Tyrhauttaa...

Tämä elämä. Ei sillä etteikö se olisi antanut myös paljon hyvää, mutta ujous ja sen tuoma yksinäisyys on raskasta, varsinkin kun siitä ei voi puhua.

Minut tähän tilanteeseen on ehkä ajanut osittain kotikasvatus (en syytä, mutta vahva äiti persoona ja lisäksi autoritaasinen kasvatus-tyyli) jossa tunsin koko aikaista alemmuutta muiden perheen jäsenien rinnalla.

Toinen ujouteen ja yksinäisyyteen ajava tekiä oli entinen suhteeni, jollain lailla olin kaitietoisesti hakeutunut vahvan ihmisen rinnalle, jonka oli helppo alistaa ja määrätä, eli suhde ei tosiaankaan ollut tasapainoinen "kunnioitetaan toinen toisiamme"-suhde, vaan lähinnä hän vei ja minä vikisin. Ero tuli ja siitä yli päästyäni voisin sanoa, että onneksi, vaikka kyllähän se syventi yksinäisyyttäni.

Nyt kun kaikestaon päässyt yli, elämä kutakuinkin mallillaan ja itsekin jopa voin olosuhteisiin nähden hyvin, ujous estää tutustumasta uusiin ihmisiin, solmimaan ehkä jopa uutta parisuhdetta. Olen huomannut, että ennen tunsin alemmuutta perheen jäseniä kohtaan ja nyt kaikkia ihmisiä kohtaan. Eli tuntuu kuin kaikki olisi ylempi arvoisia verrattuna minuun..

En ole masentunut, lääkärissä olen käynyt juttelemassa tästäkin, uniongelmia tosin on, mutta tuskin virkeämpi olotila saisi minua yhtään rohkeammaksi. En ole mikään itsemurhaa yrittävä ihminen, koska luovuttaa ei saa. Silti olisi mukavaa, jos olisi joku jonka kanssa voisi keskustella, kirjoittaa tai että olisi edes joku joka voisi tavallaan ymmärtää..

http://www.youtube.com/watch?v=M4jxL9s_tDA

Onko joku päässyt ujoudesta ja sen tuomasta yksinäisyydestä eroon? Vai onko tämä todella minun tarkoitus tällä hassulla pallolla?