suuri suuni

Olipa todella ikävästi möläytetty.
Miksi ajattelet noin?

Ei tuohon oikein muu auta, kuin miettiä miksi ihmeessä noin ajattelit ja sanoit ääneen, ja sitten yrittää asia selittää niin ettet enempää loukkaa. Itse en välttämättä voisi antaa anteeksi, jos en jonkin näköistä selitystä saisi. Ja voi toki olla, ettet saa anteeksi selityksenkään kanssa.

Onhan tuo ilkeästi sanottu, toivottavasti ymmärrät sen itsekin.

Niin törkeä möläytys, että onkohan edes totta?

Kuulostaa niin tutulta. Anoppini oli mielestään suora ja rehellinen ja sen rehellisyyden nimissä möläytteli juurikin tuollaisia juttuja. Hän ei tosin ikinä tunnistanut tai tunnustanut, että käytös oli ala-arvoista ja loukkaavaa. Eikä siis anteeksi pyydellyt. Ja oli itse kovin herkkä, jos vaikka ihan vaan puolustautumismielessä sanoi mitään poikkipuolista.
Muodollisesti noista voi päästä yli ja ollaan ikäänkuin loukkauksia ja puolivillaisia sanoja ei olisi koskaan sanottukaan. Mutta kireys ja etäisyys jää. Sitä ei saa päättämällä ja järkeilemällä pois.
Eli sitä saa mitä tilaa. Sinun on kannettava taakkasi. Älä yritä sysätä sitä lapsesi ja lapsen perheen harmiksi. Es tyyliin "ikäviä ja sydämettömiä ihmisiä, kun eivät anna anteeksi vaikka anteeksi on pyydetty".
Toki aika voi auttaa ja auttaakin varmaan. Ja aloittajalla on nyt kasvun paikka - mieti ennenkuin päästät kaiken ulos mitä mielessä vilahtaa. Tai kärsi seuraukset - loukkaantumisia riittää, jos luulet että on rehellisyyttä ja avoimuutta se että möläyttelee.

Mun äiti on tollanen möläyttelijä. Eikä ees tajua mölinöitään. Saa hävetä usein. Inhottavinta oli silloin kun mun sisko oli naimisissa semmosen miehen kanssa, joka oli kamalan mustasukkainen. Äiti ei voinut olla möläyttelemättä siskon entisestä poikaystävästä, vaikka sille kuinka sanottiin, että älä viitti, kun toi Jamppa on niin mustasukkanen ja tyttäres siitä sitten kärsii. Niin ei millään oppinut pitämään mölyjä mahassaan. Kai se oikeen nautti kun sai kiekastua, että kuule kun se Matti soitteli ja kyseli mitä sulle kuuluu! Mun mielestä ihmisen pitää osata olla hienotunteinen. Mutsi ei ole ollut koskaan. Ja jos sen oikeen pistää luokille jostain höpinöistään, niin sitten suuttuu ja sanoo, että on hällä oikeus sanoo mitä ajattelee ja mitä tahtoo. Mutta helvetti miten se muistaa kaikki mitä sille itselle on sanottu, loukkaantuu verisesti. Jaksaa jauhaa niistä iankaikkisesti. Viimeks oltiin kahvilassa niin sanoi kovalla äänellä, että kauheeta kun tolla kahvilanmyyjällä on paksut jalat. Kaikki siellä kuuli. Pienenä mua ahisti kun äiti sanoi mun kavereille vaikka mitä, yhdellekin sanoi että onneks et ole isäs näköinen, se on kamalan ruma mies.

Toisaalta ei toi sun lipsahduksesi nyt niiiiin kamala ollut, että siitä pitäis toisten nii kauheeta loukkaantumista pitää. Mutta varsinkin jos kyseessä on miniä, niin tottahan tosta nyt loppuiän kestävä marttyyriasenne kannattaa ottaa, sehän on selvä. Ja piinata sitä miestäänkin ikuisesti että kun sun mutsis tollain sanoi! Ja kun lapsi syntyy, niin tietenkin sitä nyt sitten tietentahtoen kutsutaan vahingoksi anopin kuullen, kun se anoppi nyt niin kovasti sitä vahinkona pitää! Näinhän nää jutut menee. Anna olla, olet pyytänyt anteeksi ja sillä siisti. Mun mielestä ei siis ole ilkeästi sanottu vaan ajattelemattomasti. Mut jos ne nyt haluu niitä kireitä ja puhumattomia välejä ylläpitää, niin siitä vaan sitten. Yks lausahdus joskus jossain kun voi pilata koko pitkän elämän, hehe.

Ennen sattui tosiaan vahinkoja,ei niinkään enää,ehkä anoppi itsekkin on vahinko tai hänen tekemä laps on ollut vahinko,kuin noin automaattisesti lipsahti?

Jopa oli karsea lipsahdus.
Sinä et taida arvostaa lastasi etkä hänen puolisoaan, kun tokaiset jotain noin tyhmää,.
Onko käytöksesi lastasi kohtaan ollut noin vähättelevä koko hänen elämänsä ajan?
Pääseekö suustasi tuollaisia sammakoita useinkin hänelle päin?

Tahdikkuus on luontainen ominaisuus. Möläyttelijä ei edes tiedä möläyttävänsä. Saattaa sanoa kipeästäkin asiasta pahasti, ja kehuu sitten jälkeenpäin, että sainpahan sanotuksi, eikä se loukkaantunut.
Moni tahditon ihminen ei käsitä, että toinen voi loukkaantua ikiajoiksi, vaikka salaakin tunteensa ja on kuin aikaisemminkin. Usein siitä syystä, että olisi tyhmää vastata loukkaukseen, ja siitäkin syystä, että tahditon ihminen saattaa tuntea voitonriemua, jos saa toisen apealle mielelle. Ja jos näkee, että toinen pahoittaa mielensä, saattaa jatkaa vielä, että totuus ei pala tulessakaan, ja turhaan sinä siinä nokkiisi otat.
Pahinta on, jos hyvittelee jälkikäteen puheitaan ja sanoo, että ei sitä tarkoittanut. Vai ei tarkoittanut! Miksi siis sanoi?

Tölväisijä jää lopulta yksin. Vaikka samat ihmiset ovat lähettyvillä, eivät he enää kerro asioitaan, eivät esitä mielipiteitään, eivät ota kantaa tölväisijän puheisiin. Tölväisijä alkaa huomata olevansa sivullinen.
Oikein hänelle.

Joko välit ovat kohentuneet? Luulen että lapsi on vahinko, jos noin närkästyi. Hänenä minä olisin sanonut että ei ole ja sillä hyvä. Jos ei anteeksipyyntö auta niin harmi - tyttärellesi. Itse olisin voinut tokaista aivan samaa omalle tyttärelleni kun oli kohta seurustelun alkaessa raskaana. Olin suorastaan persuuksilleni lentää.

Ymmärrän tytärtäsi, hän oli onnellinen raskaudestaan ja sinä mitätöit hänen onnensa kommentillasi. Itselläni on vähän samanlainen kokemus.

Sairastuin vakavasti, olin koko päivän sairaalassa kokeissa. Olin CT-kuvissa ja näkyi että vakavaa on, otettiin koepala, ei kuitenkaan siinä vielä tiedetty kuinka paha se oli. Olin koko päivän ollut syömättä, viimeisetkin meikinrippeet olivat menneet itkiessä, tukka hapsotti ja olin ihan loppu, mutta menin siitä suoraan ruokakauppaan hakemaan vähän syötävää kun tiesin ettei jääkaapissa ole oikein mitään sellaista joka maistuisi.

Kaupassa oli keski-ikäinen sukulaisnainen ostoksilla. Hän totesi suureen ääneen, että kuule miten sinä näytät noin karseen näköiseltä, nyt kyllä alat pitämään huolta itsestäsi ja jatkoi miten hän jumppaa joka päivä ja meikkaa ruokakauppaankin käyttäisit sinäkin edes vähän meikkiä, miten sinun hiuksetkin on noin hoitamattomat, nuori ihminen nyt ryhdistäydy ... pälä pälä.., juttua tuli. Ei pienintäkään kysymystä siitä onko minulle jotain sattunut tms. Ohjeita sateli kuin tykin suusta ja siitä miten kamalaa on kun alle 30 vuotias päästää itsensä noin huonoon jamaan.

En osannut sanoa mitään, en niin yhtään mitään, oli kuin joku olisi lyönyt lekalla vatsaan.

Kun tälle sukulaisnaiselle selvisi, että olinkin vakavasti sairas, väkisin tuppasi kotiini "huolehtimaan" hyvinvoinnistani vaikka äitini oli sanonut, että tartuntariskin vuoksi ei saa käydä vieraita. Ei mitään kyselyitä miten jaksan tai mitään, häneltä tuli tuutin täydeltä "hyviä neuvoja" miten minun pitää ottaa sitä ja tätä luontaistuotetta, niin hän tekee, eikä hänelle ole syöpää tullut jne jne... työnsin lähes väkisin ulos ovesta enkä ole enää sisälle laskenut, valittelen kiireitäni, on muutamaan otteeseen yrittänyt tulla

Aloittajalle sanoisin, että jos hän on vilpittömästi pahoitellut tahdittomuuttaan ja pyytänyt anteeksi, on asia hänen kohdallaan loppuun käsitelty. Miniän asia on toipua omasta tunnekuohustaan, eikä sitä auta ollenkaan, jos palaat asiaan uudelleen ja pahoittelet, Sanottua ei saa takaisin mutta siitä puhuminen tuo tunteet aina pintaan uudestaan.
Aika on paras lääke tässä.
Omalta kohdaltasi opit varmasti kerralla. Ronski puhe ei aina ole oikea tapa.
Vuosien ja vuosien kuluttua voit joskus sanoa, kuinka olit pahoillasi jälkeenpäin tokaisustasi silloin kauan sitten. Mutta nyt olet vain ystävällinen ja innostunut pienokaisesta.

Asiallinen kysymys - miksi suuttua.
Varsinkin jos ei ole isä/äiti-ainesta, ja jos on niin pahempaankin pitää jo varautua riittävällä huumorilla.