- Mutta niinhän se tapahtuu. Naisten viattomatkin rikkeet ovat eri tavalla suurennuslasin alla kuin miesten. Ja naisista Kinnusen romaani juuri kertoo.
- No pitääkö vielä selvemmin selittää. Nuo ymmä'rtämättömyyttään väärään sotaveljeilyyn syyllistyneet olivat naisia, siviilejä, ennen kaikkea naisia. Naiset ovat aina suurennuslasin alla.
En ole kirjassa vielä niin pitkällä, että tietäisin millaisen oikeuden eteen nuo Lapin pakolaisnaiset joutuivat enkä välitä siitä googlatakaan.. Enkä ala isommin ottamaan kantaa sotivien osapuolten syyllisyyteen ja syyttömyyteen. Se vaatii jo toisenlaiset tutkimukset kuin mihin kaunokirjallisuus pystyy tai haluaa edes puuttua.
Ei silti. olen nuorena viettänyt yhden kesäyön jutellen yhden mainitsemasi "natsijääkärin" kanssa. Ei hän mitenkään syyttömältä vaikuttanut
Muitakin tuomioita tulee kuin se virallinen. Meille itse kullekin. - Ceelle tänne alemmas Kinnusen aiheesta.
Minä satuin tässä leskeysaikana tutustumaan mieheen, jonka isä, alppijääkäri, oli Lapin sodassa tavannut miehen äidin, suomalaisen kampaajan. Kun edson tuossa viattomasti kyselee, miksi näiden saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneet naiset ansaitsivat tuomion lähes kaikilta, voin kertoa, että tämä "lehtolapsi" itse vihasi äitiään syvästi ja haukkui tätä minulle mitä rivoimmilla nimityksillä.
Tuttavuuteni otaksui että minäkin yhdyn paheksumaan hänen äitiään. Siis vielä polvesta toiseen olisi kaikkien pitänyt vihata naisia, joiden syntinä näin romanttisesti sanoen oli rakkaus väärään mieheen. Sekä naiivi hyväuskoisuus, että mies pitää lupauksensa.
Ynnä sodan melskeessä tehdyt erehdykset. - HS-neidon tulo on aika sattumanvaraista. Joskus lehti kolahtaa jo kolmelta yöllä. Joskus taas venyy pitkälle iltapäivään. Maanantaina jo kuvittelin ettei sitä kannetakaan, kun on juhlapäivän jälkeinen päivä, mutta tulihan se sieltä mainoslehtisten mukana joskus iltakuudelta. Sitä joulumainoskrääsää tunkee aamuin ja illoin postiluukusta, samojen kauppojen samoja mainoksia jopa. En viitsi laittaa mainoskieltoa, kun hiljaisempina aikoina niitäkin lueskelee paremman puutteessa.
Mutta kyllä tähän portaita rymyämiseen sauvojen kanssa tottuu. Koira osaa laskeutua raput samaa tahtia kanssani, siis siten kuin pikkulapset: askel alas, toinen jalka viereen, ja pysähdys. Sama manööveri uudestaan. Muistan kuinka työpaikalla loikin alas kuudennesta kerroksesta viisikin askelmaa kerrallaan. - Ei tuo minusta epätoivepäivältä kuulosta. Ihan asiallisia hommia. Kahden sopan keittoa ihmettelin, että miksi. Syötätkö sukuakin ihan päivittäin?
Soppapäivä on täälläkin, mutta en itse keitä, vaan söin valmiista hernesopasta puolet tänään ja toinen puoli jäi huomiseksi. Perjantaina tulee tytär käyttämään minut ruokakaupassa. En kyllä tiedä, miten se onnistuu. Korkeahkoon autoonkin kiipeäminen voi tuottaa vaikeuksia.
Aamulla tapasin pelastavan enkelin eli osuin koikkelehtimaan sauvoillani rappuun juuri kun hesarin jakaja syöksähti alaovesta sisään. Nuori näpsä nainen ei yhtään kakistellut, kun pyysin häntä auttamaan minut ulos koirineni.
Junistakin olette puhuneet. Tänne kulkee edelleen kaksi junaa päivittäin ja nekin eräänlaisena velvoitepalveluna vai miksi sitä sanotaan. Ihan viime viikkoina ei ole puhuttu niiden ainoiden vuorojen lopettamisesta, ihme kyllä. Mutta se ei tarkoita, etteikö jostain pöllähtäisi uusi Berner estämään meidän karjalaisparkojen kulun yhtään minnekään. - Ei tässä silmätkään enää ihan nuoren veroisia ole. Ekasta lauseesta puuttui loppu: ei ole toista.
- Näin rauhallista koiraa kuin tämä amerikantuonti/rescue on. Olen kiitollinen että tämmöinen aarre löytyi (netin kautta) vanhuuden päivikseni. On mulla pari edellistä, mopsi ja bostoni, olleet villikoita tähän verrattuna. Tämä pieni, hiljainen koiraneitonen oli tullessaan 7-vuotiaana niin arka, ettei antanut koskea itseensä; kuudessa vuodessa on kesyyntynyt oikein leppoisaksi sohvakoiraksi. Vieraita ihmisiä se arastelee, mutta ei koiria.
Lonkka oli aamulla pirun jäykkä, mutta sen verran vetreytymistä on tapahtunut, että pystyin jopa käymään suihkussa. Tädiltäni olen perinyt muovijakkaran, ja nyt se tuli hyvään tarpeeseen. Kummasti sitä oppii käsistään ketteräksi tarttumaan vaikka mihin pidikkeeseen. Sormet, ne viisi jotka ovat vapaina, löytävät seinistä, ovista ja huonekaluista kohoumat joihin tukeutua.
Ennen olen ollut vain käsivaivainen murrettuani kyynärpään ja myöhemmin olkapään. Jalkavaivainen on aivan toista, ennen kokematonta, koska se rajoittaa liikkumista.
Nyt vielä paremmin ymmärrän vanhaa vapaaehtoisystävääni, joka 90-vuotiaaksi ihan nuoresta pitäen kulki rollaattorin avulla synnynnäisesti epämuodostuneen selkänsä takia. Ja asui enimmän ikäänsä yksin.
Eipä nämä kovin piristäviä asioita ole joulun lähestyessä kertoa. Ja itseen tuijottamista tietenkin pahimmasta päästä. - Minun polveni röntgenkuvattiin viitisen vuotta sitten eikä löytynyt kuin lievää nivelrikon alkua. Sen jälkeen on hoidettu vain parasetamolilla, vaikka olen tivannut, että eikö mitään pistoksia anneta. Joten ei kai ne lonkkaakaan leikkaa. Se on sama koipi.
Täällä on kylvetty valomeressä jo viikkoja. Lehdessäkin oikein kehotetaan, että antaa palaa! Sääntö tuntuu olevan se, että uusissa kerrostaloissa on enemmän valoja, vanhoissa vain kynttelikköä ja hillittyä ledketjua. Itse en ole ottanut esille vasta kuin kynttilän partsin hautalyhtyyn. On täällä joitain kauniisti koristeltuja "yleisiä" kuusia. Pensasaidoissa tuolla omakotialueella, joka näkyy keittiöni ikkunasta, on metrikaupalla sinistä hohtoa. Ja onhan tämä syksy niin synkkä ollutkin joka mielessä, että jos joku saa ilonsa räikeistäkin valoista, niin mikäs siinä.
Tämän päivän neljä koirantyöntöä on onnellisesti seljätetty. Pidän toista kyynärsauvaa rapun alakerrassa ja kaiteen toisen sauvan avulla keinottelen raput alas. Hitaasti kun etenee, kyllä se apinan raivolla sujuu. Ylöspäin on helpompaa. - Tuohan oli lohdullista mitä cee sanoit. Kai se lonkka vielä kipeämpi olisi jos olisi murtunut. Edsonin neuvo mennä lekurille oli myös hyvä, mutta pelkään, että se olisi sitä myöten selvä ukaasi: ei kun kirurgille vaan tuonne kauas Joensuuhun.
Nukunpa ainakin vielä yhden yön yli. Jos ei kipu hellitä, pakkohan sitten on mennä terkkariin.
Katselin eilen sitä itsenäisyyspäivän ohjelmaa, lopetin kuitenkin ennen jatkoja. Minusta oli hauska seurailla pressaparin keskinäisiä katseita ja jopa lievähköä ajoittaista vapautumista "maan isän ja äidin" rooleista. - Minä olen joko tai -tilanteessa. Mennäkö lääkäriin ja ehkä saman tien suureen lonkkaleikkaukseen. Vai odotella, että se paranisi itsestään.
En nyt odota, että tuo peevelin kinttu vanhoine polvikipuineen tulisi leikattunakaan virtaviivaiseen juoksukuntoon. Kunhan jotenkin vaikka sauvoilla voisi nämä todennäköisesti vähäiset loppuvuotensa ja koirani ehdottomasti viimeiset vuodet - se täyttää ensi kuussa 13 - kulkea pikku matkani.
Kun tietäisi, johtaako jokainen tämän ikäisen kaatuminen radikaaliin leikkaukseen. En tunne ketään, jolle näin on tapahtunut, mutta googlen mukaan ainakin yksityiset terkkarit antavat ainoaksi vaihtoehdoksi pitkän ja kalliin sairaalareissun kuntoutusjaksoineen. Siinä ei paljon koiraa talutella.
Onko kellään tietoa? Tällä hetkellä sinnittelen parasetamolin avulla, sitä minulla on jo polvikipuja varten jatkuva resepti.
Tytär ei voi koiraani ottaa ja antaa minun, aikuisena ihmisenä, päättää, mitä teen. Hän epäilee, että jos se todella olisi murtuma, en pystyisi kivusta huutamatta astumaan askeltakaan.
Aurinko yrittää sentään paistaa meille vanhoille ja vaivaisille. - Mulla ei ole voimia aloittaa eikä lopettaa mitään. Onnistuin eilen kipeän jalkani kanssa törmäilemään. Olin tukea keinutuolista mutta sepä keikahtikin mun päälleni. Lonkkaan osui sen verran, että nyt hoipun sisälläkin kyynärsauvoilla. Koiran ulkoiluttaminen on aikamoinen operaatio, kun alakertaan on parikymmentä porrasta.
Suotta sitä kertaalleen avattua 135:ttä aloittaa, hyppää vain suoraan seuraavaan, 136:een. - Taas kerran vakuutuin siitä, että HS kuukausiliite on paras aikakauslehtien joukossa, verrattuna esim. laimeaan Apuun, jonka naapuri sujauttaa minulle postiluukusta keskinäisen lehtienvaihdon merkeissä.
Monipuoliseen sisältöön kuului myös juttu saamenmaan seidoista, joita nyt pyritään suojelemaan uudella tavalla. Inarinjärvessä olevaan korkeaan saareen, joka itsessään on tuhatvuotinen seita, viedään turisteilta mahdollisuus rantautua. Laituri poistetaan ja huipulle johtavat portaat, joiden vieressä on nähty etelän ihmisten kakkaläjiäkin, kerätään pois.
Seidoista kertova juttu on pitkä ja ainakin minulle siinä oli liki kaikki uutta. Arto Paasilinnan romaaniin Jäniksen vuosi perustuvassa elokuvassa oli päähenkilölle, siis sille jänikselle uhripaikaksi pyhitetty seita. Juuri muuta en perinteestä tiedä, mutta hesarin juttu saamelaisista alkoi kiinnostaa kovasti.
Edson, pääsetkö sinä tunnuksillasi lukemaan joulukuun kuukausiliitettä? Mainitsit taannoin, että uskot seitoihin enemmän kuin kirkkoihin. - Ja mitähän mahtoikaan olla Marie Antoinetten pöyheän peruukin sisällä? Jotain elävää ja kihisevää, jonka ryömiminen ihmisten ilmoille estettiin paksulla puuterikerroksella. Hoviherratkaan eivät usein vaihtaneet niitä "sukkahousujaan". Ruiskaus parfyymia sinne tänne pelasti tilanteen. Käytettiinkö hovineitojen nimettömiäkään kovin usein pyykkipaljussa?
Mieluummin vaikka suolammessa uiskentelu ja talvinen piehtarointi lumessa. - Noista Whoon mainitsemista sauna- ja peseytymisasioista voisi vängätä pitkään ihan vänkästi. Kerran viikossa saunominen olisi ollut ylellisyyttä entisaikaan vaikka Ruotsissa. Olen lukenut kuvauksia, miten perheessä iso sinkkiamme täytettiin liedellä lämmitetyllä kantovedellä, ja siinä vedessä kylvettiiin arvojärjestyksessä, ensin isä sitten äiti, sitten lapset. Nuorimman tyttären kohdalla vesi oli jo jonkin verran käytetyn tuntuista ja varsin haaleaakin. Joten eläköön suomalainen sauna ja venäläinen banja!
- Harmaata on täälläkin, lisäksi liukasta. Sulaisi sitten pois, kun ei ole kunnon talvi tullakseen.
HS kuukausiliitteessä oli hyvä reportaasi Tuomas Enbuskesta, joka liki tappavan masennusvuotensa jälkeen on pääsemässä tolpilleen ja "tviittailuun takaisin". Niin se vaan saattaa käydä taitavallekin, että jaksaminen julkisuuden hullunmyllyyn loppuu totaalisesti.
Myös pupukorvatennareistaan tunnettu kenkäsuunnittelija Minna Parikka laittaa uransa tauolle: kansainvälinen kuuluisuus ei kuitenkaan ollut sitä mitä hän oli toivonut.
Kummallakaan näistä ei ole huolta pärjäämisestä. Enbuske asuu edelleen Kampin kauppakeskuksen yläkerrassa maanisina vaiheina ostamansa arvotaiteen ympäröimänä. Parikka pystyy edelleen maksamaan kenkäveronsa, jos näin leikkisästi kehtaa sanoa.
Itse huomasin eilen vähän valehdelleeni: en ole voinut nähdä Lentävää kalakukkoa 10-vuotiaana, koska koko elokuvaa ei ollut vielä silloin. Se valmistui vuonna 1953, jolloin olin jo lähempänä teini-ikää kuin pikkulasta. Muistelen, mikä leffateatteri sitä esitti: Rexissä oli usein kotimaisia uutuuksia, ja rillumareit menivät katsojiin kuin veitsi voihin. Kuten tänäänkin, ainakin lapsiin ja nostalgian nälkää poteviin eläkeläisiin...
HeSassa syvennyttiin myös tutkimaan koronan vanhuksissa aiheuttamaa yksinäisyyttä. Kerrankin melko asiallisesti, korostamatta, että jouluhan on ankea ilman halailevia sukulaisparvia. Muistaakseni pitkässä jutussa ei mainittu joulua ollenkaan. Siitä puhuttiin, miten tavallisesta arjestakin on viety sisältö. Päivät ovat tyhjiä, jos on tottunut kovasti harrastamaan. Myönnettiin kyllä, että joku voi kokea yksinäisyyden jopa rauhana ja vapautena.
Huuhaa-palkinnon ojennan jutusta, joka käsitteli työpaikan rakkaussuhteita. Lukijat olivat saaneet lähettää oman tarinansa. Siis kysyn vaan, onko kahden vapaan ensihoitajan tapaaminen ja naimisiin meno "työpaikan rakkaussuhde"? Minä voisin kertoa himpun verran "raadollisempia" suhdejuttuja muutaman firman kesäretkistä ja pikkujouluista. Mutta eihän niitä perhelehti julkaisisi. - Onhan Mikkeli kuuluisa kaupunki. Nyt kysyn vielä, onko Hietanen tuttu. Siellä kävin lapsena tapaamassa tätiäni, jonka mies oli rautateillä töissä. Pääsin ajelemaan resiinalla. Mieleeni on jäänyt pieni punainen mökki. Se oli niin vaikuttava, että vaikka olen kuullut ja nähnytkin pieniä punaisia mökkejä, tuo Hietasten pieni punainen mökki nousee aina mieleen. Ei siinä monilapsisessa, vieraanvaraisessa perheessä ollut mitään ihmeellistä. Jotkut vain jäävät mieleen.
- Siivotakin pitäisi, mutta äskeiset mietteet matkoista veivät harhateille.
Entisaikaan mekin kuljimme omalla autolla. Takapenkillä mökille, sittemmin Hämeeseen mennessä farmarissa saattoi olla perheen kaverin lisäksi kolme koiraa, kahdet tyttöjen fillarit ja kattotelineellä yhtä ja toista rompetta muutaman viikon kesälomaa varten. Eipä kuski koskaan niskuroinut, hän oli perheihminen viimeisen päälle.
Matkan välttämätön etappi oli Karkkilan Esso, josta mukaan tarttui pussillinen huoltamokasetteja. Mainitsen vain porilaisen/turkulaisen nyk. kansanedustajan viettelevän kappaleen, jota veisasimme mukana: Mä laitan mustat sukat ja kaupungille meen, ei kasva kukat missä mä astelen... Sinne landelle katosimme to the bushes, mahdollisimman erilaiseen paikkaan.
Jo 60-luvun alussa olimme samantapaisella farkulla tehneet suuren muuton sukulaisten kuoltua. Helmikuussa, pahimman lumipyryn aikaan, toimme isosta talosta jääneen irtaimiston P:mäeltä Helsinkiin. Pöytäkalustoa, nojatuoleja ja kokonaisen entisajan vuodesohvan (painoi kuin piru) ahdoimme osin sisälle, osin kattotelineelle.
Matkan ahdinkoa helpotti se, että mieheni oli saanut töidensä kautta jonkinlaisen kasettisoittimen, suuri uutuus siihen aikaan.
Jotkuvasti soittamamme kappaleen muistan tarkoin: se oli Teresa Roseniuksen Matkaan lähden, matkaan lähden, mulla kauas menolippu oo-on. - Minulle tuli jossain vaalikoneessa ykkösehdokkaaksi tumma ulkomaalaistaustainen mies, josta en ollut ikinä kuullutkaan.
Katsoin äsken huvikseni rillumareifilmin Lentävä kalakukko, josta muistan tykänneeni 10-vuotiaana. Oli ne Masa Niemen ilmeet ja Esa Pakarisen tokaisut vieläkin hauskoja. Konduktööri-Esa kuulutti: Matkaliput, olkee hyvät, herrat ja mustalaiset!
Muistoja tuli mieleen junan sisustuksesta, toisen luokan raidallisista sametin oloisista pehmusteista ja kolmannen luokan puupenkeistä ja siitä, kuinka täpötäysiä junat olivat. Reitiltä mainittiin tietysti Riihimäki, Kouvola ja Mikkeli ym. mutta paikannimissä vilahti myös Hiirola. Käytiin tytön ollessa pieni Juvalla kesäisin ja kun automme ajoi Hiirolan tienviitan ohi, tyttö puhkesi laulamaan: Hiirulainen, hiiri laulaa täyttä kaulaa.
Ei tarvita paljon siihen, että haikeita muistoja nousee mieleen tässä iässä. - Jälkiviisaissa Jan Erola sanoi suoraan, mistä on kysymys. Hän tuntee paljon ikäisiään herroja jotka eivät siedä ajatusta, että nuoret naiset määräilevät heitä. Pakkohan noita on arvostella joka käänteessä. Tämä myös selittää herrojen joukkopaon kokoomuksesta perustuslaillisiin. Erolan mukaan Orpo on liian järkevä eikä ymmärrä, että tässä peli voitetaan vetoamalla tunteisiin, tunnenappia painamalla.
Oho, nyt menin vahingossa politiikan puolelle... - Nykyään kouluissa pitää olla hauskaa ja viihtyisää, ironisoi a-mummu tuolla ylempänä.
Omat kokemukseni kouluista ovat vähäisiä, sanotaanko nyt viimeiseltä 25 vuodelta. Tuo kvartaali päättyi siihen että kävin saattelemassa jälkikasvuni ulos lukiosta oikein kukkakimpun kera. Silloin koulut näyttivät kouluilta.
Entäs nykyään? Osallistuin pari vuotta sitten eräälle työväenopiston kurssille, joka pidettiin täkäläisen lukion tiloissa. Hämmästyin. Joka kerroksessa oli valtavia sohvia. Päättelin niiden olevan välituntien viettoa varten.
Muistan että tyttären aikana oppilaat saivat jäädä välkällä sisään vain kovimmilla pakkasilla. Omana aikanani esteeksi ulosmenolle ei olisi hirmumyrskyäkään hyväksytty.
Vielä taemmas mennessä: olisiko välitunteja pidetty Linnan aikana ollenkaan, vaan kuria ja lukuharkkoja oli vuorotta. Kun taas sitä varhemmassa lukkarin koulussa veljekset tarpeeksi bukstaaveja päntättyään keksivät itse livistää ikkunasta. Ja jäädä sille tielleen.
Siinä välituntien historia pähkinänkuoressa. Siis koulujen historiakin on vänkää ja viihdyttävää.