Aamuinen avaukseni

Koskahan tämäkin pääsee oman luonteensa kanssa selvyyteen?

On se pitkäikäisyys vahvasti geeneissä. Appeni kuoli 95-vuotiaana vähän ennen kuin olisi täyttänyt 96 vuotta. Oli aivan järkevä loppuun asti, mutta kyseli asioita joskus uudelleen, minusta lähinnä siksi, ettei viitsinyt painaa mieleensä vähemmän tärkeitä asioita. Tärkeät asiat hän kyllä muisti. Hänen äitinsäkin eli famu eli muistaakseni 92-vuotiaaksi. Apen äidin saksalainen suku oli yhtä pitkäikäistä, sinne kirjoiteltiin joulukortteja yli yhdeksänkymppisille Rösi- ja Anni-tädeille.
Appeni oli polttanut tupakkaa yli nelikymppiseksi ja oli melkoisen vatsakas eli söi paljon, rasvaista ja makeaa välttelemättä. Huoneensa laatikossa oli aina kokoelma suklaapatukoita, joita appi pisteli lehtiä lukiessaan. Konjakki maistui vanhanakin silloin tällöin ja nuorena varmaan juhlittiin vähän railakkaamminkin. Tosi hyvillä elämäntavoilla hän olisi ehkä elänyt yli satavuotiaaksi, niin minusta tuntuisi.

Muistan, että kun appeni jäi eläkkeelle, se oli hänelle tosi kova paikka ja hänellä oli kasvohalvaus elämänmuutoksen stressistä, verenpaine oli pilvissä. Työ oli ollut hänelle koko elämä ja hänellä oli ollut työ, joka oli vastuullista. Onneksi halvaus oli väliaikainen ja hävisi pian. Kuolemanpelkoa hän näytti sen jälkeen potevan, mutta aikaista se oli, kun edessä oli vielä noin 30 vuotta hyvää elämää. :) Parikymmentä vuotta hän sitten sai elää leskenä.

Oman elämäni pituutta en osaa arvailla, kun on kremppoja ihan riittävästi omaan tarpeeseen, mutta lähellekään apen kuolinikää en tule pääsemään. En ajatellut ihan heti ruveta pelkäämäänkään kuolemista, enhän missään tapauksessa voi olla varma kuin juuri tästä hetkestä. Koetan tässä tehdä niin paljon kivoja asioita kuin ehdin. :)

Niin että mitä että?

Pitkä ikä on aika vekkuli juttu.
Toisaalta olisi kylllä kiva elää pitkään, mutta kun tietää, että vaivat lisääntyy ja yhä enemmän on toisten avusta riippuvainen, niin panee miettimään onko se vaivan arvoista.
Se, pitkä ikä, on aika henkilöhkohtaien juttu, mutta ainakin minulla pitää olla jokin tavoite, jotta haluan olla täällä. Onneksi niitä on toistaiseksi riittänyt ja aivotoiminta luo vielä koko ajan uusia.

Tämän aamun tavoite, muutama abbore ja raikas aamusoutelu, alkaa olla täyttymässä ja lähden vähän selämmälle tästä kaislikon reunasra, saadakseni tämän postin lähtemään.

On muuten järvi hiljentynyt. Koulujen alkaminen sen aiheuttaa ja vanha äijä saa täällä itsekseen meloskella ja kuunnella syysmuutoa valmistelevien lintujen ääntelyä.
Ehkä tässä joutaa kaupunkiin itsekin pikkuhiljaa.

Tavoitehan sekin on.

Kyllä tuli niin silmien eteen soutelus siellä järvellä, tyyni vedenpinta, ja melkeen kuulin,kun airo solahti veteen. Minä se meillä aina olin airoissa...tähän aikaan oli jo tunteja sitten verkot koettu, kun sääksiä oli järvellä, parhaimmat siiat olivat repineet verkon yläosasta, siinähän ne siikojen hopeiset kylet köllötti näkyvillä.
Niin, ainahan niittä verkkoja ei nostettu, koettiin vaan, jos ei oikein Pietarin kalansaalista tuntunut verkoissa olevan.
Monet kerrat oli pienempisilmäsissä verkoissa pikkuahvenia, sankollinenkin saatto tulla perattavaks, nopeestihan se kävi multa kokeneelta kalanperkaajalta, nylin ne, aukasin ja huuhtasin. Tein sitä kiuaskukkoo savusaunan kiukaan hiilloksella...läskii ja ahvenia ruistaikinan sissään, sitten voipaperiin ja runsaaseen sanomalehtinyssäkkään pakattuna, vähän kosteltuna hiilloksille illalla ja aamulla oli herkkua valmiina.

Se oli siellä Ruunaanjärvellä Lieksassa, Venäjän rajamailla, susien laulutkin iltamusiikkina. En niin yhtään ennää oikeestaan sinnekään kaipaile, ainahan on hyvä takana olla eletty elämä, nii ei ei oikein tarvihe sitten kaipailla. Voipihan silmiesä etteen palauttaa, jos sillä tuulella on.

Jotta senverran aiheessa pysys, ni sanon, etten tippaakaan oo aatellu, onko miun elämäin pitkä vai lyhyt, monivivahteinen on toen totta ollu, jotta aika valmiina millon vaan.