avioliitto

Ainakin semmoisesssa muodossaan, kuin se on nyt laissa määritelty. Esimerkiksi omaisuuden jaon suhteen pitäisi olla niin, että avioeron tullessa toinen ei voi viedä varakkaamman omaisuudesta puolta. Eroja laitetaan vireille heti vuoden tai parin jälkeen, petetään jne., miksi tuommoiselle pitäisi antaa puolet koko elämän ajan kerätystä omaisuudesta, tai pahimmassa tapauksessa sukupolvelta toiselle siirtyneestä tilasta tai muusta vastaavasta suuresta omaisuudesta.

Monelle avioliitto onkin keino saada omaisuutta, laittamatta itse tikkua ristiin asian eteen. Syyllistetään vain varakkaampaa osapuolta, että et rakasta, jos vaadit avioehtoa. Suurin osa avioliitoista ei kestä elämän loppuun asti, joten lakia pitäisi muuttaa sen mukaisesti.

Omaisuuksien jaoista en tiedä, siitä on niin montaa mallia nykyään (kukin tyylillään), mutta kyllä avioliiton käsite on "halventunut": naimisiin paukautetaan heti parin vuoden seurustelun jälkeen (parhaassa tapauksessa ei olla edes tunnettu tuota paria vuotta kauempaa, saati asuttu yhdessä siitä puoliakaan) ja sitten erotaan heti kun tulee ensimmäinen pikku kina. Tietysti riitelyä mahtuu joka suhteeseen, olkoon avio- tai avoliitto, mutta nykyaikana tuntuu siltä, että sitä riitelyä ei saisi olla LAINKAAN vaan että yksi erimielisyys niin ero tulee. Vertaa "ennen vanhaan", jolloin avioliitto oli elinikäinen sitoumus ja siinähän pysyttiin, riideltiin tai ei.

Naimisiin mennään myös todella hätäisesti, rynnitään häitä pitämään erittäin nopealla tahdilla (esim. 18-vuotiaina), ihan kuin maailmassa olisi jokin kiire. Sitten erotaan, aloitetaan uusi suhde ja TAAS ryysitään häitä järkkäämään erittäin nopeasti ensitapaamisen jälkeen.

Toki ihmiset saavat avioitua kuinka haluavat ja kyllähän niitäkin pareja on, joilla oikeasti onnistuu ja yhdessä pysytään.

Yksi ikävä juttu, jonka olen huomannut, on myös se, että joku kertoo menevänsä/menneensä naimisiin, niin kaverit esittävät "surunvalittelut" ja puhuvat "elämänsä virheestä". Ennen sitä toivotettiin onnea....

On muinaisjäänne. Naislle pelkkää kilpavarustelua häiden mudossa.

Ennen naimisiinmeno = sitoumus, yhteenkuuluminen. Tapahtui kerran elämässä.

Nykyään naimisiinmeno = helvetin isot BILEET!!!1 joita myös häiksi kutsutaan. Erota ja uudelleennaida voi aina kun haluaa uudet megabileet.

Olen samaa mieltä että avioliitto ei enää ole sitä mitä se on ollut joskus. Lähinnä se kait on lakiin perustuvaa, useimmat tekee kaikenlaisia ehtoja ettei sitten eron sattuessa joudu antamaan toiselle mitään, mikä on kyllä joskus aika kieroa. Jos esim. on tehnyt lapsia ja hoitanut kotia niin eron sattuessa ja jos on laittanut avioehtoon nimensä niin ei saa mitään hyvitystä tehdystä työstä kodin ja perheen hyväksi. Vai olenko väärässä? Voi kait sitä hakea kalliin käräjöinnin seurauksena muutosta siihen, mutta usein avioero on jo muutenkin niin raskas prosessi ettei siinä kukaan enää jaksa käräjöidä.
En oikein jaksa uskoa että kovinkaan usea on laskelmoiva avioliittoon mennessään, niitäkin on jotka käyttää hyväkseen, mutta vain murto-osa.
Mielestäni ihan hyvin voi olla hieman itsekäs ja omaa etua ajatellakin ettei ihan kaikkeen nimeään laita mihin jotkut yrittävät kun toinen on rakastunut, tarkoitan nyt sitä osapuolta joka rakastuneena laittaa avio-ehtoon nimensä ja sitten kun ero tulee jää aivan puille paljaille, näitä tapauksia on muuten varmaan enemmän kuin toisinpäin. Se kun on vähän hävettävää myöntää että on ollut niin tollo ja nenästä vedettävä.
Kannattaa varmaan miettiä hieman kannattaako köyhän mennä rikkaan kanssa avioliittoon, itse ainakin miettisin uudemman kerran.

Tässä iässä avioliiton merkitys on vakavasti muodollinen tapa ilmaista halua sitoutua toisen ihmiseen.

Kahden epäonnisen avoliiton jälkeen, nuoruuteni menettäneenä, halusin ilmaista jotakin oikeasti pysyvää avioliitolla.

Jostakin kohtalon oikusta löysin oikeasti upean naisen ja ihmisen jota kunnioitan ja rakastan syvästi. Haluan sitoutua häneen täysin, antaa elämäni loppulangat hänelle. Ilmeisesti hän tuntee samoin, päätellen sanoistaan ja käytöksestään. Voiko mies olla onnellisempi, saa tuntea kokea rakkauden kaikin tavoin, tuskin.

Meille avioliitto on nimenomaan sitä että hyväksytään toisemme virheineen päivineen ja silti rakastetaan. Tietysti kaikesta on pitänyt puhua syvien vesien kautta että tähän pisteeseen ollaan päädytty. Eikä puhuminen ole vieläkään loppunut, likimainkaan. Mutta koska molemmat olivat rehellisiä ja ovat edelleen rehellisiä, sanat eivät satuta niin paljon ja molemmat uskaltavat puhua tunnoistaan.

Jos joskus kävisi niin että jostain syystä tulisi ero, niin vannon etten ikinä tuolta toiselta ihmiseltä yrittäisi mitään ottaa. Minulla on omatunto. Itsetunto. Tai mitä lie tuntoja mutta rehellinen olen. Vaimollani on kaksi tytärtä. Miten voisin lasten edessä muka huijata vaimoani. Tai häntä hänen takiansa? En ymmärrä.

Erota voi reilustikin. Mutta en toistaiseksi aio :D

Jos jostain näen punaista niin tästä entisaikojen ihannoinnista. Yleensä se perustuu ihan vääriin käsityksiin, eikä niitä käsityksiä edes haluta millään muuttaa, vaikka niitä oikaistaisiin.

Ensinnäkin, toki oli onnellisesti rakastuneita pareja, jotka menivät naimisiin ja elivät elämänsä onnellisina loppuun asti, mutta heitä on varmasti nykyisinkin ihan yhtä paljon. Useat liitot kuitenkin solmittiin nimenomaan ennenvanhaan kiireesti toiseen kunnolla tutustumatta, vanhemmat painostivat jne. Naimisiinmenon syy oli hyvin usein raskaaksi tulo, tai kiirehdittiin naimisiin että saatiin lupa harjoittaa seksiä (tämä yleensä uskonnollisimmilla ihmisillä). Nuoret salamana ihastuvat ja heti sen ensimmäisen ihastuksen kanssa oli solmittava loppuelämän sopimus.

Erota ei tosiaan saanut käytännössä, jos erosikin niin sai häpeällisen leiman loppuiäkseen. Eron sai oikeudenkäynnin kautta, ja ne olivat usein todella rankkoja todistustaakkoineen (esim. piti hankkia naapuri todistamaan että kyllä siellä vieraan naisen luona kävi ja kuului sieltä sängyn natinaa siihen malliin), niihin ei lähdetty ihan tuosta vaan vaikka yhteiselämä olisi ollut yhtä helvettiä. Pakko oli siis olla yhdessä niidenkin, joiden olisi parempi ollut asua erillään. Sekö sitten on hyvä ihan oikeasti teidän mielestänne? Moni "onnellinen" pariskunta onkin lopulta paljastunut onnettomaksi, yhdessä vain ollaan oltu kun ero ei ollut käytännössä mahdollista. Elämänsä joutui heittämään vain siksi että nuorena teki väärän ratkaisun. Usein vaimo on joutunut nielemään katkeruuden ja esittämään onnellista perheenemäntää. Murhia ja itsemurhia tapahtui sen vuoksi, nykyisin pitää olla psyykkisesti sekaisin jos tällaisen asian vuoksi tappaa itsensä tai toisen. Kyllä minusta nykyinen "liiankin" helposti mahdollinen ero on ehdottomasti parempi ja ihmisoikeudellisestikin tärkeä. Lapset kärsivät ihan takuuvarmasti enemmän entisajan pakkonaimisiin menneiden vanhempiensa kanssa kuin nykyajan eroperheissä.

Suhteita, pettämisiä, väkivaltaa yms ei ole yhtään piirua sen enempää nykyisin kuin ennenkään. Ennen vain niistä vaiettiin enemmän. Oli pakko olla pettäjän kanssa vaikkei sitä pettämistä sietänyt, miltä nykyisin tuntuisi moinen ajatus?

Avioliitto on nykyisin edelleenkin juridinen sopimus. Siinä turvataan puolison asema kuoleman tai eron jälkeen. Avioehdolla voi ja kannattaa suojata omaisuutta, jonka ei halua menevän puolisolle mahdollisen eron jälkeen. Näistä avioliiton juridisista seikoista kannattaa tosiaan googlailla netistä, en ala tässä toistelemaan kun löytyy ihan helpposelkoista tekstiä valmiinakin.

Ehkei avioliitto aivan "jäänne muinaisuudesta" ole, mutta kyllä se eri juttu on kuin "ennen". Merkitys ja muodollisuus ovat erilaiset. Muttei siinä mitään pahaa ole, vaikka ne ovatkin hieman muuttuneet, sillä ajat muuttuu. Entisaikojen arvoja ja asenteita ei voi suoriltaan tuoda nykypäivään, sillä vähän kaikki on muuttunut, eivätkä ne enää istu tähän aikakauteen.

Siksi on melko turhaa vertailla avioliittoa tai muita asioita "ennen" ja "jälkeen".

Uskoakseni edelleen mennään melko yleisesti naimisiin, varmaan (arviolta) noin puolet väestöstä kuitenkin astuu avioon ja puolet on sitten avoliittoilijoita tai sinkkuja tai jotain muita. Se, mistä itse pidän, on se ettei ole "pakko" mennä naimisiin voidakseen seurustella ja asua yhdessä ja olla onnellisesti suhteessa. Tuskin varsinaista lainmääräämää pakkoa ennenkään oli, mutta kyllähän sitä varmasti pahasti katsottiin, jos oli "avopari".

Voihan se ihan nykypäivääkin olla mutta ei entisaikain mallien mukainen. Jos liiton malli ei muutu niin suhteesta ei tule pitkäaikaista, sillä vanhanaikaisen liiton malli ei toimi enää näinä päivinä. Yhteiskunnat ovat muuttuneet ja maailma mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin ainakin teknisesti. Ihmisten mielet vain tuntuvat laahaavan edelleen muinaismuistoissa ja siksi parisuhteittenkin pitäisi pysyä samanlaisina kuin äidin ja isän ja mummon ja papan ja ...

Sellaisia naisia on nykyään vain niin vähän, joiden kanssa voisi harkita avioliittoa tai edes "vakavaa" suhdetta. Kyllä, minulla on rima korkealla parin huonon ja yhden hyvän suhteen jälkeen.

Haluan nimittäin naisellisen, omaperäisesti ajattelevan, aidosti välittävän ja empatiakykyisen naisen, jonka kanssa voisi aloittaa vastavuoroisen suhteen
- en esim. sekopäätä kiviriippaa, jolla on itsetunto-ongelmia tai jätkänaista kilpailemaan siitä kuka määrää sohvan paikan.

Hyvät naiset tahtovat vain olla järkiään varattuja.