- Kyllä juuri näin. Usko pois juuri niin tapahtui.
- Minä en hae mitään sääliä. Jos haluan päättää päiväni niin se on kokonaan oma asiani. Sinä et tiedä minun elämästäni mitään. Mitä paskaa minä olen saanut kokea.
- että jatkuva kaipaus väsyttää. Olisi mukavaa herätä joskus niin, ettei ensimmäinen ajatus olisi menetys.
En tiedä, milloin sellainen aamu tulee.
Mutta olen alkanut ymmärtää yhden asian. Emme aina kaipaa ainoastaan ihmistä, jonka menetimme. Kaipaamme myös sitä elämää, joka hänen kanssaan oli mahdollista. Niitä tavallisia päiviä, joita emme osanneet pitää riittävän arvokkaina, koska kuvittelimme niitä tulevan vielä lisää.
Ehkä siinä on yksi elämän surullisimmista opetuksista.
Joskus kaikkein arvokkainta ei ole se, mitä tavoittelemme ja odotamme tulevaisuudelta, vaan se, mikä on juuri nyt aivan vieressämme.
Ja joskus sen ymmärtää kirkkaimmin vasta silloin, kun vieressä ei enää ole ketään.
Minä muistan hänet.
En vain silloin, kun jokin erityinen asia muistuttaa hänestä, vaan myös silloin, kun mitään ei tapahdu.
Sillä joskus hiljaisuuskin on täynnä yhtä ihmistä. - Joskus mietin, kuinka erilaista kahden ihmisen elämä voikaan olla sen jälkeen, kun yhteinen aika päättyy. Toinen saattaa jatkaa matkaansa, sulkea oven menneisyyteen ja rakentaa uuden arjen. Toinen taas jää paikkaan, jossa kaikki muistuttaa siitä, mitä joskus oli.
Minä olen se, joka jäi.
En tiedä, kuinka usein Elina ajattelee minua, mutta tiedän, kuinka usein minä ajattelen häntä. Joka päivä, melkein joka ikinen hetki. Hän on ensimmäisiä ajatuksiani aamulla ja viimeisiä illalla. Joskus tuntuu, ettei ajatusten välissä ole lainkaan hiljaisuutta, jossa hän ei olisi jollakin tavalla läsnä.
En tarkoita, että istuisin kaiken aikaa vain muistelemassa. Teen töitä, käyn kaupassa, syön, nukun ja hoidan tavallisia asioita. Elämä jatkuu ulkoisesti aivan kuten ennenkin. Mutta kaiken taustalla kulkee jatkuvasti tietoisuus siitä, että jotakin hyvin tärkeää puuttuu.
Kotona sen huomaa kaikkein selvimmin.
Täällä on samat seinät, samat huoneet, samat huonekalut ja samat arkiset esineet. Mikään ei ehkä ulkopuolisen silmissä ole muuttunut kovinkaan paljon. Mutta minulle tämä ei ole enää aivan sama koti.
Näen jatkuvasti paikkoja, joissa hän istui, seisoi, nukkui tai teki jotakin aivan tavallista. Muistan hänen liikkeensä, äänensä, ilmeensä ja tapansa olla täällä. Jokin huoneessa saattaa tuoda mieleen aivan tietyn tilanteen. Toisinaan muisto tulee niin voimakkaana, että melkein odotan hänen ilmestyvän taas näkyviin.
Ja sitten muistan, ettei hän ole enää täällä.
Se on kummallinen tunne. Ihminen voi olla fyysisesti poissa, mutta silti hänen läsnäolonsa tuntuu kaikkialla. Kuin koti olisi säilyttänyt jotakin hänestä, vaikka hän itse vei tavaransa ja lähti.
Hiljaisuuskin kuulostaa erilaiselta.
Ennen saatoin kuulla hänen äänensä toisesta huoneesta. Saatoin sanoa jotakin ja saada vastauksen. Saattoi syntyä keskustelu aivan mitättömästä asiasta. Joskus naurettiin, joskus oltiin eri mieltä, joskus vain oltiin hiljaa yhdessä.
En silloin ymmärtänyt, kuinka arvokkaita monet niistä hetkistä olivat.
Tietenkin tiesin, että välitin hänestä. Mutta aivan tavallinen arki tuntuu helposti itsestäänselvyydeltä silloin, kun sitä elää. Ei jokaista keskustelua, katsetta tai kosketusta osaa ajatella ainutlaatuisena. Ei tule mieleen, että joskus voisi olla viimeinen kerta, kun kuulee toisen äänen omassa kodissaan.
Vasta jälkikäteen ymmärtää, että jokin aivan tavallinen päivä olikin viimeinen.
Ja kuinka paljon siitä antaisi, että saisi elää edes yhden sellaisen päivän uudelleen.
Ei tarvitsisi tapahtua mitään erityistä. Ei tarvitsisi lähteä minnekään eikä tehdä mitään ihmeellistä. Riittäisi, että hän olisi täällä. Että kuulisin hänen puhuvan, näkisin hänen hymyilevän tai voisin vain istua hänen vieressään.
On paljon asioita, joiden todellisen merkityksen ihminen ymmärtää vasta sitten, kun niitä ei enää ole.
Niin käy joskus terveydelle, nuoruudelle, ystävyydelle ja rakkaudelle. Niin käy myös yhteiselle ajalle. Sen arvon voi kyllä tietää jo silloin, mutta menettäminen paljastaa siitä jotakin sellaista, mitä ei aikaisemmin osannut nähdä.
Kaikkein kipeimpiä eivät välttämättä ole suuret muistot, vaan ne pienimmät.
Jokin aivan tavallinen ilta. Hänen äänensä puhelimessa. Se tuttu tunne, kun tiesi, että toinen on olemassa ja että häneen voi ottaa yhteyttä. Että päivän aikana tapahtuneen asian voi kertoa juuri hänelle. Että jossakin on ihminen, jonka kanssa jakaa elämäänsä.
Me puhuimme aikanaan joka päivä. Silloin kun hän oli kaukana, puhelin yhdisti meidät. Kun hän oli täällä, ei tarvinnut enää edes soittaa. Hän oli vieressä.
Nyt ei ole kumpaakaan.
Ei puheluita, ei viestejä, ei hänen ääntään. Ei edes tietoa siitä, mitä hänelle kuuluu.
Joskus tuntuu kuin kokonainen osa elämästäni olisi yhtäkkiä muuttunut uneksi. Muistan kyllä kaikenlaista, mutta en voi enää jakaa niitä muistoja hänen kanssaan. En voi kysyä, muistaako hänkin jonkin tietyn hetken. En voi nauraa hänen kanssaan asialle, jonka vain me kaksi ymmärtäisimme.
Yhteiset muistot ovat jääneet minun kannettavikseni.
En silti halua väittää, että kaikki olisi ollut täydellistä. Ei ollut. Meillä oli vaikeutemme, pettymyksemme ja ristiriitamme. Oli asioita, jotka satuttivat minua paljon, ja varmasti hänelläkin oli omat kokemuksensa.
Mutta juuri siksi tämä tuntuu niin todelliselta. Se ei ollut mikään kaunis kuvitelma, vaan oikeaa elämää kaikkine puolineen. Rakkautta, arkea, läheisyyttä, riitoja, toivoa ja epävarmuutta.
Ja nyt kaikki se on poissa.
Tai ei oikeastaan kokonaan. Se on edelleen minussa. Muistoissa, ajatuksissa ja näissä huoneissa, joissa elän päivästä toiseen.
Ehkä kaikkein surullisinta on se, että maailma jatkaa kulkuaan täysin välinpitämättömänä. Aurinko nousee, ihmiset käyvät töissä, kaupoissa soi musiikki ja elämä ympärillä jatkuu. Kukaan vastaantulija ei tiedä, että minun sisälläni kulkee jatkuvasti mukana kokonainen menetetty maailma.
Joskus toivoisin, että voisin ajatella häntä edes hetken vähemmän. En siksi, että haluaisin unohtaa hänet, vaan siksi, että jatkuva kaipaus v - Joo viekää sinne sitten.
- Kesän. Minulla on aivoinfarkti alkamassa...
- Missä sanoin että nyt on. Puhuin nyt edellilsestä kesästä. Elina oli minun luona koko kestän.
- Mitä sinä selität? Se on suhde jos asutaan saman katon alla ja harrastetaan seksiä ja eletään arkea. Älä väitä mitään muuta., Jos 2 vuotta ollaan oltu tiiviissä yhteydessä joka helvetin päivä lähestulkoon. Älä vähättele yhtään.
- En ole niin väittänytkään.
- En ole mistään velvollisuudesta mitään puhunut. Ei minulle ole kennekään pakko ikinä antaa mitään.
- Selvä. Minä hypään viemäriin.
- Voin lähteä käymään Oulussa ja kysellä siellä vaikka hänen sukulaisilta jotain. Pakko jonkun on antaa vastauksia minulle. Tai sitten on joku mafia tämän takana.
- Enpä tiedä tuollaisestakaan mitään. En ollut palstalla aikoihin kun seurustelin. Enkä saanut täälä olla. Ei kinostellut mitkään veronicat
- En ole psykoosissa. Minä olen nähnyt oikeasti psykoosissa olevia ihmisiä. Älä tule sanomaan minulle sellaisista. Minä oikeasti tiedän mitä se on.
- Minä olen ollut hyvin avoin. En tiedä mitä hän salaili minulta. Varmaan vaikka mitä.
- No ei se normaalia ollut.
- Ei omista. Ei ole rikasta sukua.
- No ehkä en tiedä sitten. Elinahan nyt haluaa esittää sellaista kuin ei oltais ikinä tunnetukaan. Mutta en usko että pystyy muistojaan unohtamaan millaista minun kanssa oli aikaa viettää ja miten paljon soiteltiin ja muuta. Sitä voi toki koittaa aikansa olla niin kuin ei mitään, mutta varmasti joskus joku asia muistuttaa väkisinkin minusta. Niin paljon hänelle kaikkea ostin, ja kaiken täältä mukaansa otti, että kaipa jotain merkitsin edes hitusen hänelle. Muistaa jostain varmasti edes vähän aina joskus. Saatan olla pienenä ajatuksena mielessä väkisinkin hänellä.
- Kannattaa naistenkin käyttäytyä miehelleen nätisti niin suhde kestää.
- Niin., olisi ollut normaali suhde niin en olis täällä.