Kuin oma lapsi

Olin viime lukuvuoden töissä alakoululla, jossa eräs nyt 9v tyttö ihastui minuun korviaan välittömästi lukuvuoden alettua. Tyttö oli melkoinen ilopilleri, ja hymy vain leveni aina minut nähdessään. Toisinaan hän myös punastui, kun hieman kiusoittelin. Sosiaalisilta taidoiltaan taitavana hän ehkäisi riitatilanteita hankalampienkin oppilaiden kanssa ja kaikki pitivät hänestä. Häntä opettanut naisopettaja kehui häntä vieläpä nätiksi, mitä hän on minunkin mielestäni. Korostan, että minua ei kiinnosta hänen ulkonäössään mikään muu kuin kasvot ja erityisesti niille leviävä kaunis hymy.

Keväällä hän testasi minuun tiettyjä naisellisia keinoja, kuten ilmeitä ja kävelytyylejä - vieläpä todella rohkeasti ollessaan muiden lähellä, mutta varmistuen ettei kukaan muu katso häntä juuri silloin. Pariin kertaan käänsin katseeni muualle katsoen tilanteet jo sopimattomiksi, mutta tyttö vain hymyili valloittavasti katsoessani häneen päin hetkeä myöhemmin. Tätä tapahtui vain pari kertaa lukuvuoden loppumetreillä. Tyttö tuli aina tilaisuuden tullen juttelemaan, keksii paljon hauskoja juttuja ja aiemmin iltapäiväkerhossa hän toivoi minua pelikaverikseen melkein mihin tahansa. Hänen paras ystävänsä ihastui minuun myös käyttäytyen pitkälti samalla tavalla, mutta ei siitä enempää.

Tyttö tuntui nauttivan suunnattomasti, kun ajoittain kosketin häntä olkapäälle. Jos mahdollista, ilme muuttui entistäkin onnellisemmaksi. Tein tätä luonnostani monille pienille koululaisille, en vain tälle yhdelle. Toisinaan hän myös pyysi minua jonkin tekosyyn varjolla esimerkiksi nostamaan itseään liikuntasalissa. Luulen, ettei hän kehdannut sanoa suoraan haluavansa läheisyyttä. Kerran nostin hänet ilmaan kainaloista ja kannoin ulos liikultasalin varastosta, jossa hän halusi vain jutella. Mikä vekkuli, onnellinen ilme tytön kasvoilla olikaan! Tammi-helmikuun tienoilla hän ei enää halunnut minun koskettavan itseään, mikä on iän huomioiden ymmärrettävää. Sen sijaan kerran keväällä olin liikuntasalissa mahallani patjalla, jolloin hän kävi mahalleen päälleni ja halasi - selvästi tietoisena, että miehen strategiset paikat ovat etupuolella. Kerran esikoululaisten halatessa minua sanoin, että saa hänkin halata minua, jos haluaa. Ei halunnut tai uskaltanut, mutta punastui. Oletan, ettei vain kehdannut. Jossain vaiheessa mietin, että ajattelisiko hän minua sittenkin jonkinlaisena isähahmona eikä ihastumisen kohteena. Näin olisi luonnollisesti parempi.

Hiihtoloman tienoilla hoksasin, että lukuvuosi on loppusuoralla samoin kuin työsopimukseni, enkä täten näe tätä ihanaa lasta enää säännöllisesti. Korkeintaan joskus sijaisena ollessani. Alkoi ahdistaa, että "menetän" hirveän rakkaan ihmisen. Huomasin ajattelevani, että olisipa minullakin joskus tällainen tytär. Ahdistusta vain lisääntyi, kun sain tietää tytön äidin sairastuneen tautiin, joka heikentää hiljalleen tasapainoa ja näköä. Sanoin hänen äidilleen, että voin tulla joskus hoitamaan heidän lapsiaan, jos tarvetta on. Äiti kiitti, halasi minua ja itkimme molemmat. Osasin arvata, ettei hoitoapua tarvittu, vaikkei hän sitä sanonutkaan. Tytön lisäksi perheeseen kuului kaksi vuotta nuorempi eskarilainen poika, josta pidin melkein yhtä paljon kuin tytöstäkin. Viimeisenä koulupäivänä, ollessani kyykyssä, poika kiipesi selkääni ja halasi. Hän ei olisi millään halunnut lopettaa, sillä hän piti minua vähän kuin toisena isänään kaivaten niin ikään valtavasti läheisyyttä.

Viimeisinä koulupäivinä tyttö kysyi ujosti mm. osoitettani, puhelinnumeroani ja sen sellaisia. Teki mieli antaa jotain, mutta en keksinyt yhtäkään hyväksyttävää syytä. Koulun päätösjuhlassa istuin n. 8 riviä tytön takana, mutta tyhjien paikkojen vuoksi tyttö pystyi vilkuilemaan minua aivan jatkuvasti.

Ahdistus ja kaipaus eivät ole hävinneet mihinkään kesän mittaan eikä sijaisena ollessani käydyt lyhyet juttutuokiotkaan tytön kanssa auta. Kysyin jopa ammattilaisilta apua, mutta sain ainoastaan suunnilleen seuraavanlaisen ohjeen: "Se oli se yksi vuosi teidän elämässänne. Ajattele tulevaisuuttasi. Jos pienet lapset pitävät sinusta noin paljon, varmasti jossain on aikuisiakin, jotka pitävät sinusta yhtä paljon".

Mikä avuksi? Olenko yksinkertaisesti liian lapsirakas?