Aikuisen bulimia..

Hei!

Itse sain lähetteen HYKS:in Psykiatriakeskuksessa sijaitsevalle Syömishäiriöpoliklinikalle Psykiatrian poliklinikan kautta. Psykiatrian poliklinikalle hakeuduin ihan terveyskeskuksen omalääkärin kautta.

Tuolta terveyskeskuksesta niitten pitäisi kyllä pystyä kirjoittamaan myös noita lähetteitä suoraan SH-polille, mutta ainakin mun omalääkäri ei tajunnu yhtään mitään mistään ja sanoi että Psyk.polin lääkärit hoitaa tämmöset asiat.

Riippuu tietenkin, misäpäin asut? Näin toimii ainakin Helsingissä.

Tiedän omasta kokemuksesta että jo ajan varaaminen lääkärille on iso kynnys. Sitä pelkää ettei ongelmaa oteta tosissaan tai että sitä vähätellään eikä ymmärretä.

Toivottavasti tästä nyt edes oli jotai apua :) Tsemppiä!

Moi!

tosiaan vähä riippuu missä päin asut. Esim. täällä Oulussa, jossa minä asun, ei ole mitään erityisempää hoitopaikkaa syömishäiriöisille.

Minä hain viime syksynä apua vihdoin ja viimein, sairastettuani bulimiaa jo melkein 7 vuotta. (Ikää minulla on siis 29 vuotta.) Oikeastaan ernäköisiä syömishäiriöitä olen sairastanut jo lapsesta asti, mutta viimeset n. 7 vuotta olen oksentanut enemmän ja vähemmän koko ajan..

Ja tosiaan sain vain lähetteen MTT:lle. Siellä kuljin päivystyksessä, en päässyt eden työryhmään oikeaksi potilaaksi missään vaiheessa - niin pitkät jonot täällä sinnekin. Nyt sitten aloitin elokuun alussa yksityisellä puolella psykoterapian, sain siihen kelakorvauksen - hintaahan sille silti jää, mutta olen epätoivoinen! Olen niin kauan jo sairastanut, minulla on lapsia, pelkään todella kuolevani joku päivä. :(

Jos et saa muuta apua, niin mene mielenterveystoimistoon! Näin pitkään sairastaneena kokemuksen äänellä voin sanoa, että apua kannattaa hakea, oli se sitten kuin vaikeaa tahansa.
Vaikeaa se itselläkin oli - kuinkahan monta kertaa kävin lääkärissä, ja kuin olis tehny mieli kertoa, mutta ei vaan saanut suuta auki.

Nyt pitkä taival edessä tuon terapian kanssa, mutta olen toiveikas. Tuntuu että tämä on mun viimenen mahis parantua - sitä toista vaihtoehtoa en halua ajatella miten käy jos tää ei auta..

Olen miettinyt, että jos itse ikinä tästä selviän, käytän kyllä energiani ja kaiken tahdonvoimani sen asian eteenpäin viemiseen, että tähän kaupunkiin ON SAATAVA joku paikka syömishäiriöisille! En ollut uskoa korviani kun kuulin, että Oulussa ei ole MITÄÄN paikkaa meille. Surkeaa.

Täällä toinen aikuinen. Alan jo olla niin tottunut tähän omaan kuvioon, etten tiedä mitä ajatella. Jos olen parikin päivää ahmimatta ja oksentamatta, alkaa tulla omituinen kaipuu omaan sairaaseen kuplaan. Syön muuten vähäisesti, jopa normaalisti mutta tasapainotan tilannetta niin että alipaino pysyy vaarallisissakin lukemissa.

Olen alkanut pelätä sydämeni puolesta, mutta en osaa jotenkin muuttaa ajatuksenkulkuani. Yhdessä välissä koin kropan ja naaman turvonneen älyttömästi ihan vaan tavallisen syömisen seurauksena, enkä voinut jatkaa ennen kun olisin taas laihtunut BMI14 tienoille, jossa olen nytkin. Eli sairastan bulimareksiaa, minkä koen kaikkein raskaimmaksi s.häiriön muodoksi. Huoh.

Olen myös 22v. ja sairastanut s.häiriöitä n.7 vuotta. Aluksi anoreksiaa, ortoreksiaa ja sittemmin bulimareksiaa viimeiset pari vuotta. Takana puoli vuotta osastohoitoja, mutta ahminta on alkanut jatkuakseen.

Haluan kiloja lisää, ja toisaalta en. Haluan parantua! sen tiedän. mutta en halua painon nousevan. Ironista. Ja sairas mieli HALUAA jatkaa ahmintaa(ei oksentelua niinkään.) Suurin pelkoni onkin se, että kyllästyn lopullisesti oksenteluun mutten pysty lopettamaan ahmimista. :( Että lihon äärettömiin mittasuhteisiin(mitä ei kuulemma muka voi tapahtua minun kropallani ja liikunnanmäärällä).

Sit pelkään sitä että jos paino normalistoituu, ja sit jatkan kuitenkin ahmintaa mun naama turpoaa ihan hirveennäköseks! Nyt kun paino on alipainossa, ahminta ja oksentaminen ei turvota, koska ei ole mitään mikä turpoaisi. Mutta kun paino nousee, turpoaa koko kroppa jo pelkän liian syömisen seurauksena. :( Liikaa pelkoja aivan liikaa!!!!!! Ja yksinkertaisesti: En halua muuta kuin lopettaa tämän pelleilyn. Mutta en uskalla. Joku pelottaa niin perkuleesti.

"En halua muuta kuin lopettaa tämän pelleilyn" - sama täällä! v*******aa kun on koko ajan kokemus siitä että tuhlaa elämäänsä eikä pysty "tekemään sitä hyvää minkä tahtoisi, vaan tekee sitä pahaa mitä ei tahdo".

Minua kiinnostais kans kuulla toisten "aikuisten" bulimikkojen elämästä, ja niitä selviämistarinoita: siitä että kuulee miten käytännössä joku toinen on toipunut saa aina hieman toivoa omaan tilanteeseensakin.... joten laittakaa näitä "ihania" tarinoita lisää tänne?

Itsestäni sen verran että olen tällä hetkellä 27-vuotta täyttävä, 160 cm ja 54 kg. Noin kolme vuotta sitten meinasin tappaa itseni työllä: valmistuttuani sairaanhoitajaksi paiskin liikaa töitä ja samalla virittelin parisuhdetta ja omakotitaloprojektia; väsyin ja masennuin ja lohdutin itseäni herkuilla. Kun huomasin lihoneeni alkoi pakonomainen laihdutus (meinasin sairastua anoreksiaan) jonka seurauksena paino kyllä ensin laski, mutta sitten alkoi muut ongelmat: kuvioihin tuli kuukautishäiriöt (taustalta löytyi myöhemmin myös PCO - mensuja ei ole ollut 2008 marraskuun jälkeen...) ja tämä vaivoista vihonviimeisin: bulimia. Olen nyt oksennellut komisen vuotta kausiluonteisesti, välillä oksentamista on päivittäin, välillä saattaa mennä kuukausi - pari ilman mitään. Viimeisin vuosi on ollut todella huono, mieliala on mitä on (epätoivo ja paniikki kuplii "koko ajan" pinnan alla), itsetunto nollassa, itseinho taas korkealla... Taustalla löytyy liian nuorena aloitettua seurustelua hylätyksi tulemisen kokemuksia (epäonnistuneet miessuhteeni värittävät osaltaan tarinaa voimakkaasti), epävarmuutta ja suorituskeskeisyyttä (terveydenhoitoalan ammattilaisena olen ahdistunut siitä kun koulutuksen kautta tiedän kyllä miten PITÄISI syödä ja liikkua ja olla ja elää että pysyy terveenä, mutta... --> hirveä häpeä siitä että "suutarilla itselläänkään ei tässä tapauksessa ole kenkiä")... tänään ei jaksa edes enempää analysoida.

Kaipaan vertaistukea, mutta en koe olevani hirveän hyvä kirjoittelemaan näihin blogeihin. Luen niitä mielelläni, mutta jos joku haluaisi kanssani vaikka syvällisempää tutustumista ja ajatusten vaihtoa (suoraan sanottuna; ystävää kulkemaan rinnalla), niin tiedoksi että olen luonut tämän nimimerkin vain syömishäiriöihin liittyen: minulle saa kirjoittaa S24.n postiin...

täällä jälleen sellainen aikuishärö :)

sairastuin anoreksiaan 13-vuotiaana, josta seurasi jonkinasteinen BED ja joka 12 vuotta sitten muuttui salakavasti bulimiaksi. Lääkärit todenneet varmaan toivotomaksi tapaukseksi, kun laittoivat minut toistaiseksi työkyvyttömyyseläkkeelle. (mikä mielestäni on outoa, koska ei tämä periaatteessa estä työntekoa ja olen vasta 33-vuotias. Jos ei ole töissä, on valitettavasti enemmän aikaa ajatella ja toteuttaa ahmimista.

Olen myös käyttänyt eräänlaisia laihdutuslääkkeitä, ovatkin auttaneet syömisen hallinnassa, mutta käytön myötä tuli taas aivan muita ongelmia. Olen ollut kerran lapinlahden sairaalassa ja kerran HYKSin syömishäiriöosastolla sekä suljetulla osastolla.

Olen tälläkin hetkellä kuntoutuksessa, mutta syy on lääkkeiden väärinkäyttö ja onhan bulimiakin on tavallaan ruoan väärinkäyttöä ;)

varsinaisilla sh-osastoilla kun valtaosa on nuoria vaarallisen laihoja anorektikkoja, pääpaino on yleensä painon nostamisessa lyhyessä ajassa, mikä itseäni ei auttanut ollenkaan: 6 kiloa lihoin 4 viikossa. ja kun ruokia ei voi itse valita ja seuraa vierestä anorektikkoja, jotka piilottelevat ruokaa ja panikoivat syömistilanteissa, tulee sellainen olo, että minä, valaankokoinen potilas, olen jotenkin väärässä pöydässä. En ole koskaan kokenut mitään niin tuskallista, kun syöminen 30-kiloisten anorektikkojen vieressä. Tunnelma oli aivan kamala, Toki omahoitajan kanssa sai yksilökeskustelua, mutta paljoa hoidon sisältöön ei kyllä saanut vaikuttaa ja normaalipaino piti olla se ykkösjuttu. Ymmärtäisin, jos olisin ollut vaarallisen laiha, mutta kun en ollut.

Bulimiassa luulisin että tarvittaisiin ensin jotain terapiaa ja ahminnan hallintaa, minkä jälkeen on ehkä motivoitunutkin nostamaan painoa. En halua enää osastolle, koska en parane pelkällä normaalipainolla, kun ajatukset on vielä aika sairaita. Vastentahtoinen lihottaminen lyhyessä ajassa, minkä jälkeen uloskirjoitus!

en oikein tiedä, millaisesta hoitomuodosta hyötyisin enemmän. Tiedostan bulimian haitat ja tiedän, miten pitäisi syödä. Terapia voisi olla se juttu.