Minun sosiaalisten tilanteiden pelko

Hyvän tukihenkilön sinä tarvittet. Se voi olla paljon vanhempikin. Erittäin suggestioalttiina saatoin opastusta saaneena kehittää näkymättömän käden suojaamaan kaikelta pahalta.
Olen myös hyvin syrjäytynyt mies. Tuntuu erityisen pahalta, että rakas pikkusiskonikin on jättänyt yhteydenpidon joulukorttiasteelle.

En kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön vaan panteistina uskon kosmiseen johdatukseen, siihen josta maailman kaikki jumalatkin keksitty.

Toisin sanoen olet luuseri. Darwinismi on puhunut.

Ikävä kuulla että jollain on asiat näin huonosti :(
En voi edes kuvitella millaista se on ylipäätänsä elää, kun jatkuvasti joutuu olemaan varpasilleen.
Itseä kolahdutti nämä kun sanoit että häpeät ja kadut sanomisias sekä se että pyrit miellyttämään muita ja mukaudut joukkoon.
Mä en oikeasti tiedä onko se jo jokin mielenterveyden häiriö itsessään vai mistä ihmeestä se tulee..
Kärsin siis itsekkin juuri kyseisistä ongelmista ja täytyy sanoa että kyllä on väsyttävää puuhaa. mutta kun ei irtikään pääse.
Mulla tuo näkyy siinä, että esim. jos työkaveri tai kuka vaan toinen ihminen tekee jonkin virheen, vähättelen toisen virhettä ja yritän saada hänet uskomaan että se ei todellakaan haittaa. Yritän siis ettei toinen ihminen tunne sitä samaa, mitä itsestä tuntuu niin pahalta.
Jos vaihdettais minut tähän kaverin tilalle niin en todellakaan vähättelis tätä virhettä vaan se pikemminki olis maailmanloppu, jota häpeäisin vielä viikkojen, jopa vuosien jälkeenkin..
Minusta varmaan puhutaan, että olen monen kanssa samalla aaltopituudella, sillä osaan muuntautua sen mukaan, missä joukossa olen. Voin olla ihan kahta ääripäätä, kuitenkaan olematta ollenkaan oma itseni. Sulaudun joukkoon kuin olisin siinä aina ollukki. Se on raastavaa, mutta en voi asialle mitään. Jotenkin sitä tulee aina lähdettyä vetämään sitä roolia, kun pelottaa niin kamalasti että toinen ihmien ei hyväksy ja pidä minusta sellaisena kuin oikeasti olen..
Sitten tämä puheiden häpeäminen ja katuminen. Miten voi tehdä itselleen niin ison ongelman jostain sanomisista, kun todennäköisesti päivän kuluttua asia on jo painunut keskustelun molemmilla osapuolilla täysin unholaan?!
Sosiaalisissa tilanteissa mun ajatuksen kulku lakkaa kokonaan ja puhun mitä sylki suuhun tuo. Puhun sekavia, sanat menevät sekaisin ja olen hermostunut. En uskalla sanoa sitä, mitä oikeasti haluaisin. Yritän vain olla mukava.
Sitten kotona hävettää ja kaduttaa kun ei tullu sanottua mitään fiksua tai saanut aikaiseksi jatkettua juttua, vaikka siihen olis ollu mahdollisuus.

Täällä kans yksi sosiaalisesta fobiasta kärsivä. Tällä hetkellä harmittaa että olen ollut kokoajan menossa työelämään. Tälläkin hetkellä opiskelen ja olen opiskellut jo ennestään muutaman tutkinnon. Tosin tämä nykyinen tutkin on jatkoa edelliselle.

Itse olen käynyt psykoterapiassa ja pääsin sinne juuri tuon takia että halusin työelämään, enää en tiedä. Opinnoissa on ollut harjoittelua ja ne ovat ollee ihan hirveitä kokemuksia. Silti olen yrittänyt kun on toitotettu että pelkoja päin pitää mennä jne. Osa harjoitteluista on mennyt pieleen ja olen lopettanut ne. Olen kuitenkin saanut koulujen kanssa asiat sumplittua että todistuksen olen saanut. Toinen osa harjoitteluista on sujunut joten kuten kun olen löytänyt paikan jossa todella mukavia ja ymmärtäväisiä ihmisiä, mutta silti nekin harjoittelut olivat sellaisia että laskin päiviä koska loppuvat.

Tämä mun tarve mennä töihin ja olla normaali johtunee siitä että en kehtaa olla mitä olen. Mä en ole kehdannut puhua kellekkään oikeasta tilanteestani. Vain osa lähimmäisistä tietää että olen käynyt jossai terapiassa. Syyksi olen sanonut että vähän nuppi reistailee, en muuta. Nyt mua harmittaa että olen antanut tilanteen mennä näin pitkälle. Olen kaikille puhunut että musta tulee jtn ja välillä itsekin uskonut siihen. Näin 8 kouluja käyneenä on sitten kiva todeta niin itselle kun muille ettei musta sittenkään ollut mihinkään. Ja sitä häpeän määrää. Jos tähän pisteeseen päädyn taidan erakoitua.

Kirjoitit listan omista oireita/ongelmistasi. Minulla on useita samoja.

Jos seurassa tai lähistöllä kuiskitaan tai nauretaan, ajattelen automaattisesti että minulle. Alan myös miettiä syitä, miksi ne nauravat minulle ja niitähän aina löytyy.

Henkinen satuttaminen on miljoona kertaa pahempi kuin fyysinen. En pelkää että joku kävis kimppuun, voin ihan hyvin yksin kävellä yöllä ulkona hameess.

Minäkään en pysty olemaan ristiriita tilanteissa. En ole tapellut kennenkään kanssa varmaan 20 vuoteen. Jos muut alkaa tappelemaan minä poistun, alkaa ahdistaa.

Joudun miettimään paljon mitä sanon, miten sanon, kenelle sanon. Myöhemmin jos vaikka änkytin, mietin että kuulija pitää mua vähä-älyisenä.

Jos koulussa epäonnistun kokeessa ajattelen että olen liian tyhmä tjtn.

Tarkkailen aina hyvin tarkasti seuraani, ja mukaudun sen mukaan. Oma oikea itseni en ole kuin ystävien kanssa. Nämäkin ystävät olen tuntenut lapsuudesta. Silti heillekkään en pysty avautumaan kunnolla vaan pintapuolisesti.

Häpeän tunne on itselläni varmaan yleisempi kuin mikään muu tunne. Häpeän kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Tämän takia valehtelen ja mukaudun.

Mua ahdistaa tälläkin hetkellä joka päivä. Olen syönyt liian kauan opmoxia tähän, en tiedä olenko koukussa kun lähes päivittäin pitää ottaa. Tosin annoksen olen saanut pidetty max 30 mg/pv. Tämän lisäksi menee ssri lääkkeitä joista ei ole mitääään hyötyä. Iltaisin vedän ketipinoria jotta nukun edes vähän. Ketipinoriakaan en sais ottaa joka ilta mutta minäpä otan sillä ahdistaa lähes joka ilta. Lisäksi juon varmaan 5 iltana viikossa. Arkisin jos otan n.4 kaljaa illallta ja vkl sitten vähän enemmän 10-12. Tiedän ettei noi päihteet auta mutta kun haluun vaan sen ahdistavan tunteet edes hetkeks pois. Mikään muu ei auta. Kokeiltu on liikuntaa, ruokavalio, kofeiinittomuus jne jne .... Ajattelen myös lähes joka päivä itseni tappamista. Lisäksi mietin miten voisin vammauttaa itseni että menettäisin fyysisen työkykyni. Kuulostaa varmaan aika kipeeltä, mutta sitähän minä olen

Olet kuin minä, paitsi että osaat sanoittaa tilannettasi paremmin. Aika vittumaista että psykoterapiaan pääsee vaan jos aikoo parantua. Tottakai me haluttais parantua, mutta eikö se ole sen psykoterapeutinkin vastuulla jos se ei auta. Sinuna yrittäisin päästä silti terapiaan vaikka valehtelemalla. Lääkäreihin itse en enää luota, heidän arviointikykynsä pettää liian useasti.

Kokeilepa huvikses välillä muille vittuilua. Olen hyvin pitkälle samanlainen kuin sä, ja taitaa olla näin että tuota kurimusta ei aukaise mikään muu kuin ilkeänä oleminen muille. Koska pakko itseään on puolustaa. Ja sä olet nyt itsesi kanssa liian ahtaalla.

https://www.youtube.com/watch?v=K6kq9N9Yp6E

Olen ihan kuin aloittaja ja vieläpä saman ikäinenkin.

Itse en enää edes usko että tulen koskaan pääsemään näistä ongelmista eroon vaan tulen aina olemaan oman mieleni vanki niin kurjalta kuin se tuntuukin. Lääkärit ja terapeutit kyllä jaksaa aina uskotella vuodesta toiseen että tällaisesta ongelmasta on mahdollista päästä eroon tai ainakin päästä niskan päälle mutta vaikea uskoa kun tätä on jatkunut jo sen kymmenisen vuotta ja tuntuu että pahemmaksi on vaan mennyt.

Nytkin pitäis taas syksyllä mennä sellaiseen pelkoryhmään missä on muita samassa tilanteessa olevia ja siellä sitten kuulemma harjoiteltaisiin käytännössä niitä sosiaalisia tilanteita mutta kun pelottaa ja ahdistaa niin perkeleesti sinnekkin meneminen että tekis mieli kuolla. Vaikea uskoa että tähän on mitään parannuskeinoa kun tuntuu että altistaminenkin vie tilannetta vain pahempaan suuntaan. Koko elämä menee hukkaan kun ei pysty elämään ja nauttimaan asioista kuten normaalit ihmiset. :(

Samassa veneessä olen aloittajan kanssa :(

Eniten harmittaa se kun ei ole vakituista naisystävää, kaiken muun paskan kyllä kestän vielä jotenkuten mutta sitä en että 99% todennäköisyydellä en koskaan saa tyttöystävää. Ainut vaihtoehto olis ehkä löytää samoista ongelmista kärsivä nainen rinnalleen mutta sekin tuntuu hyvin hyvin hyvin epätodennäköiseltä.

Käykää sivustolla healingeagle.net lukemassa Pois tuskasta osio. Se auttoi ainakin minua ymmärtämään omia ongelmiani paremmin. Ja jos luette sen, nii lukekaa avoimin mielin.
Olen itse ajatellut paljon itsemurhaa, kuolemaa ja yleensäkin kaikkea elämään liittyvää. Koko yläaste aikani olin sellainen "neutraali" tyyppi eli kellään ei ollut mikään minua vastaan, mutta kukaan ei oikeastaan tuntenut minua, vaikka koulumme oli todella pieni. Yläasteella ollessani en kuulunut siihen "ryhmään", jonka luokkamme muodosti. Vetäydyin siitä tarkoituksella, sillä tunsin oloni ahdistuneeksi ollessani heidän seurassa.
Itse en ole tottunut siihen, että tuntemattomat ihmiset puhuvat minulle ja hämmennyn siitä ja en tiedä mitä vastaisin. Monesti myös alan änkyttää ja mietin sitten myöhemmin, että mitä nyt taas tuli sanottua. Aina ollessani ihmisten seurassa tuntuu siltä kuin esittäisin jotain ja yrittäisin vaan sopeutua joukkoon. Vaikka haluaisin todella olla oma itseni, mutta en oikeastaan tiedä edes itse millainen olen pohjimmiltani. Sillä Olen nyt 17-vuotias ja en ole viimeiseen viiteen vuoteen viettänyt aikaa omaikäisten kanssa muuta kuin koulussa.
Minulla todettiin muutama vuosi sitten narkolepsia-katapleksia, joka on ollut yksi syy siihen miksi minun on vaikeaa olla ihmisten seurassa. Itse kuitenkin ajattelen, ettei kukaan saa nähdä heikkouksiani ja en anna muiden ihmisten kävellä ylitseni. Tuon narkolepsian vuoksi syön concertaa ja anafranilia.
Ja voimia teille kaikille ja toivon, että saisitte apua ja onnen elämää, jota kyllä itsekin vielä etsin.

Teksti on hieman sekavaa, valitettavasti.

Hei
Kävin tuolla Healingeagle sivustolla ja se vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Täytynee ajan kanssa tutustua paremmin.

Kiinnostaisi tietää kun kerroit, ettet ole oman ikäistesi kanssa, että minkä ikäisten tyyppien kanssa sitten liikut? Olet kovin nuori, mutta vaikutat kypsältä ikäiseksesi. Ja kypsyydellä tarkoitan sitä, että ymmärtää asioita hieman toiselta kantilta kuin tavallisesti 17-vuotiaat.

Otan osaa. Tuo sairaus on varmasti uuvuttava ja aiheuttaa monenlaisia ahdistustiloja.

Mulla on perusterveys ihan hyvä (kunto tosin paska), mutta pääkopassa reistaa. En kutsuisi kuitenkaan itseäni hulluksi, sillä en tekisi kellekään mitään pahaa enkä muutenkaan ole vaaraksi.

Olen oikeastaan viettänyt kaikki lomani ja suurimman osan vapaa-ajastani vanhempien sisarusteni, heidän puolisoiden ja lastensa kanssa. Yleensä koulupäivän jälkeen olen joko yksin tai kahdestaan kaksi vuotta vanhemman sisareni kanssa. Tällä tavalla on jatkunut jo muutaman vuoden. Elikkä olen siis 13 lapsisen perheen kuopus.

Toisaalta itse koen tuon oman "kypsyyteni" ongelmallisena, sillä oma nuoruuteni on jäänyt ja jää elettyä sen takia.
Ja olen muutes nuori nainen, jos niin nyt voi sanoa.

Tutkituta kilpirauhas arvosi!! Ruosissa tehdään näin ja yli puolet mt-ongelmista johtunut kilpirauhasen vajaatoiminnasta, joka yleensä aiheuttaa masennusta, voimattomuutta , ahdistusta yms... Sitten määrätään ja kokeillaan monia eri ssri- , snri-lääkkeitä ym myrkkyä jotka kumminkaan auta ja niillä saa jo pysyviä vaurioita päähän.. Jopa todettu paljon libidon katoamista kokonaan varsinkin ssri-lääkkeilllä...

huoh....