Murulle...

Säkin voisit käydä Logomossa katsomassa kaupungin teatterin esityksen "Seili". Koska et kuitenkaan käy, niin mä voin kertoa, mitä siinä tapahtuu. Se on Mikko Koukin ohjaama musiikkiteatteri, jossa tarinan kanssa yhdessä esitetään suomalaisten naismuusikoiden biisejä, kuten Irina, Anna Puu, PMMP, Emma Salokoski, Jannika B, Laura Närhi ja Johanna Kurkela.

Tapahtumat sijoittuvat Turkuun reilu sata vuotta sitten. Nuori Sofia karkaa alttarilta pakoon isänsä järjestämää avioliittoa ja törmää matkallaan Johannekseen. Henkilöt tunnistavat heti yhteneväisyytensä ja rakastuvat. Sofia luottaa Johannekseen ja näkee, miten hyvää tarkoittava ja huolehtiva tämä on. Johannesta viehättää Sofian rohkeus ja pirskahteleva elämänilo. He viettävät yhdessä intohimoisen päivän ja yön, puhuen Elämästä ja onnellisuudesta, jota yhdessä voisivat kokea. Aamulla Sofia kuitenkin herää ja Johannes on lähtenyt. Hän ei silti murehdi, koska on varma heidän välisestään rakkaudesta, joka saa kaiken järjestymään parhain päin.

Johannes on matkannut kotiin perheensä luo. Vaimo syyllistää häntä työmatkoista ja sanoo lastenkin aina kyselevän, koska isä tulee kotiin. Johannes ei ole aikoihin ollut siellä onnellinen ja nyt lisäksi ikävä ja rakkaus Sofiaa kohtaan saa hänet kärsimään entistä enempi.

Pärjätäkseen ja elättääkseen itsensä Sofia ajautuu bordelliin, jossa hän vahingossa surmaa ensimmäisen ahdistelevan asiakkaan ennen kuin tämä ehtii edes riisua. Sofia tuomitaan mielisairaana Seilin saareen.

Saarella Sofia kohtaa ja kuulee monia elämäntarinoita, hulluuden takana syyt ovat joskus hyvinkin inhimilliset - toisin kuin sairaalan henkilökunta, joka osoittaa kaikin keinoin pitävänsä potilaita täysin arvottomina ja vailla oikeuksia.

Sofia huomaa odottavansa Johanneksen lasta ja toivoo tätä yhä hartaammin pelastamaan itsensä ja lapsen pois saarelta. Aika kuluu ja ketään ei kuulu. Tulee kesä ja lapsi, poika, syntyy. Hänet otetaan Sofialta pois ja mielisairaalan arki palaa ennalleen.

Johannes puolestaan yrittää elää omaa elämäänsä ja unohtaa Sofian tässä kuitenkaan onnistumatta. Päinvastoin Johanneksen vaimo vaistoaa jotain olevan isosti pielessä ja kysyy Johannekselta, kuka tämä toinen nainen hänen ajatuksissa on. Johannes kertoo ja sanoo haluavansa lähteä etsimään Sofiaa. Vaimo romahtaa, vetoaa lapsiin ja pyytää miestään jäämään, mutta Johannes lähtee.

On talvi ja meri on jäässä, kun Johannes viimein saapuu Seilin saarelle. Henkilökunta raportoi Sofian vakavasta hysteerisestä mielisairaudesta ja haureuden teoista. Nähdessään Johanneksen Sofia takertuu tähän kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen. Johannes ei voi ymmärtää, mitä kaikkea Sofia on joutunut saarella kokemaan, mutta hän näkee tämän muuttuneen: poissa on kepeä elämän ilo, läsnä huoli, tuska ja loputon ikävä.

Kuultuaan lapsesta Johannes ilmoittaa Sofialle lähtevänsä etsimään sitä. Laitettuaan kaiken kuntoon hän tulee sitten hakemaan Sofian. Sofia pyytää, ettei Johannes enää jättäisi häntä, mutta Johannes on jo mennyt.

Suurenmoisen rakkauden voimalla ja potilastovereiden kannustamana Sofia lähtee Johanneksen perään jäiden yli tuulentuivertamalle Airiston selälle. Sofia tarpoo lumessa ja huutaa Johanneksen nimeä. Johannes ei kuitenkaan kuule ja Sofian voimat ehtyvät. Polvillaan jäällä hän itkee ja laulaa Jannika B:n "Seuraavaan elämään" tietäessään, että selviytyäkseen hänen on käännyttävä ja palattava takaisin saareen, johon lupasi itselleen, ettei koskaan palaa.

"Mun sydäntäni aina joskus särkee, kun joku pieni asia mua muistuttaa

Sä tulit niin lähelle mun henkee ja nyt mä en voi sua unohtaa

Kun ilma nousee höyryten ja vierelläni askeleesi kuulen narskuvan, sä oot niin kuin pakkanen

Sinun kuulen sen taas sanovan, että oon sun kohtalosi. Meidän pitää odottaa vain seuraavaan elämään, seuraavaan elämään

Mä kulkenut kauan olin luokses ja viimein kun toisemme löydettiin

Oli molemmilla elämä jo valmis, mutta tarinamme silmistä luettiin

Mä elän varmaan väärää aikaa

Täällä kuljen niin kuin unessa, mä kahden ajan välissä kun oon

Mun maailmasta puuttuu palanen, kun sinä et siinä oo

mä kohtaan öisen lakeuden,
nään tähtitaivaan joka kappaaleen,
mä teen, sulle tilaa viereen teen

Tunnen sun taas mua koskevan, ehkä aika taittuu ja kurkotan. Mä meihin kurkotan ja seuraavaan elämään seuraavaan elämään"

Johannes saapuu kaupunkiin, löytää pienen poikansa ja saa hänet itselleen. Johannes suuntaa lapsen kanssa kotiin, jossa anoo anteeksiantoa vaimoltaan, joka sen hyväksyy. Esityksen viimeiset sanat ovat ne, kun Johannes pyytää vaimoaan ilmoittamaan lapsille, että "isä tuli nyt kotiin". Viimeiseksi kuitenkin näytetään Sofiaa, joka istuu puhumattomana ahtaalla mielisairaalan penkillä muiden potilaiden keskellä.