Mitä kuolema on?

Rajatiedossa sitä käsitellään siirtymiseksi
toiselle värähtelytasolle.

Luonnontieteessä se puolestaan ymmärretään siten
että keho käyttää loppuun kaikki energia varansa
samoin solujen uudistuminen jakautumalla hidastuu
ja loppuu.
Näistä seuraa elintoimintojen loppuminen=kuolema.
Kuoleman jälkeen alkaa välittömästi ruumiin
lahoaminen.

Kuoleman jälkeisestä elämästä on kaikilla
uskonnoilla sekä tietenkin myös ihmisillä oma
käsityksensä.
Toiset uskovat uudelleen syntymiseen eli kuollut
syntyy jossaim muussa muodossa takaisin.
Toiset uskovat henkimaailmaan jossa kuolleista
irronneet sielut elävät lihallisen kuoleman
jälkeen.
Noista on eri uskontojen kesken erilaisia
variaatioita, mutta pääpiirre on sama.
Ihminen persoonana voi tietenkin uskoa omasta
kuolemanjälkeisestä ajasta mitä tahansa.
Kertojia rajantakaa ei ole näkynyt.

Ulla Hänninen
Näkymätön,
näkyvä kuolema

Sitä ei voi välttää, ei rikas, ei köyhä:
maallinen maja on jätettävä joskus. Kuolema
esittäytyy kuitenkin meille epäluonnollisena
katastrofina. Se on siirretty pois omaisten
arjesta ammattilaisten keskelle. Ennen vainajaa
itkettiin äänekkäästi, nyt ojennetaan mykkänä
kukkakimppu. Tarvitseeko suru enemmän elintilaa
keskuudessamme?

On sanottu, että länsimainen kulttuuri kieltää
kuoleman olemassaolon. Lisäksi ìkuolemaan
liittyvä lainsäädäntö tukee ajattelua ja
käytäntöä, jonka mukaan ihmisen on oikeastaan
lupa kuolla vain lääkintäviranomaisten
valvonnassaì, kirjoittaa tutkija Jouko Sihvo
uskonnollisia ja kirkollisia riittejä
käsittelevässä kirjassaan.

Kotona kuollessaan tulee aiheuttaneeksi
ylimääräistä vaivaa niin omaisille kuin
viranomaisillekin. Pääsääntöisesti kuolevat ovat
sairaalassa tai heidät pyritään kiidättämään
sinne viime minuuteillaan. Oma tai läheisen
kuolema on näkymätön, samalla kun
tiedotusvälineet suoltavat kuvia muiden
kuolemasta ja uutisten todelliset kuolemat
sekoittuvat fiktiivisiin kuolemiin.
Henkilökohtainen kuoleman kokeminen on
ainutlaatuista, mutta kuoleman ja suremisen
tapoja määrää ympäröivä yhteisö.

Naistutkimuksen professori Aili Nenola on
huomannut, että samalla kun yksityinen, läheisen
kuolema on piilossa, on kuolema esillä uutisissa
ja fiktiossa.

- Miten voisimmekaan kieltää kuoleman, kun se
räiskii silmille joka puolella? Omaisen tai
läheisen ollessa kyseessä kuolema on tungettu
paikkaan, jossa se ei häiritse. Ajatellaan, että
kaikkien ei tarvitse osallistua. Sitä varten on
olemassa hoitojärjestelmä. Toisaalta
mahdollisuudetkin ovat rajallisia: onko meillä
kuolijoina sellaisia, joiden omaiset ovat vapaina
hoitamaan heitä, Nenola kysyy ja heittää ilmaan
ehdotuksen kuolettamislomasta, jolla voisi hoitaa
rakkaansa kuolemaan. Tosin Nenola epäilee idean
jäävän toteutumatta, kunnes joku keksii tehdä
siitä markkinakelpoisen tuotteen.

Kuolemaan suhtautumisen sääntely

Nenola kiinnostui itkijänaisten tutkimisesta
sopivasti länsimaisen kuolemantutkimusboomin
aikaan 1960-luvulla ja on sen myötä pohtinut
suremisen ja kuolemisen kokemista.

Karjalaisessa yhteisössä vainajille puhumisen
hoitivat itkijänaiset. Naisten itku oli
rituaalinen tapa lähestyä surua ja kuolemaa.
Nenolan mukaan lehtien kuolinilmoitukset
värssyineen voidaan nähdä yksilöllisenä ja
samalla julkisena surun ilmaisemisen perinteenä:
lehden lukijat halutaan osallisiksi tapahtumaan.
Hänen mukaansa kristillisessä perinteessä on
keskitytty enemmän iankaikkisen elämän iloon kuin
suremisen kokemiseen. Suomalainen suremisen kieli
on kömpelöjä sanoja tai materiaalista kieltä:
tunteet tiivistetään kukkakimppuun ja pariin
sopertelevaan sanaan kirkossa tai haudalla.
Suomalainen suru on hiljainen, eleetön ja
äänetön.

Nenolan mukaan omaiset ottavat yhä useammin osaa
kuolemaan liittyvien käytännön asioiden
hoitamiseen, mutta toisaalta instituutioiden
kilven itsensä ja kuoleman väliin haluavalle
sekin mahdollisuus on suotava. Hän näkee
kontrollin siirtyneen monissa asioissa, myös
kuolemaan suhtautumisessa, yksityisen alueelta
yhteiskunnalle.

Esimerkiksi tämän vuosisadan alussa kauan huonona
kitunutta autettiin kuolemaan: kuolijan
makuuolkien alle laitettiin viikatteet ristiin.
Talon yli heitettiin kirves molempiin suuntiin
niin, että heitot muodostivat ristin ja vielä
ìlomahuteltiinì pirtin kattolautoja. Lääketiede
on mahdollistanut ìkitumisenì yhä pidempään. Ehkä
jonain päivänä eutanasian hyväksyminen
mahdollistaa ìlomahuttelunì. Toisaalta kuoleman
ajatuksen hyväksymisen ei tarvitse merkitä
kuolemaan auttamisen hyväksymistä.

"Viety kauas ihmisestä"

Psykologi Salli Saari kohtaa välittömän
katastrofityön yhteydessä kuolemanvaarassa
olleita ihmisiä sekä läheisensä menettäneitä.

- Kuolema on viety kauas ihmisestä. Kuolemasta on
tullut epäluonnollinen asia. Kuolema sinällään ei
silti ole katastrofi, vaan se kuuluu elämään.
Katastrofi sanana viittaa lähinnä siihen
psyykkiseen tilaan, johon ihminen joutuu
ennakoimattomassa tilanteessa, Saari määrittelee.
Katastrofipsykologiassa suositellaan, että
vainajaa käytäisiin katsomassa ja mielellään myös
koskettamassa pian kuoleman jälkeen, mutta
kuitenkin kun hän on jo kylmä. Saaren mukaan
vainajan näkeminen konkretisoi kuoleman ja tekee
siitä helpommin hyväksyttävän.

Lasten mukaan ottoa ei tarvitsisi Saaren mielestä
arkailla. Hän sanoo, että läheisensä menettänyt
tarvitsee ennen muuta kontakteja ympäristöön,
kuuntelijoita. Ammattiauttaja voi antaa välineitä
surun työstämiseen ja sen ymmärtämiseen, mitä
itsessä on tapahtumassa. Kuoleman kieltäminen tai
ympäristön vääränlainen suhtautuminen voivat
tukahduttaa suruprosessin. "Nyt on itkut
itketty", kertoo Saari yhdenkin äidin sanoneen
tyttärelleen viikon kuluttua tuoreen aviomiehen
kuolemasta.

Eivätkö kuolemaan liity myös muutokset ruumiissa?
Seurasin joku aika sitten tv-dokumentissa erään
vainajan vaiheikasta matkaa uurnaan ja takan
reunalle: duunarin oloinen kundi lykkäämässä
arkkua pesään. Sama kundi vetämässä jäänteitä
pitkällä rautalastalla metallilaatikkoon ja
edelleen laitteeseen, jossa tuhka erotetaan
nauloista ja arkunkahvoista. Ohjelma esitteli
seikkaperäisesti myös hautaan matkalla olleen
vainajan viimeistelyn. Muiden
ehostustoimenpiteiden lisäksi vainajan veri
vaihdettiin punaiseen nesteeseen, jotta hän
näyttäisi mahdollisimman paljon samalta kuin
eläessään.

- Minusta on tärkeää nähdä, miten kuollut vainaja
on, kuinka hänestä on poistunut elo ja
persoonallisuus. Ruumis on kuin auto, jolla
ajetaan, eli elämän käytössä oleva kuori. Joten
ei ole olennaista, mitä sille vanhalle auton
romulle tapahtuu kuoleman jälkeen, Saari
kommentoi.

Rajankäynnin ammattilaiset: kuolettajat

Kuolettajanaisista väitöskirjaa tekevän Terhi
Utriaisen mielestä kuoleman hahmottamiseen ja
jäsentämiseen ei riitä elämän säilyttämisestä
kiinnostuneiden lääkäreiden tai iankaikkiseen
elämään keskittyvien pappien kuunteleminen. On
kuunneltava niitä, jotka ovat kuolemaa ja
kuolemista lähempänä - kuolettajia.
Kuolettamisessa on kyse hoitamisesta, ei niinkään
parantamisesta. Kuolettaja suostuu sietämään
kuoleman läheisyyden.

- Kuolettajat voivat olla hoitajia, mutta myös
omaisia ja parhaassa tapauksessa molemmat
toimivat yhdessä. Käytän vanhahtavaa kuolettaja-
sanaa, koska se kytkee asian perinteeseen eikä
niinkään moderniin ja institutionaaliseen
saattohoitoon. Kuolettajassa on mukana myös
kuolema-sana, Utriainen perustelee. Hänen
aineistonsa koostuu kuolettajanaisten
kirjoituksista kuolevan hoitamisesta ja kuoleman
merkityksistä 1990-luvulla. Eräänlaisina
rajankäynnin ammattilaisina kuolettajien
tehtävänä on lähellä oleminen, koskettaminen.

- He ovat lähellä kuoleman ruumiillista puolta;
kipua ja tuskaa, muuttuvaa ja kuolevaa ruumista.
Kuolettajat ovat hyvin usein naisia. Kuolettajien
voi nähdä tekevän osittain samaa kuin ennen
itkijänaisten, Utriainen sanoo.

Kuolettaja tekee työtä paljolti omalla
ruumiillaan. Kuolemisen nivominen ja
vastaanottaminen oman ruumiin avulla elämään on
yksi pääteema, jota kuolettajat käsittelevät
Utriaisen aineistossa. Kuolettajanaisen ruumiissa
kohtaavat monet kuoleman merkitykset ja
kulttuuriset käsitykset. Utriainen tulkitsee
kuolettajanaisen ruumiin tilaksi tai kynnykseksi,
jolla kohtaavat paitsi luonto ja kulttuuri, myös
elämä ja kuolema ja niille annetut merkitykset.
Näitä naisten kirjoituksissa pohditaan.

Rikas itkuperinne

Itkijänaisen aloittaessa äänekkään valituksensa
jonkun tietää kuolleen. Itkua ei aloiteta ennen
kuoleman toteamista, mutta sen jälkeen se saattaa
kestää päiviäkin. Itämerensuomalaisessa
perinteessä itkeminen oli kommunikaatiomuoto ja
tapainopas. Itkijänainen oli arvostettu
tuonpuoleista koskevan tiedon haltija ja
välittäjä.

- Rituaalinen itkentä on globaalista perinnettä,
jota rajan takaisessa Karjalassa esiintyy jonkun
verran edelleen. Naiset kertoivat yhteisölle
laulamalla, missä suremisen vaiheessa oltiin.
Itkuvirsillä ilmaistiin tunteita, mutta kyse oli
myös tietynlaisesta kuoleman käsityksestä.
Virsillä puhuteltiin ja ohjailtiin yhteisöä.
Tarkoituksena oli saattaa myös muut itkemään ja
ilmaista, milloin sai tai piti itkeä,
inkeriläistä rituaali-itkentää tutkinut Nenola
kuvaa.

Vienankarjalaisten hautajaisten yhteydessä
saattoi olla kymmeniä pakollisia itkuja: arkun
tekemisen ja sinne panemisen itkut, vainajan
tervehtimisitku seuraavana aamuna, haudalle
lähtöitku, ja niin edelleen. Kuolleiden
tiedettiin ymmärtävän itkuvirsiä. Kuoleman
valittamisen lisäksi lauluun sisältyi
opettamista: huolehdittiin, että vainaja osasi
olla toisella puolella ja että kaikki oli hyvin.
Itkuperinne on siirtynyt myös muihin
eroamisrituaaleihin kuten sotaan lähtemiseen sekä
häihin. Muualla maailmalla miehetkin ovat
osallistuneet itkuun.

Älkää naurako mutta:
Ajattelen joskus että kuolema on ihmisen fyysiseen
ruumiiseen sitoutuneiden henkienergia-hiukkasten
supernovan tavoin räjähdysmäistä leviämistä
ympäriinsä ja sitoutumista uusiin niitä
vastaanottaviin ruumiisiin. Elämä taas on tämän
"henkisen auringon" fuusio tai vaikkapa "henkisen
mustan aukon" singulariteetti.

=) *NAURUA*

Ajattele, mitä oli ennen syntymääsi. Huonoimmassa
tapauksessa elämäsi jälkeen ei ole yhtään
enempää - jos kadotus lasketaan mukaan, eikä
helvettiä ole olemassa, niinkuin uskon. Parhaassa
tapauksessa ei kuolemaa ole, koska Sinut
herätetään heti silmäsi ummistettuasi, vaikka
aikaa kuluisikin kellolla mitaten tuhansia,
miljoonia tai miljardeja vuosia. Kadotukseen
joutuminen merkitsee samaa kuin lopullinen
kuolema. Herätetyillä ei ole kuolemaa enää oleva.

Kirjoitukset kuolemasta tällä palstalla ovat olleet asiallisia, mutta koska kukaan ei ole käsitellyt aihetta Raamatun näkökulmasta, haluan tässä mainita siitä lyhyesti. Ruumiillista kuolemaa on tarkasteltava ihmisen olemuksesta käsin. Kenenkään ei pitäisi olla ylivoimaista myöntää, että ihmisellä on henki, joka antaa elinvoiman ruumiille. Ruumis kuolee ja tulee elottomaksi hengen poistuttua. Ruumis on otettu maasta, mutta elämän hengen ihminen on saanut Jumalalta. Tämä henki ei lakkaa olemasta, vaan jatkaa elämäänsä näkymättömässä maailmassa. Missä? Tiede ei anna tähän vastausta, Jumalan Sana Raamattu antaa. Tässä piilee myös ihmiselämän tarkoitus: Minne joudun kuoltuani?
Useat ihmiset kieltäytyvät vastaamasta tai sitten torjuvat asian kokonaan. Mutta jospa kuoleman jälkeinen elämä onkin totta? Raamatun mukaan on olemassa taivas ja kadotus. Jeesus Kristus sovitti kuolemallaan ihmiskunnan synnit, niin että jokainen voi saada anteeksi ja myös varmuuden pelastuksesta. Joka hylkää Kristuksen, joutuu kadotukseen. Hautajaisiin liittyvät menot, eikä ruumiin kuolintapa ole pääasia, vaan ihmishengen kohtalo kuoleman jälkeen.
Onko sitten todisteita kuoleman jälkeisestä elämästä. Kyllä siitä on, vaikka epäusko haluaa torjua kaiken pelkkänä haihatteluna. Meidän aikanamme elää ihmisiä, jotka ovat heränneet kuolemasta. He ovat todistaneet Raamatun pitävän paikkansa.

Yksilön elämä päättyy, mutta laji porskuttaa. Karvaton apina ei ole poikkeus muusta luomakunnasta.

Jos olimme alun perin tähtipölyä, niin muutumme tähtipölyksi uudelleen ja siten synnymme uudelleen esim. porkkanaksi, sen jälkeen jättiputkeksi, sitten linnuksi, venäläiseksi,, lumpeen lehdeksi, joutseneksi, jälleen uudelleen ihmiseksi ja näemme unia sekä tunnemme dejavuita edellisistä elämistä.

Kuolema merkitsee sitä, että elävän olennon itsenäinen kyky ylläpitää elintoimintojaan lakkaa. Kyky elintoimintojen pitämiseen on saatu "äidiltä" lainaksi ja se lopulta päättyy elimelliseen toimintahäiriöön.

Nykyinen teknologia mahdollistaa elintoimintojen ylläpidon hyvin pitkään "kuoleman" jälkeen, mutta sitä ei voi pitää elämänä eikä varsinkaan elämisen arvoisena.

No mä en ateistina juurikaan voi auttaa, koska sä saat 4 siitä aineesta jos sä kopsaat mun vastauksen siihen, mut. Kerroaan nyt silti.

Kuolema = Se perin valitettava tapahtuma jokaisen elollisen olion elämässä, kun se elämä loppuu.