Olen 35-vuotias nainen ja olen koko ikäni kärsinyt äitini mielivallasta. Nyt vihdoin, noin kymmenen vuoden asian työstämisen jälkeen tajusin hakea selityksiä narsismista.
Lapsuuteni oli jatkuvaa mielialojen heilahtelua äidin puolelta. Koskaan ei voinut luottaa siihen, että joku lupaus on vielä tunnin päästä voimassa. Äiti raivosi, kiukutteli, kiristi ja uhkaili. Kaikki oli yhtä sotaa ja taistelua. Kauniisti katettua jouluillallista edelsi monen päivän helvetti ja riitely. Koko perhe pyöri hänen oikkujensa ympärillä. Olen itse voinut erittäin huonosti 20-vuotiaasta saakka. Ehkä silloin tuli joku murros, kun muutin kotoa pois mutta asiat eivät kuitenkaan jääneet sinne lapsuudenkotiin.
Äitini ei pysty mielestäni minkäänlaiseen empatiaan, myötätuntoon eikä hellyyteen (paitsi kissaa kohtaan). Vaikka joku ilmoittaa sairastavansa syöpää tai joku läheinen on kuollut, äiti alkaa kertomaan omia kokemuksiaan - mitätöiden todella rumasti toisen tunteet ja kokemuksen. Olen hävennyt tätä koko elämäni ja yrittänyt kömpelösti paikkailla hänen tylyyttään. Olen kaikissa tilanteissa hermostuneena istunut ja pelännyt, milloin taas tulee joku sammakko suusta.
Jos asiasta on uskaltanut mainita, äiti raivostuu, alkaa itkemään, että miksi häntä syytetään jne..
Parhaimmillaan äiti uhkailee itsemurhalla, jos hänelle uskaltaa joku jotain sanoa. Lapset sai hyvin pidettyä kurissa, kun uhkasi tappaa itsensä, "kun olet tuollainen".
Äiti on syyttänyt minua siitä, että olen vastustanut ja kieroillut häntä vastaan aivan pienestä pitäen. Yleensä syytökseen liittyy aina myös se, että olen kieroillut isän tai jonkun muun sukulaisen kanssa.
Tunteiden mitätöimisen lisäksi hän on arvostellut julmasti ulkonäköäni, huomautellut milloin lihomisesta, vaatteista, hiuksista. Ilkeimmät kommentit jätän tähän kirjoittamatta. Ja jos jälleen uskaltaa sanoa, että "eikö tuo nyt ollut vähän rumasti sanottu", hän nauraa että leikkiähän se vaan, mitä sinä otat aina niin pienistä nokkiisi? Jälleen ongelma on minussa ja minun herkässä mielessäni.. ei hänessä. Perään hän vielä lisää tämän tutun "aina minua syytetään".
Omassa elämässäni olen kontrollifriikki, parisuhteita kartteleva, ulkonäköäni vihaava ja täysin uupunut. Olen rajannut kanssakäymiset äidin kanssa aivan minimiin. Säännölliseen minimiin ja pidän kaikki keskustelut pinnallisella tasolla. Tämä onnistuu aina pitkiä aikoja mutta silti oma elämäni ei etene mihinkään. Olen jatkuvasti huolissani hänen sekavasta elämäntyylistään, kroonisesta rahapulasta, alkoholin käytöstä, jatkuvista onnettomuuksista. Jokainen kriisi, mitä hänelle sattuu, pudottaa minut takaisin kuilun pohjalle. Vaikka en olisi missään tekemisissä äidin kanssa, paha olo on läsnä.
Olen hakenut nyt apua itselleni ja toivottavasti sitä myös saan. Pelkään, etten koskaan kykene parisuhteeseen, jossa tuntisin itseni kelpaavaksi ja uskaltaisin luottaa toiseen ihmiseen. Pelkään, että olen itsekin vaurioitunut henkisesti niin pahasti, että en enää toivu.
Eniten kaipaisin nyt neuvoja siitä, miten tällaisen ihmisen kanssa pitäisi kommunikoida? Pitääkö yrittää sitkeästi kertoa, miltä tuollainen käytös tuntuu? Vai pitääkö antaa mennä ohi vaan? Mitä minun tulisi oivaltaa, jotta saisin elämäni takaisin? Paljon jo ymmärrän mutta silti sama tuttu paha mieli tulee aina takaisin. Masennuksen ja voimattomuuden kanssa on raskasta elää.
Miten narsistisen äidin lapsi toipuu - vaikka ei koskaan olisi missään tekemisissä äidin kanssa enää? Miten pään sisäiset ja sydämeen tulleet vauriot voi korjata?
50 Vastausta
2 855 Lukukertaa
Aioin juuri
kirjoittaa sinulle, että omatekoista diagnoosia tärkeämpää sinulle on auttaa itse itseäsi. On aivan herttasen sama, onko äitisi narsistinen vai ei. Jos sinulla on ongelmia, tulee sinun hoivata itseäsi. Syyttely ja viha ei tuo mitään takaisin.Itse en edes yritä kommunikoida äitini kanssa. On ihan sama mistä hän minua tänä päivänä syyllistää, minä en syyllisty. Olen laatinut itselleni rajat ja tiedän, että äitini tapaaminen saa aikaan "krapulan" - pahan olon siitä, että hän koko ajan ärsyttää minussa kohtaa, jolla ennen hallitsi minua.
Saat elämäsi takaisin, kun luot ne rajat itsellesi. Saat elämäsi takaisin, kun kunnioitat itseäsi. Matka on pitkä, mutta sitä nopeammin ohi, mitä pikemmin lähdet sille.
Minä olen hylännyt henkisellä tasolla äitini. Se oli pakko.
Rajat
Kiitos vastauksesta,olen asettanut niin tiukat rajat, mitä olen pystynyt. Ehkä niissä on vielä varaa kiristää. Rajat auttaa hyvin. Enkä olen enää vuosiin syyttänyt häntä mistään, koska tiedän, että on tehnyt sen, minkä resurseillaan pystyy.
Mutta silti voin huonosti. Sisäinen tunne huonoudesta herää aina tilanteissa, joissa minun pitäisi kelvata ihan ilman työn tuomaa roolia tai muuta rekvisiittaa. Silloin, kun pitäisi olla ja kelvata ihan juuri tällaisena. Äidin ääni ei enää soi päässäni, olen sen vaientanut. Mutta joku vieläkin minussa uskoo, etten kelpaa.
Oletko sinä käynyt terapiassa, vai oletko päässyt tasapainoon omin voimin? Osaatko kertoa jotain konkreettista, mikä voisi minuakin auttaa?
Niin.
Ymmärrän hyvin, mistä puhut.Kun äiti aikoinaan todettiin narsistiksi, kävimme koko perhe terapeutilla. Jonkin kerran käytyäni terapeutti sanoi, että minulla on olosuhteisiin nähden äärimmäisen hyvä itsetunto ja osaan jäsentää hyvin tapahtunutta - en tiedä sitten olisiko noista sulle apua. Itsetuntoa voi kehittää ainakin kognitiivisen terapian kautta. Ikään kuin opetellaan uusi malli ajatella.
Veljeni ei jaksanut, hän teki itsemurhan. Myös isäni masentui syvästi äidin mielivallan alla.
naisen itsetunnon luo isä
Naisen itsetunto on suoraan suhteessa hänen lapsuuden isäkuvaan.Miehen itsetunto on suoraan suhteessa hänen lapsuuden äitikuvaan.
tarkennan vielä sen verran, että kaikki miehet, jotka merkittävästi vaikuttavat lapsen kehitykseen, ovat osa tuota kuvaa -- sedät, ukit, opettajat... se positiivinen, tai negatiivinen, palaute mitä heiltä on tullut, on perusta nuoren itsetunnnon kehitykselle
Loogista?
Itsetunnon osa-alueita
Ainakin itselläni huono äitisuhde on vaikuttanut heikentävästi itsetuntooni, etenkin naiseuden osa-alueisiin. Äidin pilkka ja iva ulkonäköäni kohtaan on ylittänyt sen positiivisen, mitä isältä tai muilta olen saanut. Seksuaalisuuteen liittyvät kommentit varhaisteini-iässä jättivät vuosikausiksi mm. sellaisen käsityksen, että pojat eivät voi minulta mitään muuta haluta, kun seksiä. (Noh ehkä se on tottakin joidenkin 15-vuotiaiden kollien osalta.) Ja jos joku on minusta kiinnostunut, se on vain seksin takia - mitään muuta he eivät kertakaikkiaan voi minulta haluta.Taas jollain toisella osa-alueella isän kannustus on tehnyt todella hyvää itsetunnolleni.
aitisi on välittänyt omaa mieskuvaansa
Vanhemmat voivat välittää oman sielunsa lapselleen .. valitettavasti.Eli äitisi sisäinen mieskuva on se, joka on sinua mitätöinyt. Se että äitisi ei ole saanut sitä miehistä hyväksyntää, positiivista peiliä, joka jokaiselle tytölle lapsena kuuluu, joko äidin välittämänä, tai suoraan isältä on johtanut hänen vammoihin, jotka hän on välittänyt omille lapsilleen... siis teille.
Minulle isä välitti negatiivisen äitikuvan... itsetuntovamma, joka seuraa minua kuin tatuointi. Tosin se oli perusteltua hänen kannaltaan, mutta isä ei voinut mitenkään tietää narsismista ja siihen johtavista ympäristötekijöistä.
Itsetunto
On todella surullista kuulla, miten teidän perheessä kävi. Toisaalta se auttaa minua ymmärtämään, että tässä on kyse todellakin vakavista asioista ja en vain kuvittele omaa pahaa oloani. Kiitos, että kerroit.Itsetunto on niin omituinen asia. Se on vahva työelämässä ja surkea siviilielämässä. Täytyy tosissaan nyt etsiä sopiva terapiasuuntaus. Sitä odotellessa kirjastoon.
On vakava asia
Unohdin kokonaan kertoa, että harrastan itsekasvatusta. Netistä saat varmaan siitä tietoa enemmän.Suosittelen sitä todella lämpimästi sinullekin selviytymiseen. Se on mahtava tunne, kun tutustuu itseensä kaikkine puolineen ja pystyy kehittymään aivan uudelle tasolle, sellaiselle josta ei osannut haaveillakaan.
Sen kautta saattaisit saada apua.
Mello ym.
Joo kiitos, googlasin ja totesin, että olenkin jo tutustunut aiheeseen yllättävän paljon. Jonnekin vaan on vielä unohtunut kaikki viisaus, kun on tilanne päällä. Nyt ei pidä enää antaa unohtua.Kuulostaa kotoisalta tarinalta
Tämä vastaus tulee hieman myöhään; ja tuskin olet enää langan päässä. Toivottavasti olet saanut elämäsi kuntoon. Minut pelasti ylivilkkaus narsistin äidin helmoista. Karkasin kotoani tarpeeksi usein ja mummoni otti minut hoiviin kun huomasi ettei kotona ole kaikki kunnossa. Siitä seurasi riitoja äitini ja mummoni välillä. Äiti halusi pitää minut, ja niin mummokin halusi. Olin aina myrskynsilmässä raukkamaisten aikuisten takia. Äitini mitätöi, vähätteli, arvosteli, haukkui, juonitteli ja vei itsetuntoni lopulta kokonaan. SEn rakentamiseen on mennyt neljännesvuosisata vaihtelevin tuloksin. Terapia auttoi paljon, mutta vielä on osa asioista tekemättä. Järki kyllä tietää miten asioiden pitäisi olla; mutta tunteet laahaavat perässä. Tunnemaailma paranee hitaasti. Takapirut takaraivossa hyppivät ja muistuttelevat aina siitä, miten huono minun kuuluu olla ja etten saa aikaiseksi mitään...se ääni tulee äidiltä. Onneksi tiedostan sen jo nyt!! Oma ääneni sanoo, että kyllä kaikki luonnistuu kun vain jaksaa yrittää, ja on asioita joita ei tarvitsekaan muuttaa. Olemme siinä mielessä kohtalotovereita että ymmärrämme täysin mistä on kyse. Lueppa varsin se kirja narsismista joka kertoo narsistien äitien tyttäristä. Ei tule heti tässä kirjan nimi mieleen, mutta kyllä se löytyy kirjastosta. Oli jonkun amerikkalaisen kirjoittama. Se auttoi ainakin minua ymmärtämään elämän lainalaisuuksia.Karyl McBride
'Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?" Itse luen sitä parhaillaan..hyvä kirja on.Opeta äitiäsi!
Älä pelkää enää, älä ole uhri. Nyt kun tiedät, että on narsismista kysymys, pystynet käsittelemään mennyttä elämääsi ja tekemään muutoksia. Olet siis "viisaampi" kuin äitisi, joka jatkaa alistamista. On varsin oiva ratkaisu, että narsismin uhri ottaa jalat allensa ja ymmärtää olla tavoittamattomissa, mutta ohelle voi yrittää lisäratkaisua. Pidä etäisyyttä ja kerro äidillesi kaikki tuntemuksesi kaikin +-/tuntein ja perustellen, joko puhelimetse tai kirjeitse (ehkä toimivampi vaihtoehto siinä mielessä, ettei äitisi johdattele tunteitasi). Ota valta ja käyttädy fiksusti! Älä mene tunteissasi mukaan äidiltäsi tuleviin ilkeämielisiin loukkauksiin, älä suostu kuuntelemaan niitä, lähde paikalta pois, sulje puhelinluuri, näytä että narsismin valta ei ulotu sinuun. Selvittäkää tämä ongelma ensisijaisesti, äläkä huumaannu hyvistä hetkistä. Sitten kun todella huomaat äitisi tekevän töitä tämän asian parantamiseksi, ole läsnä antamassa omalta osaltasi hyviä hetkiä äitisi seurassa, mutta älä koskaan suostu enää ottamaan vastaan asiattomia ilkeyksiä. Tällä menettelyllä ajan myötä saat rauhaa paikata itsetuntoasi ja ongelmat jakaantuvat "oikeaan osoitteeseen, eli äidillesikin". Jos äitisi päästää "sammakoita" suustaan yleisessä seurassa, älä suojele häntä, kävele vaikka heti pois, opeta häntä, älä ole läsnä ja tukena sammakkomaailmaan. Anna kiukutella ja uhkailla, kerro senverran, että ko. toimintapa ei auta ja että asiasta voidaan keskustella jälkeenpäin ja että haluaisit kuulla aikuisen puhetta. Aikaa saattaa mennä, sekin parempi vaihtoehto yrittäen, kuin äidin ja tyttären kärsimykset, kunnes hautaan kaikki hiljaa haudataan ja sitten vasta oletkin yksin. Molemmat olette kärsineet, äitisi todennäköisesti menneisyydessä, sinä nyt. Ole viisaampi ymmärtämään, käsittelemään asiaa, opettamaan.Siltä osin nuo ohjeet ovat OK että älä reagoin äitisi sanoihin tai tekoihin kuin sen verran kuin on pakko. Älä lähde mukaan hänen kiukutteluuun äläkä usko mielistelyä. Pysy erossa jos mahdollista.
On ilmeisesti pieni mahdollisuus että narsisti "parantuu", mutta se vaatii vuosien terrapian ja kai jonkinlaisen suuren kolauksen narsistin elämässä. Ei narsistin lasta pidä laittaa hommaan joka vaatii vankan ammattiatidon ja riippumattomuuden narsistista. Narsistin lapsella on taakkaa kannettavana enemmän kuin moni heistä jaksaa kantaa joten ehdotus äidin "opettamisesta" kuulostaa lyödyn lyömiseltä. Narsistin lapsi on jo ollut koko elämänsä yksin, yrittäen löytää sitä äidinrakkautta jota hän on suuresti kaivannut mutta jota ei ole olemassakaan. On lapselle parempi että hän luopuu tuosta toivottomasta ajatuksesta ja keskittyy muuhun elämään, löytämään rakkautta muualta, ihmisiltä jotka ovat siihen kykeneviä.
Ja etenkin minusta kuulosti tosi huonolta ajatukselta lähteä omaa äitiään kasvattamaan.
Varmaan kannattaa ensisijaiseksi tavoitteeksi ottaa se oma hyvinvointi, se on about ainut mihin voi vaikuttaa.
Olen 22-vuotias nainen ja äitini on todella narsistinen. Sen tajusin nyt aikuistumisen kynnyksellä.
Lapsuus oli kamalaa. Äiti oli se, joka minua ja siskoani kuritti fyysisesti ja henkisesti, mitä pienemmistäkin asioista. Hän räjähti herkästi, koskaan hänen lupauksensa eivät pitäneet, hän saattoi vaihtaa mieltään tuntia ennen jotain tärkeää menoa.
Hän asetti meille lapsille paineita. Meidän olisi aina pitänyt olla terveitä, hyviä koulussa, käyttäytyä hyvin. Jos poikettiin tuosta kaavasta saatiin tukkapöllyjä ja lyöntejä. Kiva oli koko lapsuus pelätä ettei vaan tule kipeäksi ja jos tuli, piti yrittää aluksi salata se, mutta eihän se pidemmän päälle onistunut.
Koskaan hän ei ole meitä kehunut, ei vaikka olisi saanut kymppejä kokeista. Huonoista arvosanoista hän jäkätti senkin edestä.
Lapsena ei saanut tulla kavereita kylään, aina piti olla kotona. Kärsin jo silloin joskus paniikkihäiriöistä ja erilaisista peloista, olin todella herkkä ja pelokas lapsi.
Isä on ihana, vaikkakin äiti päättää kaiken hänenkin puolestaan. Nykyään isä ei saa ostaa omalla kortillaan mitään ilman lupaa, vaikka itse on ainut joka työssä käy. Minuakin patistaa töihin, vaikka on vielä pieni lapsi mulla kotona. Itse ei voi sitten hankkia töitä kun on koko ikänsä saanut olla kotona isän raataessa niska limassa töissä. Äiti on päättänyt myös, ettei isä saa harrastaa mitään, aina pitäisi vaan olla sen kanssa kotona ja siivota äidin puolesta.
Aina ennen suuria juhlia, kuten vaikkapa joulua, on edellisenä päivänä riidelty tai äiti on sen yleensä aloittanut. Välillä suuttuu jostain ja meinaa perua koko joulun laiton. Sama koskee uutta vuotta tai juhannusta.
Kaikki on aina isän, siskoni tai minun syytä, koskaan hänessä ei ole se vika. Niin kauan kuin häntä saa miellytettyä kaikki on hyvin, mutta kun joku alkaa vastaan huutamaan, hän alkaa parkumaan ja esittämään marttyyria.
Kaiken huippu oli se, kun suunnittelimme minun ja mieheni häitä. Hän halusi päättää kaikesta ja tyräsi appivanhempienikin mielipiteet. Olimme monesti puhumatta toisillemme, äiti piti minun häitäni ominaan. Vaikka koitin puhua järkeä, ei se auttanut. Sitten hän uhkaili, ettei tule sinne ja uhkaili erota isästä vielä päivää ennen häitä. KIva oli sitten olla omissa häissä kuin vieras.
Häiden jälkeen en soittanut hänelle tai puhunut paria sanaa enempää ainakaan vuoteen. Yleisellä tasolla pystyy jotenkin puhumaan, mutta heti jos tulee muutoksia, hän ei kestä niitä, koska silloin ei saa pidettyä asioita hallinnassaan. Hän on monesti estänyt meitä muuttamasta yms.
Hän on kamalan kontrollifriikki ja haluaa pitää kaikki langat käsissään. Hän ei koskaan halua kellekään mitään hyvää vaan jos sanon että voi kun on jalka kamalan kipeä, yllättävästi hänelläkin on ja alkaa valittaa omia vaivojaan. Kodin on oltava siisti. Jos vähänkin palaa vaikka ruoka pohjaan, hän alkaa luuttuamaan taloa lattiasta kattoon.
Koskaan hän ei ehdota että katsoisi tyttöämme, koska kuulema lapsuudessamme hänkin oli joutunut katsomaan meitä yksin ilman isovanhempien apua. Siksi ei ollakaan kahdestaan käyty yli vuoteen missään miehen kanssa. Miehen vanhemmat asuvat kaukana. He katsoisivat mielellään, mutta yleensä välimatka alkaa olla este.
Sairastuin synnytksen jälkeen vakavaan masennukseen, koska silloin käsitin todella, mikä oma lapsuuteni oli ja minkälainen äitini on. Olen jo vuoden käynyt psykiatrilla ja vielä pitää jatkaa. Oma elämä ei etene mihinkään kun aina miettii mitenkähän se äiti räjähtää taas tuosta muutoksesta. Pelko on kova, koska sitä se on ollut aina
jatkuu vielä..
Itsekään en tiedä mitä pitäisi tehdä, kun mikään ei auta. Äidillä on varmaan ollut ikänsä myös masennusta, hänellä on tosi huono itsetunto. Joku päivä varmasti vielä räjähtää lopullisesti.Omat vauriot; ole hellä itsellesi.
Äidillesi voisit tulostaa tuon kommenttisi ja postittaa hänelle. Olisiko liian uskalias teko? Luulisin sen ainakin avaavan hänen silmänsä. Shokkihoito on joskus parasta, ja äitisi on toiminut tietynlaisen ymmärtämättömyyden vallassa.
Ei ei ei
Ei ole mitään mikä avaisi narsistisen äidin silmiä, ei todellakaan. Jos menet kertomaan narsistiselle äidille oman elämäsi kipupisteet niiin hän vain iskee niihin täsmäiskuja. Narsistille on täysin mahdotonta nähdä mitään vikaa itsessään ja hän kääntää kommenttisi vain sinua vastaan ja tulet pettymään, taas kerran, karvaasti. Älä satuta itseäsi toivomalla edes salaa että saisit äitisi tajuamaan oman osuutensa pahoinvointiisi tai edes olemaan hiukkasen pahoillaan. Niin ei tule koskaan tapahtumaan. Ainut asia joka voi narsistia kolauttaa on että hän jää totaalisen yksin. Kukaan ei välitä, huomaa eikä edes vihaa häntä.Yritä keskittyä omaan elämääsi; mieheesi ja lapseesi. Perheessäsi sinulla on voimavara, äitisi on vain voimiesi syöppö, hänhän elää sillä mitä saa imettyä muista irti eikä anna koskaan mitään.
Katsoppa nuo mun viestit
haulla YAH. ihan samanlainen tarina! mä oon selvinny siitä siskoni avulla ja vetämällä rajan=nään äitiä harvoin, sanon suoraan jos se sanoo rumasti, tai näytän naamallani että se meni liian pitkälle, enää en peittele tai yritä kestää. lisäksi oon jutellut asiasta monen kanssa ja saanut palautetta että äitis on vähän dilledong, se helpottaa. ja vielä lisäksi sain lähetteen terapiaan jota kela tukee. se tulee itelle maksamaan paljon mutta on sen arvosta, oletan.yks asia miksi narsistien lapsilla on vaikea elää omaa elämäänsä on tunteiden peittely ja mieletön tunteiden kontrolloimisen tarve. ainakin minä ajattelin että on rumaa näyttää tunteensa, on hyvää olla tasainen ja naama peruslukemilla, on lähes synti nauraa maha kippurassa. nyt oon pari vuotta raivonnut kotona ja oppinut jauhamaan miltä tuntuu niin on kyllä helpottanut elämää. iloitsen jokaisesta tunteesta. iloitsen siitä että saan valittaa jos on hiki tai jos kaupasta ei löytynytkään mitään. minä saan tuntea. äitini ei siihen kykene. siihen en voi vaikuttaa. elän omaa elämääni!! :)
voimia sulle. sä oot jo pitkällä kun oot tilanteesi tajunnut. anna mennä!!:)
Minulla on äitini perusteella jyrkän kuuloinen kanta: ei lapsia narsisteille tai muille mielenterveysongelmaisille. Ja se on selvää, ettei ainakaan kukaan narsisti älyä mitä kommentillani tarkoitan.
Kolmanneksella ihmisitä on melko häiritsevä mielenterveysongelma jos elämässään.Luulenpa, että sinullakin koska olet hullun tytär. Olosuhteet jättävä jälkensä.
temppuiluihin. Muuten sinun yksi kallis elämä valuu aivan hukkaan.
Irtiotto on aivan välttämätön, se on pakko tehdä äidistäkin.
Suuttukoon, jos tahtoo. Mene ja kauas pois ! Tai sairastut
On se vaan ihmeellistä miten tuollainen narsistinen äiti pystyy mitätöimään mielen ja ulottamaan omansa tilalle.
Sattuman syystä muutin paikkakuntaa ja ajauduin buddhalaiseksi, se pelasti minut.
Nyt on ollut pidempi huono jakso koska kuvioihin on astunut mun mies joka ei siedä narsisti äitiäni vaan kun hän aloittaa mun haukkumisen, hän sanoo ettei mun tarvi kuunnella sitä ja me lähdetään paikalta pois. Näin käy oikeastaan joka kerta jos kyläily hetkellä paikalla ei ole muita vieraita.
Nyt ei ole tullut sitä hyvittely/lahjonta jaksoa jonka aikana hän säi minut häpeämään ajatuksiani hänestä ja tuntemaan syyllisyyttä. Se sai mut tajuamaan asian ja kun kysyin mieheltä onko mun vai äitin pääs vikaa niin mies sanoi että se on aina ollu sitä mieltä että mun äidis on jotain vikana.
Äiti ei ole koskaan näyttänyt rakastavansa mua, lahjoja on kyllä ostettu vaikka mistä syystä.
Ikinä äiti ei ole pyytänyt anteeksi kun on huutanut, tukistanut ja lyönyt.
Ikinä äiti ei ole lohduttanut mua, mä olen lohduttanut äitiä.
Isä ei ole ikinä löynyt äitiä mutta äiti on useasti lyönyt, raapinut ja heitellyt tavaraa päälle.
Ikinä ei ole kehunut, olen pienestä pitäen joutunut leikkien sijaan siivoamaan ja en ole koskaan osannut siivota tarpeeksi hyvin.
Aina olen saanut huutoa ja joutunut itku kurkussa siivoamaan uudestaan.
Jos puhun tietyistä henkilöistä joita äiti vihaa/inhoaa/karehtii joita on melkein kaikki tuttuni, niin naama venähtää heti ja hän sanoo manipuloivasti jotain jollon alan selitellä ja äiti saa kohtauksen ja selittelen lisää kunnes itken ja äiti huutaa. Haukkuu vielä ylimieliseksi päälle ja että puhun hänelle ilkeällä äänen sävyllä vaikka äiti itse huutaa ja puhuu inhottavaan sävyyn.
Nyt mietin että mitä mun pitäisi tehdä? Otanko johonkin yhteyttä mutta minne?
Mulla on jo hieman parempi valoisampi olo kun olen ruvennut ajattelemaan ettei minussa ole vikaa vaikka äitini kuinka haukkuisi surkeaksi luuseri huoraksi.
Mutta kaihoisa olo iskee välillä koska omasta äidistä on vaikea luopua vaikka hän olisi kuinka sairas.
"Mutta kaihoisa olo iskee välillä koska omasta äidistä on vaikea luopua vaikka hän olisi kuinka sairas. "
Sinulla on rakkautta sydämessäsi. Käytä se oikein. Rakkaus on myös luopumista.
Ja voimia kaikille muillekkin jotka taistelevat saman asian kanssa. Kyllä me kaikki selvitään!
Kävin pitkän psykoterapian, jonka loppupuolella yritin alkaa "terapoimaan" äitiä, koska ymmärsin, että hänen lapsuus on ollut todennäköisesti hirvittävämpi kuin omani (vaikea tietysti mitata). Ei liene auttanut yhtään, koska viimeksi eilen hän raivosi puhelimessa minulle ja lopulta iski luurit.
Meidän äiti on hallinnut koko perhettä aina omalla käytoksellään, yleensä raivolla ja moitteilla, mutta myöskin syyllistämällä, loukkaantumalla ja tekeytymällä marttyyriksi.
Viimeisen huutopuhelun jälkeen (jonka hän itse katkaisi), hän on laittanut minulle kolme sähköpostia, jossa vuodatti uudelleen kaikki samat syytökset ja raivot, tekstiviestin (sama lyhyemmässä muodossa) ja tänään 14 puhelua (!!!!) joihin en ole vastannut.
Hänen tahtonsa on mentävä aina läpi ja niin kai kaikki meidän perheestämme on aina lopulta tehnyt.
Itse päätin nyt, että en aio enää suostua mihinkään hänen oireiden mukaiseen käytökseensä. Olen myös sanonut hänelle (sekä isälleni), että äiti tarvitsee psykoterapiaa (eikä mitä tahansa psykoterapiaa vaan psykoterapiaa jota antaa VET-tason terapeutti tai jopa kouluttaja). Eri asia tietysti on, saako kukaan häntä koskaan menemään terapiaan.
En ole vielä päättänyt, mitä teen yhteydenpidon suhteen. Yhden päivän vastaamattomuus on aiheuttanut 14 puhelua ja joka kerta, kun näin että äiti soittaa, huomasin koko kehoni jännittyvän pelosta. Se tietysti kertoo siitä, että olen jo kerta kaikkiaan ehdollistunut tulossa olevalle manipulaatiolle ja raivolle. Kauheaa...
:"(
Tunnistin kirjoituksestasi oman luonteenpiirteeni, minäkään en ole osannut muuttaa kauheata tilannetta muutoin kuin kerta kaikkiaan pistämällä välit poikki. Äiti + sisar ilmiselviä narsisteja, olen vatvonut varsinkin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiani vuosikaudet, olen jo 50 täyttänyt. Asia ei siitä miksikään ole muuttunut, joten välien poikki pistäminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Vähän paremmin olen voinut sen jälkeen (viitisen vuotta kulunut).
Kerroin äidilleni valmistuvani maisteriksi. Hän tokaisi: mitä se nyt on! Ei se mitään oo! Hui, ei saa astua narsistin varpaille.
Pari vuotta sitten laitoin välit poikki siskoon, äitiä näen niin vähän kuin mahdollista ja veljelle lakkasin puhumasta jo 20 vuotta sitten. Olen noin 45 tällä hetkellä.
Vuosi sitten löysin avun mindfulnessharjoituksista. Mitkään terapiat/lääkkeet yms. eivät ole tähän asti toimineet.
keskustelu apua kannattaa hakea se auttaa tosi paljon ja helpottaa oloa ja elämää oma kohtainen kokemukseni oli antaa anteeksi muttei unohtaa. lue kirjallisuutta minkä käsiisi saat, etsi tietoa. Sekin auttaa kun tiedostat ettet ole ainoa joka on kokenut niitä kokemuksia. VERTAISTUKI tosi tärkeää keskustelua samalaisia kokeneen henkilön kanssa on erittäin tärkeää..
Jännä, miten eri tavalla ihmiset eri asiat näkee.
Kyse on narsistien ja tavisten välillä pikemminkin jonkunlaisista "kulttuurieron" kaltaisista jutuista...Ja väärinkäsityksiä sattuu.
En koskaan saanut rauhaa hänestä. Enkä saa vieläkään. Nyt itse olen kohta 40 ja uudessa elämässä. Olen vetänyt todella tiukan rajan tähän narsisti äitiini. En ole ollut n.1,5vuoteen tekemisissä. Äitien päivinä kävin oven takana viemässä kukkasen. Ajattelin että ajatus on kuitenkin tärkeä. Se oli elämäni virhe käydä sielä. Hän laittoi viikolla s.postia minulle että on menossa sosiaalipsygologille juttelemaan meistä ja että kuinka asiat ovat.
Eli itse olen tehnyt hänestä dignoosin että olisiko paha narsisti-kontrolloiva-2luonne häiriöinen.
Olen myös huomannut elämäni varrella äitini kanssa että, kun hänen kanssaan ei ole tekemisissä, niin hän suivaantuu asiasta. Alkaa kyselee ja mielistelee ja toisena hetkenä ollaan jo haukkumassa, mustamaalaamassa, ivailemassa ja paljon muuta.
Mitä vähemmän antaa itsestään tietoja sen parempi.