Syitä pitkittyneelle sinkkuudellesi?

Kyllä kai. Muttei noin pitkittynyt..

Koulussa kiusattiin lihavuuden takia. Opin jo lapsena ajattelemaan, etten mä ole mitään eikä kukaan voi minusta tykätä, eikä mulla edes ole ihmisarvoa jos olen lihava. (Tätä palstaa lukemalla se tunne vain vahvistuu...)

Nyt olen edelleen ylipainoinen nainen, jo 35-vuotias, mutta silti vailla yhtäkään seurustelusuhdetta, sillä eihän kukaan tällaista läskiä voisi rakastaa!

Kai se aluksi oli vain ujoutta ja objektiivista rumuutta. Sittemmin se on kai kehittynyt eräänlaiseksi kohtalonuskoksi, jonka vuoksi en sanottavammin yritä ketään, olen tyytyväinen jos joku ylipäätään suostuisi vaan-kaveriksi. Tarkoitan, että matemaatikon lailla tiedän vastauksen jo pelkän teorian pohjalta, eikä minun tarvitse pilata omaa ja naisen päivää toteamalla samaa kokeellisesti. Toisaalta pitkittyneen sinkkuuden vuoksi epäilen myös, etten oikeastaan edes osaisi seurustella, varsinkaan sillä tavalla kuin 29-vuotiaan pitäisi osata.

Koulussa kiusattiin erilaisuuden takia(tein kaikenlaisia "sosiaalisia testejä" jotka ei sitten myöhemmin tuntuneetkaan niin järkeviltä ideoilta). Opin siis hyvin pienenä pitämään turpani kiinni etten vain möläyttäisi mitään hölmöä. Eristäydyin muusta maailmasta kiusauksen vuoksi. Minulla saattoi mennä tunteja sanomatta sanaakaan.

Pääsin pois peruskoulusta mutta olin niin riekaleina että lukio meni pelkäksi koulusta kotiin päivittäin enkä saanut sen suurempia ystäviä. Menin ammattikorkeakouluun, sama homma koulusta kotiin sen kummempia ystävyyksiä sitomatta.

Nyt 25v ja vuoden valmistuneena olen tavannut about 10 naista joista 8 jättänyt minut ensitreffien jälkeen, yksi toisen treffin jälkeen ja yksi 6-7 treffin jälkeen. Kaikkien mielestä ollaan liian erilaisia. En osaa esiintyä kiinnostavasti enkä osaa ilmaista itseäni.

Enää ei ole muuta tehtävissä kuin hakea 30v rajan täytettyä hirttonaru kaupasta, ellei tämä sosiaalinen elämä jollain maagisella keinolla parane.

Yksinäisyys sattuu päivästä toiseen. Mitä enemmän katselen muiden puhuvan puhelimessa rakkaimmilleen, sitä enemmän ne muistuttavat siitä että elämäni on minun kohdallani kohta ohitse ja jään yksin pimeään kuolemaan. Miksi siis pitkittää tätä kärsimystä?

http://www.youtube.com/watch?v=7NQ8OCcQ3LA

Hetkittäin jaksaa toivoa. Mutta kerta toisensa jälkeen pettyy, lannistuu. Samaa kierrettä vuosikymmenet. Aika helvettiä.

Kelpaan vain patjaksi.
Onnellisuus ei kai vaan ole minua varten.

Mulla on muutamia syytä. Toinen on se, että haluan pärjätä elämässäni, ja siksi mietin iltaisin mieluummin työjuttuja kuin rellestän viihtellä. Toisaalta nuorempana kävin muutaman kerran viihteellä todeten, että ei baareista tai yökerhoista löydy samanhenkistä seuraa kovinkaan helposti. Iso syy sinkkuuteeni on myös näkyvä CP-vamma, joka karkottaa potentiaaliset kumppanit aika nopeasti. Netti on koettu, baarit samaten ja kavereidenkaan kautta ei ole naista löytynyt. Onnekseni terveyteni on pysynyt erinomaisena, joten ehkäpä elän hyväkuntoisena aikuisuuden ja löydän eläkeiässä jonkun naisen, joka sietää minua.

Oon ollut jo yli vuoden sinkkuna koska molemmat naiset joita olen sen aikan tapaillut, muuttivat muualle ennen kuin suhteesta ehti tulla enempää kuin pientä deittailua ja paneskelua.. Ei oikein jaksaisi muutaman kuukauden juttuja kun haluaa jotain oikeaa. :(

Estyneisyys ja todella heikko itsetunto, jotka johtuvat pääasiallisesti lapsuuden traumaattisista kokemuksista ja tapahtumista. En ole koskaan osannut edes ajatella mahdollisuudesta päästä parisuhteeseen tai saada edes ystävää naisesta. Pelkään naisia ja välttelen tilanteita, joissa joutuisin tekemisiin naisten kanssa, ettei vaan tapahtuisi jotakin sellaista mitä saisin hävetä viikkokaudet.

Haluaisin rakastaa, mutta häpeän itseäni ja ajattelua, että haluaisin parisuhteen. En koe, että minulla olisi edes oikeutta toivoa tyttöystävää itselleni. Häpeän koko ajatusta, koska en pidä itseäni yhdenkään naisen arvoisena ja luulen, että myös kaikki muut ovat asiasta yhtä mieltä.

Hyvin samankaltainen tarina sinun kanssasi. Sain tiukan uskonnollisen kasvatuksen, vaikkei mitään ääriuskovaisia oltukaan. Lapset pidettiin herran nuhteessa fyysisellä ja henkisellä väkivallalla, mutta vanhemmat itse eivät noudattaneet omia sääntöjään. Oli jatkuvaa perheväkivaltaa ja pettämistä. Lopputuloksena sairaalloisen ujo, lannistunut ja itsetunnoton, persoonansa kadottanut ihminen.

Jos edes olisin juoppo niin ehkä minulla olisi pätevä tekosyy saada huomiota. Mutta tällaista sinnittelijää, joka ei oikein tarvitse mitään, eikä omaa erityistä kunnianhimoa, ei kukaan ymmärrä. Nuoruus on jo ohi. En saanut perhettä, saati hyvää työtä. Kavereita ei koskaan ollutkaan. Olen tylsää seuraa. Viina tai itsarikaan ei kiinnosta.

Kai sitä pitää vain hyväksyä itsensä yksinäisenä hylkiönä, jonka kohtalona on seikkailla aivan yksinään. Tässä tarinassa ei ole selkääntaputtajia tai kannustajia, eikä se ketään muuta kiinnostakaan.

Pääosin ujouden syytä. Lisäksi on ollut mahdotonta löytää ketää opiskelun tai työelämän kautta, kone- ja metallialalla ei juurikaan naisiin törmää.

Erilaisia syitä olen havainnut. Yksi on se, että olen sietämätön snobi. Toinen, että olen tottunut ulkomailla asuessani vanhanaikaisiin käytöstapoihin. Kissani karkoittavat miehet, joilla on heikko itsetunto, herkkä hajuaisti tai mustat vaatteet. Lisäksi olen hurjan sotkuinen, ällistyttävän moni mies kuvittelee naisilla olevan jokin marttageeni. Ai vielä, en pidä saunomisesta! Todella mielipuolista, että peseytymistottumuksetkin voivat vaikuttaa pariutumisprosessiin! Miinuksena pidettäköön myös sitä, että arvostan ihmisissä vanhanaikaista kunnollista monipuolista yleissivistystä, se ei ole enää muodissa.

Helppo yhtälö:

Liian itsenäinen mies liian vähän tarjottavaa naiselle (ei erityisen statusvoimainen tai komea, vain ok vaikka huumorintajuinen ja fiksua seuraa) ronkeli (pehmeän pyöreät, yksinhuoltajat ja luonteeltaan vaikeat tai mitäänsanomattomat eivät sovi) = vaikea löytää ketään "muodollisesti" pätevää kun helpompi olla yksin

Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin siitä että sen oikeasti sopivan löytäminen on ihan hemmetin vaikeaa. Osa menee sillä tavoin että kokeilee useamman kanssa ja sieltä sitten ehkä löytyy se yksi sopiva. Itse en jaksa enää pelata ja leikkiä joten sivuutan parisuhteet jotka tuntuvat jo alussa siltä etten näe toisessa sitä jotain erityistä jota kautta sen toisen kanssa oikeasti tahtoo kokea kaikkea.

Tuo viimeinen vaikuttaa paljon sitten siihen miltä mm. seksi maistuu koska se on täysin eri sfääreissä kun suuteleminen toisen kanssa on jo hunajaa.

Minulla on ehkä ollut muutama joiden kanssa jotain tuollaista olisi voinut kehittyä mutta loput ovat olleet ihan huteja.

Joidenkin mielestä sinkkuus on kuin sairaus jota pitäis vältellä viimeiseen asti, ainakin sellaisen käsityksen oon saanu tässä vuosien aikana.
Minä en enää rupea selittelemään sinkkuuttani kenellekkään, jos jollakin on asian kanssa jotain ongelmia niin se ei mulle kuulu, mä olen päättänyt tästä lähtien elää omaa elämää ja teen sitä mitä lystään ja jos se ei jollekkin kelpaa niin olkoot kelpaamatta.

ÖÖÖ, mul on ollut ongelmia sekä pattitilanteita ja loppukriisi oli U-turn puolirikollisessa piirissä.
Nyt mä tiedän taulukon, jonka järjestyksessä teen muutoksia ja ratkoja elämän path:illeni eli polulleni.

- maksoin pois vanhoja rästimaksuja.
- hain uuteen työpaikkaan,pääsin,osasin erota kun oli pohjapalkka.
- nyt edessä yhteishakuun meno 2012 keväällä.
- selvitin ja dissasin haamumenneisyyteni entisissä yöelämäkiemuroissa.
- haluan:

1. uuteen kämppään jossain päin Suomea, miel. ruuhkasuomea, en ihan korpeen.
2. uuteen arkeen työpäivineen ja sosiaalimaksupalkkoineen.
3. Sitten harkintaan ensimmäinen yhden yön mieshoito..Maybe!Joka johtaa aamumuroihin yhdessä!Tapahtuu kun olen 43!

Mua kiusattiin koko yläaste, jonka seurauksena itsetunto meni ihan pohjalle ja olin muutenkin aina ollut melko ujo tapaus. No anyways

Ensimmäinen yhdyntä 18 vuotiaana, seuraava heti perään 22v. 23v. aloitin ensimmäisen seurustelusuhteen, joka kyllä loppui muutaman kuukauden jälkeen, mutta itsetunto kasvoi sen verran ettei 5v ole tarvinnut enää yksin olla. Tai valitella ettei baarista saisi yhden yön seuraa

en tapaa ketään

En usko että mitkään funfndamenttaliset uskonopit sinänsä mitään estoista käyttäytymistä välttämättä aikaansaa. Lisäksi fundamenttalisteilla on vielä niitä omia fundamenttalistipiirejä joista sitä samoin arvoin ladattua seuraakin voi saada.
Enemmän on kyse siitä epäsuorasta vaikutuksesta joita tällaisten vanhempien lapsena saa ajatellen arvojen ja sopivaksi katsottujen käyttäytymistapojen omaksumista. Kyllä ne asenteet turhan estoiseksi tällaisissa oloissa kehittyy. Tämä taasen tietää sitä että jos joutuukin avoimilta p/s-markkinoilta sitä seuraa itselleen yrittämään, niin ei sieltä estoisena hevin ole saatavissa kuin niitä jotka ei kellekkään muille kelpaa, ja niitäkin vain jos on vähintään keskiverto niin ulkonäöltään kuin varallisuudeltaan ja asemaltaankin.

En ole vielä tavannut naista joka kelpaisi parisuhteeseen. Ja nyt puhutaan naisten pääkopan sisällöstä, se se on kumma paikka pojat se.

Kaverit hävinneet ja olen aika erakko nykyisin. Eli en käy baareissa kun ei viitsi yksin lähteä, eikä baarissa olo kiinnosta muutenkaan, vaikka olisi jotain työpaikan bileitä. Nuorempana oli monia tyttöystäviä ja lyhyempiä suhteita. Nykyisin ei tapaa sopivia naisia missään, no kun viettää aikansa aina kotona tai jossain muuten itsekseen, niin ei oikein tapaa ketään.

mä olen 18 ja oon aina ollu sinkku. en oo koskaa suudellu, ihastunu tai ees jutellu pojan kanssa muuten ku kouluasioista, parityö tms (tiedän, aika säälittävää xD).

mua nimittäi kiusattii ala-asteelt lähtien tosi paljon, yläasteella tosi rankasti, ja lukiossakin kaverit yhtäkkii ilmotti mulle ykkösen lopus et oon ääliö ja ne alko kiusaa mua.

mulla on vieläkin itsetunto ihan maassa. en usko et viel aikoihi voisin ihastuu tai seurustella. Ei se oo siitä kiinni et ois jotku standardit, vaan mä en kelpaa mielestäni kellekää, tai uskalla luottaa.

Vaikea sanoa. Klisee mutta jos tietäisin syyn niin myös tekisin sille jotain. Erosin noin neljä vuotta sitten kumppanistani tai toisin sanoakseni minut jätettiin. Ajattelin jo ero vaiheessa että en varmasti jää laakereilleni lepäilemään ja yritän uutta suhdetta heti. En kuitenkaan onnistunut saaman minkäänlaista suhdetta ja itsekritiikki alkoi kasvaa. Jo sinkkuuden alussa olin alkanut parannella itseäni ja kun onnistumisia ei tullut niin itsekritiikki vain kasvoi ja ponnistukset kasvoivat. Onnistuin valmistumaan sekä saamaan oman alan töitä sekä laihdutin 30 kg, mutta edelleenkään en saanut minkäänlaista vasta kaikua vastakkaiselta sukupuolelta. Olen alkanut jo tottua ajatukseen että en enää koskaan saa ketään ja nettipalstalla se on ehkä helppo hyväksyä, mutta todellisuudessa se sattuu tosilujaa edelleen. Viimme kesänä oli jakso jolloin yritin tosissani ja vaikka sain aloitteita niin en saanut suhteita. Katkeroiduin siitä jollain tasolla ja nyt olenkin ollut yrittämättä lähes kolmeen kuukauteen. En ole käynyt baareissa enkä muutenkaan ollut kauhean sosiaalinen. Kuitenkin jollain tasolla on tuntunut ihan hyvältä ettei ole tarvinnut kokea niitä jatkuvia epäonnistumisia baareissa. Olen myös alkanut pelata tietokoneella paljon enemmän. Se tuntuu helpottavan kun voi paeta todellisuudesta. Jatkuvan liikunnan ja itsekehityksen kun vaihtaa peleihin niin mieliparanee kun niissä tuntuu saavuttavansa asioita hieman helpommin. En tiedä miten tästä jatkan eteenpäin. Tiedän ettei nykyinen elämäni voi olla lopullista, mutta toisaalta olen huomannut myös yrittämisen turhaksi.

Ainut syy on pettymykset edellisiin naissuhteisiin. Ei vaan jaksa katsoa niitä enää yhtä yötä pidempään.

Naisten miniseksuaalisuus.

syy pitkittyneelle sinkkuudelleni on kohtuuttoman korkea suojaikäraja :(

Mulla syynä on ikä ja toive parisuhteelta. Haluaisin, että parisuhteeseen kuuluu myös seksiä. Toisaalta kun olen lievästi liikuntavammainen ja melko nuori, en voi saada sitä [1]. Ehkäpä vanhempana paremmin [2].

[1] Zahavi, A. 1975. Mate selection – a selection for the handicap. J. theor. Biol. 53:205–214

[2] Pomiankowski, A. 1987. The 'handicap principle' does work – sometimes. Proc. R. Soc. Lond. B 127:123–145

ylempänä mainittu "Naisten miniseksuaalisuus." syynä on?
Kirjoitin sanan googleen, niin mitään uskottavaa ei löytynyt.

Varmaan perhe-elämäni on suurin syynä ujoon ja epävarmaan luonteeseeni, mikä taas on johtanut seurustelemattomuuteen. Perheväkivalta, äidin uskottomuus alkoholismi ynnä muut hankaluudet, joita olen katsonut läpi elämäni, ovat vähän pilanneet elämääni. On esimerkiksi välillä vaikea luottaa ihmisiin, joten parisuhde on hankala aloittaa.

Masentunutkin olin pitkän aikaa ja nyt kun suurimmat omat ongelmat ja luottamuksen puute alkavat hellittää, teen sen verta rankkaa duunia, ettei yksinkertaisesti ole aikaa lähteä katselemaan potentiaalisia kumppaneita. Viikonloputkin kuluvat tätä nykyä töissä (työajat 6-14.30) ja kun kaverit lähtevät illalla liikenteeseen kymmenen jälkeen, itse täytyy painua jo unten maille.. Onneksi olen vielä sen verta nuori, että kyllä uskon törmääväni johonkin mieheen vielä jossain, ainakin haluan elää siinä toivossa :)

No pääsyynä on kyllä epäsosiaalisuus eli oon aika hiljainen ja rauhallinen. Joku vois sanoa että tavallinenkin, mutta enimmäkseen hiljainen yleensä olen. Lisäksi nykyisin työttömyyskin on aikamoinen este... tosin olen kyllä ollut vakituisena työntekijänäkin, mutta tällä hetkellä ainakin näyttää olevan et työttömyys on suurin syyllinen sekä siitä seuraava rahattomuus (ei voi käydä missään).

Uskon tosin että asiat muuttuisi ratkaisevasti jos työpaikan saisin, eli veikkaan tätä suurimpana ongelmana.

Pitkittyneelle sinkkuudelleni on kaksi selkeää syytä:

1. Läpi koko peruskoulun jatkunut rankka koulukiusaaminen, jonka seurauksena muutuin syrjäänvetäytyväksi ja aloin inhota itseäni.

2. Lukion aikana kertynyt ylipaino.

Lisäksi olen sitä miestyyppiä joka päätyy aina naisten kaveriksi. Naispuolisia kavereita riittää (opiskelen naisvaltaisella alalla), mutta parisuhteesta ei ole ollut tietoakaan.

Itse sain vastaavanlaisen kasvatuksen mutta ateistivanhemmilta eikä ollut edes mitään jumalolioita auttamassa. Kyllähän sen nyt pitäis tietää mitä lapsesta tulee, kun vaan haukutaan ja arvostellaan eikä koskaan kehun kehua, ei tarvi ihmetellä kun eivät pääse isovanhemmiksi ainakaan minun osaltani (siskot ny tietty alkaa kohta lisääntymään kuin marsut).

Hermoromahdus 18-vuotiaana, masennus, itsemurhayritykset, viiltely, 16 vuoden aikana kroonistunut hoitamaton masennus, tunteiden latistuminen, vanheneminen.

Koska edelleen aion tappaa itseni (en tiedä milloin ja toivon kuolevani jollakin muulla tavoin sitä ennen) en halua vetää ketään mukaani.

No pari vuotta sitten en ilmeisesti ollut edes valmis seurusteluun, en osannut olla avoin jne.

Nykyisin jo parempi ja osaan olla parempaa seuraa kuin tuolloin pari vuotta sitten. Paljon käyn ulkona ja tapaan ihmisiä, mutta ei oikein ole tullut kohdalle sopivaa. Ne ovat niin harvassa. On minusta muutama ollut kiinnostunut, mutta itselläni ei ole ollut tunteita heitä kohtaan.

* Kasvatus, jossa kerrottiin jatkuvasti kuinka olin tehnyt kaiken väärin
* Koulukiusaaminen yläasteella, tytöt nauroivat kun pahikset vetivät minua turpaan
* Eräs fyysisen puolen sairaus, joka on hankaloittanut elämää viimeiset kymmenen vuotta vaihtelevalla intensiteetillä
* Väärä alanvalinta, vaikeudet työelämään pääsemisessä
* Jotkin ulkonäölliset seikat
* Vääränlainen persoona, vaikuttanut varmaan siihen, että naiset ovat heittäneet minut roskiin jonkin ajan kuluttua suhteen alkamisesta. En ole ehkä ihan kaikkein tyypillisin "autoa roplaamassa tallissa jonka jälkeen sohvalle munia kaivamaan ja lätkää katsomaan" tyyppinen mies. En kyllä mikään pikkurilli perseessä istuva jorma uotinenkaan. Olen vaan liian nörtti tai ehkä jollain tapaa outo tai jotain. En tiiä, kun ei naiset ikinä kerro mikä on vikana. Naiset vaan heittää roskiin.

Ainahan niitä syitä välillä kelaa, enkä oikein halua edes ehkä tietää niitä perimmäisiä... kuvittelen, että olen herkkä enkä kestä kritiikkiä joten en tee aloitteitakaan, kun pakkien saaminen tuntuu niin pahalta - jää se "en nyt usko, että voidaan olla muuta kuin ystäviä" soimaan päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi repeatina päähän kuin huonon hittibiisin kertosäe.

Epäilen kuitenkin, että olen vain laiska ja saamaton ja naiset jotenkin vaistoaa sen... mutta sen tiedän kyllä, että muista tyypeistä pystyy helpommin sanomaan ne syyt, välillä tekisi mieli ravistella niitä työkavereita yms. jotka on ikisinkkuja että "hei, tee noin ja noin niin pärjäisit paljon paremmin!" Omia virheitään on niin vaikea nähdä, pitäisi saada jonkun kaverin mielipide niistä.

- En tavoittele sitä, kenet haluan.
- Tuomitsen miehet liian nopeasti pikkuseikkojen takia ("rumat kengät" tai "ärsyttävän innokas" tai "paska musamaku"). Puolustelen itseäni sillä, että nuo pienet seikat kertovat jotain isompaa miehestä = aivan paskaa pikkutyttömäistä ajattelua.
- Olen älykäs, sanavalmis ja kriittinen. Hyviä puolia työssä ja koulussa, ei niin hyviä parinetsinnässä. Olen siis pelottava.
- Vaikea, köyhä ja sairauksien pilaama lapsuus. Olin aika ruma ja ujo, ns. ruma ankanpoikanen. Nyt, kun ulkonäköä jo löytyy, en tiedä, mitä tehdä sille.
- Huono itsetunto, epävarma piikikäs käytös (kutsuttu myös maskuliiniseksi), pinnan alla olen turhan herkkä.
- Hengaan liikaa samassa seurassa. En harrasta ja liiku maailmalla tarpeeksi.
- En osaa hymyillä vain siksi, että olisin "helpommin lähestyttävä". Nauran kyllä paljon ja pelleilen kaverien kanssa.
- Osa miehistä on joko nössöjä tai kusipäitä. Tuntuu, että en tapaa miehiä siltä väliltä. Esim. omaperäinen ja herkkä mies, jossa on kuitenkin munaa? Ei löydy.
- Ei ne naisetkaan sen parempia ole.
- On käynty huono tuuri enkä ole tavannut miestä, jonka kanssa olisi sellainen olo, että on tullut kotiin.

Tässä muutamia. Cheers.

Vai että syitä pitkittyneelle sinkkuudelle? No tuntuuhan niitä olevan vaikka muille jakaa:

- En omista kummoista kunnianhimoa.
- Olen hyvin kriittinen itseäni ja muita kohtaan. Onneksi iän myötä alkanut pikkuhiljaa hellittämään.
- Supliikkimiehiin en lukeudu ja muutkin sosiaaliset taidot ovat vieläkin siellä kehitysasteella. Ujous on aina ollut todella iso haitta.
- En ole älykäs, mutten myöskään ainakaan täysi idiootti.
- Huonon itsetunton takia pidän itseäni parhaimmillaankin keskivertona ulkonäön ja kaiken muun puolesta ja joskus kun oikein masentaa, niin kuulun maailman alhaisimpaan saastaan, jota ei saisi maan päällä kulkea, eikä ilmaa hengittää.
- Olen luonteeltani hyvin pessimistinen, vaikka yritän aina löytää jotain positiivista kaikesta. Jostain kumman syystä en kyllä löytä itsestäni mitään positiivista vaikka kuinka yritän, kun taas muista löytyy aina edes jotain hyvää/hienoa/mahtavaa.
- En harrasta suurin piirtein mitään, joka tekee minun elämästä hieman tyhjänoloisen.
- En osaa hymyillä vain siksi, että olisin "helpommin lähestyttävä". Normaalisti on se perus "suora viiva" ilme aina menossa. Kykenen kyllä hymyilemään takaisin, jos sellaiseen on tarvetta.
- En vain näe kiinnostusta lähteä ulos mihinkään, joten kotioloissa tulee vietettyä hyvin paljon ajasta.

Siinä muutamia "esteitä", jonka takia ollaan vieläkin sinkku kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Kummiskin vaikka näitä ongelmia omistankin, niin haluan ainakin nähdä ne vain hidasteina ja että kyllä minullekkin tuolta jostain löytyy kumppani, jonka kanssa voi sen elämän jakaa. Saada lapsia ja omistaa omakotitalo. Jos vain sen oman perheen saisin, niin en kyllä paljoa muuta pyytelisi.

Tarjolla on vain käytettyjä ja toisten miesten nussimia naisia. Eipä kiinnosta.

Liian lyhyt pinna ja apaattisuus lienevät ne suurimmat syyt.

En halua täysin kelvotonta ja vastenmielistä miestä, mutta omat edelletykset eivät taas riitä niihin kelvollisempiin. Sama ongelma kuin palstan miehillä siis.