- "vedin lipat"
Tuo hauska sanonta oli minulle tuntematon kunnes yksi stadilaissyntyinen ystäväni käytti sitä. Otaksuin että se on stadilainen sanonta pelkästään, mutta taitaa olla tuttu Aurajoen rannoillakin.
Itse elin juuri sen iän 15-20, jolloin murteet parhaiten tarttuvat, Kymenlaaksossa, enkä muista tyttökoululaispiireissämme kenenkään tuota käyttäneen.
Koskas Cee rupeat tenttaamaan meidän painoa;),) - Kouluaikana olin suomalaisen naisen keskikokoa, googlatkaa mannekiinit tilastoista mikä se medium oli 50-luvulla. Tytär pari senttiä pitempi. Mutta onhan täällä jo aikoja sitten eräältä taholta oltu tietävinään, että lieksalaiset ovat yhtä pitkiä kuin leveitäkin. Kummasti silti kaatuessa sattui, vaikka olisi luullut että "kumipallona luokses pompin".
Mitähän tekis? Apteekissa ja marketissa kävin, kun aamuisin on väljää. Sain jopa palvelua kemikaliosta, kun tarvitsin apua naamamustelmani peittämiseen. Nyt sinisyys on muuttunut vihreäksi, mutta eipä Lumene siihen paljon auttanut: zombi mikä zombi.
TVOF:n loppupäässä olikin parempia lauluja. Ihmettelin vain sitä yhtä "Keinu"- kappaletta, sehän oli teemoiltaan lainattu suoraan Leinon runosta "Jumalten keinu". Siteeraan ulkomuistista: "Kenet jumalat kerran keinuunsa ottavat, se ei häntä yhdessä kohdassa pidä."
Ymmärsin että kappale oli Cheekin tekoa. Keinu jossa ihmisrukkaa heitellään välillä taivaan ja helvetin kuvaa kyllä hyvin bipolaarista mielenvaihtelua, josta tuon julkisuudesta vetäytyneen laulajan tiedetään kärsineen.
Tänään voisi vilkuilla kolmoselta Masked Singeriä. Viime kaudelle hyppääsin vasta jälkijunassa.
Viihtyisää viikonloppua! - Naama on viikko tapaturman jälkeen edelleen kirjava kuin pakanamaan kartta. Näin vanhana paranee kaikki hitaasti. Ei tee mieli liikkua kaupungilla, viimeksi huomasin kahden naisen tirskuvan ja supattelevan minut nähdessään. Eivätkä olleet mitään koulutyttöjä enää.
Depardieussa oli herkkuja ruudun täydeltä, että ihan nälkä tuli. Tuota ceen reseptiä voisi kokeilla, mutta munat puuttuvat. Kuusihan niitä piti olla? Minusta on hauska se tanskalaisten kalsareiden viuhahdusmainos. Että nuori miesvartalo voi olla kaunis.
Voice of Finland jatkui siitä mihin keväällä jäi. Ihmeesti en kuitenkaan tykkää heidän kappaleistaan, jopa Cats-musikaalin ylistetty Memory on pitkäveteinen. Sähäkkä ilmestys Etta Khan luontaisessa rytmitajussaan pelasti illan. Hän oli myös yleisön suosikki. - Minulle tulee kurkiaurasta mieleen sellainen laulu, jossa sanotaan: "Minä pieni paimentyttö lentohon en pääsekään, tänne tänne jäädä täytyy syksyhyn ja ikävään." Mitähän minäkin täällä paimentaisin? Pikku koira se minua paimentaa eli kulkee perässäni minne menenkin.
"Kotiin takaisin" jäi jännään kohtaan: lääkäri-Jack on näköjään repsahtanut, koska loppukuvassa hän vaeltaa lammaslauman keskellä pullo kädessä. On muuten hassua, että vaikka Ash Parkin varsinaisena elinkeinona ja vaurauden lähteenä on aussityyliin lampaiden kasvatus, aihetta ei juurikaan käsitellä paitsi milloin joku mainitsee villan hinnan ala-tai ylämäestä.
Lepakoissa on jotakin perin vastenmielistä, siinä räpsyttelevässä laumamaisuudessaan. Käärmeitäkin siedän paremmin. Oravat taas ei ole ollenkaan söpöjä talon kattorakenteissa, painukoot puiden oksille! Edellisessä mökissäni niitä oli. - https://www.youtube.com/watch?v=iGmkTZV76Bw
Hesarissa oli Vexi Salmesta pitkä juttu kuvineen. Sieppasin tekstistä laulun nimen, joka tällä hetkellä koskettaa minuakin. Tuolla noita suuria lintuja metsälammellamme vamistautuu pitkään matkaan palatakseen yhteiseen korpeemme kevätauringon paistaessa. - Jokainen meistä muistaa, kuinka kihelmöivää oli nuorena puristaa talipäinen finni! Siihen nuo ohjelmat vetoavat, luulisin. Itse olen katsonut - unettomina öinä - lisäksi noita valtaviin kiloihin yltävistä kertovia ohjelmia.
Vexi Salmi on mennyt pois. Mietin, että hän oli samanikäinen, 1942 syntynyt, kuin eilen Hjalliksen ja Jethron ohjelmassa esiintynyt erittäin virkeän ja terveen oloinen, ruskettunut Danny. Näillä kilometreillä mikään ei ole varmaa, kuolo voi tulla hyvinkin yllättäen.
Vexin puoliso oli työtoverini, hänelle tätä kautta osanottoni. - Näin vanhaksi sai elää ennen kuin tuli ensimmäinen näkyvä trauma kasvoihin. Vähäisestä törmäyksestä kaapin oveen syntynyt naarmu turvotti ensin otsan ja sitten veti silmänaluset sinisiksi. Nyt on menossa neljäs päivä ja "ilmiö" sekun hurjistuu. Vihertäväksi kalvennut mustelma on laskeutunut jo leukaperiin asti, nenään silmälasikohtaan on tullut mustelmarengas. Koska vaiva on täysin kivuton, en ole mennyt lääkäriin. Kosmeettinen haitta on melko näkyvä ja siihen olisi hyvä apu se kuuluisa maski. Tummat aurinkorillit peittävät vain naaman yläosan. En kuitenkaan aio "väärinkäyttää" maskia tämän takia.
Yöllä valvoskelin ja (vertaamatta tapaustani yhtään mihinkään), katselin Apua, mikä tauti -ohjelmaa. Venäläisellä pikkutytöllä huulet olivat jääneet kehittymättä. Korvasta korvaan ulottuva hammasrivi ja niiden välistä lipova kieli oli niin erikoinen näky, että kukaan ei halunnut perhettä auttaa, vaan kaikki olivat kehoittaneet vanhempia luopumaan lapsesta heti sen syntyessä. Tyttö oli muuten vilkas ja normaali. Lopulta löytyi Moskovasta lääkäri, joka halusi auttaa. Ohjelma ei kertonut miten tytön kävi.
Toinen merkillinen tapaus oli mies, jonka käsi oli kasvanut ranteesta kyljen sisään ja verisuonistaan yhdistynyt sisäelimiin. Kun käsi operoitiin kyljestä ulos, se näytti veriseltä kudosmöykyltä, josta erottui peukalon näköinen haara. Ja se peukalo liikkui. Samaten liikkuivat neljä muutakin sormea, mutta ne olivat kuin pallon sisällä, tai lapasen.Ja kyllähän lapanen kädessä voi yhtä ja toista toimittaa. Ehkä seuraava vaihe olisi ollut vapauttaa sormet sen pallon sisältä, mutta sitä ei ohjelma enää kertonut. Vai satuinko nukahtamaan? - Äänestän plussaa, jos edes me kolmekin vaivaudutaan tänne. Kaksi on siinä ja siinä. Yksinään voi keskustella vain kivihiilestä.
- Minulla kun ei ole digi-HS:n lukuoikeutta, en tiedä, miten suurista ja tärkeistä asioista siellä keskustellaan. Ainakin paperilehdessä on ihan sellaisiakin juttuja, joista osaisin jopa minä tollo sanoa sanasen, ja sen olen välillä tehnytkin. Ne eivät juuri herätä vastakaikua, mutta ei niitä pilkataan. Pilkatuksi joutuvat jutut, jossa kerron yksityiselämästäni, ja nekin enää laimeasti. Lähinnä arvostelu tulee ulkopuolelta, josta käsin ihmetellään, miksi kerromme mitättömiä detaljeja elämästämme, ketä ne kiinnostavat?
Minua nauratti eilen Tähdet tähdet -ohjelmassa tuomarina istuvan "jokapaikan höylän" Mikko Kuustosen kommentti, kun joku kysäisi, että miksi hän taas ja täällä... Mikko arveli, että halvemmaksi kai pitää minut siellä studiossa kuin laitoksessa.
Olisiko meillä sama juttu, että mieluummin edes nenäkkäänä somessa kuin hoivattuna laitoksessa? (Puhun vain omasta puolestani.)
On nuoruuden höperöitä ja vanhuuden. Itse tunnustaudun jälkimmäiseksi. Pitäisiköhän ihan ostaa se ohjelma, jolla voi seurata BB:n asukkaita vuorokauden ympäri joulukuuhun asti. Ehkä näiden nuorehkojen miesten, naisten ja muunpuolisten seura antaisi virikettä siitä, mistä normaalit ihmiset juttelevat tuntemattomies kesken. - Naamassa on usein niin ohut iho, että yksi kolaus tai pisto voi viedä koko pärstän mustaksi.
Kyllä minustakin teepussi riittäisi kahdellekin tai ainakin kahteen kupilliseen. Nyt kun olen yksin, tunnen huonoa omatuntoa heittäessäni teepussin yhden kupillisen jälkeen roskiin.
Näin sunnuntai-iltaisin juon usein kaakaota. Kahvia en ole juonut pitkään aikaan missään, en kotona en kylässä kun ei kyläreissuja ole koronankaan takia juuri ollutkaan. - Korjaus: loppuun tuli ylimääräinen kappaleen tynkä. Niin käy kun toimii hätäisesti.
- Pakko sanoa pari sanaa ketjumme entisen osallistujan poislähdöstä. Luulenpa, ettei kyllästyminen täysin johtunut siitä, että olisimme kirjoittaneet niin ala-arvoisen tyhjänpäiväisesti kuin erään toisen ketjun äskeinen avaaja antaa ymmärtää.
Uuden ajanvieteketjun avaaja on lietsonut joukkoomme riitaista ilmapiiriä täysin tietoisesti, "rankaten" meitä hyviin ja huonoihin, enimmäkseen huonoihin ja vielä huonompiin.
Arvostelijamme hajoita ja hallitse -menetelmä tuottaa ikävää tulosta; nyt meitä on enää kourallinen sitkeitä sissejä pitämässä perinteistä Elämä-ketjua hengissä.
.
ettemme olleet niin tasottomia kuin joissain naapuriketjuissa mainitaan, vaan ketjun huonontunut ilmapiiri ajoi hänet pois - räyhähenki, jota tuo samainen taho omalla hajoita ja hallitse -tyylillään lietsoi. - Herlineistä ja suomalaisista miljonääreistä kiinnostuneen kannattaa lainata kirjastosta Pekka Herlinistä kertova amerikkalaisen John Simonin kirja "Pekka Herlin - Koneen ruhtinas", joka oli vuoden 2009 luetuimpia kirjoja. Se on siloittelematon elämäkerta, joka suo kohteelleen tämän ansaitseman kunnian hissifirman luojana, mutta muuten käsittelee häntä kaikkea muuta kuin silkkihansikkain.
"Kun isä tuli kotiin, hän muuttui pieneksi lapseksi, jota meidän piti hoitaa" (Ilona Herlin)
"Hän tuli, sitten kun tuli, kotiin, usein juovuksissa, istui keittiön pöydän päähän, ja joi sitten vielä siellä pullon tai kaksi punaviiniä, ja sitten puhui, puhui ja puhui. Ja jonkun oli siinä pakko istua, jonkun meistä. Joku siellä aina oli."(Antti Herlin).
Kirjan mukaan hyviä perhesuhteita jarrutti se, että Pekka Herlin tuntui tietävän aina muita paremmin, mikä oli heidän etunsa mukaista.
Niklas Herlin taisi olla erityisen katkera siitä, että isä sivuutti muut lapsensa ja antoi esikoispojalleen Heikille Koneen jatkamisen päätehtävän. - Rauhantekijä alkoi lupaavasti, ja tietojen mukaan vielä paranee edetessään. Hienoa, että Irina Björlundille löytyi kunnon rooli, ettei tarvitse tyytyä maailmalla kaikenlaisiin mitättömiin indie-leffoihin, joissa osat ovat olleet kai samaa paarialuokkaa kuin puolisonsa Peter Franzenin esiintyminen Miami Vicen roolissa kuolleena venäläisenä.
Hauskasti sattui, että Mikko Nousiainen, tuo eksyilevä henkivartija, ja Irina näyttelivät yhdessä jo Levottomissa kauan sitten.
Nyt syksy painaa tosissaan päälle. Minä onneton tunaroin yöllä pääni melkein puhki erääseen kaapinkulmaan. Kuhmu otsaan lehautti myös molemmat silmänaluset mustiksi. Hassua kummitella tämän näköisenä mustissa aurinkolaseissa, koira kun kumminkin pitää käyttää ulkona. - Juu, kyllä sää on muuttunut syksyiseksi parissa päivässä, oikeastaan yhdessä.
Muistan ahertaneeni muutamankin tunnin sen ekan ja ainoan digiboksin asennuksessa viisitoista vuotta sitten. Suurin ongelma oli ylettää työntää scart-liittimet oikeisiin koloihin, kun telkkari oli vielä vanhaa möhköfanttimallia ja seistä jökötti nurkassa yhden akan käsivoimin hädin tuskin liikuteltavissa. Jotenkin sokkona piti toimia.
Tyttärellä kamera hajosi ja postimyynnin kautta uusikin on tilattu ja koekäytetty. Pokkarikameran tilalle tuli kompaktikamera, jolla on hyvä zoomata lintuihin vastarannalla. - Hautausmaista puheen ollen Trump on taas kunnostautunut tviiteillään. Ensimmäisen maailmansodan amerikkalaiset kaatuneet ovat kuulemma luusereita, joita ei ole mitään syytä palvoa. Tuo on jo aika paksua, jos on tottakaan koko möläytys.
Minä en ole neljään vuoteen, siis koko täälläoloaikanani käynyt hautausmaalla. Täkäläiselle kalmistolle on pitkä matka, ainakin nuo kaksi kilometriä, eikä sinne "asioikseen" osaa lähteä, kun siellä ei ole tuttujakaan. Hgissä kävin usein, ainakin viikoittain kävelemässä uurnalehdossa, jossa on viiden omaiseni tuhkat. Minusta hautsikat ovat mukavia, kauniita ja siistejä paikkoja. Kerran tosin yhytin pari pikkukaveria ampumassa pilkkaan kivelle, ei onneksi hautakivelle. - Se kaksikin kilsaa on pitkä matka, jos ei ole paikallisliikennettä. Koulukuljetus saattaa olla. Itse asun 400 metrin päässä keskustasta, siis kolmea marketia, muutamaa kivijalkamyymälää, yhtä pankkia, huonekaluliikettä ja kolmea apteekkia. Nuo kolme apteekkia näin pienellä paikkakunnalla ovat melkoinen harvinaisuus, stadissakaan ei ollut yhtä lähellä kuin yksi ainoa. Kuvaa kyllä hyvin väestön ikärakennetta, kaikki kolme kuulemma kannattavat. Keskustassa oleva terveyskeskus on vaarassa joutua puretuksi, ja uusi rakennetaan ties minne hornan tuuttiin.
- Hesarin kuukausiliitteessä oli Teppo Sillantauksen hauska juttu Vanhasesta talonrakennuspuuhissa. Liiterin seinää naulattiin ja tarkkaa oli. "Täytyy jyrkentää vähän sitä kulmaa", hän toteaa. "Puolitoista senttiä pois." "Teet silmämääräisesti", letkauttaa apumies.
Tuolla meidä landella on naapurina mies, joka on puolestaan hirsirakentamisen huipputaitajia. Hän oli muun muassa ollut nokkamiehenä Bomban pystytyksessä. Voin todistaa, että jyhkeää työtä se karjalaistalo olikin. Vaikkakin nykytilassaan koronakurjuudessaan typötyhjä turisteista.
Tänä kesänä saimme samaiselta naapurilta apua vanhan talon porraskaiteen ideoimisessa. Eikä ollutkaan mitään lautaa, vaan majavan nerokkaasti hampaillaan kirjomaa ja kuorimaa ohutta koivunrunkoa. Täydellistä maaseutu-designiä tai ITE-taidetta eläinkunnan avustuksella. Olen tainnut tästä jo kertoakin.
Itse lähes kädettömänä ihailen suuresti puutöiden osaajia, olipa kyseessä valtiovarainministeri tai naapurin mies. Eipähän meillä tyttökoulussa edes ollut mahdollista valita veistoa käsitöiden sijasta. - Tuo suht.siistin näköinen mutta vanha asunto menisi kaupaksi, jollei se olisi niin kaukana (!) eli pari kilsaa keskustasta. Minun asuntoni maksoi jonkun verran enemmän juuri keskustasijainnin vuoksi, mutta turha toivo jos kunnan työtilanne on mikä on, että tästä saisi tytär minun jälkeeni ostohintaa enempää. Ellei jotain ihmettä kunnallistaloudessa tapahdu.
Joitain kohennuksia täällä yritetään. Nyt on taloomme saatu valmius tietoliikenneyhteyteen valokuidun avulla, ja tulevassa kokouksessa kartoitetaan, miten moneen asuntoon se "kuitu" vedetään. Jonkin kympin kuussa se maksaisi, joten otan jos otan...
Lieksa on erinomainen paikka asua, jos on töitä tai kohtuullinen eläke. Itse tein mielestäni hyvän valinnan muuttaessani tänne. Oma lapseni on lähellä, ja minä hänen lähellään. Helsingin iloista ja valoista ehdinkin jo nauttia yli 70 vuotta. Ei ole sinne yhtään ikävä. Rakas kaupunki stadi silti on tavallaan, ei kaikista hyvistä muistoista noin vain pääse eroon. - Se Aavasaksa-juttuni on ollut liikaa robon heikolle sydämelle. Mitäs kirjoitin anonyymina!
Oli siis sekä torniolainen että porilainen lyöttäytyneet meidän seuraan, jossa ennestään oli kaksi saksalaista nuorukaista. Mutta kuten kirjoitin, reissu päättyi onnellisesti. Ketkään pojista eivät uhanneet neitsyyttämme. 50-luvulla oli vielä kunnon miehiä. Ja likkoja, jotka olivat oppineet tyttökoulussa, että riskeerata ei kannata.
Nyt kun täällä on käsitelty naispuolisten sukulaisten suhteita, kehoitan ottamaan käteen Elena Ferranten Napoli-sarjan. Siinä äidit ovat tomeria matriarkkoja. Vähemmästäkin saa poikiin vilkuileva tyttö kuulla, että "Sinä viet minut hautaan" tai "Häivy iäksi äläkä tule takaisin". Mutta silti tyttäret palaavat yhä uudestaan: pahamaineisen Korttelin vetovoima on kumoamaton, ja siellä ne tomerat mammat, tuskin sängystä päässeet vanhukset ovat toivottamassa karulla tavallaan - haukkumalla - tervetulleiksi.
Vielä täytyy kertoa liikuttava tarina yhdestä koiramammasta, nykyään koiramummosta. Tämä narttu on tottunut olemaan koiravaljakon johtajana. Sille on kuitenkin tullut vaiva, mikä estää sujuvan rekikoiratoiminnan. Silti, kun muut koirat valjastetaan lähtöä varten, se jopa kaivautuu aitauksen alta ja ryntää seisomaan siihen vanhalle paikalleen. On sydäntäsärkevää saattaa se takaisin omaan ketjupaikkaansa.