Aila Meriluoto on mahtava runoilija ja kirjailija. Ja yhä niin terävä ja voimissaan. Toivottavasti en herätä pahennusta kun muokkasin hänen Kakskymmentä suvea sulta sain -runonsa meidän kuuskymppisten pirtaan. Ikä antaa tälle runolle mielestäni vain laajuutta ja lisämerkityksiä.
Olen kuullut runon myös laulettuna, mutta en hirveästi pitänyt sävellyksestä enkä ainakaan siitä sovituksesta ja vokalistista minkä muistan. Runo on silti upea, toivottavasti en ole mielestänne kovin kovalla kädellä runnonut sitä:
Kuuskymmentä suvea sulta sain,
oi elämä. Itkenkö? En !
Kuuskymmentä suvea omistain
minä kuljen iloiten.
Kevyt kantaa on taakka ja rientää tie,
joka polveillen, joka kisaillen vie
läpi suven viimeisen.
Kuuskymmentä suvea sulta sain.
Soit rikkaasti, rikkaasti sen:
valon, varjon välkettä, tuulta vain
ja nuppujen runsauden.
Mitä siitä, jos eivät ne auenneetkaan,
mitä siitä, jos ylitse vaalean maan
nousi pilvi jo hirmuinen.
Kuuskymmentä suvea sulta sain.
Jos sentään itkisin,
älä huoli: se on pisar kastetta vain,
kuin kaste se haihtuukin.
Ah, helppoahan, niin helppoa ois
kuuskymmentä suvea antaa pois
käsin vanhoin ja ymmärtävin.
- Aila Meriluoto - mukailtu oman käden oikeudella
kuuskymppisille sopivaksi
Mikä / mitkä runot ovat sinun mielessäsi juuri nyt? Lapsuuden / nuoruuden / aikuisuuden runot. Juuri ne mitkä tulevat ekana mieleen jos joutuisit esittämään runon ex tempore. Mikä olisi eka / toka...? Ja ihan omia runojakin voi pistää kehiin ;-D
Olen kuullut runon myös laulettuna, mutta en hirveästi pitänyt sävellyksestä enkä ainakaan siitä sovituksesta ja vokalistista minkä muistan. Runo on silti upea, toivottavasti en ole mielestänne kovin kovalla kädellä runnonut sitä:
Kuuskymmentä suvea sulta sain,
oi elämä. Itkenkö? En !
Kuuskymmentä suvea omistain
minä kuljen iloiten.
Kevyt kantaa on taakka ja rientää tie,
joka polveillen, joka kisaillen vie
läpi suven viimeisen.
Kuuskymmentä suvea sulta sain.
Soit rikkaasti, rikkaasti sen:
valon, varjon välkettä, tuulta vain
ja nuppujen runsauden.
Mitä siitä, jos eivät ne auenneetkaan,
mitä siitä, jos ylitse vaalean maan
nousi pilvi jo hirmuinen.
Kuuskymmentä suvea sulta sain.
Jos sentään itkisin,
älä huoli: se on pisar kastetta vain,
kuin kaste se haihtuukin.
Ah, helppoahan, niin helppoa ois
kuuskymmentä suvea antaa pois
käsin vanhoin ja ymmärtävin.
- Aila Meriluoto - mukailtu oman käden oikeudella
kuuskymppisille sopivaksi
Mikä / mitkä runot ovat sinun mielessäsi juuri nyt? Lapsuuden / nuoruuden / aikuisuuden runot. Juuri ne mitkä tulevat ekana mieleen jos joutuisit esittämään runon ex tempore. Mikä olisi eka / toka...? Ja ihan omia runojakin voi pistää kehiin ;-D
Vastaukset 104
Vanhimmat
Meriluodolla ei ollut helppo elämä Viidan kanssa. Onneksi hän pääsi sen raastavan suhteen yli ja sai lopulta toteuttaa itseään.
No, mikäs olis sinun runo? ;-DDD
Ei tartte olle Meriluotoa.
Minun runoni?
Kun kosketan pehmeää kättä
näen lempeän katseen
iloisen, leikittelevän, elämän odotusta täynnä
En voi olla ajattelematta
Tuota iloa ei saa kukaan turmella
Tässä toinen. Kuolleen ystävän muistolle.
Kauan sitten kalliosta irtosi
palanen särmikästä kiveä
ja putosi rannan hiekalle.
Mainingit saavuttivat sen
ja veivät mukanaan valssiin kuohujen kanssa.
Edestakaisin se tanssi ja oli viimein
yhtä pyöreä ja sileä
kuin muutkin hiekanjyvät.
Kukaan ei tiedä, milloin se hioutui niin
pieneksi hituseksi,
että oli kuin muisto jostain suuremmasta.
Vain kaipaus, henkäys.
Kevättuulen mukana se leijaili jonnekin pois, näkyi enää pienenä pilkahduksena ilmassa
auringonsäteen saattaessa sen matkaan.
Kerran minäkin laitoin,
kiven veneen narun päälle.
Pienen kiven.
Jäähän siihen,ounastelin.
Miehet, takautuvat, nauroivat.
Häpesin, silti, ilakoitsin,
naapurinpojan katseesta,
ihailevasta, veljiensä ja hänen,
selkäni sormista, osuvista, toisiinsa.
Nyt se jo naurattaa.
Kun vain
saisin vielä kerran
katsella tyttären iloista naurua
ensi kertaa meren rannalla
kun tuuli heilutti hiuksia, kun meri läikytti laineita
kun oli heinäkuu
Oletpa siunattu,
samaa ei meille ole kaikille suotu,
lienetkö luotu, onnelle?
Tyhjää täynnä on monien elämä,
siltä kannalta.
Pyhältä Annalta, saamme vain anoa,
elämää, elettävää.
Kiitos sinulle, olet elvyttävä tuulahdus.
Emmentaalia katson, digiboxista. :))
kun solu toiseen tunkeutuu
siinä on elämä uus
ainakin mahdollisuus
sitten murkuista on pidettävä huolta
ettei ihan mene kadun varjopuolta
vaan tulevat kotiin päin
lihapullia, pottumuusia, läskisoosia
syömään
ja kun sitten sydämeen sattuu
on oltava käsi johin tarttua
---------------
Tehkääs nyt joku taituri räppi aiheesta. Minä en osaa.
Uskalla en haastaa,
kun vastustus raastaa.
Varsinkin jos antaa,
oikeiden runoilijoiden kantaa,
omia runojaan,
ei meidän rujojaan.
Silti innostua saatan,
päähäsi padan kaadan,
katsotaan ja kuunnellaan,
välillä vaikka suudellaan.
jospa vain
istuisimme rannalla
ja katselisimme laineita
yhdessä
Sanotaan sitten vuosien kuluttua
mitä ajattelimme
Rehellisesti
Mitäpä runoilisi kuuskymppinen
Elon illassa haahuileva heikkojalkainen
Onko suuria haaveita tuolla
Kun tarpoo elämäsä suolla
harmaa aamu häntä kutsuu
Autojen jonoon sulautuu
Vaimon ohjeet mielessä pysyy
Mitä on ruokaa ,ehtoolla kysyy
hetki rauhaa omalla paikalla
Ajatukset jonoon kaidalla patjalla.
Vanhuksen elämä on kuin runoa,repikää siitä nuorukaiset
Sinun tajusi äärimmäinen,
häärii kanssa ajatusten vuon.
Sinun ymmärryksesi, valtava, valtaisa, Vltava,
on ihana, upea, haluttava.
Turhaan harmautta riivit,
sakkiin hämyiseen hiivit.
Silmäsi kirkkaat ja tajusi kaunis,
niillä ihminen pärjää, missä ja milloin vain,
palstalla kaunistain,
sinun aikasi keralla,
minäkin palstaan, väliin mielessäni
kanssasi valssaan.
Josko jalat on uupuneet,
munuaiset nuutuneet,
sielumme silmissä,
olemme kuin ilvekset.
Hyppien sirosti,
tanssataan saksanpolkkaa.
Vaihteeksi, viihteeksi.
Älkää hyvät ihmiset kirjoittako näin minusta,mä tunnen todella hölmöksi itteni.
Nyt tekis armo hyvää.
Armoa, tarmoa kilokaupalla,
juostaan vaikka hevoslaukalla.
Hölmöjä ollaan me vuorollaan,
kukin vastatkoon kuorollaan.
Et sinä faktalle vastaan voi panna,
joten, siis mulle anteeksi anna,
kiva olet, älä yhtään sä väistä,
muuten saat moitteen näpyköistä näistä.
Aila Meriluoto on yksi lempirunoilijoistani ja oli vähällä etten kirjoittanut tähän hänen runoaan Jälkeenpäin, mutta tulin siihen tulokseen, että se on tämän ikäisille hiukan ohi mennyttä tuskaa.
Vaikka tuo "Olen polkuni päässä, tuhansistani erään", sopinee myös meille iäkkäämmille tietyissä tilanteissa.
Tämä Eeva Kilven runo Laulu rakkaudesta voi olla vasta tulevaisuutta itselleni, ainakin näin alle kuuskymppisenä niin ajattelen:
Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kietoutuneena,
minun mahahaavani sinun sydänvikasi vieressä
ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten,
emme erkane konsana ei.
Ja rakas, sinä unohdat rytmihäiriösi, hengenahdistuksesi
ja kuolion
joka sydämessäsi jo on
ja minä unohdan katarrini, levottomat jalkani,
ja sen aliutisen kalvamisen vasemmalla puolella,
ja tulkohon harmit ja hallat ja muut.
Minun rintani tyhjät ja litteät
ota käsiisi rakas
sillä eräänä päivänä kun katsot ne riippuvat pitkinä,
rakastatko minua silloin
tula tuulan tuli tuli tei?
Herra, opeta meitä hyväksymään vanhojen rakkaus,
nuorten rakkaus, keski-ikäisten ihmisten rakkaus,
rumien rakkaus, lihavien rakkaus, köyhien rakkaus,
huonosti puettujen rakkaus
ja yksinäisten rakkaus.
Opeta meitä hyväksymään rakkaus,
me niin pelkäämme sitä.
Ja sinä otat käsiisi minun rintani,
minun venyneet, litteät rintani
ja kosketat huulillasi kurttuisia nipukoita
ja kaihi silmissäsi sinä sairaspaikkaa odotellessasi
hapuilet sokeana luokseni,
tunnustelet minua käsimielin.
Tunnustele vaan:
kaikkien näiden ryppyjen alla se olen minä,
tähän valepukuun elämä meidät viimein pakotti,
mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun.
Ja sinun kyhmysi painautuvat minun kuoppiini.
sinun ryppysi minun uurteisiini
ja kärsimyksen äärellä rukoilen hiljaa kuolemaasi.
On kirkkaana päivä ja ilta.
Tuo on hieno. En muista enää kuka tuota kertoi jossain lausuneensa ja se otettiin tyrmistyksellä vastaan. Oliko se Arja Saijonmaa, vai kuka?
Yleisön mielestä se oli ruma runo. Ehkä he ajattelivat, etteivät vanhat ihmiset voi rakastaa.
On paljon hienoja runoja ja tämä aloitus sai minut kaivamaan kirjahyllystäni runokirjat esiin.
Pari viikkoa sitten luin Helsingin Sanomien kuolinilmoituksia (ne alkavat tässä iässä kiinnostaa) ja erään nuoren miehen muistovärssynä oli tämä:
Tulen ääressä istun ja mietin nyt
miten käy tämän maailman,
kun en talven tultua enää
näe kevään koittavan.
Kas, vielä on kaikkea paljon niin
mikä näkemättä jää,
joka kevät jokainen metsä
eri lailla vihertää.
Tulen ääressä istun ja mietin nyt
niitä jotka jo jäivät taa,
ja jotka sen maailman näkee
jota minä en nähdä saa.
(J.R.R Tolkien, Taru sormusten herrasta)
Surullisen kaunis.
Kerran luin hesarista muistovärssyn, tyttären isälleen kirjoittaman.
Itken mitä itken
Omapa on itkuni.
Tulipa taas näitä surumielisempiä eteen, tässä yksi:
Näkemiin, ystäväni, näkemiin.
Sydämensyrjimmäinen olet minulle.
Ero joka ennalta jo arvattiin
lupailee että vielä tapaamme.
Näkemiin, kättä paiskaamatta, sanoitta,
äläkä sure, turha tuskitella mokomaa,
ei tässä elämässä ole uutta kuolla
eikä elää, tietenkään, sen uudempaa.
(Sergei Jesenin, Neuvostolyriikkaa)
**
Tämä on näitä meidän yhteisiä lemppareita:
Tiesinhän minä:
tälle tielle tulisi
lopulta lähtö.
Mutta eilen en tiennyt,
että lähtisin tänään.
(Narihira)
Arvaa kenen
"toskaa parvella
pussikuarmalline oopperayleisöö
turust
purkautus lämpiösse ensmäise näytökse jälkke
pari muijaa ryntäs heti
takkejas hakema
kui te jo lährette
näyttelijäk kuali jo kaik
eikai se enä voi jatku
Oiskos saman, joka runoili "pulu uis"? Heli Laaksonen
Aila Meriluodon kirjoittama runo Jälkeenpäin, on antanut elinvoimaa elämäni kipeissä käännekohdissa, antanut menetyksenkin keskellä sisäistä voimaa, uskoa rakkauteen ja elämän jatkuvuuteen. Panu Rajalan Meriluodon elämästä kertova kirja "Lasinkirkas, hullunrohkea" tuo esiin missä olosuhteissa nuoren runoilija-tytön sieluun menetetty kaukorakkaus loi kaipauksen. Kirja on hyvää luettavaa.
Jälkeenpäin
Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.
Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.
Ja rakkaus, hetki,
vain silmistä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla lauennut lie.
Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä.
Jäi hymyily surullinen.
kirj Aila Meriluoto
Eipä ole. Laaksosella on hyviä lounaismurteella kirjoitettuja runoja, mut tämä on turuks.
Ostin pari vuotta sitten kirjamessuilta.
No, oiskoon se sama, joka lauloi kahvinkeittimestä. En tosin uskokaan. :))
Hän on Turuust.
Ei ole Markku Intokaan.
Markku Heikkilä?
The man, the one and only, kerro jo!!
En kerro vielä. Ancelin arvuuttelua odottelen.
Laitan samalta tekijältä toisen pläjäyksen. Oikeastaan vaan osan siitä, koska se on niin pitkä.
"painovoimalaki
maasta sinä olet tullut
siit vissi johtu
et
maa ruppe vetämä pualesses
täs elämä ehtonerel
ai vaa lujemmi
yhrest jos toisestki asiast sen huama
et maan vetovoima kasva
niinku noist silmäluamistki
na pakka peittämä näkyvyyt
posketki valu jo aika faartti
niinku niist tulis ulkopualissi nialurisoi
laura (see on mun lapsenlaps)
kysys kerra et
mamma
tuleek kaikist vanhoista naisist
koiritten näkössi
suupiälek käänty
päivvastase suuntta ku ne alkujas oli
tule enempi simmone happama ilme
simmone luatastyäntävä
ei tartte peljätä
et joku tuppantu väkisi seura
saa olla iha rauhas
tissitki tähystä
onk lattial mittäm puronnu
heidi (mun lapsenlaps kans)
kysyski mult et
onk ne väärimpäi
mää kattosi peilist
ja sanosin et
on ne vähä jo kulahtanu...."
Lopussa tosin vielä osuvasti kirjoitettu:
"ihmine on onneks uusiutuva
luannonvara
toiset teke uussi ihmissi koko aja
ja ruput poistu siististe
tuhkauurnassem pakattuna
eli
maaksi pitää sinun jälleen tuleman"
Ei Heikkiläkään, enkä tiedä onko hän koskaan runoja kirjoittanutkaan.
S.R.
Olisit jättänyt tuon viimeisen mainitsematta, olisi ollut hapaampaa. :))
No juu. Mutta se siinä runossa oli.
Tekijä siis on Sirkka Rantanen ja kirjan nimi on Oleks pahas paikas.
http://www.bookplus.fi/kirjat/rantanen,_sirkka/oleks_pahas_paikas-4229537
Suomen Runotar-kirjassa on mahtava, lyhyt ja hieno runo etanasta. nyt en ole aikoihin löytänyt kirjaani, mihin lienen sen piiloittanut.
Muistatko runon nimen? Selailen aika usein runosivustoja, siellä on paljon oivaltavia juttuja.
Kun en muista yhtään. Runoilija, muistini mukaan, oli minulle ihan uusi tuttavuus.
Runon motto oli kai jotain sinne päin, että etana mateli päin sientä, sylkäisi, ja jatkoi matkaansa. :))
Voi kakkelperi sentäs.
Milläs tuota sitten löytää? Nyt se jäi vaivaamaan mieltä.
Elähän huoli, miekkonen nuori.
Hälytän Neiti Marplen ja Sherlock Holmesin hakemaan opustani.
On se sen verran paksu, se kirja.
to the._man
Kiitos ja kunnia teitille. Kauan hukassa ollut teokseni löytyi. Ihanaa.
Runo on Jaakko Haavion Etana. En uskalla sitä tänne laittaa, kun muistaakseni on säänneltyä runojen lainailu. Tuskinpa niitä täällä kukaan tarkkailee.
Ei se etana sieneen törmännyt, vaan ruusuun.
"Se pani suunsa suppuun/ja sylki ruusunnuppuun.
Toki saa runoja laittaa. mikä sitä estää?
On entuudestaan tuttu
tämä pieni, tyhmä juttu.
Oli suven aika herkin
ja ruusut, ruusut kukki.
Ne etanan tien tukki.
Se pani suunsa suppuun
ja sylki ruusunnuppuun.
Näin painetuksi merkin
se sai kuin saikin oman
vihansa voimattoman.
Se oli tyytyväinen,
se pikku nilviäinen.
Jaakko Haavio
No, kun muistelen, että runoilijan kuolemasta pitää olla 70 vuotta, ennen kuin säkeitään saa laillisesti lainata. Opeta, jos olen väärässä.
Tuskinpa täällä kukaan nuuskii moista?
Kerro, jos ja kun paremmin asian hallitset!!
Ei ole kiellettyä laittaa kirjoitusta, joka on netissä nähtävissä.
Se on jo siellä ja sieltä sen poimin.
Täältä siis
http://nettiet.fi/forum/sana-on-vapaa/1647/?page=7&text=
Ei se minusta ihan noinkaan ole.
"Tekijänoikeus ei lakkaa tekijän kuollessa, vaan se on voimassa, kunnes 70 vuotta on kulunut tekijän kuolinvuodesta (43 §). Tämä aika oli aiemmin 50 vuotta, mutta se on EU-direktiivin johdosta pidennetty 70 vuodeksi."
http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/tekoik/2.7.html
Ei tekijänoikeus lakkaa, se on selvää, mutta sellainen aineisto, jota netissä on, on käytettävissä. Eihän näitä linkkejä kaupallisiin tarkoituksiin täällä käytetä.
Eeva Kilpeä lisää linkissä:
'Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun'
http://tikuvee.vuodatus.net/page/Runoja
Edith Södergran on aina ollut minulle avaamaton arvoitus. Sanansa ovat monipolvisen arvoituksellisia, runonsa kauniita, tavoittamattomia.
Miksi niin usein on taitajan tie vaikea?
Levottomia unia
Olen kaukana onnesta, nukkuen meren saarella.
Sumut nousevat ja pakenevat, tuulet vaihtuvat,
näen levottomia unia sodasta ja suurista juhlista
ja että rakastettuni seisoo laivassa
ja näkee pääskyjen lennon, kaipaamatta lainkaan!
Hänen sisimmässään on jotakin raskasta, mikä ei voi liikkua,
hän näkee laivan liukuvan tylyyn tulevaisuuteen,
terävän keulan syöpyvän heltymättömään kohtaloon,
siivet kantavat hänet maahan, jossa on turhaa kaikki mitä hän tekee,
tyhjien ja turhien päivien maahan, etäälle kohtalosta.
Suomennos Uuno Kailas.
Bravo! Olette uskomattomia, kuvittelin että ainoa vastaaja olisi hunksi joka kirjoittaisi että justiinhan runoasia oli jo käsitelty :-D
Kaikki tähänastiset runonne ovat olleet upeita, joukossa monta tuttuakin. Mutta erityisen ilahtunut olen OMISTA runoista joita oli muutama, ainakin tuolla alkupuolella (niin ymmärsin, mikään asiantuntija en ole). Hurraa-huudot palstan runoilijoille! Varmaan teiltä löytyy runoja lisää, ja varmasti monta runoilijaa on vielä piilossakin. Eiku löylyä kiukaalle.
Uskaltaisinkohan laittaa tähän runon, jonka tekijän nimen olen häpeäkseni unohtanut.? En löytänyt netistä (maariankämmekällä etc. yritin) enkä omistani vaikka olen selannut suunnilleen läpi runokirjarepertuaarini. No, en jokaista sivua tokikaan vaikka ei mulla runokirjoja kovin montaa ole, mukana kuitenkin pari-kolme Tämän runon haluaisin kuulla -teosta. Ne on tosi paksuja. Siis:
Maariankämmekkä
Sä turhaan kolkutitko taivaan ukseen
oi kärsimysten äiti, valkeat
kun kätes liität mykkään rukoukseen
maan mustaan multahan ne ojennat?
Sielt' etsitkö min' taivas kielsi sulta?
Maa karu on, ja vähän antaa voi
mut köyhyydestään kukan pienen multa
sun rukoileviin käsihisi loi.
------
Ulkomuistista suunnilleen noin. Kuka on runoilija, joku varmasti tietää?
Ihan outo minulle. Ei löydy myöskään otsikolla. Vaikuttaisi olevan jotain vanhempaa tuotantoa.
No vanha se kyllä on. Muistelen että joskus 50-luvulla sisareni lausui sen jossain koulun juhlissa, mutta tiedän kyllä että se löytyy jostain omien nurkkien kirjoistakin... muistaisi vaan että mistä. Varmasti joku täällä muistaa ja tietää, ootellaan.
Liian kauan aikaa
en muista enää kasvojasi
äänesi muistan
ja kätesi
Se oli vuonna 1968
rakkauden ja väkivallan vuosi
Pieni yksiö
punasamettinen sohvantapainen
kaksi mukia punaviiniä varten
Aikaa koko yö
En muistanut kysyä nimeäsi
Mutta äänesi muistan ja kätesi
Hieno runo.
Tuolla jo selvisikin runoilijan nimi jota minulta kyselit, no en olis kyllä lunttaamatta tiennyt, tunnustan.
Jotain tuttua siinä oli, olen tainnut saada sen joskus postiini.
Muistoja,
päivistä jotka jäivät taa,
lapsuuden leikit,
nuoruuden ilot ja surut,
ihmiset
jotka kadotin elämäni varrella.
Nyt kun on aikaa muistella,
miksi muistelen,
miksi en elä tätä päivää,
koe tätä rakkautta,
rakasta näitä elämäni ihmisiä
jotka vielä ovat luonani
ja nyt kun vielä itse olen.
Lapsuus on mennyt, mutta runoja riittää.Nätti runo sinulta, kiitos..
" Niin hassunkurisen touhun nään,
suu tuoss' on sepposen seljällään
suu pieni ja hampaaton,
se naurua on!
Suu pieni sua mikä naurattaa?
Mikä ilo noin sirriin silmät saa?
Näin kyselen turhaan lapseltain
se nauraa vain!
Se on lämmintä maitoa pullollaan,
sill' on äidin suukkonen otsallaan
se on kurkkua myöten kylläinen,
peto pikkuinen!
Sinä paljon vaadit ja paljon saat
sinä siunaat kättemme toukomaat
Nyt vasta ne tähkän kantaa
Sinä annat meidän antaa"
-Aaro Hellaakoski
Nopeasti tekaistu, tuli sellainen kuin tuli. :)
Tämän runon laitoin kerran rakkaalle ystävälle, vieläköhän hän sen muistaa.
Pimeydeltä älä kysy
mitä mieltä se on auringosta.
Tieltä älä kysy,
minne sinun pitää mennä.
Kukalta älä kysy,
milloin syksy tulee.
Sydämeltä kysy vain,
vieläkö sitä huvittaisi.
-Tommy Tabermann
Voi sitä hullua hauskaa 60-lukua!
Oli ihan pakko etsiä yksi linkki tähän saumaan: En nimeäs muista mut muistan ihosi tuoksun.... Tämä siis the_manille ;-D
http://www.youtube.com/watch?v=lQf2GcZPVqk
Tunne tangossa on suorastaan puistattavan intensiivinen, nimenomaan positiivisessa mielessä. Toivoisin että kun tämä kappale tulee tanssipaikalla niin tanssittaja olisi Juuri Hän: sellainen viejä jonka voi tuntea ja aistia joka solullaan, että voi sulkea silmät ja antaa sävelen ja rytmin viedä, ja sanojenkin. Jessss!
Sori, mutta tuo ei natsaa.
Kilpatansseissa tango joskus huvittaa teatraalisuudella, mutta kyllä sekin naurattaa, kun mummut ja papat könyävät eteenpäin kuin puoliunessa.
Oiskos tämä mittään?
http://www.youtube.com/watch?v=x32fHeDyzpM
the_manille
No voivoi, itsehän haikailit sitä 60-luvun tuntematonta ja ainakin jokunen muististasi kadoksissa oleva elementti löytyy linkistäni.
Ei maha mittään jos ei natsaa ;-/
Pidän paljon enemmän muusta kuin jumputijumputi-hytkynjytkyn-tangorytmistä. Vaikka kuinka asialla olisi itse Olavi Virta, jonka lauluista muuten vain pari ylittää kuuntelukynnykseni. Esim. En nimeäs muista -kappaleen triolirytmi on mielestäni paljon ilmeikkäämpi ja suorastaan kutsuu erilaisiin askelkuvioihin, hidastuksiin ja taivutuksiin. Partneria ja minua ainakin. Toki myönnän että Finkkujen esitys ei ole paras mahdollinen.
Omapahan on harrastukseni, toisilla on ihan toiset omat huvit ja hyvä niin. En harrasta tanssiurheilua/kilpatanssia mutta en ole myöskään köpöttelevä vanhus parkettien tukkona. Siinä välissäkin on jotain.
En minä sinun musiikkimakuasi arvostellut, sanoin vaan, että minulle ei natsannut tuo kipale. Ei varsinaisesti itse laulusta ollut kyse, vaan laulajasta.
Mitä tuohon sepustamaani värssyyn tulee, niin hatusta tempaisin. Ei sillä ole mitään todellisuuspohjaa omaan elämääni, mutta voisi olla. Ehkä jollekin on joskun käynyt noin, kuka tietää.
Luin aikoinaan artikkelin Tsekkoslovakian miehityksestä ja siinä eräs toimittaja/kirjailija kertoi, että hän ahdistui niistä tankeista niin kovasti, että hän halusi paeta sitä kauhua ja pelkoa vaimonsa kanssa rakasteluun. Mies kertoi, että hän halusi vaan rakastella, jotta unohtaisi sen kauheuden.
En muista tarinaa enää tarkkaan, mutta jotenkin niin siinä kävi, että he sittemmin erosivat, koska vaimo ei kestänyt sellaista piiloutumista, vaikka tankit jyräsivät kaduilla.
Hei, tuosta syyskesän 1968 miehityksestä. Olen lukenut ihan saman asian toisaalta, siitä kirjoitti aikoinaan joku suomalainen naistoimittaja, meidän ikäluokkaa. Hän oli ollut Prahassa silloin, toimittajatehväsissä kiertänyt kaupunkia, ja ajautunut sikäläisen taksikuskinsa kanssa illan mittaan samaan huoneeseen ja ilmeisesti myös samaan tilanteeseen (?). Eli tuntuu siltä että tuontyyppisessä vaaratilanteessa reaktio on primitiivinen. Taisin joskus pari vuotta sitten kysellä tällä palstallakin muistaako joku artikkelia ja kirjoittajaa, mutta eipä tainnut tulla vastauksia.
Olisko ollut Lieko Zachovalován tuo artikkeli, en tiedä. Hän tosin on syntynyt jo 1927.
Mutta tässä minun mainitsemassani jutussa kertojana oli nimenomaan aviomies.
Saimaantaka
Vastauksen saanet, jos googletat igs.
Sieltä avautuu Helsingin kaupunginkirjaston Kysy mitä vain -sivu.
Hienoa, heti pistin kysymyksen. Kiitos ;-D
Runo on Veikko Antero Koskenniemen. Julkaistu mm. antologiassa Suomen suvi.
Tommy kosketti monia ihmisiä ihanan romanttisilla runoillaan.
Elinehto
Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia täytyy tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:
Värisevää sielua
ei saa tallata.
(Intohimon panttivanki, 1980)
- Minäkin jo elän syksyäni syksyllä. -
Syksyllä, Edith Södergran
Nyt on syksy, ja kultaiset linnut
lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli;
rannalla istuen tuijotan syksyn koruja,
ja hyvästely humisee puissa.
Hyvästely on suuri, ero edessä,
mutta jälleennäkeminen on varma.
Siksi on uni kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla.
Tunnen erään äidin hengityksen silmilläni
ja erään äidin suun sydäntäni vasten:
nuku ja uinu, lapseni, sillä aurinko on poissa –
suom. Uuno Kailas
Syksyn lempiruno on Lauri Pohjanpää, Varikset. Laitan tähän linkin Marttojen sivulle josta runo löytyy. Runo kertoo siitä millaiset kasvot syksy näyttää millainen mieliala on ja miten variksetkin kyyhöttävät pellon aidalla.
Olkaa hyvä, napauttakaa linkkiä.
http://www.martat.fi/keskustelu/keskustelunurkka/?x33061=48508528
Hienosti päivitit Meriluodon runon, Saimaantaka. Minäkin tykkään Meriluodosta - että joku voi olla keveä olematta pinnallinen. Lorena* mainitsi Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran "Lasinkirkas, hullunrohkea". Vaikka en varsinaisesti
pitänyt kirjasta (hajanainen, liikaa rajalaa, liikaa kirjallisen sisäpiirin juttuja, juorujakin), se kuitenkin poisti sen varjon, joka oli minulla liittynyt Meriluodon henkilökuvaan. Ailan runot, joita kirjaan oli otettu paljonkin, olivat kyllä kirjan parasta antia: yhtä raikkaita ja sykähdyttäviä kuin ne olivat syntyessään, vuosikymmeniä sitten. Aila Meriluoto on maailmankaikkeuden lapsi.
Silti, jos kysyit, mikä runo muistuu ekana mieleen, se on kyllä tämä:
"Ikäänkuin minussa olisi oltava
tämä määrä kipua,
jollei sielussa, niin ruumiissa,
jollei lavassa niin kyljessä,
jollei sydänalassa niin polvissa.
Heikkous elää minussa urheasti
ja taistelee olemassaolostaan.
Kenties se on koskaan-kokeilematon vaihtoehto,
toinen laji elämää, jonka me olemme tehokkuudessamme
runnoneet syrjään,
herkkä, hellä olemassaolon muoto,
joka itkee meissä." (Eeva Kilpi)
Ja ennen pakollista kauppareissua voisi myös huokaista:
"Katso, tämä kaikki on sinun, sanottiin Jeesukselle,
jos vain kumarrat ensin.
Miksi hän ei pokannut lyhyesti ja pelastanut meitä? "
(Eeva Kilpeä taas)
Jos vertaa Panu Rajalan, Lasinkirkas, hullunrohkea kirjaa aikaisemmin kirjoitettuihin teoksiin Aila Meriluodon elämästä, totean Rajalan kirjoittaneen Meriluodon elämästä hienotunteisesti silti tuoden tosi asiat esille.
Rajala ei räävi kirjassa esiin sitä osaa AM elämästä joka oli todella koskettavan vaikea kausi Meriluoto - Viita avioliitossa. Kannatta lukea aikaisempia elämänkertoja, miten monikerroksinen AM elämä on ollut..
Jokaisella on oma elämän tie ja makuasiat joista ei voi kiistellä.
Ei ollut tarkoitus kiistellä mitenkään, Lorena*. Sanoin vain mielipiteeni. Olen lukenut Meriluodon oman kuvauksen avioliitosta Lauri Viidan kanssa (siis Lauri Viita, legenda jo eläessään) ja sitten Meriluodon omat päiväkirjat vv. 1953-1975(Vaarallista kokea). Muuta ulkopuolisen kirjoittamaa elämäkertaa en ole lukenut, joten minulla ei ole vertailukohtia. Katsoin myös elokuvana "Putoavia enkeleitä"
ja eläkerran ilmestymisen jälkeen televisio-ohjelman, jossa oli mukana Meriluodon ja Viidan vanhin tytär.
Tommi Tabermania mukaellen kirjoitin tämän.
Saimaanaalloille.
"Minä istun kivellä,
vesi aaltoja keinuttaa.
Tunnen vielä kuinka, terälehtiäni liruttelit.
Pääni ylhäällä jäähtyy, terälehteni eivät.
Alan kuumana käydä, vesi aalloissa kiehuu.
Katson sinuun, toisella kivellä istut.
Siinä sinäkin tunnet, osin kutistunut.
Katson silmäisi sineen, nostat vieheen,
Katson siihen, ja pääni taas kuumenee"
H.
Voi jeskamadeera minkä teit. Harvoin (en ainakaan pitkään aikaan) ole tässä tietsikkapallilla istuessani nauranut yhtä hyvin ja pitkään ;-D
Alkuperäistä Tabermanin runoa en tunne, se voisi joko latistaa tahi korottaa tunnelmaa entisestään. Mutta silti: tunnistin tosi monta kieli poskessa kirjoitettua "salaviestiä" - meidän kaikkien iloksi kirjoitettua.
Kaikkein hauskinta on se että sinua ei tarvitse ottaa kovin tosissaan. Kiitos!
"saimaantaka"
Ei runo ole mitenkään kopioitu Tommilta, se on vain kirjoitettu hänen riettailla ajatuksillaan.
Eikö olekin kiva kun ei aina ole kopioituja runoja runoaloituksissa?
H.
hunkz
Omat runot on aina tupla-arvokkaita kopioituihin verrattuna. Varsinkin ajatuksella tehdyt. Riimitkään ei olisi pahaksi. Mutta se on kovvoo hommoo niinkuin savolainen sanoisi... eikä tahdo onnistua läheskään aina.
Vapaamittaiset runot tosin ovat usein paljon ajatuksellisempia, luen loppuun asti hiottuja sellaisia oikein mielelläni. Mutta koska omistan melkoisen hyvän rytmitajun niin tahdon ihan omana haasteenani yrittää riimejäkin mukaan, silloin kun rustaamaan rupean. Harvoin toki, kun on näitä muita kiireitä.
Yksi tosikova haaste on odottamassa, käännösjutska joka pitäisi sovittaa ko. kappaleen musiikkiin. Sysään sitä aina vaan tuonnemmaksi. Enkä taida mahdollista tulosta edes uskaltaa netissä julkistaa ;-/
Mieleeni tulee lapseni kirjoittama vihkivala jolla hänen liittonsa sinetöitiin.
(suomennos on minun)
Täydellisyydellä ei ole paikaa - ei aikaa
mutta täydellisyydellä on syynsä.
sinä, joka tunnet minut
ja silti rakastat minua
sinä, jonka rehellisyyttä, ymmärtäväisyyttä ja palavaa intoa ihailen
sinä, jonka älyttömälle huumorille nauran
sinä täydennät minua
teen kaikkeni, että olisit onnellinen
teen kaikkeni ymmärtääkseni ja rakastaaakseni sinua
tämä on rakkauteni vala.
Valan jälkeen ystävä soitti nuorten elämään läheisesti liittyvän
http://www.youtube.com/watch?v=OchIsX_7DGg&feature=related
"isoäiti*"
Vihkivala ei ole runo.
Se on ymmärtämättömän vaikerrus.
Ainakin jos sulhanen/morsian on alle 25v.
Sillä sen ikäisellä ei ajatus kauaksi kulje.
Kaunista ja kyynelehtivää se on, kuten kaikki äidit tietävät.
Äidit ne väkevät, kauaksi näkevät.
H.
isoäiti*
Minun mielestäni tosi hieno vala, upea suorastaan! Paljon ihanampi vihkivala kuin se ikumuistoinen jostain Raamatun käännöksestä minkä ääressä useimpien meidän valat aikanaan vannottiin. Miten tällaisen valan ja ihanan tunnelmallisen tilaisuuden jälkeen mikään pari haluaisi edes erota?
Kiitos isoäiti kun toit tämän palstalle, ja musiikin.
Tässä sit lisää valaa:
Sinä sormuksen suot, joka muutakin annat,
kaksi lupausta muista, minulle suot.
Katso silmiini, sula niihin aina.
minun katseeni mieleesi paina.
Minä otan sormuksen, katsoen sinuun,
luotan, minua aina kannat.
Annat rakkauden ja lupaat se kestää,
Sulat silmissäin, rakas, ei muuta.
H.
Mun miälest toi isoäidin kirjoittama oli kyl parempi. Sul oli vaan tollast sulamisjuttuu.
Kutsu sitten meidät kaikki tilaisuuteen, ja me luvataan lausua valasi ääneen, porukalla. Tai jos ei kuulu kaavaan niin juhlajatkoilla sitten.
Nyt tietysti sanot että ei ikinä koskaan mutta kun ei elämästä koskaan tiedä. Saatat vaikka sulostuttajasi vielä löytää.
Jatkot sitten on must, ethän unhoita niitä. Olkoonkin vaikka omakustanteiset
;-D
"mun miälest siis"
Näin siinä aina käy, kaikki ei ole kaikille täydellistä.
H.
Minä tykkäsin, oikein kaunis valavärssy.
saimaantaka
Oletko saanut vastauksen kysymykseesi runosta Maariankämmekkä?
Minä epäilen Kailasta, siis epäilen en tiedä.
Tässä Juicea, mestari hänkin sanoissaan
Lehmä se katsoo niin kuin geisha
niityllä vihreissä verkkareissa.
Ruokaa riittää niityt ja haat.
Ravista lehmää niin voitakin saat!
isoäiti*
Enpä ole saanut vastausta. Enkä ole muistanut kysyä siskoltakaan joka sitä aikoinaan lausui, josko vielä muistaisi. Joku näitä vanhoja "mestareita" runoilija ihan varmasti on. Katselenpa kirjojani sillä silmällä olisiko Kailas, kiitos vinkistä.
Juice on oikeassa, lehmällä on kauniit silmät. Muistan että meillä oli ennen Lystikki-niminen lehmä jonka silmät oli erityisen suuret ja kauniit, itäsuomalainen kyyttö. Sillä oli valka pää mutta mustat kulmakarvat ja pitkät ripset, valkea selkä ja kupeet vaaleanruskeat.
On muuten olemassa jonkun tuntemattoman tekemä riimitys nimeltään Lehmän ylistys, josta muistan nämä kaksi säettä:
"Moni tyttö onnen saisi / jos ne silmät omistaisi." Kukapa ei mielellään kauniisiin silmiin katseleisi... ;-)
Tässä hyvä runotietokanta. Olen itse käyttänyt hakua monta kertaa :)
http://runotietokanta.kaupunginkirjasto.lahti.fi/fi-FI/
Moi, ja kiitos vinkistä ja linkistä. Ei vaan silläkään heti ainakaan löytynyt. Tutkitaan...
No, kirjotanpa minäkin tämän omani,hyvinkin tärkeän runo-ajatelmani tänne. Tämän olen antanut lapsilleni (4) ja lapsenlapsilleni (8) jokaiselle henkilökohtaisesti "perinnöksi", maallista mammonaa minulla ei ole. Kuvastunee tästä myös suhtautumiseni erinäisiin asioihin.
Sitten kun minua ei enää ole,
olen silti.
Itämeren hiekalla istuessasi
olen seuraava aalto,
joka hellästi
varpaitasi suutelee.
Meren luodon mäntynä,
jonka ympärille
voit kätesi kietoa
minä sinua lohdutan.
Kun metsässä kuljet,
siinähän minä
pehmeänä sammalena,
jonka syliin voit turvallisin mielin
heittäytyä lepäämään.
Viljapellossa olen.
Ota tähkä
ja paina se hellästi
sydäntäsi vasten,
siinäkin minä olen.
Mutta nyt olen vielä tässä
lämpimänä ja vahvana.
Lapseni, minä annan Sinulle
uskoa elämään.
Tosi hieno on runosi, kaunis kuin mikä, lämmin tuulahdus ja muisto jälkipolville. Mitäpä muuta lapsemme ja lastenlapsemme enemmän tarvitsisivat kuin varmuutta esipolvien rakkaudesta heihin, ja uskoa omaan elämään ja sen jatkumiseen.
Minähän riemastuin runolinkistä mut samantien petyin kun en löytänyt Turtiaista.
Missä jallu luuraa?
Olisko tämä mittää?
"Minulla on ystävä.
Minulla on ystävä,
rakastettuni.
Hänen sydämensä on myötäni,
hänen unelmansa
vartioivat minua ja rakkauttani.
Minulla on myös paljon tovereita.
He katsovat minuun ja ystävääni,
he tietävät: rakkaus synnyttää
maailman rakentajia.
Minulla on ystävä,
rakkaus,
tovereita.
Minulla on elämä:
tämä päivä ja tulevaisuus.
(Arvo Turtiainen)"
Hieno kuin mikä.
Turtiaista en muista aikaisemmin lukeneeni tai kuulleeni, jos en jotain jo unohtamaani runoa jostain joskus...yhtään runokirjaansa mulla ei ole.
Minulla on jossain Turtiaisen runoja, on ainakin ollut. Hänhän kirjoitti paljon stadin slangilla, mutta myös suomensi runoja.
Minustakin tuo runo on kaunis.
Ai niin. Arvo Turtiainen oli naimisissa runoilija Brita Polttilan kanssa, ja ex-uutistoimittaja Eva Polttila on heidän tyttärensä. Ihan vaan sivuhuomautuksena.
Heps, nyt kun kerroit niin muistan kuulleeni. Asia oli esillä varmaan silloin kun Eva Polttila jäi eläkkeelle. Meidän ikäluokkaa on hän. Kiitos kaunis infosta ;-)
Viimeisen säkeen voi varmaan siirtää useankin lukijan elämään,mulle ainakin.
Runoutta, laulusellaista, on täälläkin. Alun kappaletta en ole koskaan kuullut.
Haeskellessani tietoja Turtiaisesta eksyin Kotkaan.
Merimiesten kulttuuripäivät - Kotkan meripäivät 1969
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=121&t=975&a=4171
Toinen mielenkiintoinen linkki on Kirjasto Virman http://www.kirjastovirma.net/
Kotka on kaukana ja meren äärellä, me vaan asustellaan täällä sisävesien latvoilla. Enkä ollut edes kotomaassakaan kesällä -69. Mutta kiintoisaa infoa silti, kiitokset, jospa jää johonkin "sielunsopukkaan" kun ko. herra tulee jossain runo- tms. yhteydessä vastaan.
Tuota virma-linkkiä en tarkemmin tutkinut. On niin "kaakana".
Runoraatia kuolemasta.
Sitä pukkaa raariosta tänä iltana.
Lueskelin tässä arvosteltavat lävitse ja minusta tuntui että ne olivat vain kuin palstoilla yleisiä valitusvirsiä.
Kirjoitanpa siis asiantuntijoillemme oman ehdokkaani arvosteltavaksi::
"Kukkaniityn, kukkaelon, elämäsi kukkaisen,
riensit yli hymyhuulin.
Musta viitta, liukas lieve, jalkojes alle liisi.
Hymyhuulet irveen vääntyi, peitti sinut viitan siipi.
Viitta irvokkaan olion.
Yli niityn nuori lintu kiisi.
Sinä lähdit, lintu tuli, jotain uudeksi luodaan.
Synnyn hetki, kuolon hetki, ihmiselle suodaan.
Liukas lieve on kaikille nukaton"
H.
Mie kyllä äänestäisin tuota kirjoittamaasi runoa, siinä on sitä jotain.
Kyllä tää ..... kohta loppuu!
Kelpaisikohan minun runoni kisaan mukaan, vaikka en mie sulle pärjää:
Hautakiven harmaan luona,
mietin lyhyttä elämäänsä,
päivät keväästä syksyyn,
siinä kaikki mitä sait,
muiston jätit sydämeen.
"Anceli"
Ei tuo huono ole, aikasti vaan tavallinen.
Mutta, kuten runot aina, useasti ovat niin henkilökohtaisia että täyttävät sen tarpeen miksi niitä luodaan, lohdun antavat, ilon antavat.
Minun runoni eivät anna minulle lohtua, koska en tunne tarvitsevani, joten yritän antaa niillä lohtua muille.
Yritänpä yrittää kokea jotain surua:
"Syksyn lehdet kattavat polkua pitkin, polun päässä on harmaa kivi.
Potkin lehtiä jaloissain, kirkkaampia etsin.
Mieli harmaana polkuni osaan.
Nyt on syksy ja oli se silloinkin, kun rakkaani nuppusi suljit..
Miksi pitikin käydä sulle niin, Mustan Joutsenen mukana sousit?
Tiedä rakas, kun järven pinnalla liitää, Joutsen valkea, itken minä"
H.
No niin, mutta tuo miun runo kävis vaikka kuolinilmoitukseen,
kyllä itkettäis monia, sääliä tuntisivat.
Tiesin jo kirjoittaessani, että se on hyvin, hyvin tavallinen ja siihen juuri pyrinkin.
Tuo sinun kirjoittamasi muunnelma samasta aiheesta on runo, ei värssy, tykkäsin.
En minäkään tässä nyt juuri lohtua tarvitse:
Vielä kerran mie sain syyvä
oma tekemää kaalilaatikkoa,
vaik heti kuolisin,
niin maha olis täys
ja mielikin hyvä,
a`vot silviisii.
* *
Surra ehtii sitten, kun on surun aika,
etukäteen ei itketä yhtään kyyneltä.
"Anceli"
"Loota tyhjänä, ei edes ilmaa enää,
Kohta loppuu see lootasta myös.
Miksi laitettu minut on tänne maata,
kuten Juhani Aho aikoinaan?
On rintani päällä vain Perhovapa,
Perholoota ja valkoinen paita?
Minä multani kohta potkin kasaan,
nousen ylös ja raivoissain huudan:
Tuokaa Ancelin Kaaliloota!!!"
H.
Kyllä siitä sullekin riittää,
kohta jo lootasta vatsasikin kiittää,
puolukkaa mukaan,
jäisenä ihan,
se herättää sinut,
eipä tee mieli enää
mullan alle,
vaan tahtoo mies lisää
kaalilootaa nahan alle.
* *
Ja viitaten alempana antamaasi vastaukseen, sanon että:
kyllä täällä saavat rakastella muutkin kuin sinä, ei se ole mikään sinun yksityisoikeutesi, ettäs tiedät. :)
Koenpa minäkin piirtää,
sanojani syvältä esille siirtää.
Miksi ihmisen, viisaan ja vakaan,
pitää muita aliarvioida?
Katsella pitkin nokkaansa,
nostaen omaa kokkaansa.
Olla kuin jäävuori, omassa napamaassaan,
ikiomassa Antarktiksessaan,
jäissä, tunnoiltaan.
Lämpö, lempi ja ystävyys,
saa olla siis vaikkapa syys,
ne minua viihtävät, kiihtävät,
houkuttavat, koukuttavat.
Sanat pehmeät lohduttavat.
"m_________v"
"Se, se vaan on sillä lailla, että tässäkin maassa on sitten paljon mälsääää"
(Simo Salminen, Rotestilaulu)
Viimeisen viikon olen seurannut haluamiasi pehmo-ketjuja, paha niissä on keskustella vaan helppoa hymistellä.
Lämpö ja ystävyys, mikä se kolmas nyt oli, ovat aina ihqu ihastuttavia, mutta palstalla saa rakastella vain minä.
Öh...luullakseni..
Tällä en tarkoita sitä, että kaipaisin riitelyä, kinastelu olisi kiva ja omat mielipiteet, ei pelkät lainat.
Ja kyllä minä kuumennan aina, ennen kuin syön, jäisenkin.
H.
Se on muuten ihq.
Rakastelen minäkin, jo kauan, enkä kysy lupaa. :))
Minä annan itseni kuumentua.
Katseensa kuumentaa,
kätensä innostaa,
vartensa paloon saa,
huulensa tainnuttaa,
hekumaan,
upeaan.
"m____v"
Minä heräsin Porsliinin kolinaan,
Helinään sirpaleiden.
Joku sekoili keittiössäin.
Hyvän unen syövereistä yritin nousta:
Mitä heeveetti akka teet?
Vielä särkyi lautanen toinen.
"Haista ite! ja jalkojas ihaile, niin minäkin täällä teen"
H.