v.vaahtera

Vapaa kuvaus

Koulutus: Peruskoulu Ase tai siviilipalvelus: vapautettu (siviilipalveluksesta) Siviilisääty: Sinkku Lapset: En halua lapsia Email: [email protected]

Aloituksia

23

Kommenttia

74

  1. Jopa minusta
    lehtien jo pudotessa
    katosi jokin.
    Palaako se kun uudet
    taas kerran puhkeavat?
  2. Syksyn puut: minun
    silmissäni vain pelkät
    tyhjät luurangot.
  3. Klo 18.01
    Eräässä vaiheessa päätin tehdä pienen päiväkävelyn, ja tällä kertaa se suuntautui takapihan poikki, pihakeinun ohi, siihen ripustetun pyykkinarun ali niiden taustalla olevalle pyörätielle, jota pitkin kuljin kohti Tahmelan rantaa. Sade oli lähes lakannut, korkeintaan hieman ripsitteli, tuuli huokaili ja liehutteli tuuheita hiuksiani ja manttelin helmoja, ja rannikolla näin jälleen Ahdin valtakunnan olevan kuohumistilassa, aaltojen heittelehtiessä pitkin rantoja.

    Hetken kuljettuani pitkin rantatietä ja tuijoteltuani jonnekin olemattomiin tajusin ajautuneeni pienten ja mitättömiltä tuntuvien ajatuskulkujen kautta TODELLA lyyriseen olotilaan, joka ahmaisi lopulta kitaansa kuin selän taakse päässyt hai. Tämä tunnetila on aina todella herkkä, niinkin että joskus muinoin olisin voinut ajautua ihan itkunkin partaalle, ja tämä on varmasti aina ollut, on ja tulee olemaan kaunein ja ihanin tunnetilani mitä koko elämässäni ja maailmassani ollakaan. Ja tutkaillessani ympäröivää maailmaa tässä tilassa aloin veistellä ajatuksia siitä, miten suhtautudun kaikkiin näkemiini ja kokemiini asioihin, ja kirjasin näistä muutaman muistivihkooni. En edelleenkään tiedä, voiko näitä kovinkaan kutsua todellakaan runoiksi, mutta lukukokemusteni mukaan ne ehkä voivat olla ainakin jotain sinne päin:

    En halua tallata edes ruohoa, sillä miksi rankaisisin jotain sellaista, joka ei rankaise ketään, ei edes minua?
    En halua edes siirtää kiviä paikoiltaan, ne kun ovat niin viattomasti tänne maanpinnalle asti nousseet.
    Jos jotain tämän kokemuksen ja sen tuottamien pirstaleiden jälkeen tiesin, niin sen, että näistä tulee muotoutumaan viides "runoteokseni".

    Klo 21.48
    Lähdin pienessä punaviinitökkyrässä (Rosemount Estate Australia, Shiraz, 2008) iltakävelylle Tahmelan rantaan, tarkastelemaan sadepilvien takaa kurkistelevaa ilta-aurinkoa, ja hiekkarannalla, astellessani aaltojen päätepysäkin ääreen, pohdin Pentti Saarikosken runoja, ja mitä ja miten hänkin mahtaisi tätä kaikkea kuvata, ja mitä ja miten hän oli kenties jotain tällaista jo kuvannutkin muun muassa Ruotsissa asuessaan (luonnollisesti keskeisimpänä mielessäni väijyi hänen kuopusteoksensa Hämärän tanssit, 1983). Syntyivät säkeet:


    Tuuli työntää aallot rantaan, kyntävät yhdessä rantaan asti.

    Ei kuulosta kovin kummoiselta tai erityisen uudelta, vaan kliseiseltä ja kuluneelta, kulutetulta. Lähtiessäni kotimatkalle jälleen samaa polkua pitkin käännyin kuitenkin takaisin erästä toista pitkin, joka johti saman rannan eräälle toiselle laitamalle, veneiden muurittamaan valkamaan, jossa myös eräs tunnettu pieni vesilähde sijaitsee. Siellä katsoin uudemman kerran ilta-aurinkoa, sen värjäämää vesistöä, joka kohisi jatkuvasti rantaa kohti kulkiessaan. Näin syntyivätkin seuraavat, vähän paremmat säkeet:

    Sateenkaari ei johda tänne, mutta täällä tunnen löytäneeni kultaruukun.

    Jos joku olisi kanssani tuolla hetkellä paikalla, lausahtaisin varmasti japaniksi: "Utsukushii desu nee...?"

    Se tarkoittaa: "Kaunista, vai mitä...?"
  4. Su 29.5.2011
    Klo 15.57

    Tarkistin tänään "runotuotantoni" saldon: olen nyt nimittäin kasannut yhteensä neljä eri runokokoelmaa: kokoelmat japanilaisia runoja (1), rakkausrunoja (2), maailmaa ja elämää yleensä pohdiskelevia runoja (3), sekä yhden pitkän runoelman yksinäisyydestä (4). Jokainen kokoelma käsittää juuri nyt vähintään noin 30 sivua, työnimellä Yksinäinen kulkeva runoelma 12 sivua. En vain vielä tiedä, olisiko aika kokeilla tarjota niistä joitain kustantajillekin, sillä tunnen nyt olevani osan kanssa siinä pisteessä johon opettajamme Harri István-sensei kehotti kulkemaan: en osaa enää tehdä niille paljon mitään, kuin korkeintaan lisätä runojen määrää.

    Pitäisi myös yrittää keksiä jokaiselle kunnollinen nimi, sillä jos jotain muistan ainoasta kohtaamisestani nyt jo edesmenneen poeta laureatuksen, Tommy Tabermann-vainajan kanssa, niin ainakin sen meitä yhdistäneen seikan, ettemme voi kauaa kulkea jonkin tekeleemme kanssa ellemme keksi sille edes jonkinlaista alustavaa työnimeä. Jotkut ovat jopa kehuneet sitä, miten olenkin onnistunut löytämään romaanikäsikirjoitukselleni niin sopivan ja hyvän nimen kuin Vaahterakreivi, ja samoin kuin monessa muussakin kyseiseen tekeleeseen liittyvässä seikkassa, myös tässä nimikysymyksessä olen tuntenut voivani olla ylpeä itsestäni. Mutta kyseisen "teoksen" jälkeen olen ollut aivan tasapäässä keksiessäni "tuotantoni" uusille kappaleille ja osasille nimiä, ja aika köyhä mielikuvitukseni tuntuu tässäkin suhteessa olevan. Paljon kertoo jo se, että yksinäisyyttä käsittelevä runoelma on työnimetty niinkin yksinkertaisesti, suorastaan älyttömästi ja hohdottomasti. Hetken mietin jo olisiko mahdollista lainata Juhani Ahon Yksin-pienoisromaanin nimeä tähän tarkoitukseen, mutta katsoin, että yleensä varmasti tarvittaisiin paljon näkyvämpi ja huomattavampi yhteys näiden välillä, että moinen olisi katsottavissa järjelliseksi. Muina vaihtoehtoina mieleen nousi Paulo Coelho, ja hänen yksi myyntihittinsä Zahir, jonka nimi siis juontuu arabialaisesta sanasta ja sen moniulotteisesta merkityksestä, mutta mistä kielestä ja millä perusteilla minä lainaisin juuri tämän hakemani nimen?


    Tietysti on sekin vaihtoehto, että nimeän esimerkiksi ainakin japanilaisten runojen kokoelmani (työnimi yksinkertaisesti Japanilaisia runoja!) jollakin sellaisella lyyrisellä nimellä, jollaisilla juuri japanilaisten vanhojen, muinoin eläneiden mestareiden teoksia on nimetty: Suuri hupsu (Ryookan), Riehaantunut pilvi (Ikkyuu), Tunteeni eivät ole tuhkaa (Saikoo).
  5. Minusta piti - pitää - tulla kirjailija

    Näin otsikoin Oulun Merikosken yläasteella, muistaakseni 8. tai 9. luokalla 2005 erääseen nuorten työmaailmojen tulevaisuutta ja siihen liittyviä suunnitelmia ja haaveita luotaavaan kirjoituskilpailuun lähettämäni kilpakirjoitelman. Jo nämä alkusanat tiivistävät tämän kirjoitelman sielun ja sisällön, ja samalla sen koko elämäntehtävän, jonka omaksuin viimeistään kesällä 2004, kun päätin, että minusta piti - pitää - tulla kirjailija. Tämä kirjoitelma ei enää ole käsieni ulottuvilla, enkä sitä sanasta sanaan enää muistakaan, korkeintaan muutamia yksityiskohtia on mielikuvina syöpynyt mieleeni, mutta suurin osa on haihtunut olemattomiin. Mutta koska kyseisen kirjoitelmani sisällön todellisuuspohja ei ole kadonnut mihinkään, kuten ei myöskään sen takaa löytyvä haaveeni, ajattelin tehdä tähän yhteyteen ainakin "pienen" selvityksen siitä, miksi ja miten minusta tuli se mikä tuli.

    Mitä olikaan ihan alussa? Jotain erityistä kätkeytyy aina jokaisen kirjoittajan, niin suurten kuin pientenkin alkutaipaleeseen, ja sama pätee minuunkin. Minun tapauksessani alussa oli John Ronald Reuel (J.R.R.) Tolkienin unenomainen fantasiamaailma, Taru Sormusten Herrasta, Silmarillion, ja muut hänen Keski-Maahan sijoittuvat teoksensa. Mahtavaa oli nähdä Mustan Ruhtinaan armeijoiden marssivan pitkin kenttiä, ja kun nämä kuvat eivät enää tuntuneet riittävän, aloin muokata elokuvissa ja kirjoissa esitettyjä tapahtumia uusiksi, ja tätä kautta löysin oman mielikuvitukseni. Mutta tämäkään ei hiljalleen enää riittänyt, vaan aloin jopa suunnitella erilaisten sotaretkien ja tapahtumien sijoittamista paperille asti - näin löysin kynän (ja sittemmin kirjoituskoneenkin), ja aloitin omat raapusteluni.

    Jonkin aikaa minusta olisi pitänyt tulla uusi Tolkien, hänen työnsä jatkaja, etc. Mutta hiljalleen aloin tajuta mikä todellisuudessa olin: plagioija.


    Mutta tärkein askel oli silti jo otettu: se, että olin löytänyt mielikuvitukseni ja jonkinlaisen taidon käyttää ja toteuttaa sitä. Olin jo noin kolme vuotta elänyt suunnattomassa innossa lukea ja tutkia poliittista historiaa ja myös historiaa yleensä, ja nyt kun kokkani oli kääntynyt kohti fiktionaalistakin kirjallisuutta kohti, aloin etsiytyä jotenkin myös arkirealistisen proosan pariin. Mutta koska maailma on varmasti jo kirjapainotaidon alkuvaiheista asti ollut liian täynnä kirjoja yhden ihmisen luettavaksi, koin tämän tosiasian todella hankaloittavaksi myöhemminkin, ja vielä nykyäänkin se kolhii ja pysähdyttää intoani kirjallisuuden tutkimisessa niin työn kuin vapaa-ajankin tarkoituksissa. Mutta tuolloin en vielä päätynyt kirjastoihin, vaikka ne olivatkin viimeisten vuosien varrella tulleet todella tutuiksi, vaan kotini oman pienen kirjahyllyn ääreen, josta löytyivät lähinnä (sittemmin suuresti minuunkin vaikuttaneen) Kalle Päätalon ja Laila Hirvisaaren, tuolloisen Hietamiehen teokset, ja pari muuta vanhempaa ja uudempaa sekalaista opusta. Mutta luonnollisesti tuota hyllyä tutkaillessani huomioni kiinnittyi siihen ainoaan kaunokirjaan, jonka olin sieltä tähän mennessä onnistunut lukemaan: se oli Arto Paasilinnan Hurmaava joukkoitsemurha.

    [Kirjoitelma on edelleen keskeneräinen, ja katkeaakin tähän kohtaan]
  6. Juoni on juuri yksi osa sitä kokonaisuutta, jonka toivoisin vetävän lukemaan tätä "teosta" edes jonkin matkaa, vaikka kieli yms. onkin suorastaan epäinhimillisen koukeroista.

    Eli "teos" kertoo Juhani Lönngrevestä, joka aluksi elää suht. normaalia elämää, vaikka onkin juuri jäänyt orvoksi vasta parikymppisenä, omaistensa kuoltua liikenneonnettomuudessa. Hän kuitenkin saa yllättäen kirjeen, jossa väitetään, etteivät hänen omaisensa olleetkaan hänen oikea perheensä. Hänet kutsutaan sukukokoukseen, jonne Juhani aikookin lähteä selvittääkseen tätä mysteeriä, mutta kotikaupunkinsa Oulun juna-asemalla saakin vastaansa kirjeen lähettäjän erään sukulaisen, joka selvittää hänelle asioiden kulut. Juhani jatkaa tämän Kaleva-nimisen miehen kanssa sukukokoukseen Nurmekseen, jossa saa keskustella mielenkiintoisten sukulaistensa kanssa ja tutustua heihin.

    Juhani palaa takaisin Pohjanmaalle, jossa hän elämälleen uutta suuntaa etsiessään huomaa, että hän voisi kuluttaa kesänsä matkaamalla lönnrotmaisesti patikoiden Suomen halki ja kerätä kiintoisan sukunsa historiikin, ja ennenkaikkea tutustua sukulaisiinsa, joita ei tätä ennen ole koskaan tuntenut.

    *****

    Tässä pääpiirteittäin juonen sisäinen idea, jonka edelleen toivon tosissani viehättävän edes jotakuta.
  7. Laskin reppuni eteisen seinustalle ja nostin takkini roikkumaan yhteen seinään lyödyistä nauloista. Omat vaatetuksensa vähennettyään katosi Sigrid keittiöönsä, jossa alkoi toimittaa teenkeittoa. Ovelta saatoin vilkaistuani havaita, että teenkeittohärveli oli erityinen japanilainen vedenkeitin, joka oli varta vasten erikoistunut vedenkeittoon juuri vihreää teetä varten. Jatkoin matkaa oikeanpuoleisen seinustan oviaukon suuntaan, jonka takaa paljastui olohuone.
    - Tykkäätkö lehtiä lukija? Sielähän on niitä luvettavaksi asti.
    Ja astuessani huoneeseen sain havaita tämän perin paikkansapitäväksi faktaksi: tarkasti kasatut lehtipinot kohosivat lattialta aina vieressä seisovien istuimien käsinojien korkeudelle asti, ja näitä pinoja ei ollut vain muutama. Hän selvästi käytti joutilaan aikansa hyväkseen.
    - Sehän on niin, että kaikki mitä sinä luet, on pääomaa. Muista, että kaikki se on pääomaa!
    Tyypilliseen tapaani katseeni hakeutui kirjahyllylle, sillä myös sen sisältö kertoi paljon sen täyttäjästä. Sikäli en yhtään ihmetellyt näkemääni, kun havaitsin Sigridin keränneen käsiinsä Kalle Päätalon koko tuotannon. Toisaalla olivat Riikka Pulkkisen Raja, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, Sofi Oksasen Puhdistus sekä koko Harry Potter –sarja. Oli myös monenlaista keittokirjaa, mutta eniten huomiota herätti melko laaja kokoelma käännettyä ja kääntämätöntä japanilaista kirjallisuutta.
    Sain kuulla Sigridin olleen erittäin syvässä velassa nimenomaan japanilaiselle kirjallisuudelle, tai nimenomaan sen eräälle edustajalle. Se johtui hänen vanhoilla päivillään kokemastaan ihastuksesta erästä japanilaista runoilijaa kohtaan.
    - Minä olin tuon ukkovainajan kanssa opetellu englantia sen verran että sitä maailmalla matkatessa pärjäis, ja mää niin odotin, että päästäs tapaamaan se tämä Japanin ykkösrunoilija. Ja kun minä lopulta sen tämän runoilijan näin, niin minullahan oli siis ukko justiin kuollu, niin mää en jaksanu oikeen puhua. Vaan se tämä runoilija puhu minun puolesta, kaksivverroin, ja sillähä se lopulta minut pelastiki, ku sen elämänrakkaus hiljalleen tarttu minnuunki… Ja oli lähellä, etten mä ottanu sitä toiseksi ukokseni! Hehheh…
    Tätä seurasi sydämellinen naurunriemu, johon olisi ollut helppo yhtyä.
    - Ja onha sielä se Harry Potteri, ja kunniapaikalla! Minä iha itkin, ku se rehtori kuoli, ja se se vasta oliki, kun se koko tarina päätty… Vaa haluaisiksä pesulla käyä? Sielähä on kanssa suihku, tuosa vieresä.
    Tämän kysymyksen pelkäsin aiheutuneen aina kanssani kulkevasta ja varsinkin viimeaikaisen patikoinnin myötä yhä tavanomaisemmasta hienhajustani.
    - Kai sitä pitäski, ku se on aina mun kanssa nii vaikijaa, ku aina monet nii haukkuu mua hajusta.
    - Vaan minäpä e haukukkaa, kun minä tiän, miltä se ihminen voi pahimmillaa haista – ja sen rinnalla ei monikaa sitten haise miltää!
    - Sitähä meilä pohojalaisilla sanotaa, että ”Haisee ku ketu’syötti!”
    - Joo… Olisha sielä saunaki, vaan sitä minä en viitti oikee lämmittää, ku tämä on niin vanha talo, että täälä on saunaki puulämmitteine, ja sen jälkeen ku mie tulin tähä vihreää aatteeseen, ni en oo viittiny saunaa pittää, kun on meinaan kalikat täsä maailmassa jo muutenkin vähissä!
    Istahdin vanhanaikaiselle Ludvig-tyyppiselle tuolille, painoin selkäni pehmeää selkänojaa vasten ja henkäisin syvään. Kauaa en kuitenkaan jaksanut paikoillani olla, sillä hetkeksi mielestä jo poistunut asia nousi jälleen esiin, ja tunsin jo lähes polttavasti tarvetta selvittää se. Niinpä nousin ja astelin takaisin puuhantäyteiseen keittiöön, kädet yhdessä selän takana, asetuin tiirailemaan ulos ikkunasta, jonka takana avautui näkymä linnunruokintalaudalle. Levottomana yritin löytää sanoja, mutta ajatusprosessin keskeytti huomaamani kissa.
    - Niin kissako sulla oli katteissa? kysyin. – Meinaan ku tuolla – lintulauvalla ois yks.
    - Mitä? Onk se harmaa? kimmahti Sigrid touhunsa keskeyttäen.
    - E-ei, ku mustavalakonen.
    - A-ai, no ei se sitten oo se meidän Viiteri. Se on se naapurin Pastori, ku sillähä näyttää turkki siltä ku sillä ois pastori liperit kaulasa.
    - Aijjaa…
    Jälleen siirryin takaisin asiaani ja yritin miettiä, miten toisin sen luontevimmin esille. Lopulta katsoin varmasti varmimmaksi jatkaa syvähenkistä huokailua, ja tätä hetken jatkettuani sain kuin sainkin kaipaamani huomion:
    - Vai oliko sulla jotain mielen päällä?
  8. [Osa luvusta 12]
    _____________
    Sade alkoi jälleen poistuessani terveyskeskuksen suojista. Tulovaiheessa esiintynyt mielialakin jatkui samaan malliin.

    Katseeni lojuessa sateen tummentamalla asfalttipinnalla kuljin alati kiihkeänä elävän pikkukaupungin liikenteen keskellä. Mahdollisesti keskuksessa kuivahtaneet vaatteeni ja hiukseni saivat jälleen kosteutta raskauttamaan fyysistä olemustani.

    Vasta jarrujen ujeltaessa, älähdysten ja huudahdusten kaikuessa nousin jostain takaisin ympäröivään todellisuuteen, ja koetellut hermoni ja omatuntoni saivat uutta painolastia seuraavista kuulemistani:
    - Hei – mikä sul on?!
    - Hey! You are fucking idiot!

    Tiijän, ajattelin, yrittäen turhaan elein esiintuoda pahoitteluani ja pahaamieltäni.

    Sigrid Lönngreve-Purolan omistama torppa sijaitsi korkeavartisen mäntymetsän siimeksessä, jonne johti vanhojen peltojen sivu kulkeva sorapintainen kinttupolku. Polun varren ja Sigridin kotipihan väliin oli pystytetty aika pieni ja olematon kuusimuuri, jonka taustalla sijaitsi korkeampi ja selvästi vanhempi tuomi, jonka taakse keittiönikkunan edustalle oli pystytetty lintulauta. Mökin takana alkavan peltoaukeaman syrjälle oli vielä istutettu muutama omenapuu ja marjapensas, joiden yhteistuloksena kertyi niiden emännälle hillo- ja mehusatoa lukuisten purnukoiden ja pullojen täydeltä.

    Paikallisten opastamana kuljin nyt tuota samaa polkua. Saavuttuani pihalle aloin epäillä, ja jonkin aikaa seisoskelin paikoillani tiedottomana siitä, halusinko vaivata Sigridiäkin tuntiessani nyt toista sukulaistani koskien jotain rikoksenteon kaltaista häpeää. Mutta lopulta astelin kohti ovea, koetin vetää sitä auki mutta huomasinkin sen olevan lukossa. Emäntä oli varmaan jollain omilla asioillaan.

    Ei siis voinut kuin istua känähtää oven edustalle. Ajatukset tuntuivat tyhjiltä ja jämähtäneiltä. Ajankulukseni kuuntelin tasaista sateen ropinaa ja läheisen metsäpuron tiivisvirtaista solinaa.

    Jonkin ajan kuluttua aloin kuulla jostain kulman takaa nurmikon pintaa pitkin kulkevia askelia. Pian kuulin tutun äänen hyräilyä, ja kulman takaa ilmestyikin odottelemani hahmo.

    - Ka, päivää! Sigrid huudahti, huomattuaan hahmoni portaillaan. – Sinäkö se olitki? Minä jo katahinki, että kuka siellä istuu.
    Nousin ylös valmiina tervehdyksiin. – Ootko siinä kauanki istunu? Mä kun olin ettimässä meijän kissaa, ku se ei tullukkaa kotia…
    Vähättelin istumisiani ja vaivojani seuratessani oven avaamista.
    - Ootko nä pitkältiki joutunu tulemaan? Oisko sulla nälkäki, kun on kerta niin pitkästi kulkenu?
    Huomasin, etten juuri nyt tuntenut vähäisintäkään nälänhiventä.
    - E-eihä sitä nyt niinkkää… Paljoha sitä on saanu kulukia, vaa eihä siinä ku karaistuu, nii siinä paljoo tartte.
    - Nii, ja ruokahalu paranee? Vaikka oothan sää niin hoikka, että mahatko sinä syyä paljo mittään.
    - Ky-yllähä sitä aina…
    - Keitettäsiinkö ainaki kahvit? Vaikko teetä, meneekö sulta muuten yöunet? Ko mulla meinaa jompaakumpaa hammasta ainaki vähän kolottaa, ja ku mulla olis niin hieno härveli, millä keittää. Tykkäätkö nää vihriästä teestä?
    - Siitäpä justii…
  9. Sanokaa nyt hyvät asiantuntijat painava ja asiantunteva sananne tästä pätkästä, että olenko tehnyt täysin hukkaan mennyttä työtä vai en, yms.?
  10. Ei ole, vaan ihan aikuisille tarkoitettu romaani, joka vain sattuu kertomaan nuoresta kaverista, joka tässä kappaleessa kuljeskelee Lapinlahden kaduilla. Kappaleessa mainittu "Daavid" sattuu olemaan yksi osa henkilökaartia, joka muodostaa tästä samalla eräänlaisen sukuromaanin, kun nuoriherra keksii ruveta kuljeskelemaan ympäri Suomea ja keräämään (ainakin omasta mielestään) mielenkiintoisen sukunsa tarinat talteen.

    Mutta harmi vain jos teksti ei oikein miellyttänyt Sinua.
  11. [Osa luvusta 15]

    Perille päästyämme loin ensimmäiset syväluotaavat katsahdukset ympärille. Daavidin kanssa sovimme tapaavamme viimeistään kolmen tunnin kuluttua tällä samalla paikalla. Hetken seurasin hänen liukenemistaan kaupungin kesäiseen vilskeeseen, ennustaen hänen pian katoavan johonkin karaokebaariin, tuntien samalla tilanteen huomioon ottaen jotain melko tyypillistä ja ymmärrettävää siitä, että hänellä sentään oli ja riitti tekemistä täälläkin. Itse tunsin jo nyt kaipuuta kirjoituspöydän ääreen.

    Mutta tuskin ehdin edes kääntyä mihinkään menosuuntaan, kun jo havaitsin jotain muuta ja todella merkittävää, joka söi kaiken ympäriltä ja nielaisi minutkin maailmoihinsa: muutaman kymmenen metrin päässä, jäätelökioskin luukulla.

    No ohho… kuiskasin itsekseni.

    Siellä hän tosiaan oli: ruosteisen värinen tukka auringon kirkastamana helkkyen hän oli ojentautunut kioskin luukun ääreen, tällä kertaa ilman kesämekkoa, uhkea vartalo tiukkoihin lenkkivaatetuksiin käärittynä.

    Mielessä kävi vaistomainen aie päätyä jotenkin samaan suuntaan, ja ottaa yhteensattumasta kaikki hyöty irti, mutta epäilen silti, haluaako hän sentään nähdä minua vielä nytkin, niin monen yhteisen tapaamisen ja luokseentungetteluni jälkeen. Mutta kaikki nämä ajatukset humahtavat samassa jonnekin olemattomiin, kun hän kaiketi jälleen tuntee tuijotukseni, ja kääntyy katsomaan suuntaani. Käteni kohoaa kuin hidastettuna tervehdykseen; hän nostaakin kätensä viittoakseen minut lähemmäksi. En ole uskoa onnekkuuttani.

    - Hei…! hän tervehtii.
    - No heipä hei…! vastaan, ja jatkan hyvin alkanutta kohtausta parhaani mukaan: - Oot lähteny vähän kaupungillaki käymään?
    - Joo, tai siis määhän oikeestaan asun täällä, kun mulla on oikea asunto kyllä kaupungi laidalla, mutta nyt kesäsin ja lomalla mä viihdyn just siellä syntykodissa, hän kertoi juuri saamaansa jäätelöä nuollen, siirtyessämme pois toisten kioskiasiakkaiden tieltä. - No, entäs sinä?
    - No se Daavid kutsu mukkaasa, ku ehotti yhtäkkii, että lähettäänkö kaupunkii.
    - ”Daavid”? Niin se tämä sinun sukulaises?
    - Sehänpä se. Se lähti johonki kapakkaan vissiin, ettei tiijä missä kunnossa se kottiisa rantautuu, taikka ei se tietenkää paljo missää kamalasa kunnosa voi olla, ku ei se sieläkkää käy ku lähinnä seuran takia, vaa kyllä silläki voi olla siellä joittai viekotuksia… Nii, ja lähtihä se tietysti sitä nikotiinipurkkaa ostammaa, sitähän tässä alunpitäen tultiin hakemmaanki!
    Satu naurahti tästä tiedosta, ja lipoi lisää jäätelöään.
    - Jaa niin – haluaisikko sinäki?
    - E-ei kiitos, ku mää oon jo muutaman vuojen onnistunu pitämmää semmosta stoalaista mallia elämäntavvoissa, että mää oon luopunu kaikista jäätelöistä ja muista herkuista. Tai no, pääasiassa roskaruuista ja semmosista samanlaisista juomista ja muista, mutta leivonnaisista en oo vielä päässy irti sen vertaa.
    - N-no, mistä jäätelöstä sä sitten sillon pidit, kun sä vielä söit niitä?
    - No, oisko… minttu…?
    - Toimii! hän älähti ja nosti vapaan kätensä peukalon pystyyn. – Sama juttu! Hän kohotti toista kättään ja sen pitelemää jäätelöä; vasta nyt tajusin sen olevan juuri sitä makua, jonka nimen olin lausunut.

    Naurahtelimme tälle sopivalle yhteensattumalle, jolla oli pintaa syvemmällä ainakin minulle suurempi merkitys – kuten kaikilla tällaisilla sattumilla.
  12. Jotain tällaista osasin odottaakin, sillä samaa ovat sanoneet muutkin tietäväiset. Mutta syy tämän tänne laittamiseen on yksinkertainen: kaipaan jonkinlaista PALAUTETTA tästä tekstistä, sillä juuri nyt en sitä muualtakaan saa, ainakaan lyhyellä ajalla. Voisiko siis joku päästää tämän nuoren miehen kärsimyksestään ja kertoa, olenko ollenkaan oikeilla jäljillä, vai onko syytä tämäkin pistää uusintaan, taas kerran?
  13. Hyvä on, tuo virke "kultaakin hohtavaa timanttipölyä kantavaksi, kaukaiseksi autereeksi" on aika kömpelö ja ontuva, ja varmasti monien mielestä aika teennäinen, mutta parhaani olen yrittänyt löytääkseni kunnollisen ilmaisun ilmiölle, joka varmasti on tuttu meistä aika monille.
  14. 1 - Alku

    Pohjola on edessäni.


    Ikivanhan tornin huipussa sijaitsevan huoneen näköpiiri kantautuu kauas horisonttiin, ja muu ulkomaailma jää sen taakse. Näiden kahden maailman välillä riittää maita ja mantuja silmänkantamattomiin, metsiä, vapaata avaruutta, niiden sisältämää elämää, sekä maiden jo kauan sitten edesmenneen omistajan jättämät jykevät, kiviset muuriringit.

    Silmieni edessä levittäytyvät pellot, joita peittävistä lumihangista pilkistelevät kuivat ja elottomat oljenkorret. Luonto ja sen elämä on jälleen tullut vaiheeseen, jossa niiden kappaleet joko kärvistelevät kylmässä ja etsivät lakkaamatta ravintoa, tai ovat kuljettaneet ravinteensa juuriaan pitkin maanalaisiin maailmoihin, odottamaan helpompaa vuodenaikaa.

    Koska huoneen laaja ikkuna osoittaa lännen, siis auringon laskuilmansuunnan ja lounaan välille, se antaa loistavat mahdollisuudet tarkkailla iltapäivän kajastusta. Näkymää ei täysin peitä edes paikan yllä, keskellä, kaikkialla loimuava suuri lumimyrsky – kylmä, eloton, tunteeton, ihmisen omassa heikkoudessaan julmaksi ristimä. Juuri tällainen kaiken aikaa ilmassa pöllyävä tuiverrus antaa näkymälle aivan omanlaisensa lisäyksen, himmentäessään valon lähteen helpommin tarkasteltavaksi, muuttaessaan valkoisella aineksellaan taivaanrannan kermanväriseksi, kuin puhdasta, kultaakin hohtavaa timanttipölyä kantavaksi, kaukaiseksi autereeksi.


    Vaikka tämä näky on jo niin vanha ja tuttu, on sen ääreen aina pakko palata – niin paljon sillä on minulle merkitystä.

    Tämän kaiken edessä ei ole muuta kuin se, mitä voi aistein havaita.


    Tuoreita lumihiutaleita kuljettava tuuli hiukuu ja ujeltaa aavemaisesti jossain, ja havahduttaa ajatukseni kolistellessaan hormistoon päästyään uunin luukkua.

    Havahtuessani koen jälleen huomion olemassaolostani. Tajuan eläväni tässä hetkessä, tässä paikassa, näillä sijoilla. Ja millainen onkaan tilanteeni? Mitä onkaan tämän kaiken taustalla?

    Normaalisti tässä tilanteessa tunnen olevani ihan hyvilläni siitä, että elän, siis olen olemassa. Ja melko tyytyväinen olen siihenkin, että olen saanut elää näin, vaikka paljon parantamisen varaa joissain vaiheissa olisikin voinut olla. Mutta viimeisimpien vaiheiden aikana voin sanoa olleeni varmasti onnellisempi kuin koskaan.

    Mutta jokin vähän häiritsevä seikka nousee esiin. Tapanani ei koskaan, tai ainakaan yleensä ole ollut kiertää mitään, vaan kohdata asiat ja hoitaa ne parhaani mukaan. Periaatteessa en haluaisi inhota saati vihata mitään maailmassa, mutta jos jotain inhoan, niin sitä, että asiat jätetään selvittämättä. Inhoan tätä, vaikka itse olen tähän melko vasta syyllistynytkin. Mutta nyt on kyseessä asia, jonka muodostamaa velvollisuutta en aio paeta.


    Myrsky onnistuu lopulta peittämään iltapäivän auringon kajon, ja vaikkei tämä paljoa köyhennä näkymän katsomisarvoa, toimii se hyvänä tekosyynä siirtää ajatukset toimesta toiseen.


    Mielessäni ovat elämäni päivien aikana risteilleet monien sukupolvien elämäntarinat, mutta nyt niistä yksi, itselleni kaikista tutuin ja selkein, nousee erityisen painavana esiin – tarina minusta.
    Tarina, joka on vielä selvittämättä.


    Istun takaisin jalopuisen työpöydän ääreen, kerään käsiini kaikki viimeisen vuoden aikaiset päiväkirjani, avaan tämän toistaiseksi tyhjän muistikirjan sivut, ja kirjoitan niille nämä sanat, jotka nyt ovat alku tarinalle tiestäni tämän ääreen, ja jota kukaan muu maailmassa tuskin koskaan tulee näkemään.
    15. 4 / 4
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt