Lapsuuteni helvetissä

Ajattelin purkaa asiani tänne, sillä ikinä en ole tästä päässyt kelleen kertomaan, edes ystävilleni. Nykyään mietin paljon, miksi minulla oli sellainen lapsuus ja kuinka rankkaa se oli.
Olen aina hävennyt omaa isääni, koska hän on alkoholisti, ollut koko ikäni. Hän oli myös väkivaltainen; öisin baarista tultua hän hakkasi äitiä, huusi ja meltusi. Veljeenikin hän kävi käsiksi jo pienenä, ja kasvettua tappelut vaan paheni, milloin oli silmät mustana, milloin lensi veret, milloin väännettiin kädet....
Itse olen nyt 19 vuotias tyttönen. Itse en IKINÄ puhunut isälleni, välttelin hänen kanssa kahdestaan oloa, en ylipäätänsä pitänyt häntä isänä. Minun oli vaikea olla hänen kanssa... Muutenkin vietin aikaani aina huoneessani. En jaksanut kuunella heitä.
Minuun isäni ei koskaan käynyt käsiksi, sillä yritin parhaani mukaan miellyttää häntä. Muistan kuinka itkin joka ikinen yö kun yöllä he tappelivat, olisin vain halunnut saada unesta kiinni ja unohtaa kaiken. Joskus sitten meidät heitettiin ulos keskellä yötä, siellä sitten oltiin niin kauan että isä oli sammunut. Mökkeilemässä saatettiin lähteä häntä metsään piiloon. Se oli helvettiä!
Muistan kuinka äitini oli aina väsynyt ja makasi vain sohvalla. Hän kysyi minulta välillä että enhän pelkää isää ja että onhan mulla kaikki hyvin. Sanoin vaan että en.. Mutta miten äitini saattoi kuvitella etten kärsinyt heidän tappelusta? Itkin salaa aina. Mietityttää miksemme ikinä lähteneet isän luota, vaikka oli kertoja jolloin olimme lähdössä. Äitini sanoi aina että kyllä me pärjätään ja kaikki muuttuu vielä hyväksi, ei muuttunut.
Olen asunut nyt pari vuotta veljeni kanssa kahdestaan. Meidän piti lähteä, sillä veljeni ei tullut enää hetkeäkään toimeen isän kanssa. Veljeni on 20v. Äitini ehdotti meille että muuttaisimme kahdestaan. Nyt olen saanut olla rauhassa! Sääliksi käy äitini... Hän on sen hullun kanssa, en tiedä mitä siellä tapahtuu. Meidän perheessä oli pelkkää salailua kaikilta. Uskon, että tämän takia olen tosi sisäänpäin kääntynyt, tarvitsen omaa aikaa, ala asteella mulla ei ollut kavereita. Tuntuu, että kaikki aika äidin kanssa on mennyt ihan ohi, halusin aina tehdä hänen kanssa jotain muttei hän jaksanut. Hän harvoin hymyili.
Nyt äitini on jo vanha.. Aikooko hän loppu elämän elää noin. Tulee ihan kyyneleet silmiin. En ikinä saanut sellaista aikaa äitini kanssa mitä halusin. Ihmettelen edes, mitä normaali perheet tekevät? Minulle tämä oli normaalia, sillä isäni oli sama aina.
Vieläkin äiti ja isä käyvät katsomassa meitä, oikeastaan raivostun kun he tulevat. Isälläni aina kalja kädessä. Toki äitiäni näkisin yksin useammin. Nyt vanhempani muuttavat lähemmäs meitä.. inhottaa toisaalta koska en tiedä mitä sitten taas tuleman pitää.. Varmaan äitini tulee tänne pakoon isää. Olen harkinnut nyt muuttaa pois, kauas, jos vaan löytäisin työn.
Olen miettinyt että isäni pilasi minut ihmisenä.. en osaa puhua asioista, haluan aina miellyttää muita, sisäänpäin suuntautuneisuus ja niin. Moni seurustelu suhde on mennyt tämän takia pilalle.. tuntuu kuin en ikinä voi olla ihmisten kanssa tekemissä ,niin että voisin olla vain oma itseni ja kertoa asioistani. Nykyäänkin olen yksinäinen ja joskus aika masentunutkin. En osaa lähestyä ihmisiä, jotenkin pelkään, en arvosta itseäni. Salailen sellaisia asioita, mitä ei tarvitsisi, en osaa puhua siitä mitä minä itse haluan. En halua olla tälläinen, vihasinkin sitä kuinka perheessämme oli vain salailua, ja esittämistä että kaikki on hyvin.
Nykyen tuntuu että en tiedä mihin päin olen menossa. Nykyään purkaan tätä syömishäiriön kera. Haluaisin vaan elää onnellista ja normaali elämää ja arvostaa itseäni, mutta en osaa.