Aihe

Kuinka suhtautua diagnoosiin?

Vastadiagnosoitu

Minulle selvisi tällä viikolla, että olen saanut kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin. Toistuvan masennuksen dg siis vaihtui kaksisuuntaiseen (tyyppi II) ja olen ollut asiasta aika ahdistunut. Tuntuu kuin olisin saanut jonkinlaisen elinkautistuomion, sillä tästähän ei voi koskaan täysin parantua, eihän? Onhan tämä tavallaan ollut odoteltavissa. Mielialanvaihteluita on esiintynyt jo vuosia ja ilmassa on kellunut epäilys kaksisuuntaisesta. Silti tuntuu jotenkin niin pahalta.

Oireet ovat minulla vuosien mittaan vähentyneet huomattavasti, sillä minua on hoidettu lääkkeellisesti samalla tavalla kuin bipoja (syynä mielialanvaihtelut, jotka tosin aikaisemmin on selitetty epävakaalla persoonallisuudella). Niinpä tuntuu jotenkin niin kummalliselta, että diagnoosi tehdään tässä vaiheessa kun vointi on jo parempi ja hypomaaniset kaudet ovat lähestulkoon poistuneet.

Jaarittelut sikseen ja asiaan: osaisiko joku sanoa kuinka tähän asiaan pitäisi suhtautua? Miten te muut olette reagoineet diagnoosiin?

42

3258

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • erkki esimerkki

      Sillä ei töihinpääsyn kannalta ole oikeastaan merkitystä onko epävakaa vai kaksisuuntainen. Siis molempia karsastetaan.
      Muuten en oikein osaa sanoa miksi sinun pitäisi asiasta välttää, on tuossa tosin vielä sekin puoli että kaksisuuntainen diagnoosilla sinut voidaan määrätä pakkohoitoon.

      • jokasuuntaan

    • Biporiina

      Oli hyvä, että sait diagnoosin. Sen perusteella voit saada sairalomaa tms, aina kun menee huonosti. Kun tiedät, mitkä asiat eivät sinulle sovi, kykenet niitä myös paremmin välttämään. Parempi olisi kuitenkin, että pidät sairauden omana tietonasi, läheisiäsi lukuunottamatta.
      Kun itse sain sain diagnoosin, huomasin, että kykenin itse kontrolloimaan tekemisiäni yllättävän hyvin, kun tiedän mikä on liikaa. Pääsin myös työkyvyttömyyseläkkeelle - en nimittäin sietänyt "epäreilua kohtelua" työpaikalla. Työnantajan arvostelu pienimmistäkin virheistäni vei minulta yöunet ja stressi vei kaikki voimat.
      Tsemppiä sinulle jatkossa

    • bipo-II

      Itselläni diagnoosi vahvistui "bipoksi" 2001 keväällä. Olin viisi viikkoa sairaslomalla ja loman aikana aloin ottamaan selkoa tästä sairaudesta. Se auttoi minua ymmärtämään asian, enkä itse koe sitä taakkana. Syön päivittäin natriumvalproaattia, puolivuosittain käyn verikokeessa, käyn töissä... Onhan minulla tietysti niitä huonoja aikoja, jolloin vanha ystävä masennus saapuu kyläilemään mutta olen oppinut elämään sen kanssa.

      Tsemppiä sinulle!!!

    • Vastadiagnosoitu

      "Muuten en oikein osaa sanoa miksi sinun pitäisi asiasta välttää"

      No, välitän asiasta siksi, että kyseessä on sairaus, josta ei koskaan voi parantua, vaikkakin oireita voi saada hallintaan.

      "Parempi olisi kuitenkin, että pidät sairauden omana tietonasi, läheisiäsi lukuunottamatta."

      Miksi näin? Siksikö, että kaksisuuntaisiin suhtaudutaan ymmärtämättömästi? Itse olen ollut kauan psyykkisesti sairas ja vuosia työkyvytön. Tässä tilanteessa sairauden salaaminen on aikalailla mahdotonta. On hieman hankala selittää ihmisille miksi olen ollut vuosia tekemättä mitään. Niinpä olenkin päättänyt olla rehellinen niille joiden kanssa olen tekemisissä. En tietenkään hirveästi sairauttani missään kuuluta, mutta kerron usein kyllä totuuden, jos joku asiaa kysyy. En sitten tiedä miten menettelisin, jos olisin työelämässä tai opiskelisin, mutta sitä ei ole ainakaan toistaiseksi tarvinnut miettiä kun työkykyä ei ole.

      Kiitos teille tsempeistä! Voimia teille! :)

    • tavis depis

      Tämä asenne on juuri oikea! Meillä elää kummallinen 40-luvun ajattelu jostain hulluudesta tai sekoamisesta, ja se täytyy NYT ROMUTTAA!!

      Bipossa niinkuin tavallisessakin depressiossa on kyse välittäjäaine-häiriöstä aivojen alueella ja oikea lääkitys hoitaa tämän häiriön.
      Sama asia kuin epileptikolla, aivoissa on häikkää ja potilas saa kohtauksen, jos lääkitys ei ole kunnossa.

      Kannattaa olla sairaudesta rehellinen, koska näin me ihmiset parhaiten karistamme vääristyneitä ennakkoluuloja!!

      Tuon ekan kirjottajan voit jättää omaan arvoonsa! Ketään ei suljeta mihinkään, jollei henkilö ole itselleen tai toisille VAKAVASTI vaarassa

      • Millainen lääkäri

        tutkii kaksisuuntaista mielialahäiriötä, onko se mahdollisesti neuropsykologi??


      • Outoa touhua kun
        Millainen lääkäri kirjoitti:

        tutkii kaksisuuntaista mielialahäiriötä, onko se mahdollisesti neuropsykologi??

        kukaan ei halua vastata millainen lääkäri tutkii kaksisuuntaista mielialahäiriötä.Olette sairaampia kuin itse uskottekaan.


    • oma kokemus

      Vuosikausia itse taistelin omaa kaksisuuntaistani vastaan. Sitten totesimme...olemme erottamaton pari lopunikää...parempi siis lyödä kättäpäälle ja tehdä sopu sen kanssa. Opimme hyväksymään toisemme ja heti rupesi menemään paremmin, etten sanoisi erinomaisesti. Yhdessä tässä nyt eläkepäiviä vietetään. Itsehoito ja hoitomyönteisyys on hyvä sisäistää. Oma paletti on liikunta, ravinto, säännöllinen elämänrytmi, alkoa vain hiukan ja lääkkeet.....ne on syötävä, ainakin minun. Mieluumin syön niitä kuin palaan vanhaan.
      Tuo esiintuleminen...omasta kokemuksesta varsin kaksipiipuinen juttu. Kannattaa miettiä mitä on valmis "uhraamaan" esiin tulon myötä. Itse valitsin esiin tulon ja hiukka laajemankin julkisuuden asian takia. Maksoin hinnan...hyvät naapurit lakkasivat puhumasta..he eivät tieneet kuinka suhtautua. Sisaruksen ja vanhemmat vaikenivat täysin pitkäksi aikaa...ilmeisesti olen vieläkin...vuosien jälkeen..heille kädetön ja jalaton, ....tyyliin ei se kuiteska pysty. Ei edes vanhemmille ruohonleikuuseen. Omalla sairaanhoito tahollani, olen saanut leiman....epäuskottava ja hankala hemmo. Viimeisellä kerralla maksoin hinnan....minulle tärkeä henkilö lähti kävelemään elämästäni. Kuitenkin...olen sen verran pässi...uskon, että kannatti tulla esiin. Sillä vain julkisuuden avulla mielenterveys asiat tulevat tutumaksi myös muille.
      Sanonpa vielä....kirjoitaminen omasta kaksisuuntaisestani, toisessa persoonassa...ei ole vahinko....on vain tullut tapa siitä. Lisäksi olen vielä sen verran hyväkuntoinen kuntoutuja, että tuskinpa kukaan minustakaan sairauttani arvaisi.
      Vielä eräs tärkeä pointti.....katkeruuteen ei kannata syylistyä...siinä vahingoittaa vain itseään. Kyseessä kuitenkin asia ja sairaus jonka syntyyn ei itse ole voinut vaikuttaa...turha siis etsiä syyllistä.

    • Hienoja sanoja.

      Miksi moisia asioita edes mietitte ja piehtaroitte? Ite meen eteenpäin ihan vaan huumorilla vaikka tietyt asiat vähän ketuttaisikin. Kenestä tahansa saataneen jotain diagnooseja kun tarpeeksi kauan kysellään mielialoista ja murheista jossain laitoksissa ja sen jälkeen ainakin tuntuu huonolta.

      Eikös se ole äärimmäisen tylsää ja epänormaalia jos ei mielialat yhtään vaihtele? Kuka määrittelee normaalin, miksi ei saisi olla vähän 'eksentrinen'?

      • 691

        Juu näinhän se on mutta jokainen joka.on kokenut vaikkapa vaan hypomanian ja maksaa siitä monilla tavoin aika kovaa hintas..Se tunne kun ei tiedä onko oikasti asiat totta mitä ajsttelee.Jälkeenpäin ymmärtää.että oli toinen todellisuus missä mentiin..Seiraavaksi masennus ei sängystä ylös mitään järkevää ei pysty tekemään..On aivan eri.asia ns normaalit mielialan viskaukset kun kaksisuuntaisuus..


    • Että silleen

      Eipä tuota dg:a tarvitse kaikille kuuluttaa. Itselläni on tyypin 2 bibolaarisuus, mutta en siitä uskalla työpaikalla sanoa enkä muutenkaan kertoa. Olen ihan varma että saisin työstä potkus jos siellä tiedettäisiin! Ystäväni eivät sitä ymmärtäisi, joten ainoa kuka tietää on aikuinen lapseni ja terapeutti. Lääkitystä en saa vaan tilanne on aisoissa keskustelulla ja säännöllisillä elämäntavoilla.

      Olen oppinut tunnistamaan sairauden eri vaiheet, ja tiedän milloin pitää jarrutella ja milloin voi mennä vähän lujempaakin. Helppoa ei aina ole, koska pitää oppia aina odottamaan sitä "tyyntä säätä". Paljon on sairaus opettanutkin kuten esim. sen, että mielen sairaus ei ole tässä yhteiskunnassa sallittua, vaikka noin puolet väestöstä sairastaa masennusta!!

    • psykiatrivanhankoulu

      2-tyyppi on lievämuoto. Haitallisinta siinä on masennus. Ne vauhdikkuudet ei ole mitään pahoja eikä johda työkyvyttömyyteen tai sairaalahoitoon. Ole rauhassa. Olen nähnyt siitä parantuneita lukuisia. Lääkkeenä epilepsialääke paras vaihtoehto, jos masennukset vaivaa.

    • Vahvasti

      Minulla on sellainen yksisuuntainen, eli kohti hulluutta mennään ei paluusta ole tietoakaan.

    • Elämä jatkuu

      !. Älä ainakaan syytä siitä itseäsi. Sairaus on perinnöllinen. Olet saanut sen siis suvultasi ja vanhemmiltasi. Se ei ole sinun syysi.

      2. Sairaus johtuu veren kemiasta eli verestäsi puuttuu alkuaine, joka säätelee mielialoja. (litium)
      Sairautta ei voi parantaa, mutta avohoidossa sen kanssa voi elää normaalia elämää. Se kuitenkin edellyttää säännöllistä lääkitystä, ja itse hoitoa aivan kuten diapetes. Sairautena se ei ole sen kummempi.
      Masennuksen hoidossa farmakologia on ottanut isoja kehitysakelia.
      Nykyajan lääkkeet eivät aiheuta samnalisia sivuvaikutuksia kuten ennen. Tärkeää on oikean lääkityksen löytyminen.

      3. Hoidon onnistumisen kannalta säännölliset eläömäntavat ovat tärkeitä, etenkin nukkuminen. (Toisaalta ilman riittävää unta kuka tahansa voi joutua jopa psykoosiin).

      Mutta säännölliset elämäntavat ovat terveytemme kannalta tärkeitä muutenkin.

      • Soitstrue

        Väite perinnollisyydestä on sama kuin eugenismissa, eli uskottiin että jos juutalaisten annetaan elää, mielisairaus periytyy arjalaisiin. Juuri tähän tarkoitukseen psykiatri ernest rudin johdolla koululääketiede teki eugenismi teorian joka johti massamurhiin leimattuja kohtaan.

        Leimaajina oli koululääketieteen psykiatrit jotka sitten pakotti ss sotilaat uskomaan sairaita teorioitaan.
        Lopum.me tiedämmekin.
        Koululääketiede on aina oollut vainoharhaisten teorioitten pesä ja maat jotka seuraavat koululääketieteen teorioita orjallisesti tulevat pahoiksi.

        Joten ei ole syytä uskoa koululääketieteen teorioita lainkaan.


      • TeherinaattoR

        Mitenhän lähi-idässä mielenterveydelliset asiat menöö?
        Iranin mielenterveys onkelmat ratkeaa, kun ei juutualaisia enää elossa, ja saavat maat ja mannut takaisin sieltä? Natsithan saaneet jo tuomionsa. Mielenkiintoista olisi tietää minkälaisia psykkisiä onkelmia oli näillä ihmistentuhoajilla sodan jälkeen, oliko paljon saikulla yms.


    • Uraputkessa

      Itselläni myös sama diagnoosi, mutta ei se elämää kaada. Lääkehoidon kanssa pystyy elämään täysin normaalia elämää. Itse perheellinen töissä käyvä mies.

    • kaksisuuntainen miel

      www.anna.ajatukset.fi

    • näinmeillä

      "osaisiko joku sanoa kuinka tähän asiaan pitäisi suhtautua? Miten te muut olette reagoineet diagnoosiin?"

      Käymällä toisella psykiatrilla ja yhtäkkiä se diagnoosi muuttuu taas :)

      • näinmeillä

        jatkoa...
        Ehkä joskus tulevaisuudessa tutkitaan ensin fyysinen terveys ja sen jälkeen psykalle.


    • nimimerkki2346243

      Ainoastaan neurologisilla kuvauksilla todetut aivokemian häiriöt saattavat olla oikeita mentaalisia sairauksia. Kaikki muu haastatteluun ja löpinään perustuvat diagnoosit ovat typeriä, koska psykiatria pyrkii rönsyilemään joka paikkaan eli koko ajan tulee esim. icd-11 (ent. icd-10) järjestelmään ihmisen käyttäytymisen kontrollointia sairauksien nimikkeillä. On uskomatonta, että kaikki järjestelmät kiristyvät ihmisten ympärille, eikä kukaan vastusta moista hullua kehitystä. Ei ole sairaus esim. jos ihminen päättää, tietoisesti tehdä pahaa toisille. Pahuus ei ole sairaus. Diagnoosiin kannattaa suhtautua s.e. luottaa omaan näkemykseensä aina viime kädessä. Ei lääkärit mistään koskaan vastaa, voit suhtautua heihin pahimmissa tapauksissa kuin agenttipyöveleihin.

    • merey.celeste

      Minua on suunatomasti helpottanut kun sain diaknoosin Bibo II, oikea lääkitys terapia ja itse tarkailu on ollet minun tapauksessa a ja o. Vaihteluja on kuin myös sairaala reissujaki. Vaikk atämä sairaus veikin työkykyni on minulle monta uutta ovia avautunut.
      oirepäiväkirjaa pidän säänölisesti

    • Biporiina

      Vähän täsmentäisin, miksi bipo-sairauttaan ei pitäisi kaikille kuuluttaa. Ei mielellään työpaikalla, eikä sukulaisillekaan tarvitsisi asiaa kertoa. Bipo-sairaudesta on olemassa "klisee" että bipot harrastavat jatkuvia irtosuhteita. Tälle yleistykselle on syynsä, jos lukee syitä ja seurauksia, mitä bipojen puolisot ovat saaneet kestää.
      Kun kerron olevani bipo, minuakin pidetään sexihurjastelijana ja aviorikkojana. Ei siinä sitten auta kertoa lääkkeistä, millä sairaus pysyy kurissa. Arvioisin, ettei tällaisesta maineesta ole hyötyä kenellekään.
      Voi toki kertoakin avoimesti sairaudestaan. Se vaan on ikävää, että ihmiset yleistää diagnoosin musta valkoisina, mitä ovat kuulleet, vaikka todelliset saurauden ongelmat itselläsi olisivat aivan muuta.

    • moona.

      Olen myös juuri hiljattain diagnoosin saanut. Minulla mielialat vaihtelevat monta kertaa päivässä, välillä jopa tunnissa. Todella ylhäältä todella alas. Suurimmaksi osaksi uskottelen itselleni että en ole edes sairas. Sairautta on hyvin vaikea hyväksyä. Sinulla todettiin myös vakava masennus ja jotenkin ajattelin että se on siinä. Käyn terapiassa ja syön nappini. Sitten sanottiinkin sen olevan kaksisuuntaista (mitä epäiltiin kyllä jo alussa). Siinä vaiheessa kun diagnoosi tuli, olo oli helpottunut. Lähinnä siksi, että en ollutkaan kuvitellut vaan olin oikeasti sairas. Sen jälkeen iski ahdistus ja vaikeus hyväksyä sairaus, koska tämä ei nyt paranisikaan kuten masennus (joka tuskin sekään ihan helposti)
      Vaikea kuvitella millaista olisi olla eds työkuntoinen tai millaista on olla ihan tavallisesti kun kaikki ei mene sataa päässä, tai yksi kurja ajtus ei saa aikaa luisumista itkumasennukseen.
      En myöskään nopeiden vaihtelujeni kanssa koe oikein kuuluvani muiden kaksisuuntaisten sakkiin, en koe heidän oireitaan omikseni. En tunnista vaihteluita, koska selviä jaksoja minulla ei ole. Litiumin syönti pelottaa, kuvittelen sen vähintään tuhoavan minut ennemmin kuin sairaus.
      No alussa tässä ollaan, joten tämä ehkä kuuluu taudin kuvaan.

    • hyhhyh

      Sehän yksi mielipide muiden joukossa. Ei Psykiatrinen diagnoosi ole mitenkään tieteellisesti todistettavissa oleva asia, vaan yksittäisen psykiatrin näkemys. Ei se psykiatri sinua tunne vaan kaikki perustuu siihen minkälaisen kuvan olet päättänyt itsestäsi hänelle antaa.

      Miksi ihmeessä alkaisit pospsia vaarallisia kemikaaleja, jos pärjäät ilmankin?

      Missään muussa euroopan maassa ei jaella diagnooseja niinkuin Suomessa. Täysin käsittämätöntä, että ihmiset antavat jonkun huuhaatiedettä opiskelleen hihhulin päättää omasta elämästään.

    • Rekku123

      Kaksisuuntaisuuden osalta sen verran, ettei "tauti" koskaan parane, mutta epilepsialääkkeiden ja mahdollisesti jopa antipsykoottien avulla pystyy elämään oireetonta elämää, eli periaatteessa olet aivan kuin muutkin, mutta otat pari nappia päivässä.

      Se, kertooko siitä muille vai ei, on oma asia ja on syytä miettiä elämäntilannetta siltä kantilta, oletko esim. "hyvissä" töissä ja voisiko se vaikeuttaa asemaasi. Silloin on syytä pitää asia visusti salassa. Muuten sitten oman harkinnan suhteen.

      Tänä päivänä diagnoosi ei ole mikään kuolemantuomio, vaan asian kanssa voi elää normaalia elämää, kunhan ottaa nappinsa, koska ilman niitä riski sairastua maniaan tai hypomaniaan kasvaa huomattavasti ja silloin voi saattaa itsensä ongelmiin.

    • van gogh

      Voisin avata täällä omia ajatuksia asiasta, kun teemasta on ollut puhetta ja kohtalotovereita on varmuudella Suomessa paljon; puolia heistä ei koskaan diagnosoida, kuten ei isoisoisääni, joka oli vain juoppohullu ja lopulta vankilassa pari kertaa, kun Suomi oli kovin erilainen. Nykyisin medikalisaatio kukoistaa ja ihmiset halutaan saada mahdollisimman nopeasti diagnosoituun hoitoon, mikä on sekä hyvä että hieman arveluttava asia. Väärät diagnoosit, väärät lääkkeet vievät myös ihmisiä turhaan multiinkin asti.

      Älykkyydestä sen verran, ettei ole mitenkään validia väittää kaksisuuntaisten olevan älykkäämpiä, koska sille ei ole mitään perusteltavaa pohjaa. Mutta kaksisuuntainen on aina periytyvä mielenhäiriö. Aina löytyy joku suvusta. Kuitenkin monet tunnetut heistä ovat aika älykkäitä ja myös luovia ihmisiä;

      koska bipolaarinen puhkeaa yleensäkin kovan masennuskauden aikana yleensä nuoruudessa - n. 18-24-vuotiaat ovat aika vahvasti haarukassa. Masennus puhkeaa helposti, heh heh, helposti masentuville, mikä taas yleensä poikii epätavallisen suuresta tarpeesta ajatella maailmaa, itseään ja itseään osana maailmaa. Luovuus on yksi keino purkaa turhautumistaan, vaikka monet eivät alkuvaiheessa olekaan tietoinen, että ne olotilat saattavat kummuta geeneistä, aivokemiasta, aivojen epätasapainosta, kuten dopamiinin ja serotoniinin eritavallisesta vaikutuksesta;

      ja koska aivokemiallista epätasapainoa joutuu jotenkin korjaamaan psyykeensä takia diagnosoimaton päätyy helposti päihdekierteeseen, mikä ruokkii olotilojen eskaloitumista, sitä että olotilat pomppivat spektrin molemmissa päissä, ja jos samaistuu tämä ns. itselääkityksen toimivuuteen ja oikeutukseen, ollaan nopeasti saavutettu selkeä bipolaarisen mielialahäiriön diagnoosi, mikä tulee pysymään koko loppuelämän;

      ja tämä taas saattaa tarkoittaa turhautumista, masennusta, ärsyyntymistä ja kapinaa, kun tuntee olevansa naulittu sänkyyn tai baarinjakkaraan, ja jo se voi viedä käytöksen itsetuhoiseen suuntaan tai itsetuhoon. Nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tällaiseksi synnyin, joten mitä tässä taistelemaan? Lääkitys voi korjata kaiken, kuten raitistuminen;

      mutta kuten mainitsin bipolaarinen saattaa olla luova ja älykäs yksilö, joka ei tuosta vaan halua luopua nousuistaan ja luovuuspuuskistaan, ja siksi minäkään en ole lääkityksellä ollut vuosiin, ja vaikka lääkitys antoi minulle tasapainon, se vei potenssin, luovuuden, kyvyn nauttia hetkistä, rakastua, tai kirjoittaa;

      ja kun itse olen luova ja älykkääksikin kutsuttu yksilö, ja tällaiseksi syntynyt, niin en mielellään luovu luovasta ja nauttivasta puolestani. Haluan myös kirjoittaa - runoja, poetiikkaa, lyriikoita, novelleja, romaaneja, elokuvakäsikirjoituksia, kolumneja, filosofisia tekstejä, pakinaa, mielipidekirjoituksia, keskustelupalstoille, sosiaaliseen mediaan, tehdä musiikkia, elokuvia, ohjata ja näytellä, ja siksi vaikka jotkut sanovat, että pitäisi olla rauhallisempi ja mielellään olla lääkityksellä, en halua sitä ehdottomasti.

      Kasvoin sellaiseksi kuin kasvoin bipolaarisena, vaikken sitä tiennytkään. Se oli yksi tekijä, mikä teki itsestäni luovuudesta kiinnostuneen, tiedosta ja asioista kiinnostuneen, ja se on muovannut identiteettini. Sanovat minua datapankiksi, mutta en sitä niin koskaan ole ajatellut, minulla on vain joka viikko uusi proggis, oli se sitten joku musiikin tai elokuviin liittyvä, jonkun kirjailijan tuotanto tai oma projekti; enkä jaksaisi olla ilman projektejani. Se on omaa adhd:tani, mikä ei selkeästi näy muille, mutta mikä vallitsee poikkeuksetta.

      Sitten on tiedetty hypot, maniat ja depikset, mutta olen aika hyvin pystynyt niitä kontrolloimaan ja tiedostamaan, mikä vaihe on päällä, ja ymmärtämään siten niitä. Aivokemiaa, ei sen enempää, ei sen vähempää. Silloin pitää vain löytää vastalääkkeitä, oli ne pillereitä tai urheilua, lepoa. Joillakin mania on sen verran vahva, ettei vaihtoehtoja paljoa ole muuta kuin sairaalanpeti, masennus niin psykoottinen että samaan suuntaan mennään. Itsekin käväissyt sairaalanpedissä, mutta pyytänyt seuraavana päivänä pääsemään mukavampaan paikkaan parantelemaan haavoja.

      Ja lopulta elämä voittaa, siihen on uskottava. Huominen päivä voi olla jo parempi, ja minullakin yleensä on. Voin hyvinkin käydä tunnespektrin molemmissa päissä samana päivänä ja unohtaa sen seuraavana. Harva rakastuu yhtä vahvasti, pettyy yhtä vahvasti, mutta jos mietitään mitä tässä elämässä haetaan, niin ehkäpä niitä tunteita. Ilman huonoa ei olisi hyvää, bipolaarinen yin ja yang on vaan sysimusta ja vitivalkoinen;

      tunteiden tikapuut jolta vapaaehtoisesti joskus putoamme, kiipeäksemme taas ylöspäin. Elämä on yksi tikapuu ja tavoittelemme korkeammalle. Sieltä näkee koko maailman, ja silloin olet maailman keskipiste, ja se tuntuu hyvältä. Valitettavasti ehkä, mutta se on elämäämme.

      • Bibolaarimummo

        Minulla on juuri samanlainen taudinkuva kuin sinulla. Minulla jopa oli juoppohullu isoisäkin :) Ja minulla on myös juoppo veli.

        Syön lääkkeeni, sillä koen elämäni todella raskaaksi siinä hirvittävässä vuoristoradassa, jonka nopea vaihtelu aiheuttaa. Vaikka se tarkoittaakin sitä, ettei päähäni virtaa laulunsanoja ja -säveliä, runoja tai muita tekstejä eikä ajatukseni muutenkaan leikkaa kuin partaveitsi, niin olen kuitenkin kokonaisuuden kannalta katsonut tämäntapaisen elämän minulle paremmaksi. Tosin kamppailin lääkitystä vastaan vuoden juuri siitä syystä, että se vei luovuuteni. Mutta sen vuoden aikana minulle kävi selväksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin hoitaa sairautta.

        Lääkkeenä minulla on Absenor 900 mg ja Topimax 25 mg. Kun mieliala laskee, otetaan rinnase Sertralin 25 mg - 50 mg. Näillä olen pärjännyt.

        En voi väittää, etteikö olisi ikävä ihania luovuuden puuskia. Mutta elämä on valintoja. Perheeni ei kestäisi minua enää, jos palaisin entiseen.


    • kiselle ja yksinäisy

      Hei ja kiitos ylistyksestäsi,kiitos paljon.

      Muista ettet satuta ketään vaan toivoisin että pysyisit vapaana vailla sidonnaisuuksia koska sinä et siihen kykene.

    • V G

      Kyllä se kaamos tulee joka vuosi, usko pois,

      Ja Jumalakin on vaikkei uskoiskaan...

    • ä'ää

      Harvinaisen fiksuja kirjoituksia tässä suurin osa,Hienoa!
      Oli tosi mukavaa vaihtelua lukea täällä tällaisia viestejä,Kiitos!:)

    • Tuore diagnoosi

      Luin mielenkiinnolla näitä. olen itsekin aina ollut erittäin idea-rikas, toteuttaminen on jäänyt aika lailla puolitiehen.... ristiriitaiset ajatukset sairaudesta, kun vasta sain kuulla että itselläni on tämä. Lääkitys aloitetaan tänään, saa nähdä... itse toivon, että elämä tosiaan tasoittuu, toisin kuin tässä ketjussa monet, olen kokenut myös hypomania jaksot rasittaviksi jo jonkun aikaa. Monen vuoden Cipralex-kuuri ehti tehdä mielialanvaihteluista nopeammat ja jyrkemmät.... että toivottavasti elämä rauhoittuu. Ei haittaa vaikka menis ne ideat... nykyisessä työssäni ovat haitaksi vaan niinkuin muutenkin nykymuotooisessa työelämässä kaikki omilla aivoilla ajatteleminen....

    • arpapeliäkaikki

      Mä olen miettinyt diagnoosiani paljon ja monelta kantilta. En usko että se meni oikein.. nimittäin lääkkeiden syöminen saa minut nukkumaan 20 tuntia vuorokaudessa.

      Ihmettelen, miten joku voi tehdä töitä tuollaisessa väsymistilassa.

      Lisäksi neuroleptit saavat minut megalomaiseen masennukseen jossa en mieti kuin itsemurhaa.

      Ilmeisesti minua vaivaa jokin toinen mielenterveydenhäiriö.

      Nyt hakkaan Seroquelit mäkeen ja katsotaan miten siitä eteenpäin.

    • Epäilevä

      Hei, sain bipo dg:n lopullisesti eilen ja en usko sitä. Onko tuo kieltäminen huono merkki?? Olen sairastanut vakavan masennuksen kaksi krt, vuonna 2010 olin vuoden saikulla, en palannut samaan työpaikkaa. Kärsin fibrosta ja sain masennukseen Cymbaltan, joka auttoi heti myös kipuihini. Pyysin tasaavaa, koska olen aina ollut äkkipikainen, ja tuntui, että äksyily paheni masiksen aikaan. Sain siis Lamictalin, olen ottanut sitä nyt jo jonkin aikaa 450mg. Cymbaltaa siis 60mg. Joka syksy olen mennyt psykiatrille, kun olen voinut huonosti, en oikein ymmärrä millä lailla, mutta ainakin olen ollut masentunut.

      Nyt eilen minulle sanottiin kolmannen kerran, että hypomaaninen ja bipo. Okey, ajatukseni juoksevat ja puhun todella nopeasti, teen tehtäviä monta kerrallaan, osa menee solmuun, osa jää tekemättä ja virheitä tulee.... ystäväni sanovat, että olen aina ollut nopea. 2010 psyk testeissä minut todettiin nopeaksi.

      Nyt eilen sanottiin, että Cymbalta ja Lamictal alas ja Litium tilalle.. pelottaa... pelkään mitä tuo lääke saa aikaiseksi, palaavatko kamalat kivut, jaksanko alkuun käydä lainkaan töissä ja ENNEN KAIKKEA OLENKO bipo oikeasti?? Olen itse pohtinut, että minulla on ADHD, testin mukaan sain 6 pistettä, eli minulla saattaisi hyvinkin olla se. Tiedän, ettei kaikki ole ns kunnossa, mutta bipo... yksi ystäväni on sellainen ja hänellä meni kyllä yhdessä vaiheessa todella lujaa... No, menin siihen kyllä mukaan, eli nauroimmekin, että meidän tulisi kirjoittaa kirja kaikista söhellyksistämme. Teininä olin ns hankala ja silloin jo kävin psykologilla. Olen nyt 41v ja olen käynyt terapiassa kaksi vuotta, masis tuli ekan kerran reilu 20 vuotiaana, silloinkin jouduin jollekin lääkitykselle, jotka lopetin.

      Kiitos kauheasti kaikille, jotka jaksavat vastata.

      • sispuli

        Mene toiselle psykiatrille kysymään mielipidettä.


      • Jeffrey A. S.

        Mitään psykiatrian "diagnooseja" ei saa tehdä henkilölle, joka on psykoaktiivisten aineiden vaikutuksen alaisena. Koulutappa vähän psykiatriasi ja mainitteppa tämä. Ja psykiatrisen "diagnoosin" kieltäminen on ainoastaan järkipuhetta. Kuten muuan amerikkalaispsykologi osuvasti sanoo, siinä kohtaan, kun huomaat olevasi samaa mieltä psykiatrisi kanssa, on jotain todennäköisesti pielessä.


      • Jatkoa tarinalleni
        Jeffrey A. S. kirjoitti:

        Mitään psykiatrian "diagnooseja" ei saa tehdä henkilölle, joka on psykoaktiivisten aineiden vaikutuksen alaisena. Koulutappa vähän psykiatriasi ja mainitteppa tämä. Ja psykiatrisen "diagnoosin" kieltäminen on ainoastaan järkipuhetta. Kuten muuan amerikkalaispsykologi osuvasti sanoo, siinä kohtaan, kun huomaat olevasi samaa mieltä psykiatrisi kanssa, on jotain todennäköisesti pielessä.

        Kiitos; hauska tuo jälkimmäinen lause.
        Mietin menemistä toisellekin, mutta miten ihmeessä kukaan voi yhden käynnin aikana/jälkeen sanoa mitään??
        Mitä siis teen... ajattelin kyllä "etten tottele" ja vaihda lääkkeitäni...


    • ihanenymmärrä

      Mulla tuore dg (mun mielestä lievää..). Ei tullut yllätyksenä ja oisin hyvin pärjännyt ilman dg:a, mutta kun asia on ollut ilmassa vuosia, niin saatinpahan se paperillekin. No nyt sitten sanoin, että mielestäni tässä ei ole mitään hoidettavaa, koska mitään haittaa ei tuosta ole ollut. Joskus entisessä elämässä jolloin käytin reippaasti alkolia olisi ollut mahdollista sössiä monellekin elämän osa-alueella, mutta taisi olla tuuria. Mutta tuosta ikuisuus ja aholia en juurikaan enää käytä.

      Noh nyt kun sanoin psykpolilla ettei mitään hoidettavaa ole, olen sairaudentunnoton. Ja tuolla dg:lla sitä nimenomaan on., siis hoidettavaa ja toki sairaudentunnottomuutta. Ymmärrän sen eikä mulla ole mitään syytä kieltää dg:a. Mainittakoon että olen ennen dg:a syönyt kahta mielialaa tasavaa (masennukseen jo 1,5v...), että mitä nyt sitten vielä pitäisi? En mä nyt ihan iddari ole ettenkö tajuaisi vahvaa epäilyä koska olen syönyt ja syön noita lääkkeitä (lamictal & rispedion). Olisivat lähettämässä mua vielä tarkempiin tutkimuksiin, jotta saattaisiin lääkitys kohdilleen. :O Eihän mun mikään pakko ole sinne mennä mutta aattelin et voishan sitä huvikseen ja ajankuluksi, etenkin jos saikku jatkuu, mennäkin. Ja jos jollekin tulee siitä hyvä mieli.

      Joukko ihmisiä on havainneet mussa piirteitä ja ovat ilmeisesti huolissaan ja haluavat mun puolesta mulle dg ymmärtämättä musta tai sairaudesta riittävästi. Silti kukaan, ei yksityiselömössä eikä töissä, ole tullut esittämään mulle suoraan huoltansa. Mä nyt pidän heittelehtimistä osana mun persoonaa enkä kaipaa muutosta. Toki jos haitalliseksi alkaa menemään tilanne on eri, mutten usko että niin tulee köymöän. Paha masnnus kun pysyisi poissa, olen tyytyväinen. :)

    • Kiirtanauttoi

      Ei nää sairaudet ole mitään pysyviä. Itse sairastin noin 5 vuotta, jonka aikana kuusi kertaa todellisuuden tajuni hävisi, välillä kuitenkin oli parempia kausia jolloin tunsin olevani ainakin todellisuuden tajuinen. Jokainen sairastumisjakso oli edellistä lievempi. Paraneminen tapahtui siten, että opettelin tanssimaan ns kiirtania, jossa lauletaan mantraa ja tanssitaan niin että iso varvas koskettaa lattiaa. Ns vyöhyketerapeutit käyttää sitä samaa varpaan kärjessä olevaa pistettä aivojen hieromiseen ja rauhoittamiseen.

      Kiirtanin vaikutus oli sellainen että masennuskauden aikana se aina kohotti mielen positiivisemmaksi noin 10-20 minuutin aikana. Saatoin tanssia sitä pari kolme kertaa päivässä lievittääkseni masennusta. Maanisissa vaiheissa se taas rauhoitti, niin että vauhtini hidastui huomattavasti. Tätä tanssimista kesti aina sen aikaa kun todellisuuden tajuni oli poissa eli kuukausia, sen jälkeen saattoi olla muutaman kuukauden aika jolloin todellisuuden tajuni palasi ja pystyin jopa meditoimaan.

      Lopulta kun nämä vaikeammat jaksot lievittyivät kerta kerralta aloin meditoimaan säännöllisesti kaksi kertaa päivässä, ja sitä on jatkunut nyt kymmenisen vuotta eikä juuri minkäänlaisia maanisia tai depressiivisiä vaiheita ole enää tullut. Eli siitä vaan meditoimaan, henkisyys on tärkeä asia. Lisäisin vielä että en suostunut ottamaan mitään lääkkeitä kyseisten vuosien aikana.

      • Salakieltenavaaja

        Onko meditointisi yhtä kuin tupakkatauon pitäminen?


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Maisan uupuvat päivitykset ja tuoreet rikosepäilyt

      Mikäs kun Maisa ei ole viikkoihin päivittänyt instaa ja nyt ollaan lehdissä tälläisistä.. 👀 https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/010c6594-780f-4
      Kotimaiset julkkisjuorut
      250
      19275
    2. Ikea palkkaa pakolaisia hienoa!

      Huonekalujätti Ikea aikoo tarjota Suomessa työpestin noin 70 pakolaiselle kolmen seuraavan vuoden aikana, yhtiö kertoo tiedotteessaan. – Pakolaiset o
      Maailman menoa
      371
      7099
    3. Uusin Seiska herttainen Torppa

      Uskomatonta luettavaa herttaisesta Torpasta. Olisi nyt kiva saada valkopesuri-jankkaajan ja palstalaisia oikeusjutuilla uhkailleen ja uhonneen kir
      Kotimaiset julkkisjuorut
      129
      2224