Erityisherkkä ulkopuolinen

Voin samaistua tilanteeseesi. Kaipaan yksityisyyttä ja omaa rauhaa, mutta samaaikaisesti olen hemmetin yksin.
Tuo yksinäisyys alkoi jo lapsuudesta, opiskeluaikana sain kavereita ja ystäviä, mutta nyt siihen parhaaseenkin ystävään on yhteys katkennut. Koin, että se olin minä aina yhteydenottajana ja sitten itken samalla sydänverta, kun olen niin yksin. Minulla on kyllä mies ja lapsia, mutta en voi heidän kanssaan harrastaa tuota pohdiskeluani, jota myös kuvailit.

Itse olen melko samanikäinen aloittajan kanssa ja koen myös lähes jatkuvaa ahdistusta. Ja ihan turhaan, koska mitään kunnon syytä sille ei ole. Olen aina ollut syrjäänvetäytyvä. Lapsena oli ystäviä. Nuorena aikuisena ei. Sittemmin on ollut muutama hyvä ystävä. Ikävä kuulla aloittajalle kävi noin ystävänsä kanssa. Minua ei ole koskaan ystävien taholta varsinaisesti petetty/huijattu. Olen tyytyväinen ystävätilanteeseeni nykyään, vaikka näenkin heitä harvoin.

Vietän lähes aina kaiken ajan työpäivän jälkeen yksin kotona. Luen kirjoja, selaan nettiä, katson elokuvia. Joskus kyllä tuntuu että kaipaisin seuraa. Yleinen ongelma on etten saa juuri mitään tehdyksi. Pitäisi siis liikkua enemmän, siivota ja järjestellä huoneistoani (saan nautintoa kun kaikki on järjestyksessä, ellei ole niin ahdistuskin pahenee).

Itse hieman vierastan termiä erityisherkkä. Se tuntuu trendiasialta kuten vaikkapa "mukavuusrajan ulkopuolelle meneminen" oli taannoin. Ajattelen että miksi erityisherkkiä ei sitten tunnettu ja tunnustettu aiemmin historiassa jos heitä on aina ollut olemassa? Toisaalta ehkä heitä olikin, mutta tuollaisten asioiden nostaminen esiin ei ollut tuolloin mahdollista. Vaikka joku olisi onnistunut erityisherkkyyteensä ilmaisemaankin, ei sille löytynyt ymmärrystä kuten nykyään. Kuulin kerran radiosta ohjelman sähköyliherkkyydestä ja tutkija sanoi, että kyseisessä vaivassa ei todella ole kyse sähköyliherkkyydestä, se on vain tapa jolla tämä vaiva manifestoituu nykyisessä maailmassa; aiemmassa maailmassa sitten toisella tavalla. Mutta toisaalta en halunnut tässä ampua erityisherkkyyttä alas. Jos joku kokee olevansa äärimmäisen sensitiivinen, niin sehän on sitten hänelle totuus.

Jos nyt herkkyydestä puhutaan, niin itse olen lähivuosina tullut sellaiseksi, että en kerta kaikkiaan kestä minkäänlaisia riitoja ja konflikteja kenenkään kanssa. Aiemmin riitelinkin ja sehän voi olla ihan ilmaapuhdistavaakin. En kestä ongelmatiloja ja tragedioita enää missään taiteessakaan. Esimerkiksi nuorempana saatoin nauttia kostotarinoista elokuvissa. Päähenkilön pienet lapset ja vaimo tapetaan/kidutetaan ja sitten päähenkilö tuhoaa syylliset yksi kerrallaan ja puhdistuu/elpyy siinä sitten, niin että loppu on onnellinen. Nykyään ajattelen että eihän tuo auttanut mitään, olet silti menettänyt paljon etkä saanut heitä takaisin.

Arkijuttu ei johda mihinkään. Mutta elämällä ei muutenkaan ole tarkoitusta. Ihminen on tietoisuuteen noussut eläin, joka tämän liiallisen ajattelunsa kautta on päätynyt siihen tulokseen aika usein, että elämä on ankeaa ja surullista. On vain harvoja tunnettuja aidosti elämäniloisia kulttuureja (antiikin Kreikka ehkä oli tällainen). Muut eläimet eivät ajattele kuten ihminen, ne elävät hetkessä. Monet ihmisten kehittämät harjoitteet pyrkivät juuri tähän hetkessä elämiseen (buddhalaisuus, tietoinen läsnäolo, stoalaisuus, Eckhart Tollen höpinät) jolloin voisi voida siinä sitten jotenkin hyvin toivomatta liikoja. Miten se onkin niin, että kun eläin tulee niin älykkääksi että siitä tulee itsetietoinen, siitä tulee jotenkin surullinen? Kaikesta edelläsanomastani huolimatta itsekin pidän usein arkea suorastaan turhana ja kaipaan jotain syvempää mielekkyyttä.

Onko 'erityisherkkä' joku uusi diagnoosi, että saadaan taas porukkaa tungettua johonkin diagnoosiin, jotta aletaan toteuttaa ? Voi alkaa elää oireenmukaista erityisherkän elämää ja syömään psyykenlääkkeitä ?

Erityisherkkyys on hermostollinen ominaisuus, jota esiintyy 20 % ihmisistä ja eläimistä. Sana "herkkyys" tuossa varmaan ärsyttää ihmisiä, koska koetaan, että siinä joku taas vaatii jotain erityiskohtelua.

Itselläni on kaksi koiraa, voisi sanoa, että tuon herkkyysasteikon kahdesta ääripäästä. Toinen säpsähtää pienestäkin äänestä, nukkuu kevyesti, ei kestä liiallista tapahtumien vyöryä, sopeutuu heikosti muutoksiin, tutustuu hitaasti uusiin ihmisiin, traumatisoituu herkästi ja välttää yhä tilanteita, joissa on joskus vuosia sitten tapahtunut jotakin ikävää, luovuttaa nopeasti epäonnistuessaan. Ja mitä tämä koira pelkää? Vieraita ihmisiä, toisia koiria, autossa matkustamista, koulutusnaksutinta, imuria, pyykkitelinettä, mitähän vielä.

Toinen koira taas on aina iloinen, vetää yleensä onnellisena sikeitä ihan sama mitä ympäristössä tapahtuu, rakastaa heti varauksetta kaikki uusia ihmisiä, yrittää uudelleen saman tien jos jokin menee ensin pieleen, ei muistele niin sanotusti vanhoja eli ei traumatisoidu oikein millään, ei välitä muutoksista vaan heti mennään täysillä taas, ei pelkää juuri mitään uutta tai vierasta.

En jaksa uskoa, että tuo yliherkkä koira vetää roolia, koska se on nyt muotia.

Olisi muuten kiva saada ystäväksi joku aloittajan kaltainen, yksinäinen ja pohdiskelevainen ihminen.

Mistäpäin aloittaja olet? Voitaisiin tutustua. :-)

Olen ollut näkymätön 20 vuotta.

Hokasiko kukaan että ap on mies? - Nettiaddikti. Yleensä keskustelee itsensä kanssa.

Omat ongelmani johtuvat luultavasti siitä, että olen ollut herkkä ja ujo lapsi, jonka on pitänyt kieltää nämä puolet itsessään jo pienestä pitäen koti-ilmapiirin takia. Kaikesta hempeilystä ja herkkyyden osoituksista tuli kotona vinoilua ja vähättelyä, joten rakensin vahvat muurit ympärilleni ja olin pärjäävä ja reipas. Oireilin samalla kuitenkin koko ajan voimakkaasti,mutta en saanut apua ja kaikki lakaistiin perinteisesti maton alle: Poissa silmistä,poissa mielestä.

Olen yrittänyt räpeltää elämästäni jotain, mutta olen elänyt sitä myös jotenkin ulkopuolisena vieraana muiden maailmassa. Ehkä tämä johtuu siitä, ettei minusta koskaan tullut Minua, vaan olen esittänyt muuta kuin mitä olen. Myös muihin ihmisiin yhteyden saaminen on näin tunnevammaisena huomattavan vaikeaa!

Itkisin usein esim. katsoessani elokuvaa, mutta lapsuuden opetukset istuvat lujassa ja nielen liikutukseni. Terapiaa olen harkinnut josko se näihin lukkoihin auttaisi. Tarvitsen paljon yksinoloa seurassa olon vastapainoksi, mutta nykyisessä tilanteessa ystäviä ei ole lainkaan. Kunpa saisin taas kosketuksen herkkään puoleeni, sillä vahvat tunteet voivat olla myös kauniita. Nykyinen suorittava robotti ei ole sitä,mitä elämässäni haluaisin olla.