Arrogantti äkäpussi ilahduttaa meitä laatudekkarin ystäviä ainakin vielä tällä teoksella. Jäähyväistunnelmaa on ilmassa, nimeä myöten.
Eurodekkareita harrastanut tunnistaa kaukaisen esikuvan. Perusasetelma on sama kuin mitä sveitsiläisen maalari-kirjailija Dûrrenmatt kuvaa teoksessaan Tuomari ja hänen pyövelinsä. Maino kirja sekin.
Perssonin kirjoissa seikkaillut ja sankaroinut keskusrikospoliisin päällikkö Lars Martin Johansson on eläköitynyt ansaitusti. Päivät täyttyvät puutarhanhoidolla, syömisellä, metsästyksellä ja muilla leppoisilla harrastuksilla. Kunnes Lars poikkeaa maan parhaalle nakkikipsalle ja kaikki pimenee. Kolmen päivän tajuttomuuden jälkeen sankaripoliisi, joka näkee kulman taakse, heräilee ja huomaa menettäneensä muistin lisäksi toisen puolen liikuntakyvystä. Kaikkea se aivoveritulppa tekeekin rapistuneelle, hyvinsyöneelle kropalle.
Sairaalassa toipuillessaan Lars Martin kuulee lääkäriltään surullisen vanhan rikostapauksen. Kymmenvuotias Yasmine-tyttö on kidnapattu ja murhattu. Tapaus on selvittämättä ja 25 vuotta kulunut, joten juridisesti juttu on vanhentunut. Aikoinaan juttua tutki kirjailijan antisankari Evert Bäckström, tapansa mukaan eli huolimattomasti. Evertin persoonaan kirjoittaja on vuosien mittaan koonnut kaiken kielteisen mitä poliisivoimien yksilöistä löytyy. Ennakkoluuloisuuden, laiskuuden, rasismin ja väkivallan, ainakin.
Lars Martin ryhtyy kaivelemaan Yasminen juttua, ensin sairaalapediltään ja sitten kotiuduttuaan. Tutkimusryhmä muodostuu pikkuhiljaa ja poikkeaa genren vakioratkaisuista. Ydinjoukon muodostavat vanha työkaveri, eläkeukko itsekin eli Jernebring, parikymppinen kotihoitaja Matilda, verotarkastajana toiminut lankomies Alf ja venäläinen lastenkotikasvatti pikkurenki-Makarov, jonka isoveli lähettää Larsin avuksi ja turvaksi. Sangen epätyypillinen mutta toimiva työryhmä.
Aluksi näyttää mahdottomalta saada mitään uutta irti neljännesvuosisadan takaisista tapahtumista. Vaikka koko kertynyt tutkimusaineisto on käytettävissä. Lars Martin etupäässä makailee sohvalla ja ajattelee, vaihtaa välillä sänkyyn tai käy sairaalassa kontrollissa. Aivot pelaavat pätkittäin, mutta vähitellen eri oivallusten kautta kokonaisuus hahmottuu. Kunhan apurit juoksevat kaupungilla milloin minkäkin johtolanganpätkän perässä.
Yksi kirjan suurista teemoista on oikeudenmukaisuus. Mikä on oikein, kun rikollinen tiedetään varmasti mutta juttu on vanhentunut? Onko oikein, että Palmen murhaa ei lainmuutoksella päästetty vanhenemaan, mutta aiemmat tapaukset saivat sulkeutua lopullisesti? Oliko oikein keskittää kaikki voimavarat Palme-jutuun ja jättää samanaikaiset muut tapot vähemmälle tutkinnalle?
Palme-murhahan sai lopullisen Perssonmaisen ratkaisun kirjassa Putoaa vapaasti kuin unessa.
Perssonin tyyli viehättää. Hän käyttää paljon kaksoisrepliikkejä. Mitä sanotaan sivistyneesti ääneen ja mitä todella ajatellaan. Sanojen takana on monesti pirullinen, nautittava hauskuus. Vaikka karmeista asioista puhutaan.
Suosittelen lämpimästi, jos näppivoimat riittävät (525 sivua).
Eurodekkareita harrastanut tunnistaa kaukaisen esikuvan. Perusasetelma on sama kuin mitä sveitsiläisen maalari-kirjailija Dûrrenmatt kuvaa teoksessaan Tuomari ja hänen pyövelinsä. Maino kirja sekin.
Perssonin kirjoissa seikkaillut ja sankaroinut keskusrikospoliisin päällikkö Lars Martin Johansson on eläköitynyt ansaitusti. Päivät täyttyvät puutarhanhoidolla, syömisellä, metsästyksellä ja muilla leppoisilla harrastuksilla. Kunnes Lars poikkeaa maan parhaalle nakkikipsalle ja kaikki pimenee. Kolmen päivän tajuttomuuden jälkeen sankaripoliisi, joka näkee kulman taakse, heräilee ja huomaa menettäneensä muistin lisäksi toisen puolen liikuntakyvystä. Kaikkea se aivoveritulppa tekeekin rapistuneelle, hyvinsyöneelle kropalle.
Sairaalassa toipuillessaan Lars Martin kuulee lääkäriltään surullisen vanhan rikostapauksen. Kymmenvuotias Yasmine-tyttö on kidnapattu ja murhattu. Tapaus on selvittämättä ja 25 vuotta kulunut, joten juridisesti juttu on vanhentunut. Aikoinaan juttua tutki kirjailijan antisankari Evert Bäckström, tapansa mukaan eli huolimattomasti. Evertin persoonaan kirjoittaja on vuosien mittaan koonnut kaiken kielteisen mitä poliisivoimien yksilöistä löytyy. Ennakkoluuloisuuden, laiskuuden, rasismin ja väkivallan, ainakin.
Lars Martin ryhtyy kaivelemaan Yasminen juttua, ensin sairaalapediltään ja sitten kotiuduttuaan. Tutkimusryhmä muodostuu pikkuhiljaa ja poikkeaa genren vakioratkaisuista. Ydinjoukon muodostavat vanha työkaveri, eläkeukko itsekin eli Jernebring, parikymppinen kotihoitaja Matilda, verotarkastajana toiminut lankomies Alf ja venäläinen lastenkotikasvatti pikkurenki-Makarov, jonka isoveli lähettää Larsin avuksi ja turvaksi. Sangen epätyypillinen mutta toimiva työryhmä.
Aluksi näyttää mahdottomalta saada mitään uutta irti neljännesvuosisadan takaisista tapahtumista. Vaikka koko kertynyt tutkimusaineisto on käytettävissä. Lars Martin etupäässä makailee sohvalla ja ajattelee, vaihtaa välillä sänkyyn tai käy sairaalassa kontrollissa. Aivot pelaavat pätkittäin, mutta vähitellen eri oivallusten kautta kokonaisuus hahmottuu. Kunhan apurit juoksevat kaupungilla milloin minkäkin johtolanganpätkän perässä.
Yksi kirjan suurista teemoista on oikeudenmukaisuus. Mikä on oikein, kun rikollinen tiedetään varmasti mutta juttu on vanhentunut? Onko oikein, että Palmen murhaa ei lainmuutoksella päästetty vanhenemaan, mutta aiemmat tapaukset saivat sulkeutua lopullisesti? Oliko oikein keskittää kaikki voimavarat Palme-jutuun ja jättää samanaikaiset muut tapot vähemmälle tutkinnalle?
Palme-murhahan sai lopullisen Perssonmaisen ratkaisun kirjassa Putoaa vapaasti kuin unessa.
Perssonin tyyli viehättää. Hän käyttää paljon kaksoisrepliikkejä. Mitä sanotaan sivistyneesti ääneen ja mitä todella ajatellaan. Sanojen takana on monesti pirullinen, nautittava hauskuus. Vaikka karmeista asioista puhutaan.
Suosittelen lämpimästi, jos näppivoimat riittävät (525 sivua).
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.