Tyttöystäväni rankaisee itseään rajusti

Ohjaa psykologille.

Muutama idea / neuvo tuli mieleen:
1. Hän voisi kysyä esseen/kokeen arvostelijalta miksi ei vitosta saanut. (Itse kävin kerran kysymyssä syytä yhden tentin arvolauseeseen. Minulta oli yksinkertaisesti työn kannalta keskeinen termi jäänyt määrittelemättä ja siksi arvosanaa oli pudotettu.)

2. Hänen kannattaisi pohtia tarkemmin syitä sille miksi vitosta pienempi arvosana ei kelpaa. Toisen päätä on lähes mahdotonta "uudelleenohjelmoida", mutta hänhän etenee opinnoissaan, joten tosiasiassa hänen osaamisensa rajat eivät ole tulleet vastaan. Muutoin tulisi pelkkää hylsyä. Käytännössä kokonaisvaltaisesti ajateltuna kuulostaa ulkopuolisena siltä, että opinnot menee hienosti.

3. Hän voisi miettiä onko alle vitosen saaminen esteenä jollekin asialle tulevaisuudessa? Esimerkiksi tohtoriksi kouluttautumiseen riittää kun saa vähintään kolmosen gradusta. (Sitä pienemmällä arvosanalla pyrkiessä pitää saada sitten erillisiä suosituksia proffalta.)

4. En tunne henkilöä, mutta pahimmillaan tuolla menolla (itserankaisu yms) voi varmaan iskeä joku burnout. Olisikohan loman tai pienen etäisyyden oton paikka, että saisi vähän perspektiiviä tähän asiaan. Ehkä pitäisi tehdä välillä jotain muuta mistä saisi onnistumisen kokemuksia.

itsensä ruoskiminen ja perfektionismi noinkin vaativissa opinnoissa on kyllä merkki siitä, että kannattaisi tosiaan ottaa yhteyttä johonkin ammattiauttajaan, jollei läheisten tukemisyritykset vaikuta millään tavalla.

Kyse tuntuu olevan nyt puhtaasti tunne-elämän ongelmasta, jossa syy on muualla kuin itse opintomenestyksessä, koska se tyttöystävälläsi kuitenkin on erittäin hyvä, luulenpa ettei kukaan saa vitosia yliopistosta jatkuvasti, kilpailu on niin kovaa. Miten hän pärjää tulevaisuuden työelämässä, jos sielläkin pitäisi aina olla täydellinen? Fakta on, ettei kukaan kestä tuollaista suhtautumistapaa elämään sairastumatta ennen pitkää joko psyykkisesti tai fyysisesti jatkuvan paineen alla.

En oikeasti usko, että asia muuttuu puhumalla. Huonoimmillaan jotain ikävää pitää tapahtua, että hän voi kokea, ettei tuo ajattelu voi jatkua.

Kyse on kuitenkin asiasta, jolla hän rakentaa merkitystä elämäänsä. Hän siis on ottanut elämän pätemisen kannalta ja opiskelumenestys on nyt hänen oikeutettu mittansa. Hänen korvien väliinsä on vaikea mennä tuossa asiassa. Ajattele sama itsellesi, jos olisit pitemmän ajan kuluessa kasvanut siihen, että sinulla on rankka tavoite, mitä kautta hyväksyt itsesi elämässä ja joku kritisoisi keinojasi tai tavoitettasi, tuskin kuuntelisit. Olen samaa mieltä edellisten kanssa, työelämässä tuo lähestymistapa polttaa loppuun. Mutta hänen todennäköisesti pitää itse kokea se, ennen kuin uskoo.

Arvelen, että toisaalta hänen ongelmansa määrittyy sillä, että hän on ns. "kiltti tyttö", hän saa elämän asiat suorittamalla. Olisi mielenkiintoista tietää, kykeneekö hän harrastamaan tai nauttimaan taiteesta, musiikista tai tanssista tai jostakin muusta ei-suorittavasta, jossa pitää vain kuunnella itseään (jooga tulee nyt ensimmäisenä mieleen) eikä mitata itseään suhteessa toisiin.

Eipä ole akallasi kaikki muumit laaksossa. Syötä sille pussillinen tramaleja ja viinaa kyytipojaksi.

pakkohoitoon ja anna itsellesi kenkää.

Tyttöysäväsi tarvitsee ammattiapua, sinä uuvahdat itse, jos koetat sinnitellä omin avuin. Hän on laittanut jostain syystä rimansa täydellisyyteen, eikä kukaan ole täydellinen, varsinkaan vasta opiskellessaan, ja harvempi vuosien työkokemuuksenkaan jälkeen.

Samoppa naisellesi että tarkein asia on että saa tutkinnon suoritettua ja arvosanoille ei ole mitään merkitystä ja niintä ei paljon ensimmäisen työpaikan jälkeen kysytä vaan seuraavassa paikassa työkokemus on paljon terkeämpi kuin tutkintotodistusten arvosanat ja onko naisesi kasvatettu pyrkimään taydellisyyteen mutta kun se ei ole makdillista. Aivan sairasta pyrkiä aina maksimaaliseen suoritukseen.

On mieleltään sairastunut,joten ohjaa hänet hoitoon.

Ainniin, erotkaa ja keskittykää opiskeluun. Kelan rahoja kuluttavat täit. Toivon, että opintotukenne peruttaisiin, mutta onneksi avauksen näkevät kuvienne ansiosta myös Kelan väki haahhhahahaa!

Mi

Opetuksen järjestäminen pitää siirtää hallituksen humppaporukan käsistä vapaille markkinoille. Näin saadaan opinnot vastaamaan todellisia työelämän tarpeita, eikä opiskelu ole enää koskaan turhaa. Nyt opiskelu on yhteiskunnassa pysymistä.

Ottamatta kantaa siihen mistä itsekritiikki johtuu, veikkaisin että opiskelun välttämättömyys työllistymiselle on nykymuodossaan pakkopaskaa, jota KENENKÄÄN ei tarvitsisi joutua sietämään.

Jospa lopetettaisiin vaan kaikki opintomme ja haistatettaisiin paskat vääryydelle - opetusministeriön kusetukselle ja verovarojen tuhlaukselle.

Nonni, tulipa todistettua... Kaikki korkeakoulun käyneet on mieleltään sairaita!!
Tyytykää vähempään ja lopettakaa se pirun stressaaminen joka asiasta!! Ei maailma oo niin kylmä paikka, miten te sen näette!!!

http://www.youtube.com/watch?v=Q559UdlkI9o&NR=1

Jokaisen ihmisen olisi hyvä huomata että:
Vaikka olet olevinasi kuinka viisas tahansa löytyy joka asiassa aina joku joka tietää siitä jotain mitä sinä et tiedä.
Mitä aikaisemmin tämä tapahtuu sen parempi.
Turha pään seinään hakkaaminen satuu pirusti.

Vie hänet hoitoon, ei tuo tervettä ole. Voi olla , että taustalla on kasvatus joka on ehdollistanut hänet aina pätemään, ilman sitä hän ei ole mitään.
Heikkoitsetunto, ja toisten arvostuksen tarve tekee elämästä kitson.
Hommaa ehdottomasti apua hänenelle, muuten hän siirtää sen ominaisuuden edelleen, tuleviin lapsiin.

Kaverisi on asettanut itselleen liian korkeat tavoitteet alusta lähtien. Hänellä on itsetunto heikko, hän on huomannut heikkoutensa mm. opiskelussa ja yrittää parantaa jaksamistaan tällä ainoalla keinolla, joka ilmeisesti tepsii hänellä. Ainoa keino millä hän pystyy tsemppaamaan itseään on kovennettu itsekuri. Hänen itsekurinsa ylläpitäminen onnistuu vain "ruoskimalla" itse itseään eteenpäin, koska sitä ei tee kukaan muu.

Ehkä hän olisi jo reputtanut, jos ei tätä tekisi. Kuulostaa ukopuoliselta hiukan masokistiselta, mutta se ei välttämättä ole sitä. - Toisaalta hölmöä olisi pyytää jota kuta toista moittimaan ja komentamaan itseään, joten hän tekee sen itse ja saa siitä syyn/uhon tsempata ja parantaa yrittämistään.

Tiedän mistä puhun - teen itse tuota, mutta hiukan lievempänä (en hauku itseäni, enkä laita moittimis lappuja, mutta karsin itseltäni huvit tai herkut viikoksi ja palkitsen sitten kun homma on hoidettu) ja olen miettinyt mistä tämä "itse ankaruus" johtuu. Se on juuri tätä - tietää pystyvänsä ja osaavansa, mutta ei saa aikaiseksi. (Laiskuutta ??). Leivari on ansaittua :-) Ps. voihan tuo tyttökaverisi tila olla sairastakin...

Olet tuonut asian esiin, kuin rakastava poikaystävä, ja tahdon antaa neuvon tulevalle vaimollesi. Joop. Sillä näin on, te olette parisieluja keskenänne, ja silloin kuljetaan yhdessä, ja jaetaan elämänkokemukset tyytyväisinä yhdessä. Niin kehoitan tulevaa vaimoasi lopettamaan itsesyytökset, ja olemaan normaali suorittaja työelämässä, mikä hänelle avautuu jatkossa. Niin, ja todellakin hän varmasti onnistuu olemaan hyvä vaimo aidolle parisielulleen. Joop.

VOI LUOJA!!

Jos ei saa vitosta niin maailma kaatuu.. voi tulla helekutin vaikea elämä tuolle naiselle jos ainoastaan täydellisyys on valttia.

Ihan vaan tiedoksi, että tiedän lukuisia koviin korkeakoulututkintoa vaativiin hommiin ihmisiä palkkaavia tahoja jotka suoraan on sanoneet, että eivät edes ota töihin sellaista jolla täysiä "kymppejä" joka aineessa koska pelkäävät käytännön tazin katoavan sellaisilta..

joo, on kyllä "ongelmat" naisellasi...

Tytön kannattaisi varmaan käydä jossakin keskustelemassa ja selvittää itselleen, miksi nelonen, joka on todella hyvä suoritus, ei riitä tai miksi pitää itseään tyhmänä vaikka opinnoissa hänet selkeästi arvostellaan selkeästi normaalijakauman erinomaiselle puolelle.

Kuitenkin vain hän voi löytää oikeat syyt ongelmaansa ja parantua siitä.

Mitä sinä voit tehdä, on kehua häntä. Älä lohduta siitä, ettei hän saanut viitosta, mikä on vain yksi tapa sanoa, ettei hän ole tarpeeksi hyvä ja lisätä painetta, vaan kehu ja juhlista hänen jatkuvaa erinomaista koulumenestystään!

Voi ziisus.

Mulle riittäis ykkönen ja aina olisin tyytyväinen. Nuo arvonsanat on ihan humpuukkia ei ne elämää kaada.

Eikä mikään ihme, että treffi-palstoilla suurinosa on ammattikorkeakoulun- tai yliopiston käyneitä!! Ne vaan ei osaa seurustella ja ne ei kelpaa kenellekkään!!!

Kuulostaa siltä että tyttöystäväsi on joko obsessoitunut jostain syystä pitämään koulumenestyksensä aiemmalla tasolla tai sitten hänellä on perinpohjainen tarve vahingoittaa itseään fyysisesti ja henkisesti eikä hän keksi muuta syytä kuin se ettei hän (kuten kukaan muukaan ihminen) ole täydellinen.

On tapaus kumpi tahansa tyttöystäväsi tarvitsee selvästi ammattiapua. Kannattaa puhua hänelle siitä miten kärsit nähdä kun hän vahingoittaa itseään ja että haluat hänen käyvän psykologilla, jotta hän voisi paremmin. Muista puhua hänen käytöksensä vaikutuksesta parisuhteeseenne ja siitä, että arvostat häntä yli kaiken, ja juuri siksi haluat hänen menevän puhumaan ongelmastaan.

Tämä mielipide tulee siis nyt sosiaalialan alemman ammattikorkeakoulututkinnon omaavalta henkilöltä eikä suinkaan koulutetulta psykologilta tai psykiatrilta.

Se että lohdutat häntä yksinomaan on pohjaton kaivo johon putoat. Hän tarvitsee tukesi lisäksi ammattiapua. Mitä ripeämmin sen parempi.

Jos hän ei saa täydellisyydentavoitteluaan ja sen epäonnistuttua itseään rankaisemista kuriin on opiskeluiden jälkeen suuri vaara, että hänelle tulee työelämässä burn out joka aiheuttaa erinäisiä negatiivisia asioita.

Toivottavasti sait tekstistä jotain apua.

Trolli

Kun yrittää aina tavoitella parhaita numeroita niin sitä tulee lopulta pakkomielle, ja loputon noidankehä kyn väsymykseen asti yrittää olla parempi.

Siis, jos totta puhutaan, niin onko niiden viitosten saamisella mitään merkitystä. Se. että on vitosen oppilas saattaa olla täysi kusipää normaalissa elämässä, jossa sitä opinnoilla saatua viisautta pitäisi toteuttaa.

Useimmiten keskitason oppilaat, jotka ymmärtävät etteivät ole maailmannapoja saavat parhaat tulokset aikaan.

Toiset tosin luonnostaan saavat hyviä ja ovat todella viitosen oppilaita. Ja se on ok.

Mutta kun elämä mene eteenpäin huomaakin ehkä, ettei sillä minkä 20-vuotiaana kokee todella tärkeäksi itselleen, olekaan juurikaan merkitystä.
Niin se vaan menee joka asiassa: Elämä opettaa, jokaista meistä!

Surullista.
Täysien pisteiden ainainen tavoittelu ja noin paha tyytymättömyys sitä matalampaan arvosanaan on kuin anoreksiaan verrattava hahmotusharha.
Järkipuheet ei auta asiassa, johon järkisyyt eivät ole alunperin johdattaneet.

Jos hän -kuvitellaan- saisi JOKA tentistä ja esseestä täydet, tyytymättömyys kohdistuisi johonkin muuhun elämän osa-aslueeseen. Ehkäpä jo kohdistuu nytkin.

Mutta kuka osaisi auttaa tai edes helpottaa tilannetta? Tuskallista elää maailmassa, jos tuntee jatkuvaa riittämättömyyttä ja epäonnistumista. Vaikkakin aiheetta tuntisi.

Luin erään psykologin kirjoituksen ja siinä sanottiin, että nykypäivänä tyttöjen ehkäpä suurin ongelma matkalla aikuisuuteen on se, että oppii olemaan tavoittelematta täydellisyyttä. Ei tarvitse kuin katsoa mitä tahansa hääohjelmaa telkkarista, niin huomaa, että sellaisia nuoria naisia on vaikka kuinka paljon, joille ei kelpaa mikään muu kuin täydellinen lopputulos.

Jotkut naiset vaativat vain itseltään täydellisyyttä, jotkut taas kaikissa asioissa pitää olla paras mahdollinen (puoliso, koti, lemmikki, lapsi). Silloin mikä tahansa pikkuasia, joka tekee täydellisyydestä epätäydellisen saa perfektionistin suistumaan raiteiltaan. Perfektionistin elämä on pelkkää pelkoa ja ahdistusta.

Keskiverto on yleensä parasta. Kun elää kolmosen elämää, niin osaa aidosti iloita 4 ja 5 asioista elämässään. Silloin myös ymmärtää, että joskus tapahtuu elämässä niitä arvosanalla 1-2 olevia pettymyksiä.

Jos naisesi ei opi olemaan armollisempi, niin hänellä on vielä monet loppuunpalamiset edessä. Työelämässä ei pysty tekemään loputonta pilkunviilausta ja jos haluaa joskus lapsia, niin mahtaako lapsenkaan elämä olla auvoista, kun lapsi on puettuna viimeisen päälle ja lapsenkin pitää suorittaa elämässä äidin unelmia?

Paras vaihtoehto olisi se, että varaat hänelle ajan opiskelijaterveydenhuoltoon. Lähde tarvittaessa henkiseksi tueksi mukaan. Yksi vaihtoehto on myös mennä parisuhdeterapiaan, jossa yhdessä käytte ja opit itsekin näkemään, että mitä suhteessa voisi tehdä paremmin ja miten hän oppisi elämään perfektionismin kanssa, joka vaikuttaa väkisinkin parisuhteeseenne. Ilman terapiaa veikkaan, että sinä miehenä et kestä montaa vuotta tuollaista raatamista eikä kyllä nainenkaan sitä pysty tekemään ilman, että siitä jää vakavia psyykkisiä seurauksia (anoreksiaa, itsemurhayritys, vakava masennus, pakko-oireet, lamaannuttava ahdistus).

Kysypä huviksesi, että milloin hän on viimeksi kokenut aitoa iloa elämässään... Opiskellaan elämää varten, mutta koko elämä ei ole opiskelu.

hahah, Trollini puri vastaajiin, saatanan ääliöt!

Ala ei ainakaan ole mikään missä edes sivutaan psykolokiaa muuten kai vitosillanen osaisitte ratkaista ongelmanne, Esseitä kuitenkin kirjoittelette derivoinin ja intekroinin sijasta jotain humanistista se on.

Asiaan on nyt saatu apua. Alku näyttää hyvältä. :)

Ei noilla yksittäisten suoritusten arvosanoilla ole niin väliä. Ainoastaan gradun arvosana merkitsee jotain.

Itse vetelen ykkösiä tai viitosia riippuen fiiliksestä.

Hienoa, älykästä hengenlentoa taas kerran.

Selvä trolli. Ei kukaan ole noin typerä.

Henkisestä epävakaudesta se kertoo jos elämä meinaa kaatua siihen että ei saa vitosta kurssista.

Itselläni parissa koulussa on tullut numeroita välillä 2 - 5. Suurin osa ollut kolmosta. Itkuraivaria en ole saanut kakkosestakaan jos kerran en ole viitsinyt panostaa ja kursseja en ole viitsinyt edes uusia.
Jos keskiarvo tyttöystävälläsi on vaikka vähän vajaa neljä, niin on se jo ihan tarpeeksi hyvä minne vaan hyvin todennäköisesti. Ikävä kyllä noin epävakaa ihminen todennäköisesti epäonnistuu tärkeissä haastattattelussa törkeiden paineiden takia. Ei hän kuullosta kovin iloiselle tai ainakaan positiiviselle.

Elämänsä ihminen voi elää stressaten tai vetäen letkeästi. Itse suosittelen letkeää vaihtoehtoa kokemuksesta. Olen aina päässyt niihin hommiin mitä olen halunnut ja nyt olen omaa firmaa pyörittänyt 10 vuotta. Työ on hemmetin kivaa ja palkka ihan ok. Enemmän rahaa pystyisin tekemään, mutta kun ei huvita ja nautin vapaa-ajasta ja taiteilijan vapauksista.

Aloittaja: liimaa ne TYPERYS ja ÄÄLIÖ-laput otsaasi. Sieltä niiden oikea paikka löytyy.

Ei tuossa ole pelkästä opiskelusta kyse. Perfektionismi on psykologinen ongelma. Ohjaa ammattilaiselle.

En lukenut koko aihetta, joten älkää ristiinnaulitko minua, jos sanon jotain sellaista, mikä on jo tuhanteen kertaan tässä aiheessa kuultu. Älä sinä aiheen aloittaja myöskään suutu minulle, mikäli olet jo kuullut kommentit, joita olen tullut tarjoamaan.

"Viime aikoina tyttöystäväni ei ole saavuttanut haluamaansa menestystä. Pärjää kyllä erittäin hyvin ja saa kursseja paljon suoritettua, mutta ei ole saanut sitä täydellistä vitosta melkein puoleentoista vuoteen."
Kuulostaa aika omituiselta perfektionistilta. Voikohan kyseessä olla jonkinlainen mielenterveyden häiriö?

"Olen yrittänyt tolkuttaa, että kyllä se vitonen sieltä tulee ja tuollainen itsensä rääkkääminen vain vahingoittaa omaa suoritusta."
Ehkä ei kannata jankuttaa tuollaista? Mitä väliä on sillä, jos ei saa enää yhtäkään viitosta? Olen elänyt siinä käsityksessä, että yliopisto-opiskelussa 5 on paras numero. Jos joku käy vaikkapa lukiota, ja hän saa "pelkkiä" kaseja ja ysejä, niin onko hän muka huono opiskelija tai jollain tavalla tyhmä? Ei todellakaan! Ihminen, joka kykenee suoriutumaan lukiosta saaden pelkkiä kaseja ja ysejä on hyvä opiskelija.

Itselläni ei ole opintojeni suhteen mitään muita tavoitteita, kun päästä vain kursseista läpi, vaikka sitten ykkösen arvosanoilla. Tavoitteeni on täyttynyt, kun saan kurssista ykkösen kaikki muut arvosanat ovat sitten plussaa.

Tavoitteita ei pitäisi asettaa liian korkealle, mikäli niiden saavuttaminen tietää liian paljon työtä. Minun ei tarvitse ottaa liikaa paineita omien tavoitteideni suhteen, koska olen asettanut tavoitteeni sopivalle tasolle. Sillä on mielialaan merkitystä vaikka kuinka paljon. Opiskelu ei ole hauskaa, jos pitää koko ajan vain väkertää niska limassa. Pitää myös osata ottaa sopivan rennosti. Jos mieliala on korkealla, niin silloin myös opiskelumotivaatio on parempi ja opinnot sujuvat paremmin.

Itse olen aika keskitason opiskelija arvosanoilla verrattuna. Kolmosia tulee yleensä eniten. Mutta jos jostain kurssista sattuisi tulemaan hylätty tai ykkönen, niin ajattelen vain, että "Jos tulee hylätty, niin sitten uusitaan, ei siinä mitään" tai jos tulee ykkönen, niin ajattelen, että "Okei tällaista tällä kertaa" . Eivät ne arvosanat ainakaan minulle ole todellakaan koko elämä, eikä niillä ole ainakaan yliopiston ulkopuolella juuri mitään merkitystä.

No hän on saanut ne numerot aiemmin pänttämällä. Kun opinnot vaikeutuvat tai luettavaa tulee enempi, pänttäämällä pärjää, mutta ei voi olla enää huippu. Eli hänen älykkyytensä saattaa olla normaali ja keskitason yläpuolellakin mutta ei ehkä neron luokkaa. Sitä paitsi totuus on se, että monessa ammatissa pärjää vähemmälläkin älyllä. Itse olen oikeastaan pettynyt omaan ammattiini juuri siksi, että eihän siinä aivoja tarvitakaan, kuten josku opiskeluaikoina luulin...
Hänen tulisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on eli kyllä psykologille ohjaaminen voisi olla ihan hyvä ratkaisu, jos hän ei muuten osaa päästää irti noista ylimitoitetuista vaatimuksista. Hänellä saattaa myös olla persoonallisuushäiriö esim vaativa persoonallisuus mutta eihän sitä voi tietää, kun en häntä tunne.

Ei millään pahalla, mutta tyttöystäväsi ON tyhmä, jos ei saa vitosia vaikka kuinka yrittää.
Itse saan pelkkiä vitosia sen kummemmin yrittämättä. Kerran sain kirjatentistä ykkösen, kun en ollut edes avannut kirjoja.

En uskon, että on trolli. Tuollaisia ihmisiä kuin ap:n tyttöystävä on ihan oikeasti olemassa! Koko elämä on pelkkää opiskelua ja mikään ei ole ikinä tarpeeksi hyvä. Kyllä siinä usein on takana jotain suurempaa ongelmaa henkisellä puolella.

"Täydellisen" vitosen, jolla on merkitystä saa, kun oppii soveltamaan oppimaansa, eli työelämässä. Itselläni oli korkeakouluaikoinani useita täysipotteja/kiitettäviä sekä peruskursseista että syventävistä opinnoista. Yksikään työnantaja ei ole päästötodistusta kysellyt nähtäväksi.
Kannattaa keskittyä opintojen valmiiksi viemiseen, niin alkaa palkka juosta ja voi keskittyä "vitosen" uraputkeen, jos kokee tärkeäksi.

Minulla oli samaa mutta se ei keskittynyt yhteen asiaan, kuten kouluarvosanoihin, vaan jakautui elämän joka osa-alueille. Yritin olla täydellinen: ystävällinen, positiivinen, energinen, empaattinen, luova. Loistava työntekijä, paras ystävä, huippuoppilas ja harrastuksiinsa panostava.

Motiivina ylisuorittamiseen oli minun kohdallani huono suhde toiseen vanhempaan. Olen aina kokenut olevani muita huonompi, ruma ja tyhmä, vaikka olen koko koulu-urani ajan saant todella hyviä arvosanoja aivan kaikista aineista, työtarjouksia on tullut ja ystävät pitävät minua luotettavana ja hyvänä ihmisenä. Mutta se ei ole ikinä ollut tarpeeksi, ja siksi olen tällä hetkellä naurettavassa kunnossa, kärsin lievästä syömishäiriöstä ja terveysongelmista.

Mutta me emme koskaan suostu myöntämään ongelmia. Kaikki on vaan niin hemmetin hyvin jottei kukaan huolestuisi, ja kun alkaa rakoilla niin viimeiseen asti kynsin ja hampain taistellen pidetään kiinni luhistuvasta kulissista. Hoitoon hakeutuiminen voi olla todella vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta. Muutos on kuitenkin itsessä. Pitää oppia kokonaan uudenlainen tapa katsoa maailmaa. Pitää oppia antamaan itselleen itseisarvo, ei arvottamaan itseä suoritusten kautta. Itsensä rakastaminen on vaikeaa, vaatii aikaa ja opettelua.

Olen itse aivan samanlainen kuin aloittajan tyttöystävä, vaikkakaan en itseäni lyö tms. näkyvää. Sitähän on vaikea sanoa mikä tyttöystäväsi on ajanut tähän tilanteeseen, mutta ei tuollainen käytös ihan terveeltä kuulosta. Itselläni perfektionismin taustalla on ajatusmalli, että ainoa tapa "hyvittää" se, että olen niin epäonnistunut ihmisenä, on täydellisyys opinnoissa ja työelämässä. En ole minkään arvoinen, ellei opintorekisteriote ole sievä lista vitosia. Typerintä on se, että saan vitosia erittäin helposti, mutta kun alan stressata ja ruoskia itseäni niin eihän siinä tilassa pysty ajattelemaan ja oppimaan. Jos yrittää opiskella "henkensä edestä", niin sellainen polttaa loppuun ennen pitkää. Sanoisin että psykologille mars! Jos tyttöystäväsi ei jaksa hakea apua ongelmaansa ja opiskelijaterveydenhuollossa kuhnitaan, niin sinun täytyy vaatia hoitoa.

On tottakai hyvä, että opiskeluun panostaa kaikkensa, mutta pitäisi myös muistaa pitää huolta itsestään. Välillä on saatava ihan vapaata aikaa, jolloin ei edes mieti kaikkia deadlinejaan. Kavereiden tapaamisellekin pitää järjestää aikaa, sillä varsinkin samassa tilanteessa olevien kanssa puhuminen helpottaa, kun tietää ettei ole ainoa. Terveellinen ruoka ja riittävä liikunta ovat myös elintärkeitä jaksamiselle. Itse sain oppia tämän kantapään kautta, kun vedin itseni yliopistossa burnoutiin. Tässä sitä on sitten yli 2v paranneltu.

Yliopisto-opinnoissa on ominaista, että kandivaihe tuntuu pääsääntöisesti helpolta, mutta syventäviin kursseihin mentäessä vaikeustaso nousee aikamoisella harppauksella. Jos tätä ei tiedosta, niin voi tulla ikäviä yllätyksiä. Yliopistossa opiskelu tähtää kuitenkin asiantuntijuuteen, ja asiantuntijaksi ei tulla yhdessä yössä. Se vaatii kypsymistä, ja jokaiselle se oppimispolku on erilainen. Välillä tuntuu että ei edisty yhtään eikä tajua mitään, ja toisinaan taas on todella kova vauhti päällä. Toivottavasti tyttöystäväsi tiedostaa nämä asiat.

Opiskelijan on vaikea ottaa lomaa, koska jos esim. yhden tentin missaa, niin kurssin suoritus voi pahalla onnella siirtyä vuodella eteenpäin. Ei naurata, kun kela huohottaa niskaan että 5 opintopistettä on tultava kuukaudessa täyteen, jos vielä töissäkin pitää käydä. En ihmettele yhtään että monelle tulee joskus sellainen vaihe, että uupuu.

Itse olen kokenut, että jos opiskelu alkaa tuntua liian stressaavalta, niin silloin on hyvä opiskella enemmän sivuaineita, ja muita sellaisia kursseja joissa itselleen asettama menestymispaine ei ole niin suuri. Ja työtaakkaa voi olla tarpeen keventääkin, kannattaa ottaa vaikka opintolainaa jos ei muuten saa levähdystaukoa. Ne opinnot ei karkaa minnekään.

Tyttöystäväsi on psyykkisesti sairas. Äkkiää hoitoa saamaan, ettei pahene. Silloin toipuminenkin on vaikeampaa. Omin voimin et voi häntä auttaa, eikähän sinun tarvi sairaanhoitja ollkaan, riittää kun tuet tyttöystävääsi ja ohjaat hoitoon. Ammattilaiset tekevät loput.

Epävakaa persoonallisuushäiriö entiseltä nimeltään rajatila. Googlaa.

Tämä aihe voisi yhtä hyvin olla psykologia-plastalla. Tytöllä on ilmeisesti hyvin ankarat ja vaativat vanhemmat pohjimmiltaan. Tyttö on hyvin stressaantunut ja mielestäni tarvitsee lepoa. Nykyajan Suomen paskakouluissa arvosanoillahan sinänsä ei tee yhtään mitään, koska opettajat ja oppikirjatkin ovat niin pihalla kaikista asoista, että kyse on lähinnä opetettavien asioiden ulkoa-opettelusta, vähän sama homma siis, kuin natsitervehdystä harjoiteltaisiin. Elämänarvojen järjestykseen pistäminen olisi varmasti paikallaan.

Yhteiskunta vaatii ihmisiltä ihan järjettömiä. Ne paineet näkyy ihmisissä juuri tuollaisina reaktioina. Tuo ihminen kärsii selvästi pahoista mielenterveysongelmista ja tulisi saada hoitoon. ikävää vaan että se voi olla vaikeaa. Jonot ovat pitkät sillä mielenterveysalaa on järjestemlälliseti ajettu Suomessa alas ja hoidon taso varsinkin julkisella puolella on aivan onnetonta. Tämä johtuu siitä, että valtion mielestä ihmisten mielenterveys ja henkinen hyvinvointi ovat täysin yhdentekeviä asioita. Koettakaa pärjätä.

Kyllähän tuossa on aika selkeästi identiteettikriisin tunnukset, läheisriippuvuus. Se pakottaa tekemään itsestä ylisuorittajaa ja kuitenkin hyväksyntä lähtee aina itsestä. Itsekkin aikoinaan identiteettikriisin läpikäyneenä tuli koettua kaiken pohjalta löytyvän itsen. Ei se ulkopuolelta tuleva manna auta kuin hetken, jos ei aina synny parempaa tulosta ja sittenkin se johtaa umpikujaan.
Omien rajojen etsiminen vain koetaan, ei sitä opita koulusta eikä toisilta. Toiset antaa kyllä eväät kohdata oma identiteetti, mutta kukaan ei sitä elä.
Neuvoa tuohon on vaikea antaa. Ihminen, joka kokee olevansa riittämätön itselle, tuppaa koluamaan henkistä kasvuprosessiaan laput silmillä, eikä juurikaan ota neuvoja vastaan ennen kuin todella kohtaa omat rajansa ja identiteettinsä.
Pelko on kaikkein vaikein, joka kuvauksesi perusteella ohjaa kumppaniasi varsin vahvasti. Pelko ruoskii, lyö itseään kasvoihin. Hankalinta pelossa on sen kuvitteluun vaikuttava osuus. Jos jokin "vitonen" jää tulematta, seuraa pelkoa omasta tulevaisuudesta, en pärjää ja muita kuvitteellisia asioita, jotka voivat kehittyä neuroottisiksikkin.
Loppujen lopuksi pelkäämme vain omien kuvittelujemme toteutumista ja vahva on se, joka voittaa oman pelkonsa, ei se, joka kokee olevansa täydellinen.
Usein läheisriippuvuudesta kärsivä pyrkii jalustalle. Kuvauksesi voi olla pelkkää itselle riittämättömyyttä tai jalustalle hakeutumista, joka liittyy usein myös myöhemmin kehittyvään narsismiin.
Toivon, että kumppanisi löytää omaa sisäistä kauneutta ilman, että ulkojohtoisuus alkaa ohjata hänen identiteettiään yhä pahemmin.

Tyttöystävääsi vaikuttaa tällähetkellä enemmän ehkä se, että hän on SINUN tyttöystäväsi.
Siksi olisi se puoli ainakin hyvä selvittää parisuhdeterapeutin kanssa, jotta mitä tytön päässä liikkuu.
Katsos ennen NAISET VALMISTAUTUIVAT koko nuoruutensa kaikkine oppeineen kotitaloudesta lastenhoitoon VAIMOKSI MENOONSA.
Tutkintoarvo VAIMO saavutettiin hyväksytysti ennen papin aamenta.
Sensijaan tutkintoon ei kuuluneet seksin kokeilut käytännössä. Ne saivat odottaa oikeita vaimon päiviä. Näin siis silloin, kun meidän isä ensimmäisen sähkölampun osti. Nykyinen opiskelu naisten stressikiemuroissa ja peläten, ettei kovin montaa aborttia tarvi tehdä ennen vakituista työpaikkaa, on maalaisjärjellä katsottuna pakoa todellisesta elämästä. Ja naisten terveyttä ajatellen hölmöläisten touhua.

Naisille kuuluva elämäntehtävä antaa todellisen elämänilon ja -voiman jälkipolvien kasvattamisessa aina kolmanteen ja neljänteen polveen siten, kuin Luojamme on sen tarkoittanut.

täältä ohjeita ja oppaita: http://adf.ly/3jmKZ

vai niin

Tuntemani nuori nainen yritti olla täydellinen opiskelija, täydellinen työntekijä ja siihen päälle vielä täydellinen äiti. Sairaalareissuhan siitä seurasi. Muistan, kun kävin tapaamassa häntä osastolla ja hän sielläkin vain sopersi tenteistä ja opintopisteistä. Hänen piti käydä pohjalla ennen kuin havahtui miettimään elämänarvojaan. Nykyään osaa jo ottaa rauhallisemmin ja keskittyä tähän päivään.

Jos ihminen mittaa elämäänsä vain ulkoisen menestymisen mittareilla ja katsoo itseään vain yhteiskunnan silmillä, niin identiteetti jää kovin ohueksi. Ulkoiset mittarit ovat milloin mitäkin, eikä mikään kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä, joten niitten varaan ei voi omanarvontuntoa laskea. Muuten ihminen elää jatkuvassa oman arvonsa todistelemisen neuroosissa. Pitäisi olla rohkeutta kyseenalaistaa ulkoisia täydellisyysvaatimuksia, tiedostaa ja hyväksyä omat rajat, ja kyky ajatella itse, mitä elämältään haluaa.

Hän on sinun tyttöystäväsi. Jos välität hänestä ja rakastat häntä, niin autat ja tuet häntä niin paljon kuin mahdollista. Kuuntele häntä, osoita hellyyttä, pidä sylissä ja puhu positiivisista asioista. Etsi asioista parhaat puolet. Pääasia ettei tyttö jää yksin pahan olon ja pelkojen kanssa.

Kuulostaa samanlaiselta kuin oma tilanteeni vuosi sitten. Opiskelen myös poikaystäväni kanssa samaa alaa yliopistossa, joten on toki vaikea olla vertaamatta omaa menestystä häneen. Jostain syystä (ilman vaativia vanhempia tai muuta erityisen hankalaa lapsuutta) aloin syytellä itseäni kaikesta ja kutsua itseäni tyhmäksi, myös lyödä itseäni joskus kun olin tehnyt mielestäni jotain "väärin". Tätä jatkuin yli puoli vuotta. Kävin muutaman kerran opiskelijaterveydenhuollon psykiatrilla, tämä ei varsinaisesti kovin muuttanut tilannetta, mutta suosittelen silti ottamaan yhteyttä YTHS:een tai vastaavaan. Itselleni oli vaikeaa hyväksyä olevani "hullu", joten suosittelen tekemään tämän yhteydenoton jollain lailla yhteisymmärryksessä tyttöystäväsi kanssa, jos mahdollista.

Itseäni auttoi eniten keskustelut perheeni, poikaystäväni ja ystävieni kanssa, jolloin yritin oppia ymmärtämään, että olen arvokas sinänsä eikä täydellisellä onnistumisella elämässä ole tähän mitään vaikutusta. Myös paikkakunnanvaihdos kesätöiden merkeissä auttoi, silloin ei tarvinnut keskittyä opintomenestykseen. Työn tekeminen ei siis välttämättä polta loppuun, kuten täällä uhkaillaan, vaan voi joskus auttaa opiskelijoita näkemään, ettei koulumenestys ole niin tärkeää työelämässä. Voimia teille molemmille, tilanteen normalisoitumisessa voi kestää jonkin aikaa, mutta aivan varmasti se on mahdollista! Itse olen esimerkki siitä, kuinka positiivinen, iloinen ja normaalisti varsin huoleton ja itseensä tyytyväinen nuori nainen voi stressaavassa tilanteessa mennä jotenkin sekaisin ja kierre voi vain pahentua. Ja tästäkin huolimatta "parantuminen" on täysin mahdollista!

Ala miettiä menisitkö sen kanssa naimisiin

YTHS, sinne ja nopee.

Minun nuorin sisareni oli aikanaan samanlainen ja kun alkoi läheisten keskusteluista huolimatta mennä noin äärimmäisyyksiin ja jatkuviin itkukohtauksiin ja itseinhoon jnejne niin lopputulos oli psykologin penkki ja mielialalääkitys. En nyt suoraan sano että tilanne on sama ja väistämättä tuo siihen johtaa mutta nuo kuvaamasi "oireet" on ihan samanlaiset. Eikä läheiset saaneet lopulta enää mitään kontaktia tyttöön vaan tämä piti niin tiukasti päänsä "omasta huonoudestaan" että ei siinä läheisten keinot enää riittäneet.

Mielialalääkitys auttoi jonkin verran ja psykologin kehotuksesta ottaa esim. koulusta välivuoden. Mutta tilanteet ei ole ohi ja suunta voi olla vielä mitä tahansa..

En oikein tiedä miten neuvoa kun meillä ei monetkaan neuvot ja keinot riittäneet auttamaan tyttöä. Kaikki on lähtökohtaisesti kuitenkin hänen omassa päässään. Hänellä on käsittämätön tarve olla "täydellinen, virheettömästi kaikesta suoriutuva ja kaikkitietävä superihminen" ja vaikka miten sanotaan että "kato nyt meitä sisaruksiakin, ollaan keskivertoja tolliskoja, onnellisia, tasapainoisia, perheellisiä, hyvin toimeentulevia. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista mutta onnenhetkiä on.."

Voisiko hänelläkin keskustelu psykologin kanssa auttaa. Sinne voi mennä läheinenkin mukaan..

Hei,

Toivottavasti haette ja saatte ammattiapua, yliopisto-opiskelijat pääsevät kuitenkin aika helposti YTHS:n kautta psykologin juttusille.

Ihan samanlaista hullunmyllyä en ole itse läpikäynyt, mutta tuon kiltin tytön syndrooman kyllä tunnistan. Sillä, että tekee kaiken hyvin ja saa hyviä numeroita ei valitettavasti oikeassa elämässä tee yhtään mitään useassakaan ammatissa. Koulutus ei monella alalla vastaa todellisia työtehtäviä (edes lääkiksessä kuulema), mutta vielä vähemmän opiskelumenetelmät vastaavat työmaailman ilmapiiriä: siellä ei ole väliä kuinka hyvin teet hommasi vaan sillä kuinka hyvin tuot esille mitä olet saanut aikaan (tai jopa mitä voit väittää tehneesi). Tämän ymmärtäminen oli todella todella raskasta aikanaan.

Olisi hyvä että rakkaasikin miettisi, mitä merkitystä milläkin asialla on. Siihen voi auttaa jopa Life Planin tai Mission Statementin (tai miksi sitä kutsua haluaa) kirjoittaminen: mitä haluaisi elämässään saavuttaa, ja mitä se vaatii. Veikkaan että kun edes yrittää katsoa asiaa laajemmasta näkökulmasta, nuo numerot voi alkaa tuntumaan vähän merkityksettömämmiltä.

:) Tsemppiä.