tuo friikkisirkuksen pohtiminen on osa sitä kokonaisuutta mikä kuuluu elämän moninaisuuteen.

hullaannuttavasta runosta.

Sinun ja Icanin palauterunot on mestarillisia esimerkkejä että samaa aihekokonaisuutta voi lähestyä erilaisista näkökulmista ja aivan erilaisilla tyyleillä jotka kumpikin tavoittavat asian ytimen ja täydentävät toisiaan.

Minulle lukijana tämä on nautinnollinen aivan eri tavalla kuin Icanin runo, ei ehkä välttämättä yhtä herkkä ja koskettava mutta vähintään yhtä puhutteleva ja en kyllä osaisi asettaa näitä paremmuusjärjestykseen, onneksi ei ole tarviskaan. Tämä on oma kokonaisuutensa, ja todellakin valtavan hieno. Siis pidän tästä.

Monestakin syystä.

Jos nyt en ryhdy tarkemmin erittelemään, mutta heitän sellaisia sanoja ja sanapareja kuin herkkä ja groteski, kaunis ja banaali, vakava ja hersyvän humoristinen. Näitä kaikkia vuorotellen ja yhtä aikaa löytyy runostasi. Groteskin läpi kuuluu herkkyys, riipaisevan koskettava halu olla hyväksytty sellaisena kuin on, ja naiivit elementit kantavat vakavuutta. Runon lopetuksessa vähän naurettavalta tuntuva "karvaisemman naisen matkaan" edustaa minulle loistavaa symbolia ja tekee hiuksettomuudesta vertauskuvan kaikelle missä ihminen kokee jäävänsä toiselle sijalle jonkun muun tullessa kauniimmaksi, rakkaammaksi, ihailtavammaksi kuin itse.
Runon lopetus

Lähdit uuden, nuoremman, kauniimman, rikkaamman,
karvaisemman naisen matkaan.

Olen niin yksin.

sopii kokonaisuuteen ja tyyliin kuin nakutettu. Alamittaisuuden kipu on kateellisuutta parempien, siis karvaisempien naisten rinnalla. Se tekee runosta täydellisen kuvaelman. Ja viimeinen lause sisältää ihmisenkokoisen tuskan maailman.

Jaa... hm... tulipas taas seliteltyä. Mutta näin minä sen koin.

Kiitos KuunKeiju.

Nyt laitan koneen kiinni ja menen olohuoneeseen seurustelemaan yökylään tulleen ystävän kanssa.