Kokemuksia

Tulipa sitten matkattua vajaat kaksi viikkoa Keski-Euroopassa teekkariporukkaa opastamassa. Vieläkin maksa piipittää niin, että sokeat meinaavat kävellä punaisia valoja päin suojatiellä. Matkaan mahtui niin viinitiloja kuin autotehtaitakin, mitkä nyt koneteekkareita vain kiinnostivat. Matkaan lähdettiin merimatkan jälkeen Rostockin lauttarannasta ja matkaa tehtiin bussilla aina eteläiseen Saksaan saakka. Mieleenpainuvia kokemuksia voisi listata loputtomiin, mutta ehdottomasti sykähdyttävin vierailukohde oli Stuttgartin vieressä sijaitsevan Sindelfingenin Mercedes-tehtaan vierailu. Vierailu alkoi perinteisillä pullakahveilla ja yritysesittelyllä auditoriossa, mistä sitten siirryttiin varsinaisen tehtaan läpi ”suomiosastolle”. Isännät olivat tosi pahoillaan siitä, että meidän piti nähdä ohimatkalla perinteisten Keski-Euroopan Mersujen kokoonpanoa ankeissa ja harmaissa tehdashalleissa, mutta toisaalta he iloitsivat sitä, mitä kohta tuleman pitäisi. Loputtomien käytävien jälkeen päästiin sitten ”suomiosastolle”, missä tehtiin yksinomaan Suomeen tuotavia Mersuja. Siis todellakin tehtiin, niin kuin vierailun aikana selvisi, eikä vain kokoonpantu Turkista ja Puolasta tuotavista halpisosista. Tehdas oli hätkähdyttävän siisti, lasiseinäinen rakennus. Jopa pohjanmaan ökyrikkaiden tehdasparonien hallit jäävät selvästi toiseksi. Tehtaan ulkoseiniä ja ikkunoita kiersi jatkuvasti pesemässä kuuleman mukaan alun toistasataa saniteetti-insinööriä. Heti kun lintu onnistui ulostamaan lennosta säihkyville lasiseinille ruman valkoisen läiskän, ryntäsivät saniteetti-insinöörit puhdistamaan lasipintoja jätöksistä. Tämä myös todistettiin käytännössä silmiemme edessä muutaman mahatautisen lokin kaarreltua liian lähellä krapulaista opiskelijaryhmää ja ulostettuaan kiiltäville lasiseinille.

Sisälle rakennukseen mentiin ilmalukon kautta, sillä ”suomiosasto” oli kokonaan ylipaineistettu tehdashalli. Tämä takaisi kuulemma ehdottoman varman lopputuloksen, koska ilman epäpuhtaudet eivät pääsisi häiritsemään osien koneistusta ja auton kokoonpanoa. Suuret ”keinomunuaiset” katolla huolehtivat puhtaan ilman riittävyydestä, ja puhdistettu ilma puhallettiin tehdashalliin lukuisten suulakkeiden kautta. Pienenä yksityiskohtana mainittiin oppaan toimesta, että kahden vuoden välein raitisilmajärjestelmä uusittiin kokonaan ja vanhat järjestelmät toimitettiin hyvään hintaan lääketeollisuuden tehtaiden käyttöön. Lääketeollisuuden vaatimukset puhdastilojen suhteen kun kuulemma ovat paljon vaatimattomammat kuin ”suomiosaston” vaatimukset. Happirikas ilma myös piristi krapulaisia teekkareita silminnähden.

Sisällä tehtaassa ahersi alun kolmatta tuhatta työntekijää, joista kaksi kolmasosaa oli laaduntarkkailijoita. Tämä tarkoitti sitä, että yksi ihminen teki työsuoritteen, mikä sitten hyväksyttiin kahden laaduntarkkailijan toimesta ja merkittiin hyväksyttynä työvaiheena tarkkoihin kokoonpanopöytäkirjoihin. Laatu vaikuttikin olevan kohdallaan ja työilmapiiri vaikutti hyvältä. Minulla oli tilaisuus jututtaa kokoonpanijoita ja laaduntarkkailijoita, jotka aidosti ylpeänä tekemästään tuotteista esittelivät tekemisiään. ”Suomiosastolle” pääsi kuulemma vain useamman vuoden työkokemuksen omaavat henkilöt, jotka sitten viimeisessä vaiheessa perehdytettiin laadukkaan työskentelyn saloihin Maybach – linjalla. Vain todelliset ammattilaiset pääsivät perehdyttämisvaiheen jälkeen töihin ”suomilinjalle” loppujen jäädessä tekemään Maybacheja viereiseen rakennukseen.

”Suomiosaston” koneistuslinja oli täynnä huipputarkkoja saksalaisia ja sveitsiläisiä koneistuskeskuksia, ja jokaisen työstövaiheen jälkeen työn alla olevat osat läpivalaistiin röntgenosastolla huippulaadun varmistamiseksi. Työstökoneiden maksimi-ikä ”suomiosastolla” on saatujen tietojen mukaan kolme vuotta, minkä jälkeen ne myydään vapailla markkinoilla osan päätyessä siirtoina McLarenin uuteen Paragon-tehtaaseen sen tarpeita palvelemaan. SLR:t ja formula-1 autot siis tehdään näillä sinällänsä hyvillä koneilla, jotka eivät kuitenkaan täytä ”suomiosaston” vaatimuksia. Korilinjakin teki paatuneeseen ammattilaiseen vaikutuksen. Nimittäin kaikki osat viimeistellään yksitellen prässäysvaiheen jälkeen käsin, jonka jälkeen osat päätyvät vielä sinkkikäsittelyyn ennen lopullista kokoonpanoa.

Kaikki vaikutti todella ammattimaiselta tässä vaiheessa ja ei ihmekkään, että oppaamme puhisivat tyytyväisinä nähdessään suomalaisvieraiden hyväksyvät katseet. Muutama seikka kävi positiivisessa mielessä silmään tehdaskierroksen loppuvaiheessa, sillä esimerkiksi ”suomiosastolla” käytettävät johtosarjat ovat varustettu kokonaan kultaisilla liittimillä ja lämmityslaitteet on tehty platinasta. Todella ammattimaista! Kokoonpanon lopuksi autot pakataan vakuumipakkauksiin, missä ne toimitetaan yksitellen lentorahtina Veholle toimitettavaksi edelleen asiakkaille.

Tehdaskierroksen jälkeen siirryimme vielä ”suomiosaston” auditorioon, missä teekkareilla oli konjakin nauttimisen ohella tilaisuus kysellä näkemästään. Ensimmäinen kysymys koski Suomeen tuotavien Mersujen huonoa varustelutasoa, mihin saatiinkin kaikenkattava vastaus. Tehtaan edustajan mukaan kaikki lisävarusteiden vaatimat mekaaniset komponentit tehdään alihankintana Rolexin ja Longineksen tehtailla Sveitsissä, mikä asettaa omat rajansa lisävarusteiden määrälle. Kaikkiin yksiöihin ei kuulemma riitä varusteita. Esimerkkinä mainittiin kattoluukun mekanismi, minkä tekeminen vie kolme kuukautta Rolexin kellosepiltä. Tehdas ei puutteellista laatua hyväksy, joten Suomeen toimitettavat valioyksilöt ovat siis pakon sanelemina yleensä perusmalleja. Toinen kysymys koski mahdollisuutta tulla kesäharjoittelijaksi tehtaaseen, johon saimmekin hyvän vastauksen. Tehtaan politiikan mukaisesti teekkarin statuksen omaava henkilö voitaisiin ottaa ainoastaan saniteetti-insinöörin apulaisen apulaisen tuuraajaksi, ja silloinkin hoitamaan vain pyyhinrättien kuivatusta valvotuissa olosuhteissa. Palkka olisi tosin hyvä; noin 4300 euroa ja luontaisetuudet päälle kuukaudessa. Kolmas kysymys koski palkkoja tehtaalla yleensä, mihin isännät antoivatkin kaikkia tyydyttävän vastauksen. Perustyöntekijä muualla kuin ”suomilinjalla” saa 1800 euroa kuukaudessa, mistä vielä vähennetään parkkipaikka- ja ruokailumaksu. ”Suomilinjalla” perustyöntekijä saa kokemuksesta riippuen 9000–12500 euroa kuukaudessa plus työsuhde-edut, joihin kuuluu muun muassa kerran vuodessa uusittava Maybach kuljettajalla (vain tehtaan johtajalla on oikeus ”suomimersuun, joka on yleisesti e200cdi Classic) ja ilmaiset kesälomamatkat. Myös asunnostaan ”suomilinjan” työntekijät maksavat huomattavasti vähemmän vuokraa kuin peruskansalainen. Tehtaan edustajat mainitsivat vielä erikseen, että kilpailu on todella kovaa rajallisista työpaikoista.

Tämän jälkeen olikin vierailulle varattu aika lopussa, joten marssimme oppaiden johdolla bussille Keski-Euroopan mallien kokoonpanolinjojen ohitse. Oppaat pyrkivät pitämään kiirettä, mutta muutamille havainnoille oli kuitenkin aikaa; työolot olivat todella karut ja valoa vähän. Kukaan ei piitannut laadusta ja suurin osa osista näytti tulevan purku-autoista, joita olikin tehtaan kokoonpanohalli puolillaan. Myös ”suomiosaston” kolarikoeautot näyttivät olevan kovaa sanaa näiden autojen kokoonpanossa. Matkalla nähtiin lukuisia turkkilaisia rähjiä sylkemässä kokoonpanemiinsa osakokonaisuuksiin ja yksi krapulaisen näköinen sankari jopa heitti laatat kokoonpanovuorossa olevan Mersun varapyöräkoteloon. Tästä rohkaistuneena meidänkin teekkarit heittivät lukuisia laattoja kokoonpanolinjoilla olevien autojen hansikaslokeroihin. Bussiin noustessa isännät vielä ojensivat kaikille teekkareille nahkaiset McLarenin varikkotakit (selkämerkinnällä ”Finnish Customer, the BOSS”) ja kolmen litran pullot Mercedeksen oman brandin konjakkia. Ilo oli ylimmillään tässä vaiheessa.

Tämän jälkeen olikin hyvä jatkaa kierrosta viinilaaksoon, missä tutustuimme Suomeen tuotavien viinien salattuihin maailmoihin (Suomeen tuotavat viinit tehdään oikeasti aidoista rypäleistä ja Keski-Euroopan viinit tynnyreiden pesuvedestä!) sekä vedimme kunnon lärvit useampana iltana viinitiloilla. Kunnon asiakasryhmän edustajille kun on tapana tarjota vain parasta…

Olen aina tiennyt, että autotehtailla on omat osastonsa ”suomiautoille”, mutta en koskaan ole arvannut miten perusteellisesti Mercedeksin väki suhtautuu tärkeimpään asiakasryhmäänsä; suomalaisiin asiakkaisiin. On ylpeä olla suomalainen! Ja aito ”Suomi Auto” on arvokkaampi kuin painonsa kultaa!