Valikko
Etsi

Särkynyt sydän

Vuodata surusi ja pahaolosi tällä palstalla. Kerro oma tarinasi!

ALOITA UUSI KESKUSTELU

Keskustelut

27.08.2015
Mitähän se oikein ajattelee??
Meillä tilanne se, että mies halusi erota, kuitenkin haluaisi pysyä kanssani ystävinä. Siitä nyt aikaa 1,5viikkoa. Ensimmäinen viikko yhtä tuskaa. Mies itki pakatessani tavaroita ja totesi, että tulipa tyhjä olo. Muutaman päivän hän piti kiinni siitä, että ei mieti muita vaihtoehtoja vaan me ollaan nyt erottu. Kuitenkin kun hain viimeiset tavari pois, hän sanoikin miettivänsä kaikkia vaihtoehtoja, joten ero ei ollutkaan täysin ehdoton. Muutamia päiviä kului, ei pidetty yhteyttä, mutta kuitenkin hän kävi tykkäilemässä facebook päivityksiäni ja kuviani. Se sai taas tunteet pintaan. Tuntui kuin tuo kaikki olisi ollut hänelle helppoa ja ettei hän miettisi asioita. Loppujen lopuksi kävi niin, että ikävyyksissäni soitin hänelle ja kysyin noita asioita. Ei kuulemma oikein ollut miettinyt mitään. No eipä siinä, annoin olla. Nyt viime lauantaina sain aivan hirveän itkukohtauksen ja soitin miehelle, että haluan puhua. No sanoi että voidaan puhua, mutta menikin yksinpuheluksi. Loppujen lopuksi meille kehkeytyi riita, mies alkoi latelemaan kaikki eron syyt jne. Annoin asian olla ja lähdin tuulettumaan kavereiden kanssa ulos ja törmäsinkin exääni baarissa. Siinä se vaan tuijotti mua pitkän aikaa ja kysyi: onko sulla kaikki ok?. Lähdin baarista ahdistuksen takia ja minulle selvisikin, että hän oli lähdössä jonkun muijan mukaan. Siinä vihaspäissäni soitin exälle. Sanoi vaan, että ei todellakaan ole viemässä ketään kotiin, hehän ovat vaan kavereita ja kävelevät ainoastaan samaa matkaa. Myöhemmin exä ITSE SOITTI mulle, että toivottavasti uskon häntä, että he todellakin menevät eri osoitteisiin. Kuitenkin seuraavana päivänä näin itse, kun mies kyyditsi tän muijan pois! Tietenkin tuossakin kohtaa soitin miehelle, että miksi helvetissä hän valehtelee eikä voi vain kertoa totuutta. Siinä se pitkän aikaa kierteli ja kaarteli ja loppujen lopuksi kertoi totuuden. Siinä kohtaa mua oksetti. Hän toivoi meidän voivan olla väleissä ja kavereita, mutta kuitenkin tuolla käytöksellä hän kertoi jotain muuta, että arvostus tipotiessään. Hän halusi minut luokseen puhumaan. Menin ja ensimmäinen asia mitä hän läväyttää oli, että anteeksi. Hän kertoi, että hänellä on todella paha olla ja tietää asian satuttaneen myös minua. Suoraan sanoen hänellä oli morkkis. Kertoi, että ensimmäinen asia mitä hänellä tuli aamulla mieleen, kun heräsi toisen naisen vierestä, niin se olin minä. Sitten hän alkoi puhumaan meidän yhteisistä hyvistä asioista. Mutta muisti myös puhua eron syistä. Saimme aikaiseksi tuosta kaikesta rakentavan keskustelun, johon hän ei ollut selkeästi aiemmin valmis. Mitähän tuista koko jupakasta pitää oikein ajatella? Ensiksi hän ei mieti asioita vaan viettää aikaa kavereiden kanssa. Sitten yhtäkkiä havahtuukin johonkin. Pitikö jotain tuollaista tapahtua, jotta se alkoi vähän miettimään asioita? Ei olla nyt sunnuntain jälkeen pidetty yhteyttä. Poistin hänen numeronsa ja samoin myös facebook kavereista. Tavallaan tuon sunnuntaisen jälkeen on ollut helpompi olla. Ei ole mitään syytä ottaa yhteyttä, ei tee juurikaan mieli. Mutta silti mietin, että mahtaako se yhtään kelata, että mitä ihmettä just on tapahtunut. Ja sen enempää eron syistä en puhu, kuin että hänellä oli luottamuspula minuun keväällä tapahtuneen asian takia, mutta opin siitä ja tein todella paljon töitä asioiden eteen ja mies sanou ja sanoo edelleen, että anteeksi on antanut.
2
 
21.08.2015
Rakastanko liikaa vai liian vähän?
Olen vain niin helvetin sekaisin ja hajalla, että turrun jo tähän oloon. Sydämmeeni ei ole ikinä sattunut näin paljon. Apua. Ikää on 18 vuotta. Seurustellut melkein 4 vuotta ehkä maailman ihanimman miehen kanssa, mitä voi löytää. Siis ihan tosissaan: sellaisen miehen jokainen nainen löytää vain kerran elämänsä aikana. Sellaisesta ei ikinä pitäisi ikinä päästää irti. Vaikka seurustelemme, on aina omaa tilaa, ymmärrämme toisia, luottamus on vahvinta mitä olen tuntenut, rakkaus on syvää ja puhdasta, meillä on täydellinen parisuhde. Hänessä ei ole mitään moitittavaa. Vika on minussa. En tunne eläväni. Olen onnellinen, mutten elossa. Olen sellainen ihminen joka antaa omalle vapaudelleen aivan liikaa arvoa. Rakastan häntä niin paljon, mutta rakastan enemmän elämää. Petin. Enemmän kuin kerran. Ihan tyhmiä aivopieruja vain. Unohdin ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja minusta tuli täysin turta. Se mitä meillä on oli vain mielestäni niin arvokasta, etten voisi antaa sellaisten asioiden pilata suhdetta. Päätin vain että on ryhdistäydyttävä ja olla antamatta periksi turhille ihastuksille. Suunnittelimme jo tulevaisuutta. Helvetti soikoon olen aivan liian nuori miettimään sellaista! Haluan kokea elämää ennen asettumista. Haluan hänet, tulevaisuuden hänen kanssaan, mutta haluan myös muitakin. Haluan nähdä kaiken mitä elämällä on tarjottavana ja nyt olen aukaissut silmät. Minun ei kuuluisi tuntea tällätavalla. Jotain on pielessä ja pahasti. Miten ideaali olisikaan että tiemme erkanisivat pariksi vuodeksi ja sitten voisimme jatkaa siitä mihin jäätiin, mutta ei elämä vaan ole elokuvaa. En enään jaksa tätä omaa saatanan pelleilyäni. Jos annan asioiden vain olla niin ei tämä lopu niinkuin ei ole loppunut aikaisemminkaan. Suoranaisesti kidun tässä välitilassa enkä ole varma kuinka kauan henkinen kapasiteettini tätä enään kestää. En ole pilannut vielä mitään. Voisin yrittää, antaa vielä mahdollisuuksia, mutta tiedän että se tulee päätymään samaan pisteeseen mitä aikaisemminkin ja siinä kärsii lopulta kummatkin, eikä vain enään minä. Tiedän jo mitä minun tulisi tehdä. Panna piste tälle kaikelle ja lähteä kävelemään, mutta se on niin saatanan vaikeaa kun on rakentanut koko tulevaisuuden toisen varaan. Ja vaikka lähtisinkin, en halua menettää tätä ihmistä parhaana ystävänä ikinä. Tiedän että se olisi vaikeaa mutta uskon pystyväni pysymään läheisinä, rakastanhan häntä ja en varmaan koskaan lakkaa rakastamasta. Mutta parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi, ja pahinta on että hän luulee että kaikki on hyvin. Eihän näistä minun tunnekuohuistani tiedä ja olen aina itsekkin leikkinyt tietämätöntä pitääkseni onnellisuuden kulissia päässäni yllä. Nyt vasta tajuan kuinka ison aukon tämä on jo minun sisälle syönyt ja en yksinkertaisesti enään voi jatkaa näin. Maailmani on pirstaleina ja se sattuu niin helvetisti. Ja se tieto että tulen pirstaloimaan jonkun niin hyvän ja minulle niin rakkaan ihmisen maailman sattuu vielä enemmän. Olen neuvoton. Harva näin nuori tänne tulee sydänsuruja purkamaan. Jos en nyt tee asialle jotakin, turrun taas ja alan uskomaan kulisseihini ja sama vitun pelleily jatkuu. Pyydän syvästi viisaita neuvoja. Olen niin hukassa.
12
 
20.08.2015
Onko vielä toivoa?
Poikaystäväni jätti minut muutama päivä sitten. Olemme olleet yhdessä pari vuotta, asuneet yhdessä vuoden. Eron syyksi hän kertoi ainaisen riitelyn ja konfliktien ajaneet hänet siihen pisteeseen, ettei enää jaksa yrittää. Viime viikolla kaikki oli vielä paremmin kuin hyvin, teimme asioita yhdessä, kävimme treffeillä, suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta ja lomareissuja. Hän oli viikon verran kotiseudullaan kesälomalla, ja siellä ajatukset kuulemma lopulta selviytyivät- päätös oli tehty. Hän ei uskalla antaa tälle uutta mahdollisuutta koska pelkää että satuttaa taas itsensä. Riitoja, tai itse niitä sanoisin väittelyiksi, on jonkin verran ollut, ja ilmeisesti hän on reagoinut niihin paljon raskaammin kuin minä. En pysty ymmärtämään miksi hän ei voinut puhua tästä minulle, koska enhän toki haluaisi rakasta ihmistäni satuttaa. Muutama viikko sitten puhuimme paljon asioista, ja koin että se oli tärkeä keskustelu suhteemme jatkon kannalta. Nyt on kuin matto olisi vedetty jalkojen alta- hän lähti muutamaksi päiväksi pois, sanoi kyllä että toki auttaa käytännön järjestelyissä asunnon yms kanssa. Olen aivan tolaltani, hyvin huolissani itsestäni koska koskaan mikään ei ole tuntunut näin pahalta tai ajanut minua näin välinpitämättömyyden partaalle. Kerroin hänelle että haluan tehdä töitä suhteen eteen, ja olen valmis terapian kautta selvittämään mistä turhanpäiväiset riidat juontavat juurensa. Miten pääsee eteenpäin kun ei edes halua? Miten voin saada hänet ymmärtämään että voimme saada asiat toimimaan?
4
 

Sivu /396