Miksi ystävyys loppuu tietoon sairaudesta?

Eräs pettynyt täälläkin.
Kai sitä vaan ihmisiä pelottaa, eivät tiedä miten suhtautua. Siksi jättävät mieluummin kaiken yhteydenpidon, eipähän tarvitse vaivata omaa mieltä kun ei ole sitä "sairasta" kuvioissa pyörimässä.
Saako kysyä mikä sairaus sinulla on?

Minulla on Von Villebrantin tauti ja pari muuta.. Sitten on ruoka-aineallergoita.. Saa aina selitellä ruokavaliotaan miksi se on tärkeä...Mikä sulla on?

No mutta sairaus ei vaikuta päivittäiseen arkeeni olen saanut sen hyvin aisoissa pidettyä. Tietty ruoka- aineallergioidelle kuten esim. gluteeni en voi mitään. Tuntuu raukkamaisilta sellaset jotka pistää välit poikki tällaisesta.

Onko jokin sellainen sairaus, jonka vuoksi joudut turvautumaan ystävien apuun aiempaa enemmän esimerkiksi käytännön asioissa? Se voi käydä raskaaksi. Itsellä voimat loppui kaverin kanssa, kun hän alkoi tarvita apuani. Autoin aikani, mutta kun olin ainoa, joka auttoi häntä, uuvuin. Pakko oli pelastaa vain itsensä.

Ei ole sellainen sairaus että apua tarvii pyytää ja kenenhään heistä apuun en ole koskaan turvautunut, riittää vain että kerron heille siitä yhden kerran. Tämä ei edes tarttuvaa. Olen ihan työkykyinen aktiivinen ja iloinen ihminen. Kumma kuitenkin että tuollaisen keetominen saa ihan hyvin toimivat suhteet päättymään.

On se minustakin tosi raukkamaista. Olenkin oppinut, että en kerro mitään enään, jos ei ole pakko. Tietty jos kylään kutsutaan niin en voi mennä kerromatta ruoka-ainellergiosta.

Nää kaikki joille olen sairaudestani kertonut on olleet pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, ja sairaus ei ole vaikuttanut suhteiden hoitamiseen tai menemisiin mitenkään, mutta nyt jo kolmas jolle siitä kerron ei ole ottanut yhteyttä enään sen jälkeen kun olen kertonut ja yksi sanoi suoraan silloin kun olin joskus sairaampi, ettei halua sen takia enään jatkaa ystävyyttä. Olen kyllä onnellinen että pääsin hänestä eroon! Hänellä oli itsellään henkinen sairais ja hän sai raivareita ja oli äkkipikainen..

Onko kohtalotovereita? Miten aikuiset ihmiset voi olla noin itsekkäitä ja ennakkoluuloisia? Tosiaan kuka tahansa voi sairastua joskus.

Vitut siitä. En sääli yhtään jos joku muija kertoo olevansa yksin jonkun "sairautensa" takia :D Se on naisen valinta jos on yksin, ihan sama vaikka olisi neliraajahalvaantunut paska. Vientiä on AINA.

Mulla sellainen kokemus, että en joskus jaksanut käydä sairaalassa katsomassa sairasta ystävääni, koska en vain jaksanut, kun olin itse niin väsynyt hoitamaan ihmisiä. Pidin kyllä muutamalla viestillä yhteyttä tähän ystävääni silloinkin, mutta hän loukkaantui, koska en soittanut tai käynyt. Vaikeahan tuollaista on mitenkään selittää jälkikäteen. En kuitenkaan ollut ajatellut hänelle mitään huonoa ja tiesin, että hänellä käy siellä sairaalassa paljon sukulaisia ja ystäviä. Tiesin facebookin kautta senkin, että hänellä on todella paljon ystäviä, jotka soittavat ja ovat yhteyksissä, joten ei hän ainakaan yksin ollut.

Myöhemmin sitten taas tapasimme ja vietimme välillä aikaa yhdessä. Kerran myöhemmin kävin omasta halusta häntä osastolla katsomassa, kun hän oli uudestaan sairaalassa. Sovimme, että pidetään yhteyttä. Koitin sitten sopia tapaamisia, mutta aina hän ei jaksanut tai sitten oli jokin muu syy. Tapaamiset harvenivat. Ymmärsin kyllä, että sairaana ei aina jaksa tai pysty. Ymmärsin senkin, että hän halusi olla paljon sukulaisten kanssa. Tärkeintä oli, että hän voi mahdollisimman hyvin. Hän kuitenkin julkisesti syytti ystäviään ja tuttaviaan siitä, että eivät tarpeeksi käy luona. Vaatimus moiseen tuntui jotenkin väärältä ja hyvin ristiriitaiselta. Itse haluan pitää yhteyttä omasta halusta, en siksi, että toinen vaatisi. Eihän sellaisella vaatimuksella ole mitään arvoa myöskään sairastavan kannalta. Muiden loputon syyllistäminen ja vaatimusten esittäminen on melko raskasta vallan käyttöä ja todella inhottavaa toimintaa. En voi sietää moista edes sairaalta ihmiseltä, vaikka tietynlaiset vaikeat tilanteet ymmärränkin.

Nykyään emme ole juurikaan yhteyksissä. Viimeksi, kun sovimme, että nähtäisi, hän teki oharit. Ymmärsin senkin, että hänellä ei ehkä ollut hyvä päivä silloin ja ajatukset olivat muualla. Ajattelin kuitenkin kaiken jälkeen toimia niin, että jos hän haluaa minua tavata, hän saa ottaa yhteyttä. Jos taas ei, hän ei ota yhteyttä. Jos ei jaksa tavata, niin on kohteliasta ilmoittaa tekevänsä nyt jotakin muuta. Tulin lopulta siihen lopputulokseen, ettei hän ehkä haluakaan minua juuri tavata, eli annan olla. Aina ei vain ole mahdollista olla auttamassa tai ystävänä sairaalle.

Minulla on taas sellainen kokemus, että pitkäaikaista sairautta sairastavana on vaikeeta löytää parisuhdetta. Jos treffeillä uskaltautuu kertomaan sairaudesta, niin saa olla melkein varma, ettei treffikumppanista (joka on mies) kuulu tämän jälkeen. Miten sairaudesta (rajoittaa liikkumista) pitäisi treffeillä kertoa, ettei treffikumppani säikkyisi ja luikkisi tiehensä?

Ap, sanot että jo 3 pitkäaikaista ystävyyssuhdetta on kariutunut sinun sairauteen. Tosi outoa, jos pitkäaikainen ystävä lopettaa yhteydenpidon ruoka-aineallergian takia.

Itse luen ystävyyssuhteeksi sellaisen yhteydenpidon joka tapahtuu puolin ja toisin ja yhteydenpito on kestänyt vuosia ja ystävyyssuhde on tasapainoinen, kumpikaan ei ole toisensa hoitaja. Minulla on "vain" 4 ihmistä joita voin sanoa ystäviksi.
Ystävieni kanssa ollaan joka kuukausi tekemisissä, soitellaan, tavataan ja aina ollaan sovussa, ystävien seura on miellyttävää ja mukavaa, viihdytään yhdessä.

Loput ovat kavereita joita tulee ja menee. Hyvin harvasta kaverista on tullut/tulee hyvä ystävä. Hyvin moni kaverisuhde loppuu syystä tai toisesta, yleensä sen takia ettei yksinkertaisesti ole aikaa kummallakaan pitää yhteyksiä. Esim. sukulaisissa minulla on paljon tällaisia hyviä kavereita, nähdään sukujuhlissa silloin tällöin, jatketaan juttua siitä mihin vuosi kaksi sitten jäätiin, päivitetään kuulumiset ja se siitä. Seuraavan kerran nähdään jossain toisissa sukujuhlissa. Saatetaan kesällä piipahtaa puolin tai toisin kylässä jos lähellä ollaan, mutta muuten pidetään vain kevyttä yhteyttä.

Sitten on nämä hyvän päivän tutut, morjestetaan, tapaillaan silloin tällöin. Kavereille ja hyvänpäivän tutuille en ole sairaudestani kertonut muutamaa harvaa lukuunottamatta.

Itselläni on/oli vatsasyöpä ja sen myötä kävin läpi kovat leikkaukset, jälkihoidot ja nyt hyppään puolivuotistarkistuksissa vielä monta vuotta. Nämä neljä ystävääni tulivat yhdessä tai erikseen käymään pyytämättä ja kutsumatta. Itkettiin ja naurettiin yhdessä. Jos olin hyvin väsynyt, viipyivät vain 5-10 minuuttia, kun olin paremmassa kunnossa, olivat koko vierailuajan. Nämä ystävyyssuhteet ovat säilyneet lähes koko elämäni ajan eikä näitä ole horjuttanut minun eikä toisen ystävän vakava sairaus.

Minä olin sairaalassa jopa viikon siten, ettei kukaan käynyt kun ystävilläni oli omia perhe/työjuttuja meneillään. En ole facessa enkä somessa, isä ja äiti ovat kuolleet, ei siskoja eikä veljiä. Kieltämättä tunsin välillä itseni hyvin yksinäiseksi, mutta onneksi äänikirjat on keksitty, niitä kuunnellessa meni kymmeniä ja kymmeniä tunteja. Olen ikuisesti kiitollinen ystävilleni jotka jaksoivat omista huolistaan huolimatta käydä luonani sitkeästi ilahduttamassa minua. Esim. leikkauksen jälkeen huoneeseen ei saanut tulla ketään, mutta ystäväni olivat lasin takana. Heillä oli jättikokoinen hymynaama ja keltainen tsemppipeukalo, se piristi todella. Tällaisia todelliset ystävät ovat ja oikea, huomioiva ystävä minäkin yritän olla heille.

Kavereista ei käynyt sairaalassa kuin kaksi ja hekin enemmän velvollisuudesta tai ehkä enemmänkin uteliaisuudesta, oli järjestön muiden porukoiden suunnalta tullut painostusta saada tietää mikä minua oikein vaivaa. Nyt ne jotka tietävät, eivät osaa vieläkään suhtautua sairauteeni luonnollisesti. Toisaalta se on minusta hyvin ymmärrettävää enkä osaa siitä minkäänlaista pulttia enää ottaa enkä miettiä miksi joku ei pidä yhteyksiä enää. Jos jotain ei kiinnosta käydä luonani tai jutella kanssani sen takia, että minulla on vatsasyöpä ja sen myötä avanne loppuelämäni, niin ei sitten, oma on valintansa.

Toisaalta en myöskään enää välitä jos joku loukkaantuu jos minä en ole viikottain ole yhteyttä pitämässä tai mukana järjestön joka palaverissa. Minulla on välillä kovia kipuja enkä jaksa enkä viitsi selitellä poissaolojeni syitä enkä terveydentilaani muille, koen että, se on enemmän minun henk.koht.asia.

Töihin pääsen, ehkä, vuoden - kahden kuluttua, riippuu täysin siitä miten homma etenee, tuleeko lisää jälkiongelmia jne. Mutta olen nykyään sellaisella asenteella, että jokainen päivä minkä tässä kunnossa, tai paremmassa, voin elää, on plussaa.

Näihin ruokavalioihin ja syömisiin. Jos minut kutsutaan jonnekin syömään tai juhliin, vastaan kutsujalle hyvin lyhyesti, että kiitos, minulla on vatsasyöpä ja sen myötä minulla on nyt hyvin rajoitettu ruokavalio, sopiiko että tuon omat eväät mukanani?
Koskaan kukaan ei ole kieltänyt. Näin kenenkään ei tarvitse miettiä tarjoomuksiaan minun sairauteni kautta.

Olipa tosi hyvä ja tervejärkinen kirjoitus! Tsemppiä ja hyvää vointia sulle.

On osuvasti viestiketju aloitettu ;/ Minulle kävi samoin nyt syksyllä 2016 aikana. Ei sellaista kaveria ole enää , joka ymmärtäisi minun sairauteni. Ei semmoista tarjoilua ole etteikö puutu "Gluteenittomat tarjoilu tuotteet täysin.
Talouteni kaatuu täysin kun joutuu näitä tuotteita ostamaan ja mistään en saa apua lainkaan.
Menen näillä eväillä sinne saakka kun voimia ja terveyttä riittää .

Syä paskaa juntti.