Ensimmäinen finlandisitar korkattu ja juotavaahan se oli. Ensin tuntui, jotta mitä järkeä on kuvauksessa talvisesta junamatkasta Moskovasta Mongoliaan, jotain Pälsinaikaisia kalliopiiroksia katsomaan. Maan tapaan arkeologiaa opiskeleva suomityttö jakaa makuuhytin oudon, keski-ikäisen ryssämiehen kanssa. Mitä siitä voi syntyä? Mykkää murjotusta vai lämmin ihmissuhde?
Taitavasti Rosa-täti rakentaa tästä tilanteesta kiehtovan freskon, joka ajottuu edesmenneen Neuvostoliiton viimeisiin vuosiin. Eräänlainen ruumiinavaus vielä henkitoreissa olevasta valtiosta. Syvälle viiltävä, mädän paljastava, todellisuuden ja väitetyn julman kontrastin esiin nostava kirja. Puhetta piisaa, kun veli venäläinen saa pari desiä vodkaa starttiryypyksi ja ryhtyy kertoilemaan elämästään. Viisivuotiaana kadulle, lastenkotiin, vankilaan, töihin, leirille, töihin ja joka välissä viinaa. Jossain välissä puukkokin on heilunut ja ruumiita tullut. Välillä mies toteaa, jotta tytölle voi kertoa mitä tahansa, kun tämä on hyväuskoinen suomalaishölmö. Karheaa ja rumaa puhetta, mutta samalla todentuntuista ja realistista venäjäkuvaa vuosien varrelta. Hetkittäin jopa hervottoman hauskaa. Ja sellaistahan matkalla olo ennestään tuntemattomien kesken on: Itsestään voi kertoa mitä vain tai jättää kertomatta, kuten tyttö.
Nimettömäksi jäävä suomityttö ei paljoa puhu. Kuuntelee ja muistelee Moskovaan jäänyttä Mitka-poikaystävää ja tämän Irina-äitiä, tyttöystävää. Moderni kolmiodraama kätkeytyy suljetun vaunuosaston pienoismaailman sisälle.
Välillä urhoollinen Punatähti-veturi kaipaa lepopäiviä ja matkustavaiset pääsevät hortoilemaan kaupungille ruuan ja juoman perässä. Sillä syöminen ja juominen ovat vaunuelämän olennaisin osa. Kyllä jää dekkaristit, jopa Outi P toiseksi kun gastronomian iloja kuvataan. Vielä isompi vaiva toki on jäljittää jotain suuhunpantavaa oudoista kaupungeista, mutta "stahanovilainen lihaskone", kuten matkatoveri itseään kutsuu, tietää konstit ja taitaa temput miten evästä karttuu eikä jano pääse yllättämään. Kunniansa saavat myös vanha kunnon Pobeda ja kauriskeulainen Volga.
Oman novellinsa ansaitsisi vaunuemäntä Arisa, jonka tuhatlitraisesta samovaarista tee ei lopu. Eikä Arisalta uskallus, kun hän kirves kourassa rientää erottamaan nahistelevia matkustajia tai lopettamaan junaan törmännyttä hirveä.
Liksomin kaupunki- ja maisemakuvaus on sävykästä ja tarkkaa. Harvoin olen tuntenut paikan tai tilan hajun lukiessani, kuten tämän kanssa kävi. Liksom leikkii hallitusti kielellä, rytmittää ja maalailee suurten venäläisten tapaan.
Välähdyksenomaisesti näyttäytyvät sivuhenkilötkin elävät ja ajattelevat. Eivät välttämättä kauniisti, kova elämä rujouttaa, mutta kirjan totuudellisuus tuntuu vahvalta.
Miehen ja tytön välinen suhde elää pelosta ja vieroksunnasta hetkittäiseen välittämiseen ja läheisyyden tuntuun. Vallankin kun perillä kalliopiirrokset jäisivät viranomaismääräyksellä näkemättä, ellei ryssä hoitaisi hommaa toisin keinoin.
Loppu on kuin suoraa Kolmesta sisaruksesta, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Rohkenen suositella.
Taitavasti Rosa-täti rakentaa tästä tilanteesta kiehtovan freskon, joka ajottuu edesmenneen Neuvostoliiton viimeisiin vuosiin. Eräänlainen ruumiinavaus vielä henkitoreissa olevasta valtiosta. Syvälle viiltävä, mädän paljastava, todellisuuden ja väitetyn julman kontrastin esiin nostava kirja. Puhetta piisaa, kun veli venäläinen saa pari desiä vodkaa starttiryypyksi ja ryhtyy kertoilemaan elämästään. Viisivuotiaana kadulle, lastenkotiin, vankilaan, töihin, leirille, töihin ja joka välissä viinaa. Jossain välissä puukkokin on heilunut ja ruumiita tullut. Välillä mies toteaa, jotta tytölle voi kertoa mitä tahansa, kun tämä on hyväuskoinen suomalaishölmö. Karheaa ja rumaa puhetta, mutta samalla todentuntuista ja realistista venäjäkuvaa vuosien varrelta. Hetkittäin jopa hervottoman hauskaa. Ja sellaistahan matkalla olo ennestään tuntemattomien kesken on: Itsestään voi kertoa mitä vain tai jättää kertomatta, kuten tyttö.
Nimettömäksi jäävä suomityttö ei paljoa puhu. Kuuntelee ja muistelee Moskovaan jäänyttä Mitka-poikaystävää ja tämän Irina-äitiä, tyttöystävää. Moderni kolmiodraama kätkeytyy suljetun vaunuosaston pienoismaailman sisälle.
Välillä urhoollinen Punatähti-veturi kaipaa lepopäiviä ja matkustavaiset pääsevät hortoilemaan kaupungille ruuan ja juoman perässä. Sillä syöminen ja juominen ovat vaunuelämän olennaisin osa. Kyllä jää dekkaristit, jopa Outi P toiseksi kun gastronomian iloja kuvataan. Vielä isompi vaiva toki on jäljittää jotain suuhunpantavaa oudoista kaupungeista, mutta "stahanovilainen lihaskone", kuten matkatoveri itseään kutsuu, tietää konstit ja taitaa temput miten evästä karttuu eikä jano pääse yllättämään. Kunniansa saavat myös vanha kunnon Pobeda ja kauriskeulainen Volga.
Oman novellinsa ansaitsisi vaunuemäntä Arisa, jonka tuhatlitraisesta samovaarista tee ei lopu. Eikä Arisalta uskallus, kun hän kirves kourassa rientää erottamaan nahistelevia matkustajia tai lopettamaan junaan törmännyttä hirveä.
Liksomin kaupunki- ja maisemakuvaus on sävykästä ja tarkkaa. Harvoin olen tuntenut paikan tai tilan hajun lukiessani, kuten tämän kanssa kävi. Liksom leikkii hallitusti kielellä, rytmittää ja maalailee suurten venäläisten tapaan.
Välähdyksenomaisesti näyttäytyvät sivuhenkilötkin elävät ja ajattelevat. Eivät välttämättä kauniisti, kova elämä rujouttaa, mutta kirjan totuudellisuus tuntuu vahvalta.
Miehen ja tytön välinen suhde elää pelosta ja vieroksunnasta hetkittäiseen välittämiseen ja läheisyyden tuntuun. Vallankin kun perillä kalliopiirrokset jäisivät viranomaismääräyksellä näkemättä, ellei ryssä hoitaisi hommaa toisin keinoin.
Loppu on kuin suoraa Kolmesta sisaruksesta, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Rohkenen suositella.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kiitti. Kuulostaa hyvältä.
Anni on lähtöisin ja kotoisin pienestä vasemmistolaisesta kaupungista nimeltään Kajaani. Vasemmistolainen ajatusmaailma, joka huokuu hänen kirjoittamassa kirjassaan, on vahvasti lähtöisin vanhempien kommunistisesta perhetaustasta. Hytti numero 6 on surkea elokuva, tuottajalle soisin hivenen harkintakykyä vastaisuuden varalle.
Älähän lähe syyhyttä saunaan. Anni on alunperin Ylitornion Lohijärveltä. Enkä häntä ainakaan kommariksi sanoisi. Hauska ja värikäs nainen, joka ei paljon puoluepolitiikasta piittaa.
Tavattiin muuten eka kerran Koijärvellä 1980. Kummallista kyllä, en ole nähnyt hänen kirjoittaneen siitä mitään.
Kirja ei kyllä yritäkään olla kovin realistinen. Kuun vaihekin voi täysin muuttua yöstä toiseen.
Ah hauskaa !
Alvari Raappavaara on mielestäni juuri näitä kriitikoita, jotka lähes aina haluavat
kirjoittaa
kirjan
uusiksi !
Niin tyypillistä. Oli ilo taas lukea Raappavaaran tekstiä.
Kiitos!
Ole hyvä. Sinunkin juttujasi olisi ilo lukea, kai.
Milonoff hoiti hommansa kunnialla.
Ettei vain ollut stallarihommaa?
höpöhöpö
Kirja odottelee hyllyssä lukemista, en tarvinnut muita suosituksia kuin että tapahtumapaikkana on Siperian -juna. Haaveissani on kerran elämässä tehdä tuo junamatka Moskovasta Vladivostokiin. Venäjän matkasta ratakiskoilla kolistellen kiinnostuneille suosittelen myös Natalja Klustsharjovan mainota opusta Kolmannessa luokassa (Like). Kokeeneena lukijana voin sanoa, että se on pitkästä aikaa ainoa teos, joka on tehnyt minuun vaikutuksen!
Kolmannessa luokassa oli markkinointikupla.
Ai,
mitäkähän tarkoittaa tämä virke? .... markkinointikupla, höh ?
Kyllä Kätilö-kirja oli sata kertaa parempi. Siinnä sentään "tapahtui". Kätilön juoni oli mukaansa tempaava.
Hytissä sitä vastoin ihan suututti, kun taas tultiin seuraavalle asemalle ja alkoi samat lumisateet , lätäköt, koirat, kissat. Samat virret joka ikisellä paikkakunnalla, olis joskus edes aurinko paistanut !
Kirja tuntuu romaaniksi varsin dokumentaariselta. Jos siellä on joka paikassa samat lumisateet, lätäköt, kissat, koirat, lahonneet rakennukset ja ihmiset?
Lukaisinpa kirjan, kun olen muutaman kerra tuota rataa matkustanut sekä neuvosto- että Venäjän aikana.
Kirja on suoraan sanottuna pelkkää paskaa.
Kaupunkien nimet ovat oikein, järjestystä tosin en kartalta tarkastanut. Kuitenkaan Habarovsk ei kuulu reitille ollenkaan. Eikä siltä reitiltä poiketa Tomskiin, ei pysähdellä päiväkausiksi ja muutenkaan siinä ei ole totuuden häivääkään! Ja se Irkutskin asemarakennuskin on oikeasti vihreä eikä vaaleanpunainen! Minulla on pari kuvaakin siitä.
Rosa Liksom on yrittänyt Mika Waltarin temppua, mutta surkeasti epäonnistunut. Rosa on lukenut muutaman sata - kaksisataa vuotta vanhan kirjan ja jonkin uudemman jutun Venäjästä ja kuvitellut, millainen tuo matka saattaisi olla. Vaan on mennyt pieleen kaikki mitä pieleen voi mennä! Mikä onnistui Mika Waltarilta, se surkeasti epäonnistui Rosa Liksomilta.
Joku tiesi, että kirjasta on annettu joku Finandiapalkinto.
Ihanko totta?
Eikö kenelläkään ole vähäisintäkään käsitystä Venäjästä tai sitä edeltäneestä Neuvostoliitosta? Eikä junalla matkustamisesta siellä tai yleensä missään?
Ja kirjan mukaan oli kolmessa kohtaa 19-kerroksinen kerrostalo keskellä peltoaukeaa. Minä en nähnyt niitä vuosien 1982 - 2006 välillä yhtään! Siis peltoaukealla.
Krasnojarskistakin näkivät koko kaupungin junasta. Minä en nähnyt kuin sen kanjonin, mistä rata meni ja hyvin vähän Jenisein sillalta takaviistoon. Toista rataa ei ole...
Ei ollut miliisejä, ei mitään byrokratiaa, ja Tomskissakin onnistui käydä Pobedalla jota ajoi kuka milloinkin. Ei ollut maantiepoliisi GAI kyselemässä passeja ja dokumentteja... Juna pysähteli päiväkausiksi... Vaihtokauppaakin käytiin... Voi huvä jysäys!
Ja se Mongolia. Ei tunnu tutulta. Eikä se venäläinen juoppo sinne mihinkään töihin olisi mennyt saati päässyt. Kun ei ole työpaikkoja omillekaan...
Ei minkäänlaista sidettä tosiasioihin! Kertakaikkiaan paskaa koko kirja. Huonoin kirja, mitä olen pian 70 vuoden kuluessa lukenut! Miten tuollaiseen viitsitään paperia tuhlata???
sitroen.
Jahas! Tässä on nyt sitten kriitikko tarttunut puikkoihin,
(jäätävät sormenpäät törkkineet näppiksellä),
ja turauttanut tyypillisen
sanomalehtikriitikkotekstin.
Tämä tuttu ilmiö siis: Kriitikko, joka lyttää niin kirjailijan kuin kirjan.
Vaan minullapa, aina kun tällaista pisteliästä ”minäpätiedän ja olen matkustellut ja lukenutkin olen ja tämähän on ihan paskaa”, herää aina se ihmetys ja
kauhistus.
Oman oksan sahaus.
Mihin tällaisella kriitikoinnilla tähdätään?
Ja jotta minullekin selviäisi tarkoitusperät, niin kerropa
sitroen.
nyt ne omat lankasi, joissa nytkähtelet. Olisi mielenkiintoista setviä niitä. Tai sitten ei.
Ja
jään odottelemaan vastaustasi,
sekä ilmoittelehan sitten kun oma matkakirjasi kuvineen on ostettavissa tai kirjastosta löytyy luettavaksi ja ihailtavaksi.
Samointein voit varmasti lyöldä laudalta kaikki aiemmat Suomeksi ilmestyneet matkakirjat, joten:
Kirjoita se !
Juu
ei mitään vastausta kuulu. Arvasin.
Ja sitä minä ihmettelen, että mistä nuo kirjoitusvireet ovat töpsähtäneet tekstiini?
Outoa. Olen kyllä ihan takuusti kiroittanut oikein. Näin muistelen ja korjaan:
lyödä ............. ja..................... suomeksi
Näyttäisi olevan silviisii, jotta sitikka-herralla on jäänyt epäselväksi kahden tai kolmen eri Finlandia-palkinnon olemassaolo. Faktallista oikeellisuutta edellytetään TIETO-Finlandian voittajalta, kaunotaiteellisen ulosannin lisäksi. Kuvitteellisella puolella faktat voi heittää, jos tarina on muuten hyvä ja nautitava.
Sitä miekii olen ittetykönäni monasti tuumannu, jotta mistä hitosta noita lyöntivirheitä tulee. Kyllä sen täytyy olla Microsoftin ja tämän HooPeen vika.
Minusta kirja oli liian lyhyt. Jotenkin tiivistetty ja ihan selkeästi jäi tuntuma että välistä on paljon saksittu pois. Sipulin haju tuntui olevan pääosassa. Tytöstä haluttiin tehdä salaperäinen ja paljastettiin juttu sieltä täältä. Olisko siitä kirjan tunnelma kärsiny vaikka tytöstä olisi kerrottu enemmän ja aikaisemmin?
Mutta tykkäsin kuitenkin.
Kävin katsomassa ja tykkäsin vaikka aika nuhjuista ja vodka virtasi. Jäämeri lopussa hieno.
Vouage kappale, tuli niin nostalginen fiilis se vaan on niin hieno.
Olen yrittänyt googlettaa nuo muutkin biisit mutta en löydä listaa. Siinä elokuvan lopussa ne lueteltiin.
Olisiko kellään listaa kenen kappaleita muut oli.