mitä olette tehneet parantumisenne eteen?

Millaista apua sinä sait? Mua pelottaa se että jos soitan tuohon lähi terveyskeskukseen,siellä ihmetellään koko sairautta jne..

tällä hetkellä käyn psykoterapiassa selvittelemässä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. BED oli vain oire taustalla vaikuttaviin syvempiin turvattomuudentunteisiin yms.

ahmimishäiriö ei ole mikään kummajainen, vaan siihen suhtaudutaan lääkäreiden/ terveydenhoitajien pakeilla asiallisesti. ensimmäisenä koitetaan saada ahmiminen kuriin, jotta akuutti ahdistus ja painonnousu loppuu. sen jälkeen saatetaan ohjata terapiaan riippuen siitä, kuinka kauan oireet ovat kestäneet ja onko taustalla muita mielenterveysongelmia, vakavaa masennusta tms.

lääkkeinä käytetään yleensä seronil-nimistä masennuslääkettä, joka on yleensä tosi tehokas.

parantuminen ahmimishäiriöstä alkaa yleensä samoin, kuin mistä tahansa muustakin riippuvuudesta; ensin myönnetään sairaus itselle, sitten muille ja antaudutaan sille tosi asialle, että on itse omin voimin kykenemätön toipumaan.

tsemppiä :)!! ja ota rohkeasti yhteyttä terveyskeskukseen, et kadu!

Olen päättänyt huomenna soittaa terv.keskukseen ja varata ajan omalääkärille jotta saisin lähetteen eteenpäin..huh, jännittäääääääää!!! Itse olen kaiketi sitten kohti parempaa, koska olen myöntänyt itselleni, muutamalle ystävälle(miehelle ja vanehmmilleni en vielä) ja TIEDÄN etten voita tätä yksin,en jaksa edes yrittää enää yksin..tuhannesti sen tehneenä...

Juuri näin. Tk-lääkäriin voi hakeutua jo halulla laihtua. Ja sitten vastaanotolla ottaa puheeksi ahmiminen ja muut syömistottumukset. Tsemppiä.

Itse olen menossa terapiaan, mieluummin sinne ensin kuin leikkaukseen.

Syömisongelma loppui pääsykoelukemisiin. Päätin, että lukemisia ei saa häiritä mikään, esim. liika syömisen ja painon ajattelu tai nälkä. Tästä on jo vuosia, ja nyt paino on pysynyt normaalin rajoissa eli laihtumista ja lihomista on tapahtunut, mutta koen että nykyään ajattelen ruokaa ja painoa jopa vähemmän kuin ihmiset keskimäärin. En ole millään dieeteillä ollut vuosiin enkä ahminut, mutta paino vaihtelee silti, enkä ota siitä stressiä.
Olen kyllä saanut ssri-masennuslääkettä ahdistuneisuuteen, ja se vähentää mulla ruokahalua. Toisaalta olen ollut lääkkeen aikana painavampi kuin joskus ilman lääkettä.
Päätin, että syömisen tarkkailu ja vastaava vie tilaa elämässä niin paljolta muulta, että en sellaiseen palaa.

Mun BED-oireet alko ekan kerran joskus 15-vuotiaana. Olin pienenä tosi hoikka ja sain syödä mitä vaan, mutta kiloja rupes kertymään heti kun pituuskasvu loppu. Alkuun en kiinnittäny ees mitään huomioo painonnousuuni, mun kroppa kun vaihtu lähinnä alipainosesta johonkin normaalipainosen ja vähän pyöreen välille.

Yläasteen ja lukion välillä multa katos iso osa vanhoista kavereista enkä löytäny uusia. Mitään diagnoosia en koskaan saanu kun en ikinä kenellekään asiasta puhunu, mutta oon melko varma että podin ainakin jonkinasteista masennusta. Mulla ei oikeestaan ollu minkäänlaista sosiaalista elämää koulun ulkopuolella, istuin vaan kotona. Jossakin vaiheessa musta rupes vähitellen tuntumaan siltä että ehkä oon vaan niin lihava ettei ihmisiä kiinnosta olla mun kanssa. Jälkeenpäin aateltuna tuntuu tosi hölmöltä, mutta sillon se oli jotenkin looginen ajatuskulku - laihana oli kavereita, tukevampana ei.

Rupesin laihuttamaan ihan tyhmällä tavalla. Liikuin tosi paljon, en syöny aamupalaa enkä koulussa, kotona valehtelin porukoille että oon jo syöny lämpimän ruuan. Yritin selvitä koko päivän leivällä ja jogurtilla ja aina välillä romahdin ahmimaan. Tätä jatku koko lukion, paino seilas kymmenen kiloa suuntaan ja toiseen.

Tilanne oikeestaan vaan paheni kun pääsin lukiosta ja lähin opiskelemaan. Nyt ei ollu enää perhettäkään tukena ja olin ihan yksin kun en saanu uudesta koulusta juurikaan kavereita. Istuin vaan illat yksin kämpillä, urheilin ja välillä ahmin. Mulla ei oikeasti ollut ketään. Nyt kun miettii noita aikoja niin mä en tajua miten ees jaksoin elää sillon, muistan miten hiton paha olo mulla oli olla.

Kerkesin opiskelemaan siinä koulussa kaks ja puol vuotta kunnes totesin että ei tää oo mun juttu. Päätin vaihtaa alaa ja kaupunkia ja sainkin uuden opiskelupaikan. Uudessa koulussa oli aivan ihania ihmisiä ja sain heti kavereita. Yhtäkkiä mulla olikin tekemistä ja ihmisiä joitten kanssa hengata ja huomasin että mässäilykohtaukset rupes vähitellen vähenemään. Varsinainen pelastus tuli siinä vaiheessa kun tapasin nykysen poikaystäväni. Me ruvettiin hengaamaan yhessä melkein vuorokauden ympäri ja parin kuukauden päästä poika muuttikin jo mun luokse.

Tulin oikeestaan kurkkaamaan tätä palstaa sen takia, että tajusin tänään etten ole ahminut kertaakaan sen jälkeen kun muutettiin poikaystäväni kanssa yhteen, mistä on nyt reilu kaks vuotta. En sen takia etten olisi voinut, vaan sen takia ettei mulla ole enää minkäänlaista himoa tehä niin. Oon vihdoinkin oppinu syömään kunnolla enkä mieti enää paniikissa kaloreita, painokin on tippunu itsestään vähäsen. Poikaystävälläni ei oo mitään käryä mun menneisyydestä, enkä aatellu kertookaan. BED ei kuulu enää mun elämään, se ei oo enää osa mua. Mun oma ahmiminen ei selvästikään johtunu mistään muusta kun siitä että mulla oli henkisesti paha olla. Nyt muut asiat on kunnossa en välillä ees muista miten kurjaa mun elämä joskus oli.