"Jarruttaminen"

Ehkä vähän samantapasesti joo. Muutaman kuukauden/vuoden päästä tutustumisesta tuntuu kaikki kaveri/ystäväsuhteet etääntyvän ilman mitään ihmeempää syytä. Varmaan osittain juuri siks että ne jää niin "pinnallisiks" eikä kukaan oikein pääse oikeesti mun lähelle.

Oon yleisesti ottaen muiden mielestä tosi kivaa seuraa joukon jatkeeks, mutten oikeen sen kummemmin missään tekemisissä. Ja sitkun ei vastapuolella oo enää tarvetta yleiseen ajanviettoseuraan, niin kummasti tälläset "mukavat täyteseuralaiset" sit jää ylimääräsiks ja yksin..

Hei
hyppäsin tänne toiselta palstalta lukemaan ja kiinnostuin kirjoituksestasi.
luin sen tarkkaan ja tahtoisin kertoa sinulle jotakin, minkä huomasin.

näen sinut nimittäin erittäin onnellisena ihmisenä. olet fiksu ja asiallinen, perusasiasi ovat hyvässä kunnossa.
haluan vain kertoa, että näen sinut ulkomaalaisen naisen kanssa onnellisena.
sinä opetat hänelle maan tapoja ja hän luottaa sinuun ja rakastaa sinua.
hän on tummahiuksinen, soikeakasvoinen ja ruskeasilmäinen. ja hänen kanssaan sinä et jännitä, ujous on tipotiessään.

terveisin Keskiyö

Minäkin jarruttelen: joskus jätän kokonaan tutustumatta ihmisiin tai sitten kivan keskustelun jälkeen jo mietin, että en luultavasti keksi mitään sanottavaa ensi kerralla. En minä yksin elämääni halua viettää, mutta kun kiusaaminen ja hiljaiseksi huomauttelu on tehnyt tehtävänsä ja annoin vuosia mennä ennen kuin kävin psykologilla. Pitäisi korvata negatiiviset ajatukset positiivisilla tai edes neutraaleilla. Kaikki tilanteet eivät ole samanlaisia jne.

Voi miten tutulta tämä kuulostaakaan! Itselleni käy myös aina juuri noin. Menen innolla mukaan juttelemaan, olen hauska ja puheliaskin, mutta sitten onnistun selittämään itselleni, ettei niitä toisia minun seurani oikeasti kiinnosta ja etäännytän itseni jo ennenkuin minkäänlaista syvempää suhdetta ehtii muodostua... Ja vaikka hengaisin muka jossain porukassa, tunnen silti olevani yksin.
Totuin siihen, ettei ketään kiinnostanut seurani ja vaikka nyt saattaisi olla tilanne ihan toinen, olen onnistunut vakuuttamaan itseni omasta tylsyydestä.

Minulla on samansuuntaisia kokemuksia.
En miellä itseäni missään vaiheessa esim. hauskaksi tai muutenkaan erityisen supliikiksi. Ja välillä tosiaankin tuntuu että pieni itsekeskeisyyden poikanen ja lapsuudesta lähtien kotoa opittu "suorittaminen" heijastuu sosiaaliseen kanssakäymiseen ja uusien suhteiden luomiseen. Esim. Aina pitäisi pystyä näyttämään että olisi niin hyvä tai jopa parempi kuin tod. onkaan asiassa x. Sitten alkaa tuntua että on puheissaan luonut kiillotettua kuvaa itsestään, ja se paljastuu ennemmin tai myöhemmin... sikäli kun oma arviointikykyni on yhtään kunnossa :/
En kuitenkaan tarkoita mitään ihan päättömiä valheita.

Epävarmuus on kai syy - heikosti toimivat käyttäytymis- ja ajatusmallit seurausta.
Vitt*maisinta tässä on muutoksien tekemisen vaikeus.