Yksinäisyys

Olen ajatellut samaa, meillä häämöttää myös loppu hoitamisen suhteen.
Olen "vasta" toistakymmentä vuotta hoitanut, silti olen kypsä lopettamaan, fyysisesti ja psyykkisesti.
Tulee mieleen että mitä ihmettä minä sitten teen, elämä on pyörinyt niin kokonaisvaltaisesti omaishoidon ympärillä.
Minulla olisi ystäviäkin jotka sinnikkäästi pitävät yhteyttä, en vain ole jasanut itse sitä vastavuoroisuutta jota ystävyyden vaaliminen tarvitsee.
Osuutensa lienee erakoitumiseen taipuvassa luonteessanikin. Siksi olen ajoittain jopa tykännyt olla omaishoitaja, on tuntenut olevansa tarpeellinen ja saanut hyvän syyn olla omassa kodissaan.
Ei minulla vieläkään mitään pahaa sanottavaa ole omaishoidosta sinällään, hoidettavan kunto alkaa olla sellainen että on lähes mahdotonta hoitaa kotona.
Silloin parempina aikoina voi vähäksi aikaa jättää yksinkin ja toimitella asioitaan ja käydä vaikka uimahallissa.
Jos teillä on lähellä uimahalli ja kuntosali ala käydä siellä, tai voimisteluryhmissä.
Myös kansalaisopiston kursseista löytyy kiinnostavia ja näkee uusia ihmisiä.
Onko sinulla ketään ystävää tai tuttavaa jota et ole aikoihin nähnyt, otapa yhteyttä, hän saattaa ilahtua, jos ei, niin mitäpä siinä menettääkään.
Omaishoitoon ei kannata jäädä kiinni, pitää ajatella että se vaihe on eletty ja nyt alkaa uusi elämä.
Helppo sanoa:))

Juu, tuota minäkin olen miettinyt. Leskillä on vertaistukiryhmiä, niin olisi mukavaa jos ex-omaishoitajilla olisi vastaava ryhmä, niin siellä olisi helpompi muiden kanssa keskustella kuinka "päästä" takaisin "tavalliseen elämään" ja sieltä voisi löytyä ystäviäkin...

Tämä on tärkeä huomaamatta jäänyt asia.
Eräät sanovat että kerran omaishoitaja-aina omaishoitaja.
Ei se niin saisi mennä, mielestäni pitäisi tehdä radikaali irtiotto ja alkaa elää vielä kun siihen on voimia.
Moni omaisensa hoitoon vienyt käy joka päivä jopa kahdesti päivässä syöttämässä ja katsomassa omaistaan, riippumatta siitä muistaako ja tunnistaako omainen edes kävijää.
En tarkoita että omainen pitäisi hylätä, voi käydä katsomassa, mieluummin niin että muutkin sukulaiset käyvät vuorollaan, vaikka sovittaisiin vuoroviikot käynnin suhteen. Eikö omaishoitaja ole jo tehnyt tarpeeksi. Miksi sälyttää kaikki vastuu yhden ihmisen kannettavaksi.

Vapaapäivä, kävin kaupungissa ostoksilla.
Netti temppuili, sain sen pelamaan.
Ei väsytä, ihmeeltä tuntuu, normaalisti nukkuisin tähän aikaan.
Telkkari on auki, kuuntelen sitä samalla kun surffailen netissä.
Mitä me silloin tehtiin kun ei ollut telkkaria eikä internettiä?
En muista:(

JOTENKIN

Kunhan tämä pesti loppuu, mikäli en itse kuole ensin, en ole enää omaishoitaja, taatusti. En edes puhuisi asiasta.

Olet tehnyt kovan urakan luovuttajan tytär.
Myös minulla alkaa olla edessä luovuttaminen.
Olen jo sopeutunut tähän rytmiin minkä omaishoito mukanaan tuo, voi olla tyhjä tunne alkuun.
En ole aikoihin enää edes haaveillut vapaudesta. Nyt hoidettavani alkaa olla siinä kunnossa että kotihoito käy mahdottomaksi.

Vapaa viikonloppu!
Lähden kahdeksi yöksi Kajaaniin. Siellä asuu ystäväperhe.
Otin kaksi yötä hotellissa, hintaan sisältyy teatterilippu. Näytös on klo. 14.00, sitten ystävien kanssa iltaa istumaan:)
Meidän Kaapo-katti sairastui syöpään, Kaapo on autuaammilla metsästysmailla.
Eläimeen kiintyy, on niin outoa kun ei kiehnää jaloissa.

Lunta satoi aamulla täällä kajaanissa, ihmeen kauan onkin maa ollut lumeton

Sympatiseeraan hilma-mariaa. Minulla samantapaisia tuntemuksia ja ympäristökuvioita ilman teatteriakin. Kokemukset yhteiset näköjään.
Olen samaa ikäluokka oleva pirteä vaari. En vaan osaa enää aloittaa mitään mieltä ylentävää. Helppoa sanoa, että mukaan vaan!

Niin se on pirteä vaari.
Minä en viitsi aloittaa mitään kun on ollut arjen pyörittäminenkin aika voimille käyvää.
Tuon allekirjoitan sydämestäni, kun sanotaan mukaan vaan, kun ei huvita, on niin hyvä olla kotona, vapaallakin.
Tulin Kajaanista hain hoidettavani kotiin, on niin turvallisen lämmintä ja viihtyisää, elämää.....

Meitä ex-omaishoitajiakin on moneen lähtöön. Hoidin kotona ilman ulkopuolisia apuja loppuun saakka mieheni, joka kuoli 3,5 vuotta sitten. Asun koirani kanssa haja-asutusalueella ok-talossa, kaukana sukulaisista, läheisistä ystävistä ja kaikista palveluista.

Minulle netti ja sen kautta avautuva skype-yhteys ystäviin ja sukulaisiin on ollut aivan elintärkeä asia. Koti-ihmisenä viihdyn hyvin kotona - harvoin tunnen itseni yksinäiseksi. Jos olo alkaa tuntua mökkihöperöltä, hyppään autoon ja hurautan kaupunkiin teatteriin, konserttiin tai tapaamaan ystäviä.

Aidon ystävyyden tunnistaa siitä, että se kestää erilaisten elämänvaiheitten aiheuttaman vuosien hiljaisuuden. Ystävyys jatkuu luontevasti siitä, mihin se viimeksi tavatessamme jäi.

Omaishoitajuusajoilta jäi kolme hyvää ystävää, joitten kanssa pidän aktiivista yhteyttä sähköpostitse, skypellä ja joskus puhelimellakin. Asumme satojen kilometrien päässä toisistamme, joten tapaamme harvoin.

Suosittelen Luovuttajan tyttärelle samoja konsteja. Ota yhteys vanhoihin ystäviin, hemmottele itseäsi ja pidä mieli avoimena. Uusia ystäviä löytyy esimerkiksi harrastuspiireistä, joihin suosittelen rohkeasti mukaan.

Meilläkin mennään päivä kerrallaan, mieheni alkaa olla siinä kunnossa että en jaksa hoitaa kotona enää kauan.
Kyllä se totta on kuten aloittaja kirjoittaa, soputuminen elämänmuutokseen saattaa olla todella vaikeaa.
Minullakin selkä vihoittelee ja nukkuminen jää katkonaiseksi.
Muutaman päivän loma, ja taas tuntuu että vielä sitä jaksaa.
Raju elämänmuutos hoidon lopettaminen on varmasti, toistakymmentä vuotta tätä on jatkunut, miehen tilanne huononee hitaasti mutta varmasti.
Olen sellainen että inhoan muutoksia, elämän pitäisi vaan mennä totutulla tavalla. Vaikka kohdallani elämä on järjestänyt keskimääräistä enemmän ikäviä yllätyksiä.
Ensi Perjanataina on poikamme syntymäpäivä, Maaliskuun 24pv tulee kaksi vuotta siitä kun rakas poikamme menehtyi syöpään.
Suru ei helpota, muuttaa muotoaan hiljaiseksi kaipuuksi ja murheeksi.
Haudalla käyminen on raskasta, itken ääneen tulomatkan, kyselen miksi en minä, miksi juuri poikamme piti kuolla.
Jatkettava on, elämä on niin lyhyt, sinne poikamme luo mekin lähdemme, ei siihen kauan mene.
Toivon että aloittaja löytää uutta sisältöä elämäänsä, kyllä se asettuu uomiinsa ja alkaa ulkomaailmakin tulla lähemmäksi.

Apua,miten jaksan? Olen puolisoni omaishoitaja monisirauksineen ja kipuineen sekä Alsheimer diaknoosi lisäksi.Minulla on vapaata 6vrk kuukaudessa mutta tämä aika kun hän on kotona,minun elämäni on hänen elämäänsä,En tunne itseäni kokonaiseksi minäksi vaan olen hajotettu kahteen osaa.Minulle ulkomaailma on jäänyt kauemmaksi,ussien supistuu vain kauppa ja apteekkimatkoihin.Haluaisin puolisoni hoitaa mutta miten jaksan jos tätä kestää ja kestää?Neuvokaa hyvät ihmiset.

Tiedän tunteen,mieki 4 viikkoa tässä muistisairaan kanssa.Onneksi hän aina 2 viikkoa intervallissa.Etkö saisi lisättyä tuota vapaata,olet uupunut.?Minua helpotti ,kun tiedän että mulla pitkät vapaat tiedossa,ja saan touhuta omia juttuja.

Onko tämä normaalia,olen niin väsynyt tähän rumbaan että ajattelen "parempi olisi että"sairas ihminen saisi nukahtaa pois.Siitä ajatuksesta koen syyllisyyden tunteita että miksi tälläistä ajattelen hyvän avioliiton vuosikymmenten jälkeen.Eikö rakkaus pitäisi kantaa tämänkin vaikean ajan?

Voi kuule,minullakin, kun olen väsynyt on hyvinkin kamalia ajatuksia.Toivon joskus että kuolisi jo pois.Iltaisin sitten päivän päätteeksi tunnen itteni täysin surkeaksi,huono omatunto tuttu vieras.
Minullakin oli hyvä avioliitto,tuntui että kestän kyllä vaikka mitä,nyt 5 vuoden sairauden ympäröimänä,se rakkaus kyllä muuttunut .Tietysti välittää,mutta kaikki saa uusia muotoja kun toinen muutttuu niin radikaalisti.Minua auttaa nuo intervallit,saan levätä,ja joskus jopa kaipaan taas miestäni kotiin.Kyllä sitä omaa,ihkaomaa elämää tarvitsee joskus,kun on omaishoitaja.Itsekkyyttä,se ei aina ole helppoa sekään.
Ei ne pahat ajatukset vielä huonoks ihmiseks tee,se aivan normaalia ,kun väsyy fyysisesti ja psyykkisesti.
Joskus sekin on rakkautta,että antaa vähän pois,kaikkeen ei pysty,kuhan on parhaansa tehnyt.Luopuminen,toisesta ,on kaikista rankinta.

kiitos ristiina tytär,tuli kyyneleet kun luin kirjoituksesi.Juuri samat ajatukset ja tunteet on minullakin.Kunmieheni on intervallihoidossa kaipaan häntä joskus.Melkein 5v on mieheni sairaus ollut ja huomaan että muuttuu peersoonaltaan minun rauhallinen ja minua kaikessa huomioinut puolisoni.Tuntuu niin pahalta aina jättää viikoks intervalliin aivan kuin osa itsestään jättäisi sinne.Jos avioliittomme olisi ollut ristiriitojen sävyttämä kai se olisi helpompaa sitten.Yritän viikon vapaalla pärjätä ainakin toistaiseksi,Ihanaa että saa näin netin kautta jakaa tuntemuksiaan.Kiitos kerran sulle ristiina tytär.

No mieki monesti itken kun tuun kotiin,vietyäni mieheni intervalliin.Kurjaa jättää sinne,ihan kuin pientä lasta veisi hoitoon.Nojatuolikin niin tyhjä.Mulla menee aina pari päivää ennekuin taas totun olemaan yksin,hyväähän se tekee,mutta kyllä tunteidensa kanssa saa painia.On se omituista tämä elämä,ei voi muuta sanoa.
Joskus katselen meidän hääkuvia,tuntuu että se aika niin kaukana,mutta toisaalta,se ihminenhän se siinä kuvassa,johon rakastuin,niin että oksat pois.Hän oli niin kiltti ja rauhallinen,lempeä...
Koita jaksaa,ota pieniä hetkiä itsellesi ,mie rakastan lukemista,siitä saan hetken varastettua itselleni kun hän nukkuu.Onneksi on kevät tulossa,ihan niinkuin maailma taas aukeaisi...

Minunkin mieheni oli sellainen kuin kuvaat omaasi kiltti,lempeä ja rauhallinen ja vielä huumorin tajuinen ja hyvä keskustelemaan.Juttelemme vieläkin mutta sairaus tulee monesti esille.Eihän se rakkaus ol kuollut se vain on muuttanut muotoaan ja muistoist monesti elän.Minä pidän myös lukemisesta,hyvä kirja on kuin astuisi toiseen maailmaan hetkeksi ja nämä netin fasebook ystävät ja skype yhteydet ovat minulle tärkeitä.Yhden asian olen pannut merkille vaikka on ystäviä heidän on vaikea pitää samanlaisia suhteita yllä kuin mieheni terveinä päivinä.Ehkäpä heidän on vaikeaa suhtautua muuttuneeseen elämäämme.Muutama heistä on "lähelleme"jäänyt.