- Olen pitemmän aikaa ostanut jopa rintaliivit kirpputoreilta. Ei minua yhtään kuvota, vaikka ne ovat olleet toisen naisen, jopa edesmenneen, päällä. Tiedän lähisukulaisen joka tekee samoin. Mutta pikkujutuista säästämällä syntyy isoja puroja. nytkin pelastimme rahalla metsähehtaarin, jonka hakkuu uhkasi pilata kauniin järvinäköalamme.
Kaikki on suhteellista: leskiakan alusvaatteita ei kukaan näe, oli ne vanhoja tai uusia, mutta jos metsä hakataan, se kaamea autius voi pilata monen luontoelämyksen. - a-mummu kysyi mielipidettäni Westöstä ja tritonuksesta. Kiitos, että kysyit!
Rikinkeltaisesta ei ole jäänyt erityistä muistikuvaa, mutta sitä vahvempana koin romaanin Kangastus 38, jossa kuljetaan helsinkiläisestä asianajotoimistosta kauas vankileireille. Se oli tarina kostosta ja itsetuhosta, varsinainen trilleri olematta muuten siihen genreen sopiva.
Minään rakkauden tai erotiikan kuvaajana en Westötä pidä, olisiko hän siihen liian "poikamainen"? Tritonuksessakin nuo satunnaiset s***inotot erottuivat irrallisina detaljeina, ikään kuin W olisi ajatellut, että ne vain yksinkertaisesti kuuluvat nykyromaaniin.
Sen sijaan Tritonus-herrasväen surumielisyyden allekirjoitan, ja se siinä olikin kauneinta alati läsnä tuntuvan musikaalisen hurmion ohella.
Leiponut olen minäkin vaihtelevalla menestyksellä. Niistä EU-kassin isoista kauraryyneistä ja vehnäjauhoista tein leivän, pumpulinpehmeän sisältä mutta kuoreltaan ihanan rapean. Pullaakin tein, mutta siitä tuli hieman outo väriltään, olikohan kardemummaa tullut liikaa. joten se muistutti lähinnä keskieurooppalaista makeaa leipää. - Hauskoista näytelmistä ja "hauskoista" stand up -ilmehtimistä tuli mieleen, että ei niin vakavaa ohjelmaa, etteivät amerikkalaiset esittäjät olisi koko ajan tikahtumassa nauruun ja kompastumassa valkoisiin hevosenhampaisiinsa.
Huippu oli viime yönä esitetty jalkapaise- lääkäriohjelma, jossa sekä potilaan saattaja että lekuri nauraa hohottivat kilpaa potilaan väärän vänkyröiksi kääntyneille nilkoille. Itse "juhlakalukin" koki tehtäväkseen nauraa muiden mukana. Kivun näyttäminenhän on epäisänmaallista, minkä huomaa suuremmissakin yhteyksissä.
Suomessa opetetaan jo pikkulapsille, että vammaisille ei saa nauraa. Näköjään amerikkalaisten tarve olla positiivisia viis veisaa soveliaisuussäännöistäkin.
Tuli katsottua se viideltä alkava orpokotijuttu. Siinä vasta hymyiltiinkin, kun oli niin komea se ratsupoliisi King, ja kun hyväsydäminen baarin omistaja otti kylän kaunotarten joukosta sen kaikkein toheloimman tarjoilijakseen. Ketään ei saa sortaa, varsinkaan orpokotiohjelmassa. Olin odottanut edes hivenen dickensiläistä orporomantiikkaa, mutta matkalla valtameren yli koko kuvaelma oli saanut käsittämättömän imelyyskuorrutuksen.
On ihme, että siellä joskus on sallittu tehdä niinkin realistinen ohjelma kuin Pieni talo preerialla. - Olen ollut mutta hyvin vakavahenkisessä roolissa, oikein kulttuuripersoonana. Alun perin olisin mielelläni hassutellut putkinotkolaisena mökin akkana, mutta naamani ja imagoni sopi ohjaajan mielestä paremminkin jäykkänä patsastelemaan kuin piikamaisesti pyllistelemään.
Koska en ole ns. tyhjännauraja, naurettava kylläkin, sovin aikoinani tyttölyseon Seitsemän veljestä -produktion Aapoksi, jyhkeäksi saarnamieheksi. Ne oli eri tytöt joilla oli taipumusta stand up pelleilyyn, heille pikku hännänhuippu Eeron rooli meni kuin nenä päähän.
Saapasnahkatorneista hörhöilevälle Simeonillekin löytyi sopivan hullu esittäjä tähän 50-luvun Seven Brothers -musikaaliin, jossa muistan varsinkin puvustuksen herättäneen iloista huomiota. Varuskuntakaupungissa kun asuimme. olimme keksineet lainata 1800-luvun metsärosvojoukolle s-koon valkoiset paidat ja kalsarit Karjalan prikaatilta, joille moiset rohdinpaidat olivat normaaleja aluskerrastoja.. - Huomenta! Harmaa aamu ennen lumen tuloa.
Voi voi kun pääsisi joskus puolseiskaan miettimään elämän ihmeitä! Perjantaijakso menee parhaillaan uusintana. Siinä mieshaastattelija kysyy Laura Voutilaiselta: - Olen huomannut, että monet kappaleesi käsittelevät naiseutta. Mistä tuollainen teema oikein kumpuaa?
Laura vastaa monimutkaisen filosofisesti sen sijaan että täräyttäisi yksinkertaisesti: Siksi että olen nainen. Niin minä sanoisin.
Mutta onneksi minunkaltaisiani ei noin viisaaseen ohjelmaan kutsutakaan... - Kirjoitin kaksi pitkähköä tekstiä, mutta koska ne kertoivat koirista, niin robo, joka kai kokee itsensä kaikkien epäinhimillisten olioiden kilpailijaksi, pudotti ne, jotta ihmiset voisivat jatkaa poliittista kinasteluaan.
Laitoin linkin kettuterriereistä ja myöhemmin oman koirani rodusta. Kai mikä tahansa musiikki on arvokkaampaa linkata kuin ihmisen parasta ystävästä.
En ole päässyt rekatulla nimmarilla, joten epätoivoisesti turvaudun vain siihen ämmään. - Minuapa ei yhtään kiinnosta, kuka teitä pormestarina mestaroi. On aina niin nyrpeen näköinenkin. Lennossa vaihtasin punaposkiseen Jussiin.
Minua askaruttaa edelleen niiden toimettomaksi jääneiden turistikoirien kohtalo näissä laman syövereissä. Haskyfarmarit ovat yrittäjiä siinä kuin muutkin .
Eilen juuri kuulin sisäpiirien tietoa. Koirien kauppa on meneillään. Yksi yrittäjä on näköjään saanut koiransa kiertoon aika nopeasti. Mutta se mikä otti sydämestä oli se, että vielä 30 koiraa oli vailla uutta kotia, Luoja paratkoon 10-12-vuotiaita. Sen ikäisiäkö roudattaisiin uusiin koteihin Lapista. Jonnekin häkkeihin näivettymään. Tai jopa kerrostaloihin.
Itse asiassa 13-vuotias voisi saada hyvän kodin jopa kerrostalosta, mikäli omistajan silmissä ei leiskuisi pohjolan utopia ja haaveet "ostoksensa" kiidosta yli lumihankien. 13 v on siihen liian vanha. Ottaisi vanhuksen lemmikkinä. - a-mummulle tänne alas, koska kommentointinappula puuttui.
Jo "Leijoissa Helsingin yllä", siis Westön esikoisessa, musiikilla oli suuri osuus, vähemmän sitten niissä historiallisemmissa romskuissa. Varmasti hän harrastaa musiikkia laajalla skaalalla, tuskin muuten olisi voinut siitä noin asiantuntevasti kirjoittaa.
Kyllä potut meilläkin maistuvat, jopa kuorineen ahmimme tyttären kanssa. Itse asiassa keitän niitä kuitenkin vain kerran viikossa "lapsen" visiitin edellä, noin kuusi kappaletta, joista pari viimeistä saatan paistaa seuraavana päivänä.
Pieni varoitus Kepleristä, jos et ole ennen lukenut. Olisikohan sen kekseliäämpiä raakuuksia viime aikoina julkaistu kuin juuri tuossa Peilimiehessä. Menee ehkä jo vähän yli trillerifaninkin sietokyvyn.
Hyvää nenäpäivää enemmän ja vähemmän nenäkkäille! - Liiankin hyvä virkamies, koska potkittiin ulos Jälkiviisaista.
Cee tarkoittanee Linkolaa, ketjun kestohaukuttua. - Jottei kenenkään tarvitse googlata että mikä ihmeen Tritonus, lisään että kyseessä on Kjell Westön uusi romaani. Muistelen a-mummun hankkineen sen itselleen ja juuri sopivaa kohderyhmää onkin, arvelen.
- Kiellätkö, että emme (minunkin nimeni oli listassasi vahingossa kai) saisi kertoa aatoksistamme?
- Vai että olisimme voineet auttaa karjalaisia omilla seuduillaan. Kertaas vähä Suomen historiaa. Kuka karjalaisia olisi auttanut rajan sulkeuduttua jatkosodan jälkeen? Kolhoosien pomot?
- Tritonus
Villa Tritonus on linnamainen huvila, jonka kuuluisa kapellimestari Thomas Brander rakennuttaa saaristoon. Sen yltiöpäinen ulkonäkö hisseineen kaikkineen kummastuttaa naapureita eikä ihan järkevältä kenestäkään tunnu hassata rahojaan moiseen pröystäilyyn. Ei huolta, Branderilla on kalenteri edelleen täynnä varauksia maailman suurille estradeille. Mutta ikää varttuu ja nuoruuden raikas kunnianhimo alkaa saada seurakseen vähemmän mukavia tunteita: kateutta, mustasukkaisuutta ja tyytymättömyyttä.
Jos joku haluaa lukea romaanin joka elää musiikissa, hänelle Tritonus on herkkua. Minusta se on nousujohteinen miehen, oikeastaan useamman miehen kehitystarina. Kun kaikki näyttäisi olevan lopussa, yksi kollegoista pukee sanoiksi yhteisen tunnelman: "Me olemme ne Titanicin viimeiset muusikot." Paljon kaatuu ja hukkuu ja palaa ympärillä, mutta nämä veikkoset jatkavat soittoaan viimeiseen saakka. - Ei se ollut sossu, missä käteeni työnnettiin se EU-kassi. Se oli seurakunnan diakonien talo. Enkä edes pyytänyt sitä "almua". Olin kai sopivan vanha ja huonosti pukeutunut, vaikka koetin laittaa parasta päälle mennessäni sururyhmään esitelmöimään. Olikohan se edsonilta tai vieläkin köyhemmältä pois, että otin pari hernaria vastaan?
- Ajatella että joskus saa jotain ilmaiseksi. Lähtiessäni tänään viimeisestä sururyhmästä minulla oli ruusun lisäksi kokonainen EU-kassi täynnä Lidlin meille köyhille lahjoittamia ruokatarvikkeita. Eikä tarvinnut edes pyytää.
Ette ole kuulleetkaan? Se EU-kassi on meidän syrjäseutulaisten bonusta. - Tuskin kukaan itkisi silmä päästään, vaikka sinäkin jäisit pois harrastamasta pilkunviilausta. Tyhmyyttäkö lie vai silkkaa ilkeyttä? Olet kai loppuiäksesi sitoutunut olemaan Ceen body guard. Toivottavasti hän osaa antaa arvoa uhrautuvaisuudellesi.
Olen ylpeä siitä, että vihdonkin olen päässyt persujen rinnalle hukutettaviin olioihin. Olio olen jo ennestään, nyt vielä märkäkin. - Kyllä minä olen iloinen puolestasi, vaikka itse olen vanha eikä ole lapsenlapsiakaan. Muistan kuitenkin tuon ensi vuoden hauskuuden oman beibin kanssa. Silloin isillä ei vielä ollut isyyslomia, mutta sen ajan kun oli poissa töistä, omisti ihanalle pikku tyttärelleen.
- Aika tylsä piikki minusta!
- No kerronpa lyhyesti, vaikka se lapsiparka pysyi minulle vieraana. Hän oli siis isäni ja hänen uuden vaimonsa ainoa yhteinen lapsi. Syntyi mongoloidina ilman kehittymisen mahdollisuutta, pantiin hoitoon heti. Sen muistan, että äitini kävi katsomassa lasta sairaalassa. Oli kuulemma ollut ihan veltto. Sen jälkeen emme kuulleet lapsesta mitään, oletimme hänen kuolleen. Mutta vasta viitisen vuotta sitten sain Espoon maistraatilta tiedon tämän tuntemattomaksi jääneen pikkuveljen kuolemasta. Se oli surullinen uutinen, siksi että yksi kokonainen pitkähkö elämä on hautautunut jonnekin laitokseen kenenkään tietämättä. Uuden vaimon poika sen toki tiesi, mutta meillä ei ollut hänen kanssaan mitään yhteyksiä 60-luvun jälkeen.
Selailin äsken äitini vanhoja muistiinpanoja. Hän oli yksi kahdeksasta lapsesta lihakauppiasperheessä. Lisäksi noin joka toinen lapsi, siis hänen sisaruksistaan, oli kuollut tauteihin 1800-1900-luvun vaihteessa. Jännää mutta kai sille ajalle tyypillistä, että seuraavalle lapselle annettiin kuolleen nimi. - Minäkin taannoin kerroin syntymästään sairaasta pikkuveljestäni (velipuolestani), mutta et hiiskahtanutkaan, että teille on sattunut samanlainen onnettomuus. Nyt kuitenkin avauduit kertomaan edsonille, joka ei tiedä kuolemista mitään. Kuitenkin meidän "keskustelumme" sai sinut purkautumaan tuosta vaikeasta aiheesta.
Et sinä sen beibin kuolemaa olisi pystynyt estämään, tuon verran sanon, vaikka et tällaiselta pahikselta lohdutusta kaipaakaan.