Avautumisvaihe vai ponnistusvaihe, kumpi kivuliaampaa?

Ainiin, olisi mukava tietää vielä missä asennossa ponnistitte ja tietysti jos jokin muu yksityiskohta oli pelottavampaa/kivuliaampaa niin kertokaa toki. Itse olen kuullut paljon positiivista altaankäytöstä ja sitten ponnistamisesta jakkaralla. Ihan tosi oudolta tuntuu se ajatus ponnistamisesta. :D Mutta kaipa sitä jakkaraa lähtisin kokeilemaan. En ole käsitellyt juurikaan koko synnyttämistä kun olen niin paljon pelännyt ja tosiaan tuo adoptio kun on mielessä, mutta nyt on ollut pakko ja se oli todella rankkaa ekat kaksi viikkoa. Nyt shokista on ehkä kuukausi ja olen näin hyvin edistynyt Kristuksen avulla. ;)

Vastaan nyt vaikka käytinkin kivunlievityksiä. Eli tosiaan avautumisvaihe oli 100 kertaa tuskasempi kuin ponnistusvaihe, jossa en tuntenut kipua laisinkaan, kovaa painetta vaan mikä oli täysin hallinnassani ja siedettävää, toisin kuin avautumisvaiheen supistukset jotka olivat jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa. Osasyynä tosiaan ehkä se että jouduin makaamaan paikoillani niiden aikana koska verenpainettani tarkkailtiin. Avauduin muutekin tosi nopeasti ensisynnyttäjäksi, joten tämänkin takia supistukset olivat niin tuskasia. Lapsiveden meno nosti kivut vielä huomattavasti kovemmiksi. Epiduraali vie kivut täysin, tunsin kuinka vatsa kovettui ja tiesin että supistus on menossa, mutta ei sattunut laisinkaan. Eikä se myöskään kohdallani hidastanut avautumista yhtään, kuten joillain. Avauduin 3 sentistä 9:n senttiin kahdessa tunnissa ja viimeisen puolen tunnin aikana ennen ponnistusvaihetta aloin tuntemaan kovaa painetta ja ponnistamisen tarvetta mutta sain kuitenkin rentoudutettua itseni etten lähtenyt ponnistamaan liian aikasin. Kun vihdoin sain luvan ponnistaa, oli tunne ihana kun sai tehdä jotain ja tunsi todella työskentelevänsä lapsensa maailmaantulon eteen. Välillä tuntui että repeää kahtia mutta mitä suuremmin ponnisti, sitä helpommin meni. Ponnistusvaiheeni oli 15 minuuttia, ponnistin oikealla kyljellä, selälleen ponnistaminen ei tullut mieleenikään koska supistuksienkin läpi sinnitteleminen selälleen oli yhtä tuskaa. En revennyt eikä imukuppia tai muita avituksia tarvittu. Ja ponnistusvaihe tuntui lyhyeltä, todella lyhyeltä. Kun vauva oli ulkona, loppui kaikki kipu ja paine totaalisesti.

Pelkäsin ja stressasin synnytystä kovasti. Omaan todella alhaisen kipukynnyksen ja olen muutenkin herkkä ihminen joten pelkäsin juuri myös sitä pelkoa minkä synnytys aiheuttaa kun huomaa ettei saa hallittua kipuja ja ei tiedä mitä edessä on. Onneksi selvisin hienosti ja minulle jäi oikein hyvä ja positiivinen kuva synnytyksestä, toivon että mahdollinen toinenkin synnytys olisi yhtä miellyttävä:)

Kiitos, kyllä pelkoon auttaa jo sekin että kivut saa epiduraalilla niin hyvin useimmiten hallintaan jos mieleni muuttuu tositilanteessa luonnonmukaisuuden suhteen. :) Nyt toistaiseksi vielä yritetään vahvistaa mieltä että uskaltaisin edes tulla raskaaksi.

Mä nyt yritän parhaani mukaan vastailla : )
Eli, olisihan se helppo sanoa, että älä pelkää ja että ei kannata pelätä, mutta eihän se pelko sillä lähde minnekään. Ihan normaalia on pelätä sellasta asiaa joka on ns. tuntematon, eikä tiedä mitä odottaa. Yhden lapsen synnyttäneenä sanon kuitenkin sen verran, että se nyt niin kamalaa ollut kuin mitä voisi kuvitella.
Mä pelkäsin myös samalailla kuin sinä, itseasiassa ihan kuin mun kirjottama olisi tuo sun teksti. Musta tuntui myös tosi hölmöltä, että mä muka synnyttäisin. Pyh pah, enhän nyt minä sellaseen pysty.. :) Oikeestaan ihan mahdottomalta tuntui se ajatus että MINÄ pusken tuolta alapäästä ulos jotain. Ja pelkäsin etukäteen synnytyksessä nimenomaan ponnistusvaihetta, en niinkään mitään muuta.
Noh, sitten kun synnytyksessä oltiin 22 tunnin avautumisvaiheen jälkeen päästy vihdoin ponnistukseen, niin paniikkihan siinä iski. Yritin kyllä olla rauhallinen ja toisinaan kyllä olikin ja yritin keskittyä vaan siihen olennaiseen. Kuitenkin jo siinä vaiheessa kun kätilö sanoi, että "noniin, nyt aletaankin ponnistamaan" (tai jotain sinne päin), aloin tärisemään ihan kamalasti. Siis ihan kuin joku olisi ravistellut mua ja se tärinä ei vaan loppunut. En ole koskaan ennen sellasta kokenut :D Aloitettiin kuitenkin se ponnistusvaihe ja kyllä se paniikkikin siinä hieman rauhottui. Ei oikein pystynyt muuhun keskittyä kuin siihen itse ponnistukseen ja siihen, että saa sen vauvan vielä joskus uloskin. Mulla oli epiduraali, mutta sen teho ehti jo heiketä ennen ponnistusta. Käytin ilokaasua aina väleissä ja se helpotti jonkin verran. Mitään älytöntä kipua en muista tunteneeni, ainoastaa ihan järkyttävän paineen. Ei se todellakaan mukavalta tunnu, mutta ei siihen kuolekaan. Mä en ainakaan siinä tilanteessa ajatellut mitään mutta, kuin että NYT äkkiä se lapsi ulos sieltä että loppuis tää äheltäminen. Ei siinä ehtinyt mitään pelkäämään :) Vauvan ahdinkotilan takia jouduttiin kuitenkin ottamaan imukuppi, ja sen avulla avustamaan vauva ulos. Imukupin oton jälkeen kaikki oli ohi parissa minuutissa. Siitä en muista mitään, muuta kun suunnaton helpotuksen tunne (HUH, se on ohi..) ja sitten vaan suuri ihmetys, että tuollasenko minä muka synnytin! Ihan itte ;) Vauva vietiin virvoitteluun ja tuotiin sitten hetken päästä mun syliin. Pieni itkevä käärö, ja siinä sitä sitten itkettiin kilpaa koko perhe.

Ponnistusvaihe kesti kaikenkaikkiaan n. 30min. Niistä 10min ns. harjottelua (kyljellään ja pieniä ponnistuksia) ja seuraavat 15-20 min aktiivista ponnistusta, ja lopuksi imukuppi ulosautto jonon meni aikaa 4 minuuttia. Väliliha jouduttiin leikata (mutta tätä en tuntenut koska alapäähän laitettiin paikallispuudutusta jo heti ponnistusvaiheen alussa. Olin maininnut pelosta ja mulla on alhainen kipukynnys, niin kätilöt sitten ottivat sen huomioon ja puuduttivat jo etukäteen vähäsen). Lisäksi repesin aika pahasti, mutta nekin repeämät parani aikanaan. Jälkeenpäin voisin sanoa, että tekisin tuon uudestaan vaikka heti. Ja olenkin uudestaan synnytysaliin menossa talvella, ja ihan avoimin mielin :)
Summa summarum; Avautuminen oli miljoona kertaa kamalampi kuin ponnistus. Myöskään imukupilla vetäminen ei ollut hirveetä, ei sitä tuntenut edes sen kummemin. Se paine alapäässä/takamuksessa oli niin kova ettei siinä mihinkään imukuppien laittoihin pystynyt keskittyä. Muistan vaan, että vähän inhalta tuntui kun se asetettiin, mutta eipä muuta.

Tsemppiä, toivottavasti tästä oli sulle jotain hyötyä. Kyllä säkin selviät! Kun tulet raskaaksi, niin kannattaa heti neuvolassa mainita pelosta, niin voitte sitten myöhemmin suunnitella esim. pelkopolilla käyntiä. Siitä olen kuullut olleen monelle hyötyä!

Mulla ponnistusvaihe kesti nyt toisessa synnytyksessä n. 20 minuuttia. Ja se oli mun mielestä 1000 kertaa pahempaa kuin avautumisvaihe... Eikä mulla ollut kivunlievitystä avautumisvaiheessa ollenkaan. Supistukset tuntuivat kovilta kuukautiskivuilta. Siis kylläkin tosi kovilta, mutta vielä siedettäviltä. Lopussa mulle laitettiin kohdunkaulanpuudutus, mutta mun mielestä siitä ei ollut mitään apua. Eli aika lailla "naturellina" synnytettiin. Synnytin puoli-istuvassa asennossa sängyllä. Avautumisvaiheessa toki liikuin ympäriinsä, istuin, makasin jne. Vain 3 tikkiä laitettiin, välilihaa ei leikattu.
Eka synnytys mulla oli taas ihan erilainen. Sain epiduraalin ja muuta lääkitystä kun mulle tuli kohtutulehdus synnytyksen aikana. Ponnistusvaiheesta en paljon edes muista, kun olin lähes 40 asteen kuumeessa ja vauva otettiin ulos imukupin avulla. Ja väliliha leikattiin ja sen lisäksi repesin, tikkejä tuli paljon... Mutta mitään traumoja ei synnytyksestä jäänyt.
Kaikki synnytykset on tosi erilaisia, eli ei voi tietää miten sinun synnytyksesi sujuu. Kannattaa mennä avoimin mielin, kyllä sairaalassa sitten autetaan sinua varmasti. Eikä todellakaan kannata ajatella että ponnistaminen olisi noloa jne.. Kätilöt ovat nähneet satoja synnytyksiä.

mulla oli ponnistusvaihe kamalampi ku avautumisvaihe. synnytys kesti 16h, ja ponnistusvaihe yli 2 tuntia! suoraansanottuna kamala kokemus, varsinkin tuo ponnistusvaihe, ja epiduraalin olin ottanut, mutta ei vaikuttanut enää ponnistusvaihees, eikä kyllä paljoa sitä ennenkään, en tiedä miksei. yritin ponnistaa jakkaralla ja vaikka missä asennossa, mutta lopuksi ku lääkäri ultralla kattoi mahan päältä, kun ponnistusvaihe pitkittyi, niin vauva ei ollu raivotarjonnassa vaaun otsatarjonnassa,siksi ei tullu pihalle. lopuksi imukupilla otettiin pihalle, vieläpä erittäin veemäinen lääkäri. välilihan leikkaushaava oli iso, ja lääkäri vielä leikkas ensin väärästä kohtaa..! no, sitte synnytyksen jälkeen alkoi tikit repsottaa,joita oli tosi paljon(ei edes kerrottu minkä verran) ja nyt 5kk synnytyksestä alapää ei vieläkää kunnos :( en teidä meenkö enää toista kertaa..

itse synnytin esikoiseni pelkällä ilokaasulla, koska puudutusta ei ehditty antaa. ponnistaminen oli kyllä synnytykseni helpoin osuus :D avautumisvaiheen loppu kipuineen kamala, mutta onneksi lyhyt. ponnistusvaiheessa kipu helpotti ja tuntui vaan, että se pää on pakko työntää ulos. ponnistusvaiheessa tunsin olevani järjissäni kun avautumisvaiheesta en edes juurikaan muuta muista kuin sen, että sattui. vauva oli alle kolmikiloinen, en tiedä vaikuttiko sitten etten pahemmin revennyt. kiristymisen ja jonkinlaisen repeämisen tunteen tunsin, mutta se ei oikeastaan sattunut, kai alapää on jotenkin puutunut siitä kun pää painaa ja kun tietää, että kohta se on ohi niin sitten vaan työntää sitä ulos vaikka jotain tuntuukin. itsekin ajattelin synnytystä nolona tapahtuma ja miten kehtaan:D mutta siinä tilanteessa oli kyllä ihan sama miltä näytti ja kuinka paljon huusi ja valitti.

itsellä takana 2 synnytystä ja molemmissa olen ottanut ihan reippaasti kivunlievitystä jos siltä on tuntunut.enkä häpeä lainkaan! suurempi ongelma on se jos menet kovasti paniikkiin ja stressaat kaikkea mahdollista.mulla oli ekan kanssa:kohdunkaulapuudutus ja ilokaasu,toisen kanssa tuntui ettei edistyttä laisinkaan ja kokeilin kaikki mahdolliset eikä edistytty mihinkän.loppujen lopuksi päätin ottaa spinaalin ja oli kuin taivas oisi auennut :) lapsi synty puolen tunnin kuluessa ja muutama pieni tikki tuli. onhan se "hienoa" jos voit olla ilman mitään lääkitystä mutta muista että jokainen synnytys on erilainen ja kipukynnys on meillä kaikilla eri.tietysti jos on tukala vaikka vain maata niin kannattaa kävellä jos mahdollista,suihkutella tms.mutta älä arastele pyytää kivunlievitystä :) se ei susta tee yhtään huonompaa synnyttäjää.ymmärrän jos lääkärit ja hoitajat eivät kovin mielellään tyrkytä esim epiduraalia koska tietäähän se huomattavasti enemmän työtä heille:verenpainetta seurattava säännöllisesti,et tunne mitä tapahtuu ja saattaa näin ollen pitkittyä synnytys..(mulla meni 5min punnata lapsi ulos spinaalin jälkeen vaikken kipuja saati suppareita enää tuntenutkaan.mulla auttoi yhteistyö kätilön kanssa joka kertoi milloin supitus tuli ja sen mukaan yritin parhaani punnailla..)
parhain lääke mitään koskaan voi antaa on sun oma positiivinen asenne.ilman sitä ei mikään muukaan auta :) olet hyvissä käsissä synnytyssalissa joten yritä olla stressaamatta. yleensä synnytyskin etenee paremmin kun äiti ottaa rennosti mielessään. ja samaa mieltä olen muidenkin kanss että avautuminen on se pahin ja kipein mutta kyllä se kaiken kestää kun muistat vain sen ettei yksikään lapsi sisälle jää ja vaikka kuinka kauan tuntuisi että synnytys kestää,ajattele että se on kuitenkin vain pieni ja lyhyt mutta samalla merkittävä aika elämässäsi. onnea odotukseen ja positiiviset asenteet kehiin! rohkea äiti ja nainen :)!

Mua vähän mietitytti toi alku, jossa kerroit nimenomaan et miehes niitä biologisia lapsia haluaa. Itse sanoit, et lapsi kun lapsi ja olit miettinyt adoptiota. En missään nimessä lähtis sen takia, jos en olis valmis hankkii lasta biologista siis, että "kun toi mies nyt niin kovasti haluaa" Synnytys on niiiiiin järisyttävä kokemus, et kannattaa olla valmistautunut ja itse halua ryhtyä siihen. Ties miten se muuten tulee aina parisuhteessa vaikuttamaan.

Synnytys on kuitenkin naisten tehtävä ja mies ei tule sitä ikinä täysin ymmärtämään mitä se on. Toivon siis, ettei sun kohdallas ole kyse mistään painostuksesta. Synnytysttä on ihan aiheellista pelätä! Sitten oma kokemus:

Ponnistusvaihe oli hirveä. Olin selvinnyt hyvin avautumisvaiheesta ja kaikki oli mennyt hienosti, mutta ponnistusvaihe aiheutti hirveitä pelkotiloja.Toivoin kuolevani! Muistan sen tunteen kyllä, kun ajattelin että EI ENÄÄ IKINÄ!! Ja nyt, tässä sitä ollan, et toinen on tulossa. Eli kyllä aika kultaa muistot, mutta en ymmärrä niitä, jotka vähätttelee asioita! Hirveetä se on! Yli tunti sitä epäinhimillistä kidustusta oli liikaa. Tietysti ei kaikilla mene näin!! Ite pelkäsin nimenomaan avatumista ja se meni loistavasti! Ja onneksi nykyään on pelkopoleja ym. joiden puoleen voi kääntyä! Itseäni olis varmasti auttanut että olisin käsitellyt jo aiemmin pelkojani ja tehnyt jonkinlaista alustavaa suunnitelmaa synnytyksen kulusta, vaikka koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Avoimin mielin sinne on (taas!) mentävä, ei siinä muu auta.

Avautumisvaihe oli kivuliaampaa. Se oli niin sanoinkuvaamatonta, että luuloistani ja toiveistani huolimatta en sitä olisi ilman lääkkeitä kestänyt. Epiduraalin siis sitten sain, ja sen jälkeen kaikki olikin suht helppoa ja nopeaa. Ponnistaessa tuntui vain kova paine ja jotenkin epämiellyttävältä, muttei kipua kuitenkaan. Ponnistus kesti 7 minuuttia.

Mie en voi itse kysymykseesi vastata, kun en koskaan saanut ponnistaa vaan päädyttiin kiireelliseen sektioon, mutta vaikka ensisynnyttäjä olenkin niin avautumisvaihe hujahti muutamassa tunnissa ilman kivunlievityksiä "huomaamatta". Eli minun avautumisvaiheen kivut oli hyvinkin siedettäviä, vaikka ei toki mukavia.

Sektio oli siis koko ajan tiedossa, mutta kätilö tai minä ei kumpikaan tajuttu että synnytys on OIKEESTI käynnissä ja etenee aika vauhdilla, joten kiirehän siinä sit lopulta tuli.

Olen kolmen lapsen 35 äiti ja neljättä kertaa raskaana. Minulle avautumisvaihe on ollut ikävä mutta ponnistusvaihe on aina ollut inhottavin. Avautumisvaihe on mennyt monesti vähän itsestään koska ennenaikaiset supistukset ovat kypsyttäneet ja avanneet kohdusuuta pikkuhiljaa ja suurimmat kivut avautumisvaiheessa ovat olleet verrattain lyhyet. Erittelen seuraavassa synnytysten piirteet joista ap kysyi:

1. synnytys 20-vuotiaana, kesto 4 tuntia josta ponnistusvaihe 20 minuuttia, kivunlievitys avautumisvaiheessa paracervikaalipuudutus joka haihtunut ponnistukseen mennessä, ponnistusvaiheessa henkoset ilokaasua (ei sopinut minulle joten olin ennemmin ilman)

2. synnytys 26-vuotiaana, käynnistetty tipalla joten supistukset kovempia kuin ekalla kerralla, kesto 2 tuntia josta ponnistusvaihe 15 minuuttia, kivunlievitykseksi avautumisvaiheessa tuputtivat taas ilokaasua, sanoin ettei sovi minulle, avautumisvaiheen lopussa sanoin haluavani sittenkin kipulääkettä mutta oli liian myöhäistä ja pitikin alkaa ponnistaa. Ei siis taaskaan mitään pain-killeriä.

3. synnytys 29-vuotiaana, kesto 1,5 tuntia josta ponnistusvaihe 10 minuuttia, kivunlievitystä ei ehtinyt ajatella (eikä saada) koska vauva oli maailmassa 30 minuuttia sairaalaantulon jälkeen. Tämän synnytyksen jälkeen päätin, että kukaan ei enää koskaan tule sieltä ulos.

Toisin kuitenkin kävi ja ehdin jo tosissani miettiä, että vaadin nyt neljännellä kertaa sektion mutta olen raskauden edetessä (nyt puolivälissä) tullut toisiin ajatuksiin. Toivon vain edes ehtiväni sairaalaan ettei tarvitse miehen alkaa kätilöksi... Ja jälleen kerran aion kysyä josko ehtisin saada kivunlievitystä mutta olen asennoitunut synnyttämään luomuna.

Synnyttäminen liittyy naisen primitiivisiin reaktioihin ja silloin ei ajattele onko esim. noloa kun molemmat alapään eritteet tulevat ponnistusten mukana kätilön syliin tms. Kätilöt ovat nähneet kaiken ja he ovat synnytyksessä mukana ja tukena ohjaten tilannetta. Pelko synnytystä kohtaan on monesti pelkoa tuntematonta ja ehkä hallitsematonta voimaa kohtaan. Luota vain itseesi synnyttäjänä ja kätilön ammattitaitoon hoitaa synnytys! Jonkinlaiseen transsiin sitä synnyttäjä vaipuu koska naisen elimistö on kuitenkin luotu synnyttämään ja jotenkin keho ja mieli vaan kestää kivun kun ei ole muuta vaihtoehtoa :)

Mulla esikoisen synnytys kesti kokonaisuudessaan 4h 15min, josta ponnistusta 1h 30min. Synnytys oli raskausmyrkytyksen takia käynnistetty.. Käynnistykseen sain pari pienen pientä pillerin puolikasta päivällä ja synnytys käynnistyikin sitten yöllä. :) Synnytyssupistukset olivat melko kovia, erotti ainakin harjoitussuppareista ja käynnistyspillerin aiheuttamista "pikkusuppareista" :D Mutta ne eivät olleet niin pahoja, kuin mitä olin aina ajatellut. Tässä saattaa olla kyse siitäkin, että asennoiduin siten, että ajattelin synnytyksen tekevän kipeää ja olevan kauheaa, mutta sitten se ei tuntunutkaan niin kauhealta, kuin mitä pelkäsin. :D

Avautumisvaiheeseen minulle tarjottiin tosi korkean verenpaineen vuoksi heti epiduraalia, koska se kuulemma laskee verenpainetta. Se auttoi heti ja kivut hävisi kokonaan. :D Olisin saattanut kuitenkin pärjätä ilmankin.. AInakin jonkun aikaa.. :D

Ponnistusvaiheessa kätilön mukaan epiduraalin vaikutus oli jo lähtenyt, mutta siltikään en tuntenut OLLENKAAN kipua, vaan kovaa painetta, joka ei tietenkään kovin kivalle tuntunut, mutta ei käynyt kipeääkään. :) Vauva oli virhetarjonnassa, joten ponnistusvaihe pitkittyi ja lopulta käytettiin imukuppia ja tehtiin välilihan leikkaus. Missään vaiheessa ei oikeastaan sattunut, mutta paine oli kova ja ponnistamisen tarve. Ja lopulta olin ihan poikki, kun ponnistaminen tosiaa pitkittyi. :D Ennemminkin synnytyksen jälkeset tunnelmat olivat väsyneet, koska poika tuli maailmaan yöllä ja ponnistaminen kesti jonkun aikaa. :) Tähän vaikuttaa varmaan osaltaan myös se, että sain 2kk ennen pojan syntymää lepomääräyksen raskausmyrkytyksen vuoksi, joten kuntokin oli melko nollissa.. :D

Nyt toista ootellessa menen synnyttämään avoimin mielin ja aion valmistautua samalla tavalla, eli vakuutan itselleni, että ilman kipuja en pääse ja ne voivat olla jopa kovemmat, kuin ensimmäisen kanssa. :D Ensimmäisestä minulle jäi ehkä vähän hieman "nätti" kuva synnytyksestä, kun tosiaan minusta se ei ollut ollenkaan paha. Toinen synnytyshän voi olla rankempi. :) Ne on aina ainutlaatuisia kokemuksia ja kannattaa luottaa itseensä ja kätilöihin. Sairaalasta saa apua ja oma kroppa hoitaa tehtävänsä. :)

tokassa synnytyksessä en ehtinyt saamaan kivunlievitystä ja kolmannessa ei auttanu lääke, se avautumisvaihe on siis tuskaista. ponnistusvaihe on yleensä nopea ja hyvin kestettävä kun se helpottaa kun ponnistaa ja kivut lähtee heti kun vauva on ulkona. ponnistusvaiheet kesti ekassa 20 min tokassa 10 min ja kolmannessa 6min. yks synnytys olis viel edessä alkuvuodesta...

Omalla kohdalla avautumisvaihe on ollut kauheampi, se kesti 22h ja alusta asti oli kivuliaita säännöllisiä supistuksia. Ponnistusvaihe kesti 2h 30min eikä sekään helppoa ollut, mutta silloin sai kuitenkin oikeasti "tehdä" jotain. Avautumisvaiheessa piti vain jaksaa sinnitellä ja odottaa,odottaa ja odottaa..