Saattokellot

Hei
Ihan viisaasti sanoit. Vaikka saattokellot näinä päivinä soivat Aleppon uhreille ja toki hautajaisissa niitä kuullaan, ei voi välttyä oman kuoleman ajattelemiselta. Sekin on totta, että menettäessämme läheisemme joudumme kohtaamaan kuoleman. Kerran se tulee omallekin kohdallemme, kerran on meidän aikamme. Ja silloin läheisemme kuuntelevat saattokelloja meidän muistollemme.
Toivottavasti elämän katoavaisuus ei silti saa aikaan masennusta saati kauhua. Kristityn näkökulma kuolemaan on lohdullinen ja täynnä toivoa. Ja elämä on tarkoitettu elettäväksi, ei kuolemanpelossa kärvistellen vaan täydesti eläen.

Lämmöllä,
pappi Elisabet

Elämä on hauras ja ainoalaatuinen. Iän myötä myös tässä asiassa tulemme enemmän tietoisiksi ja viisastumme.
Kun seuraa nuoria ihmisiä, niin heillä on kova elämän halu ja innostus, tuskin monikaan miettii ja ajattelee elämän rajallisuutta ja kuolemaa, kuten sitten, kun ikää alkaa enemmän kertymään, jolloin nämäkin asiat alkavat mietityttämään.
Nuorena sitä tuntee olevansa lähes ikuinen ja se, että kuolema sattuisi omalle kohdalle, niin nuorena sellainen ajatus tuntuu lähes mahdottomalta.
Kuoleman tuntuu silloin vieraalta ja asialta, jonka haluaa heti torjua ja ettei se minua kosketa, kun on nuori.
Kun ikää tulee lisää, niin nämäkin asiat alkavat pyöriä yhä enemmän mielessä.
Olen 46v ja itselläni kuolema ja siihen liittyvä ovat päivittäin ajatuksissa.
Voin sanoa, ettei päivääkään, ettei näitä asioita mieti ja etteivät ne mielessä pyöri, kun lähisukulaisia ja omat vanhemmatkin ovat jo nukkuneet pois, niin kuolema on tullut niin lähelle, että omankin kuoleman hyväksyy ja jopa toisinaan odottaa, kun uskovilla on jälleen näkemisen toivo ja toisinaan tulee hetkiä, jolloin toivoisikin jo kuolevansa, että pääsisi poisnukkuneiden läheisten luo.

Lohdutusta tähän elämään olen löytänyt seurakunnasta, vaikkei mihinkään sururyhmään ole osallistunut, kun ei niitä oikein ole järjestetty, varsinkaan omien vanhempien menettäneille.
Omien vanhempien merkitystä ei tunnuta pidettävän niin merkittävänä asiana tässä yhteiskunnassa, vaikka se saattaa olla joillekin hyvinkin merkittävä asia.
Varsinkin, jos omien vanhempien kanssa on ollut hyvin paljon yhteydessä ja elänyt heidän kanssaan, kuin, jos suhde omiin vanhempiinsa olisi ollut etäinen, jolloin on hyvin harvoin tekemisissä vanhempiensa kanssa.

Menetin vanhemmat suhteellisen nuorena ja keski-iässä tuli myös avioero. Eipä ole enää kuin kaksi siskoa jäljellä ja iäkäs täti. Kolme tätiä asuu kaukana.
Tällä hetkellä lähimmät ihmiset ovat eisukulaisia ja uskonystäviä. Olisi varmaan todella yksinäinen ilman seurakuntayhteyttä.

Olen ollut aina itsenäinen ja ei edes kouluaikana ollut suuri puute ettei ollut läheistä ystävää. Oli vain kavereita ja sisko ja heidän seura riitti.
Nyt viiden vuoden sisällä on kuollut useita vanhempien sisaruksia ja kun ikää on 60 vuotta, niin oma kuolema käy päivittäin mielessä. Parisen kymmentä vuotta sitten elämää ravisteltiin tosi kädellä ja silloin jopa rukoilin kuolemaa, mutta asioiden selkiintyessä on jäälleen kiinni tässä ajassa.

Minäkin olen uskossa ja tiedän, että oikea elämä alkaa rajan toisella puolella ja tehdessäni sukututkimusta tutustuessa niin esivanhempiin, tuli ikävä päästä heitä tapaamaan. Päätinkin pitää sitten kunnon sukujuhlan siellä perillä.
Tämä ajallinen tosin vajavainen ja tuulinen taival on verrattain lyhyt tähdenlento iankaikkisuusnäkökulmassa ja ainutlaatuinen kokemus. Haluaisin elää vielä ainakin 30 vuotta, mikäli saisin olla niin terve ja elinvoimainen kuin äidin vanhin sisko vielä 90-vuotiaana. Hän en melkein sama kuin oli silloin kolme vuosikymmentä takaperin.
Ja kerran ne kellot soivat, joita en enää itse ole kuulemassa - niin ellei Jeesus Kristus saavu ennen meitä hakemaan. On se valtavaa elää uskossa. Joka uskoo Häneen elää vaikka olisi kuollut, eikä yksikään joka Hänessä elää ja uskoo ikinä kuole. Näin lausui Jeesus Lasaruksen haudalla.