Outo tunne asioista, joita vastustaa

Olen viime vuosina huomannut oudon tunteen kehossani. Se ei ole fyysinen, mutta vaikuttaa siltä. Se ilmenee, kun minulle ehdotetaan sellaisia asioita, joita ajatuksenakin vastustan. Esimerkiksi viikonloppuisin kouluhommien tekoa, minun luokse kylään tulemista, jos en sitä halua, tai muiden ehdotuksia, jos ne eivät mielestäni ole toimivia tai toteutuskelpoisia. Tuntuu kuin sisälleni ilmestyisi tuolloin jokin erillinen osa, kuin joku kotelo, jonka sisällä on jotain.

Haluaisin sanoa mielipiteeni suoraan, mutta en halua olla joukossa ainoa, joka vastustaa. Pelkään, että leimautuisin ainaiseksi vastaaninttäjäksi. En haluaisi irtautua sosiaalisesta ympäristöstä sen takia, että en suostu asioihin, jotka ovat muille ok. Olen jo osittain vetäytynyt hieman taustalle vältelläkseeni kiusallisia tilanteita. Joudun välillä tekemään oikeasti työtä, etteivät ajatukseni ja tunteeni näy ulospäin.

Koen myös välillä, ettei minun mielipiteeni tai sanomiseni paina yhtään mitään. Kun tehdään porukalla töitä, minun ajatuksia ei huomioida, tai kun joku kysyy apua, minun neuvoni ei kiinnosta, vaikka se olisi hyödyllinen.

Jännitän ja murehdin asioita ja tästäjohtuvan liian miettimisen takia olen ahdistunut. Tällä hetkellä en voisi edes kuvitella, että joku tulisi vaikka kylään. Koen, että elämäntapaani - harrastuksiani, valintojani ja rahan käyttämistäni katsottaisiin vinoon. Että olisin "normista" poikkeava ja minua alettaisiin katsoa vinoon. Minulla on toki oikeus lainpuutteissa pitää kämpässäni vaikka mitä, mutta jotenkin vain alitajuntani ajattelee, että muut kummastelisivat.

Ehkä voisin pyytääkkin ihmisiä kylään, mutta pelkään, että runsas elektroniikkamääräni ei kestä sitä. Vahinkoja sattuu, mutta kuka korvaa vähävaraisten ihmisten tekemät vahingot, jos heillä ei ole kotivakuutusta? Elektroniikka ei kuitenkaan ole ollut ilmaista ja se on hankittu tiukalla taloudellisella kurilla. En halua, että joku huolettomasti elävä sitä rikkoo eikä sitten ehkä suostukaan maksamaan. Siitähän vasta riita seuraisi, jos pyytäisin korvaamaan tavaran ja toinen ei suostuisi - "miksi sinä tarvitset noin kalliita asioita, kun ei minullakaan ole?". No minä siihen "sori hei, olisit kättänyt rahasi eri tavalla".

Elämäntapani on kaiketi erilainen kuin siinä sosiaalisessa yhteisössä, jossa tällä hetkellä olen - tai ainakin koen niin. Muut käyvät poissa kotoaan tekemässä juttuja, minulla on kotona tavaroita, joilla voin harrastaa. Käytän rahani eri tavalla ja pelkään, että säästeliäs elämäntapani aiheuttaisi vaan katteellisuutta - "miksi saman verran tienaavalla voi olla noin paljon enemmän?" Minut kasvatettiin niin, että korvaat tekemäsi vahingot. Jos rikkoisin jonkun muun omaisuutta, korvaisin sen ilman kysymistä - vaikka erissä, jos talouteni ei muuten kestäisi. Tekisin toisen osapuolen kanssa kirjallisen sopimuksen järjestelystä. Mutta kuinka monelle muulle on kasvatettu vastuu omista teoistaan? Moni tuttu tuntuu tekevän ihan mitä vain vailla minkäänlaista omaatuntoa omista teoistaan. Löytyykö vielä rehtejä ihmisiä?

Ihmiset tekevät valintoja ja panostavat eri asioihin. Tarkkakorvainen kuulee, kuinka moni huutelee ja ihmettelee muiden valintoja - ikään kuin omat olisivat ainoita "oikeita". Itse yritän ymmärtää muiden valintoja, vaikka se välillä vaikeaa onkin. En ymmärrä, miksi niin moni muu ei.

Tämä juontaa juurensa varmaankin lapsuudestani, jolloin minua kiusattiin. Vielä pahemmaksi tämän teki se, että kuka muu lapsille olisi voinut kertoa tiettyjä asioita kuin heidän vanhempansa? Ei alle 10-vuotias lapsi keksi pahoja sanoja kaveristaan, vaikka tämä asuisi missä. Pilkattiin vaatteita, vanhempia, kulkuneuvoja, ulkonäköä, ties mitä. Omien ja omien perheenjäsenten kokemusten seurauksena minäkin toki "opin" huonoja asioita. Ennakkoluuloja muun muassa, että ihmiset arvostelevat ja ajattelevat pahaa.

En tiedä, välillä haluaisin vain pois tästä yhteiskunnan ja sosiaalisen yhteisön paineesta. Lappiin mökkiin järven rannalle saunomaan ja uimaan, miettimään ja rauhoittumaan. Elämään sitä kuuluisaa omaa elämää, omaan malliin, omassa rauhassa. Mutta moinen ei ole realitista. Pakko on tehdä jotakin, että voi elää. Ja se taas tarkoittaa yhteiskunnan kärryissä kulkemista. Eikö olekin jännä, kuinka meidät kaikki tasapäistetään tekemään jotakin? Ihan sama oletko siivoaja, johtaja tai taiteilija. Jos teet sitä elääksesi, teet työtä. Entä, jos ei haluaisi tehdä mitään? Miksi maailman pitää pakottaa sen kaikki erilaiset ihmiset samanlaisiin toimiin?

Joskus koen tarvetta lähteä luontoon kävelemään ja katselemaan. Ja, kun menen, en haluaisi palata asunnolle ollenkaan. Siellä se kaikki sama vanha odottaa minua, kun oven avaan ja astun sisään.

Olisi toki helpompaa ilman tällaista ajatusmaailmaa, mutta onnistuuko enää näin syvästi istuuntuneen ajatusmallin repiminen juurineen pois? Uusi näkökulma voisi nimittäin olla kaikin tavoin elinvoimaa lisäävä.