Liian paljon liian nuorena

Olin 17 vuotias, kun mummoni muutti perheeni luokse asumaan dementiaan sairastumisen jälkeen. Asuminen omillaan pelotti, eikä kunnalla ollu tarjota niin hyväkuntoiselle vanhukselle palveluasuntoa. Sovittiin että äitini ryhtyy omaishoitajaksi ja minä sitten reippaana tyttönä auttelen ja huolehdin mummosta sillä aikaa, kun vanhempani ovat omilla töillään navetassa. Kirjoitin ylioppilaaksi ja kaikki tuntui helpolta, mummo oli vielä niin hyväkuntoinen, että neuloi sukkia ja puuhasteli muita omia tuttuja askareitaan.
Minun tehtäviini kuului koulun lisäksi ruoanlaitto iltaisin ja päivisin jos oli viikonloppu sekä muu taloudenhoit, mummon saunotus keskiviikkoisin ja lauantaisin, huolehtiminen että mummo varmasti söi muutakin kuin näkkäriä ja puolikkaan perunaa sekä lääkkeiden antaminen.
Vastuu alkoi siinä kahden vuoden jälkeen tuntua ylivoimaiselta, jos halusin jonnekkin lähteä vaikka lauantaina ystävien kanssa ulos, oli lämmitettävä sauna, pestävä mummo, laitettava ruoka muulle perheelle ja varattava kaikki tarvitavat nukahtamislääkkeet yms. valmiiksi mummolle. Kerran lähdin luokkakaverien tupareista kesken illan kotiin saunottamaan mummoa ja ajoin sitten takaisin juhliin, kun olin saanut kaikki tehtävät suoritettua.
Työnmäärän lisäksi henkinen painolasti alkoi olla psyykkeelleni liian paljon. Olin aina ollut mummon tyttö ja reipas pikkuapulainen ja dementoitumisen edetessä tutun persoonan hidas kuolema oli hämmentävää ja tuskallista seurattavaa. Illasta toiseen kuuntelin ne samat kertomuksen aiheesta "kun minä olin nuori" viiten kertaan, valittelut kuinka elämä on julmaa ja haluan kuolla pois täältä toisten tieltä, ei ole nälkä, ei haluta... aina vaan uudestaan ja uudestaan.
Kotisairaanhoitajat toki kävivät kerran viikossa jakamassa lääkkeet ja katsomassa miten jaksellaan ja juttelemassa miten äiti pärjäsi mummon kanssa. Minulta eivät kertaakaan vaivautuneet kysymään, että ottaako koville ja miten jaksan ihan oikeasti. Oli jotenkin pakko olla reipas ja näyttää että kyllä täällä pärjätään, jos edes satuin olemaan kotona, kun omahoitaja kävi katsomassa.
Neljä vuotta kestin hammasta purren, kunnes sain ammattikoulutuksen käytyä ja päätin että nyt minä lähden tästä huushollista vielä kun sen pystyn tekemään omilla jaloilla. Olin tavannut aikaisemmin nykyisen avomieheni ja päätin muuttaa hänen kotiseudulleen mahdollisimman kauas kaikesta. Mummo oli pakko siirtää muuttoni jälkeen palveluasuntolaan, koska hänen hoitamisensa oli äidilleni yksin liian hankalaa. Hiphei minuahan tarvittiin vaikka aikaisemmin olin ollut itsestäänselvyys. Seurusteluanikin karsastettiin, vissiin oli liika aikaa hengittämiseen ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Mummo kuoli tammikuussa 2008 ihan vanhuuteen, keho ei enää jaksanut.
Paljon on asioita jäänyt tästäkin kirjoittamatta, sillä en vain pysty enkä tahdo muistaakkaan kaikkea. En ole pystynyt paljoa suremaankaan, sillä tuntuu etten enää osaa edes rakastaa mummoani. Niin paljon on vihaa ja katkeruutta että jouduin, vaikkakin olin täysillä valmis mummoa vuorostani hoitamaan, ja antamaan nuoruudestani pois ne hetket, jolloin olisin voinut olla oikeasti nuori. Olen yrittänyt opetella elämään ikäisteni tavoin, mutta tunnen olevani liian vanha kaikkeen.
Voin sanoa olleeni masentunut viimeiset 6 vuotta ja pahimpina aikoina olisin vain tahtonut kuolla tai jopa tappaa mummoni. Tuntuu niin epäreilulta, että minua kehuttiin reippaaksi tytötksi, kun jaksoin huolehtia 90- vuotiaasta vanhuksesta mutta jos olisin 18 vuotiaana tehnyt lapsen niin varmasti olisi tullut vain haukkuja ja paheksuntaa niskaan.
Kirjoituksen on varmasti sekava ja pyydänkin sitä anteeksi, haluan vain saada edes pienen osan tätä kaikkea tuskaa ulos itsestäni. Masennukseeni olen saanut jo apua ja pienin askelin yritän päästä ylös siitä henkisestä kuopasta, jossa olen viimeiset vuodet viettänyt.
Kiitos.