Ikävä edesmennyttä isää

Hyvä Ikäväkaihertaa

Otan osaa. On raskasta menettää vanhempansa, ja ei hän mitenkään iäkäskään vielä ollut. Voi ehkä tulla sellainen tunne, että kaikki tapahtui liian pian, ei vielä olisi kuulunut olla lähdön aika.
Ihanaa, että saitte puhuttua asiat kuntoon. Joskus omaisia jää vaivaamaan todella paljon se, että on vaikka erottu riidoissa, ja sitten seuraava "kohtaaminen" onkin ollut hautajaisissa. Järjellä ymmärrämme, että on inhimillistä myöskin riidellä, mutta siitä jää silti pitkäksi aikaa huono omatunto.
Kyllä se on niin, että usko jälleennäkemiseen meitä kristittyjä kannattelee. Se tuo lohtua ja toivoa surun aikana. Surusta kyllä pääsee eteenpäin, vähitellen on helpompaa. Ehkä se perinteinen vuoden kierto juhlapyhineen on raskainta aikaa.

Jaksamista ja lämpimiä ajatuksia sinulle. Sekä hyvää pääsiäistä. Ilman sitä meillä ei olisi myöskään ylösnousemusta ja elämää kuoleman jälkeen.

Pappi Elisabet

Osaottoni sinulle sureva. Ei 70-vuotias vielä vanus ole, mutta ihan mukiin menevä ikä kuitenkin. No se tylsä laitoselämä jäi isältäsi kokematta ja sai elää täyteläisen elämän.
Minun isäni ei ehtinyt täyttää 60 vuotta. Minullakin on jälleennäkemisen toivo.
Voimia tuleviin päiviin ja vuosiin.

Minun isäni kuoli 31-vuotiaana hukkumalla. Tottakai se oli lapselle hirmuinen järkytys. Isä oli kuitenkin alkoholisti ja oli jo tuohon ikään mennessä ehtinyt juoda ja polttaa itselleen maksavauriot ja sepelvaltimotaudin. Nyt toinen vanhempi on juonut itsensä aivovammaiseksi ja millään ei 68-vuotiaalle löydy hoitopaikkaa. Kunta on sitä mieltä, että vielä on pitkä matka hoitokotiin. Kotiapu käy kerran kahdessa viikossa jakamassa lääkkeet ja katsomassa, että on hengissä. Raha-asioiden hoito on kyseenalaista, hellat jäävät päälle, syö vanhoja ruokia, matot ja lattiat ovat jätöksissä, kun ei muista laittaa inkohousuja jalkaan. Itse olen jo 6 v. juossut työn ja opiskelun ohella satojen kilometrien päästä auttelemassa. En jaksa vielä seuraavaa 17 vuotta eläkeikääni asti juosta. Kun jään eläkkeelle, on autettavakin vasta 85 eli saattaa elää vielä kauankin. Syytää rahansa siideriin ja rahapeleihin eikä suostu niillä rahoilla ostamaan esim. siivouspalvelua. Voitte kuvitella, tuleeko ikävä, kun hänestä aika jättää.

Osanottoni sinulle , menetys tuntuu elämässäsi. Itsekin menetin äitini viime syksynä, vaikka hän oli vanhus ja pääsi pois sairaana elettyään loppuvaiheen. Toisaalta fiksusti vetosin vanhuksen työn tulleen tehdyksi, mutta toisaalta tunsin suunnatonta ikävää. Ei se puolen vuoden jälkeen ole ohitse , vaikka kyyneleet ovat lähes lakanneet. Tilalle on tullut myös"kummallinen ahdistus" en haluaisi itse vielä pitkään aikaan kuolla ja haluaisin arvokkaan hoidon mistä paljon puhutaan. Silti oma kristillinen vakaumukseni ei kuittaa tunteitani. Se auttaa ettei laita kuoleman ja elämän arvoja ikäjärjestykseen. syyllistämään omaa suruaan. Eikä puhu väärässä seurassa "ilon pilaajana" ja täysin terveiden seurassa, jos niitä on edes olemassa. Osanotto on paitsi vertaistukea myös jokaisen oikeus suruun elämän ajan menetyksistä.