Raskaana naimisissa olevalle miehelle

Kyllähän tämä raskausuutinen on se vedenjakaja teidän välillänne, toisin sanoen näet miehen nyt oikeassa valossa. Ellet olisi tullut raskaaksi, tuo fantasiamaailma olisi jatkunut entisellään, eikä miehen olisi tarvinnut tehdä mitään teidän hyväksenne. Korkeintaan sinä olisit eronnut, ja odotellut kenties turhaan tätä miestä elämääsi.

Vaikea päätös on edessä, mutta sanon kuitenkin oman mielipiteeni, kun kerran kysyt. Itse päätyisin aborttiin monistakin syistä. Yksi on se, että sinulla on lapsia ennestään, ja heistä huolehtiminen on tärkeintä. Mieheen tuskin voit enää luottaa, kovan paikan tullen hänestä tuli kova sinua kohtaan. Niin usein käy, valitettavasti. Olisit neljän lapsen kanssa yksin, onko houkuttelevaa? En yleensä ole abortin puolella, mutta tässä tapauksessa voi käyttää järkeä ja lain suomaa oikeutta. Jätä mies ja tee ratkaisut yksinäsi -selviät kyllä!

pääset helpommalla jos teet abortin.

tähän en voi muuta sanoa et kuin hahahahahahahahahahahahahaha
hahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahhahah
hahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahah
hahahahahahahahahahahahahahahah sääliksi käy tyhmää akkaa

Täytyy sanoa, että tässä tarinassa eniten ihmetystä herättää tämän miehen vaimo. Olen aina ihmetellyt tällaisia itsensä kadottaneita täysin omanarvontunnottomia ihmisiä, jotka roikkuvat epätoivoisesti toisissa ihmisissä. Että hänen miehensä edessään valitsi sinut ja vaimo vesi kielellä odotteli kuitenkin, että mies palaa hänen luokseen.

Sinua lohduttanee se, etteivät nämä kaksi ole todellakaan onnellisia yhdessä. Todennäköisesti kiduttavat toisensa henkihieveriin henkisesti.

Uskomattoman vaikea tilanne, lyödään lyötyä. Voimia miettimiseen miten aiot tulevaisuuttasi järjestellä.

Tuota vaimoa minäkin ihmettelen, että mikä saa kaiken tuon jälkeen vielä jäämään suhteeseen??! Siinä täytyy omanarvontunto olla todella alhaalla, tai sitten oma identiteetti täysin rakennettu jotenkin aviomiehen kontrolloinnin varaan. Että kiristämällä saa miehen jäämään luokseen. Kyllä sokeakin vaimo tuossa tilanteessa näkee, ketä hänen miehensä oikeasti rakastaa ja kenen kanssa hän oikeasti haluaa olla! Mutta kuten edellinenkin kirjoittaja sanoi, niin tai näin, onnellisia he eivät yhdessä ole!!

Kaikkeen ei aina sa vastausta ja toisinaan elämä on epäreilua, mutta usko pois, kohtaat vielä miehen, joka oikeasti ansaitsee sinut, jolla on uskallusta olla oikeasti läsnä!

Tsemppiä, vaikea päätös, tet sen kumpaan suuntaan tahansa.

Oletteko nyt miten pystyneet puhumaan miehen kanssa tilanteestanne? Onko hän valottanut sinulle mitenkään enempää sitä, miksi teki tuollaisen valinnan? Vai haluatko ennemmin unohtaa koko miehen ja pitää etäisyyttä?

Tuntuu hassulta, että valitsee noin kun on selvästi todella rakastunut sinuun, ei kukaan muutoin jatka suhdetta noin pitkään ja intensiivisesti, ja vieläpä suteellisen julkisesti. Mutta lähipiirissä olen kyllä nähnyt parikin tapausta, joissa mies on vaan mennyt kertakaikkisen paniikkiin naisen tultua yllättäen raskaaksi, tai kun ero naisen puolelta on jo selvä, ja pitäisi itsekin tehdä se lopullinen irrottautuminen. Ja jännää kyllä, mutta miten se useimmiten menee juuri noin, kun kaksi varattua alkaa seurustella, että nainen lähtee ja mies sitten päättääkin jäädä...

Niin tai näin, todella raukkamaisesti tehty siltä mieheltä. Uskon että sinuun sattuu ja koet olosi hyväksi käytetyksi, mutta mies se tässä on se joka menettää enemmän!

AP jatkaa...

Mies soittelee minulle edelleen päivittäin. On suhteellisen lyhytsanainen ja tunnekylmä", mutta sanoo haluavansa soittaa minulle, kuulla mitä minulle kuuluu, osallistua. Myönsi juuri äsken soittaessaan, että perheensä painostaa häntä siihen, että hänen pitäisi saada taivuteltua minut tekemään abortti.

Mun on vaikea puhua hänen kanssaan juuri nyt. Ennen keskusteluyhteys oli meidän parhaita puoliamme; puhuimme aivan kaikesta avoimesti ja rehellisesti. Nyt tuon välillä omia tunteitani ja ajatuksiani esiin, mutta kun en saa häneltä vastakaikua, lopetan. Kuuntelen hiljaisena hänen pohdintojaan siitä, miten hän ei osaa selittää minulle, miksi teki näin, mitä on tapahtunut. Ei kuulema oikein osaa selittää itselleenkään.

Sanoin hänelle, että hän kuitenkin valitsi näin. Hänen elämässään ovat raskautta lukuunottamatta kaikki asiat nyt niin kuin hän on valinnut. Mä en valinnut raskautta, mä en valinnut päättää meidän parisuhdetta, mä en valinnut jäädä tähän tilanteeseen yksin, vaille ihmistä, jonka lähellä olla, jonka kanssa jakaa kaiken. Mä en valinnut luopua niistä mielenkiintoisista työpaikoista, jotka hankin miesystäväni paikkakunnalta. Mut on nyt vaan pakotettu niihin.

Ja sitten mietin, miten epäreilua on, etten todellakaan valinnut luopua meistä, valitsin meidät. Että miten epäreilua on, jos sen lisäksi, että mun on pakko luopua meistä, mun olisi pakko luopua myös lapsesta, hänen takiaan?! Mietin, onko raskauden keskeyttäminen todellakin ainoa keino päästä irti hänestä?! Vauvan mukana meidän välillämme olisi elinikäinen side. Mutta toisaalta, jos teen abortin, tulen(ko?) todennäköisesti aina syyttämään häntä siitä...

Raukkamainen, pelkuri, ja törkeästi toimittu; anyhow, rakastan häntä yhä koko sydämestäni... vaikka nyt tuntuukin siltä, että hän vei sydämeni mukanaan ja jätti vain ammottavan reiän =(

Tarina kertoo tasan tarkkaan sen mitä mies haluaa kakkoseltaan, ainoastaan seksiä, ihmettelisin kovasti jo noin paljon vanhempi mies olis halunnut lisää lapsia, joita jo ennestään molemmilla oli, tuskin hän kovin suuresti välitti näistä sinun aikaisemmista lapsista, jotka itse näytät nyt kokonaan jättäneen kaiken aölapuolelle, joten lastesi kannalta lienee paras ratkaisu, että jatkat nyt yksin elämääsi ilman miehiä.
Kukaan joa lapsia omaava ei tule toisen naisen luokse muuten kuin seksin perään, ja tällä hän todistaa olevansa ikuinen pikkupouka, kenenkään ei kannta ajatella mitään pysyvää noiden paljon vanhempien miesten kanssa.
Toinen on, että noin paljon vanhempi mies on riesa ennenpitkää ihan varmasti, itse olet vielä nuori, hän jo vanha ukko ja kaikille tuleen vanhuus, ei enää kaikki toimi, ei enää kaikki haluta. Olet omaishoitaja.

Minäpä kerron omakohtaisen kokemuksen, joka puhuu sen puolesta, että asiat voivat mennä myös toisin päin. Aloin vielä naimisissa ollessani seurustella naimisissa olevan, itseäni 17 vuotta vanhemman miehen kanssa. Itse olin silloin 31v ja mies siis 48v. Mulla ennestään kaksi pientä lasta, miehellä kolme teini-ikäistä ja hieman vanhempaakin. Tunteet olivat niin vahvoja alusta pitäen, ettei minulle tullut mieleenkään jarrutella, vaikka mies alkuun pitikin ikäeroamme kysymysmerkkiasiana. Erosin kahden kuukauden seurustelun jälkeen ja muutin lasteni kanssa omilleni. Tapailin miestä säännöllisesti ja hän vannoi eroavansa, mutta ei se helppoa näyttänyt olevan. Lopulta, reilu puoli vuotta minun omilleni muuton jälkeen, mieskin laittoi eropaperit vetämään. Hänen lapsensa jäivät äidilleen. Ovat edelleen isälleen katkeria siitä, että tämä "lähti nuoremman mukaan", mutta pitävät silti isäänsä säännöllisesti yhteyttä. MInua ja pientä vauvaamme ovat nähneet pari kertaa.

Yhteen muutostamme on nyt vuoden verran ja olemme todella onnellisia! Joten, ensinnäkin, liitto tällaisellakin ikäerolla voi toimia erinomaisesti. Tunnemme löytäneet toisistamme elämämme rakkauden. Ja ainakin minun mieheni suhtautuminen lapsiin on, että nyt kun "ensimmäisen erän" jo kasvattanut, osaa ja jaksaa olla yhteiselle lapsellemme paljon paremmin läsnä. Kaikki eivät siis ole vain seksin perään, vaikka tässäkin pitää vielä sanoa, että vasta tämän vanhemman miehen kanssa olen oppinut mitä rakastelu oikeasti on - ei todellakaan pelkkää seksiä! Hän ainakin tietää, miten naista pidetään hyvänä =)

En minäkään usko, että miesystäväni oli suhteessamme pelkästään seksin vuoksi. Puhuimme monesti siitä, miten tärkeää se on meidän suhteessamme, mutta se ei kuitenkaan ole se tärkein, eikä missään nimessä ainoa asia!

Tänään ikävä on tuhannesti kovempi kuin eilen. Jokainen biisi tuntuu iskevän omalla tavallaan syvälle sydämeeni, ajatukset kulkevat yhteisiin hetkiimme, joita on niin monia. Missä kaikkialla olemme käyneetkään, kulkeneet kaduilla käsikkäin, suudelleet kaduilla, kahviloissa, jäähallilla, lenkkipoluilla.... ajaneet Suomea halki ja poikki, keskustelleet kaikesta maan ja taivaan väliltä... Miten hyvä mun aina hänen kanssaan oli.

Miten voin ikinä hyväksyä sen, ettei niitä hetkiä tule enää koskaan? Että koskaan enää hän ei sulje minua syliinsä, silitä hiuksiani ja sano rakastavansa. Että koskaan enää en tunne hänen käsiään ihollani, huuliaan huulillani. En halua elää muistoissani, mutta en halua myöskään päästää niistä irti. Kumpaan suuntaan vaan, sattuu liikaa.

Mulla on ihan sama tilanne, mutta ilman raskautta. Kuulosti niin tutulta, ikäeroa myöten, että aloin epäillä itse unissani kirjoittaneeni tänne. Voimia sulle. Tiedän, kuinka se koskee. On vaikea käsittää, hyväksyä ja ennen kaikkea luopua. Mietin päivästä toiseen, että miten ihmeessä selviän emotionaalisesti. Aikaa kuluu, mutta junnaan samassa henkisessä helvetissä. Löysin jotain, mitä en usko tulevan enää koskaan vastaan.

No täähän on selvä. ennen harrastitte seksiä ja nyt kun olet paksuna niin mies on kylmä kuin kala. Mies halusi vaan seksiä mutta on hyvä uskottelemaan että haluaa elämän. Nyt ei ota vastuuta kun olet paksuna niin täähän on aivan selvä peli. Miksi muka yhtäkkiä ei haluakkaan erota toisesta neisestaan eli vaimostaan. No sen takia ku olet paksuna ja ei halua panna paksuna olevaa naista. Sen oma vaimo ei ole paksuna joten ajattelee munallaan et lämmittää välit omaan vaimoonsa seksi mielessä

Kunpa kaikki olisikin niin mustavalkoista. Elämä olisi yksinkertaisempaa eikä aina tarvitsisi yrittää ymmärtää. Kuten sanoin, tiedän, että fyysinen puoli oli erittäin olennainen osa suhdettamme, mutta ei se tärkein eikä ainoa asia. Vaimonsakin myönsi minulle puhelimessa, että tietää miehensä oikeasti rakastavan minua. Mies oli kuulema sanonut hänelle suhteemme aikana useaan kertaan, myös heidän käydessään pariterapiassa, että hänen kaikki ajatusensa ja tunteensa ovat minun luonani. Tämä siis vaimon kertomaa.

Anyhow, eteenpäin on mentävä, jotenkin, kun vaan tietäisi että miten ja minne?! Mietin myös koko ajan, kertoako vaimolle koko totuus?? Ihan siksi, että hänellä on oikeus tietää. Minä haluaisin tietää. Toisaalta, en haluaisi ex-miesystäväni ajattelevan minusta jälkeenpäin, että mitä menin tekemään, mutta toisaalta, miksi mun pitäis tässä tilanteessa ajatella, miltä siitä miehestä tuntuu? Ehkä ei pitäisikään, mutta kun ajattelen, ja se tekee minusta sen mikä mä olen. Vaikka minusta tuntuu, että eheytymiseni askeleisiin kuuluisi se, että voisin antaa vaimolle faktat siitä, minkälaisen miehen luokse hän oikeasti valitsee jäädä, en tiedä voinko tehdä niin. Vaikka itse vastaavassa tilanteessa ehdottomasti haluaisin tietää, en tiedä olenko silti itse sellainen ihminen, joka pystyy kertomaan sen totuuden. Miksi mies ei tee sitä? Se olisi hänen tehtävänsä. Siksi, koska hän on pelkuri. Siksi hän meidänkin suhteemme lopetti, koska ei uskaltanut elää elämäänsä, ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan. Sitä paitsi, mietin että tämä vaimo on sitä tyyppiä, joka ei lähde parisuhteesta, ei eroa vaikka hänen miehensä tekisi mitä. Väliäkö sillä, että hänen miehensä on jo toista kertaa pitkässä avioliiton ulkopuolisessa suhteessa? Väliäkö sillä, että hän tietää miehensä rakastavan ja rakastelevan toista naista? Väliäkö sillä, että sen tietävät myös heidän lapsensa, vanhempansa, ystävänsä ja miehen työkaverit?! Kunhan voi nyt sanoa minulle olevansa "voittaja", kun mies valitsi jäädä hänen luokseen. MIksi hän siitä lähtisi, kun kerran on "voittaja".

"Aloin vielä naimisissa ollessani seurustella naimisissa olevan, itseäni 17 vuotta vanhemman miehen kanssa."

Olenko minä ainoa, kenestä tällainen kuulostaa aivan kamalalta? Että oikein alettiin ihan seurustelemaan, vaikka vielä ollaan toisaalla naimisissa. Mikä siinä on, että ei voida keskittyä yhteen suhteeseen kerrallaan? Jos taas toinen ei ole sen arvoinen, että jättäisi aviopuolisonsa, eikö se nyt vastaa jo siihen keskeisimpään kysymykseen? Tietysti jos tietentahtoen haluaa kakkoseksi, niin mikäs siinä. Käsittääkseni yleensä vaan kukaan ei näissä kolmiodraamoissa halua.

Siis miten kummassa ihmiset voivat luottaa sellaiseen suhteeseen?

Aloittajakin kirjoitti:

"Väliäkö sillä, että hänen miehensä on jo toista kertaa pitkässä avioliiton ulkopuolisessa suhteessa?"

Kysymykseni siis taas kuuluu: minkä takia mies, siinä tapauksessa, että ottaisi nyt aloittajan uudeksi vaimokseen, tekisi hänen kohdallaan poikkeuksen? Mies on selvästi osoittanut kykenevänsä pitkäaikaiseen rinnakkaissuhteeseen jo kahdesti saman vaimon kohdalla. Haluaisiko aloittaja sellaisen taipumuksen omaavan miehen todella aviopuolisokseen?

En yritä väittää saati tietää, etteikö aloittaja varmasti olisi lämminsydäminen ihminen, ketä joku mies haluaisi pitää ykkösnaisenaan. Kysymykseni ei varsinaisesti liity ylipäätään aloittajaan vaan nimenomaan juurikin miehen käyttäytymiseen. Miksi se saa naisen sitoutumaan sellaiseen mieheen?

Kaiketi niin miehen vielä virallinen vaimo ja tuo toinenkin rinnakkaissäätö varmasti tykönään ovat ainakin joskus ajatelleet, että ovat niin poikkeuksellisia naisia, ettei mies sellaista menisi tekemään heidän kohdallaan, heidän ollessa ykkösiä. Ainakaan loppuunsaakka viemään.

Ja mikä onkaan tilanne nyt.

En halua olla ilkeä. Joskus tunnesekamelskassa on vaan vaikea hahmottaa järjen ääni, joka usein kirkastuu vasta ajan kanssa. Ajattelin vaan kuitenkin kertoa näkemykseni siltä varalta, josko siitä saisi jotakin mielekästä ajateltavaa.

Voimia.

On totta, etten missään nimessä ehdoin tahdoin haluaisi itselleni miestä, jonka tiedän pitävän sivusuhteita meidän avio- tai parisuhteemme rinnalla, mutta mistä voit sen oikeasti tietää, ennen kuin se ensimmäisen kerran tapahtuu?! Minusta se, että miehellä on yhden kumppaninsa kanssa rinnakkaissuhde/-suhteita, ei automaattisesti tarkoita, että hän tekisi niin aina ja kaikkien kanssa. Minusta se on ennemminkin usein viesti siitä, että kyseessä oleva parisuhde on hänestä epätyydyttävä. Jos siitä uskaltaa lähteä ulos, voi löytää joko rinnakkaissuhteensa, tai jonkun toisen kanssa tyydyttävän, tasavertaisen parisuhteen, jossa ei ole tarvetta pitää rinnakkaissuhteita. Mutta kyse onkin siitä, uskaltaako sen valinnan tehdä, että lähtee epätyydyttävästä parisuhteesta?!

Miesystäväni ei uskaltanut. Ei, vaikka etsi jo toisen kerran siit ulospääsyä. Ei, vaikka löysimme toisistamme kaiken sen, mitä emme edes olleet ennen sitä tajunneet kaivanneemme. Vaikka koimme, että ensimmäistä kertaa elämässämme pystyimme olemaan oikeasti oma itsemme toisen kanssa, olemaan aidosti läsnä ja lähellä. Minuun tämä vaikutti niin, etten voinut enää jäädä avioliittooni. Se ei olisi minusta ollut oikein ex-miestäni eikä itseänikään kohtaan. Miesystäväni uskotteli kauan itselleen ja minulle, että uskaltaa lähteä, mutta ei sitten uskaltanutkaan. Uskon tietäväni, että hän tulee vielä uudelleen aloittamaan uuden rinnakkaissuhteen jonkun toisen naisen kanssa, viimeistään siinä vaiheessa, kun heidän lapsensa muuttavat pois kotoa. Mutta en silti usko, että hän olisi toiminut niin minun kanssani, jos olisi oikeasti uskaltanut lähteä rakentamaan yhteistä elämää mun kanssa. Naivia tai ei, ulkopuolisten on tietenkin helppo lokeroida tällaiset "klassisten tapausten" joukkoon, mutta vain ne kaksi, jotka sitä suhdetta elävät, voivat tietää mitä heidän välillään oikeasti on.

Tässä tapauksessa minäkään en silti ehkä koskaan saa tietää, miksi miesystäväni päätyi ratkaisuunsa, jonka hän teki. Hän on kuoressaan, ei puhu minulle enää tunteistaan, ei edes niistä ajoista, jotka yhdessä elimme. Hän puhuu vain päätöksensä jälkeisestä ajasta. Mä en tunne sitä miestä, joka nyt minulle soittelee vaan ajatukseni ja tunteeni ovat kiinni hänessä, jonka kanssa elin elämäni intensiivisimmän vuoden.

Tänään on erityisen raskas päivä, sillä meidän juttumme sai alkusysäyksen tasan vuosi sitten...

Mä en lakkaa hämmästelemästä, miten sun juttu voi olla niin samanlainen. Mutta toisaalta, ehkä näissä on oikeasti joku kaava. Tuo miehen tunteista puhumattomuus jne. on todellisuutta minullekin. Ollaan yhteydessä, hän haluaa, mutta on niin asiallinen. Ei häivääkään siitä tunnerummutuksesta, mitä vielä hetki sitten oli, mihin hän minut hukutti. Minustakin tuntuu, että kyseessä on ihan eri mies.

detsamma, niinhän ne varmaan jossain määrin noudattavat joo jonkinlaista kaavaa. Miten kauan teidän suhteenne päättymisestä on? Olitko itsekin aluksi naimisissa ja erosit sitten suhteenne edetessä? Onko sinulla lapsia? Miten olet jaksanut eteenpäin eronne jälkeen?

Itsellä tämä päivä on ollut todella vaikea. En ole voinut olla ajattelematta, miten juttumme alkoi vuosi sitten. Miten vain nukuimme yön sylikkäin, emme rakastelleet vaan halusimme vain olla turvassa lähekkäin. Aamulla kuulin, että itse asiassa mä olin vain nukkunut, mies oli vain katsellut minua yön, silittänyt hiuksiani ja kuunnellut hengitystäni. Sen yön jälkeen emme olleet päivääkään kuulematta toisistamme! Sen yön jälkeen, jokin syttyi välillemme, eikä se mihinkään ole sammunut, tiedän sen. Tämä mies nyt vain on sulkenut sen mielestään, syystä tai toisesta, ja mun on vaan jotenkin hyväksyttävä se asia ja opittava elämään sen kanssa. Mutta se repii ja raastaa. Kyyneleet tulevat silmiini tämän tästä, hengittäminen on toisinaan tuskaisen vaikeaa. Illalla nukahdan, mutta herään yöllä noin kolmelta enkä saa enää unta, kun ajatukset ja tunteet alkavat pyöriä mielessä. Ruoka ei maistu ja raskauspahoinvointi alkaa vallata tilaa. Lasten kanssa ollessani olen vahva ja "tasainen", mutta lasten mentyä nukkumaan tunnemyrsky ottaa vallan.

En todellakaan tiedä, mitä mä teen... En ole koskaan elämässäni tuntenut oloani näin yksinäiseksi, itseäni näin hylätyksi...

Olin naimisissa ja olen edelleen, toistaiseksi. Lapsiakin on. Mutta ero on edessä joka tapauksessa, sillä tämä avioliitto on pystyyn kuollut ja olisin lähtenyt joka tapauksessa. Mies pakitti siinä vaiheessa, kun minä aloin tekemään eroa käytännössä. Ei kuitenkaan uskaltanut lähteä suhteestaan ja kohdata uutta. Pelkäsi sitä kaaosta, mielipahaa ja myllerrystä liikaa. Aikaa on nyt kulunut parisen kuukautta ja ihan yhtä rikki olen. Terve itsetuntoni mureni palasiksi, olen itkenyt enemmän kuin koskaan ja koen, että olen ihan sirpaleina.

Nyt pikkuhiljaa alkaa sujua paremmin, mutta yli minä en pääse koskaan. Hän oli paras minulle. Juuri se, jota olen elämäni etsinyt, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Luovu siitä sitten. Tuntuu niin lohduttomalta.

Vuoden verran mekin olimme yhdessä, todella tiiviisti ja suunnitteilla yhteinen tulevaisuus. Minulla on hyvin samalainen olo, kuin mitä sinä kuvaat. Päälimmäinen tunne on suru ja hämmennys. Ja ajatus, että oliko mikään totta. Että voinko tulkita, tuntea, kuulla, käsittää ja nähdä toisen tunteet niin väärin, etten tunnista feikkiä aidosta. Tiedän, että kyse ei ole siitä, mutta näitäkin kysymyksiä pyöritän. Kuvailisin suhdettamme hyvin samoin kuin sinä omaasi.

Sulla on vielä niin paljon vaikeampi tilanne lapsen vuoksi. Koeta jaksaa. Ymmärrän tuskasi enemmän kuin hyvin.

detsamma, mielelläni kirjoittelisin enemmänkin, sillä olen huomannut, että kirjoittaminen ja asioiden jakaminen kyllä helpottaa minua, huolimatta siitä, että se nostaakin surun ja muutkin tunteet usein pintaan. Toisaalta, ei tästä muutakaan tietä ole eteenpäin kuin elää ne tunteet ja kokemukset läpi uudestaan ja uudestaan.

Mutta minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: [email protected]

Vaimoa en ole syytellytkään, muuta kuin siitä, että soittelee ja lähettelee mulle viestejä, joilla koittaa painostaa aborttiin. Se asia ei kuulu hänelle tippaakaan, joten pysyisi omalla puolellaan! Miestäkään en syytä, olen vain aivan tuhannen ihmeissäni hänen toimintansa yhtäkkisestä muutoksesta.

Ja mitä tulee tuohon, että vertaa 1v vs. 30v - suhteemme alkuvaiheessa monesti sanoin miesystävälleni, että miten voisin koskaan olla hänelle yhtä paljon kuin heidän yhdessä viettämänsä 30 vuotta?! Mies sanoi mulle, että "Olet jo nyt tuonut elämääni paljon enemmän ja vaikuttanut siihen paljon vahvemmin kuin vaimoni koko komenkymmenen vuoden aikana. Ja uskon, että meillä on edessämme vielä paljon pidempi aika yhdessä kuin se kolmekymmentä vuotta." Lakkasin siis hyvin varhain jo vertaamasta meidän suhdettamme heidän avioliittoonsa. Mies teki minulle erittäin selväksi sen, että me olemme löytäneet toisistamme jotain ainutlaatuista ja hän ei halua verrata sitä mihinkään muuhun. Että se on jotain sellaista, mitä hän on kaivannut koko elämänsä, muttei koskaan uskonut löytävänsä sellaista.

Abortti sen sijaan, okei, se on varmasti hyvin pitkälti minun päätökseni, mutta minusta miehelläkin on siinä/siitä vastuu. En minä yksin raskaaksi tullut. Miksi minun pitäisi siis tehdä yksin päätös jatkosta? Siksikö, että mies ei sitten uskaltanutkaan ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan?!

"Jos ilman ehkäisyä seksiä harrastaa, seurauksena on ennenpitkää raskaus"

Kirjoitin hyvin selvästi jo ensimmäisessä viestissä, että "kierukasta huolimatta", eli mulla on hormonikierukka! Ehkäisystä on siis huolehdittu!

Ja mitä tulee siihen, ettei minulla ole mitään käsitystä pitkästä parisuhteesta tai liitosta, niin olen ollut saman miehen kanssa yli puolet elämästäni, eli reilut 16 vuotta! Koin kuitenkin, että jos voin näin vahvasti rakastua toiseen mieheen ja haluta koko sydämestäni yhteistä elämää hänen kanssaan, on väärin sekä itseäni että miestäni kohtaan jatkaa sellaista liittoa! Mä uskon onnellisuuteen ja tasavertaisuuteen parisuhteessa. En lähde enää puolustelemaan itseäni tai miesystävääni enkä avaamaan nitä sanoja ja tunteita, joita olemme yhdessä eläneet vuoden ajan. Tiedän hänen olleen tosissaan minun kanssani, mutta pelkojensa ja ulkoisten paineiden käyneen kuitenkin lopulta ylivoimaisen suuriksi. Olen siitä surullinen, sekä omasta että hänen puolestaan, sillä tiedämme molemmat olevamme toisillemme "ne oikeat ja parhaat". Elämä ei vain aina mene niin...

Voi sun kanssa...
Tuo, että olet ollut miehesi kanssa puolet elämästäsi ehkä selvittää vähän tilannetta. Olet siis ilmeisesti teini-iästä asti ollut saman miehen kanssa, etkä aikuisena ehtinyt aloittaa seurustelusuhdetta toisen aikuisen kanssa. Tässä hieman vinkkiä.

Jos mies ensimmäisen yhteisen yön jälkeen alkaa liikuttuneena vannoa, että "Silmäystäkään en nukkunut. Sinua vain katselin, kuuntelin rauhaisaa hengitystäsi ja silittelin hiuksiasi.", pitäisi hälytyskellojen soida. Jos mies sinulle vakavissaan selittää, että orastavan suhteenne aikana hän on saanut jo niin paljon, ettei koskaan ole sellaista saanut 30 vuotisen suhteensa aiakana, pitäisi herätyskellojen soida. Jos mies lupaa sinulle kuun taivaalta, pitäisi herätyskellojen soida.

Kyseessä on kuitenkin keski-ikäinen mies, eikä mikään naiivi koltiainen. Ja tuolla miehellä on jo aiemmin ollut pitkä suhde liittonsa aikana. Ehkä tuo mies on hakenut sitä rakkauden huumaa ja tunnetta sinun kanssasi, mutta arkea hän EI tahdo kanssasi jakaa. Ei, vaikka kuinka puhuisi korulausein tulevasta elämästänne.

Sinulla on päässäsi kuva ikuisesta onnesta, sielun kumppanuudesta, sateenkaarista ja yksisarvisista. Aikuisten elämässä ovat kuitenkin olemassa ne käytännön asiat, jotka otetaan huomioon, kun elämää rakennetaan. Pelkän tunteen varassa ei kovin pitkälle pötkitä. Kun sinulle myydään kaikkea kaunista, pitäisi painaa jarruja, ei hypätä pää edellä avantoon. Älä anna oman rakkauden tarpeesi hämärtää arvostelukykyäsi.

Jonkun abortin vaatimisen voisi vielä pistää järkytyksen piikkiin, mutta se, että mies on sinulle todennut, että jos päätät lapsen silti synnyttää, hän tule tekemään kaikkensa saadakseen lapsen kokonaan itselleen, kertoo omaa karua kieltään. Noin ei sanota ihmiselle, jota rakastaa. Tuollaista kehtaa aika harva mennä sanomaan edes ihmiselle, josta ei ihmeemmin välitä. Tuollainen uhkailu on sen verran ala-arvoista, ettei siihen kovin monella ole pokkaa.

Vielä kerran... Tuo mies ilmeisesti hakee sitä vahvaa rakkauden tunnetta noista suhteistaan, mutta samalla tiedostaa sen, että kun arki astuu kuvioihin, se onni ja auvo tuppaa laimenemaan. Hänhän käänsi selkänsä heti, kun raskaudestai kuuli. Ei tahdo aloittaa koko rumbaa alusta edes sinun kanssasi. Sinä et sitä näytä hyväksyvän, vaan tahdot vakaasti uskoa siihen ikuiseen, täydellä liekillä loimottavaan rakkauteen, joka voittaa kaikki esteet. Mies vaan ei "uskalla" ja hänellä on ulkoisia paineita. Koita nyt vaan hyväksyä se, ettei mies tahdo.

Opettele suhtautumaan vähän kriittisemmin siihen, mitä sinulle lupaillaan. Jos rakkaudentunnustukset ja lupaukset ikuisesta onnesta uppoavat sinuun noin helposti, tulet saamaan köniisi vielä monen monituista kertaa. Olet liian perso imartelulle. Koita kasvaa siitä pois. Se oikea onnikin on saavutettavissa, mutta sen pitäisi rakentua realismille. Ei kauniille kangastuksille, jossa eletään onnellisina elämän loppuun asti.

Kuulostaa varmaan ilkeälle, mutta sinun pitää nyt vaan koittaa avata silmäsi ja myöntää itsellesi, että tuli iskettyä kirves kiveen. Ei tuo mies ole se henkilö, jota olet rakastanut. Olet rakastanut haavekuvaa...

Onko kivaa heitellä toisten päälle kritiikkiä ja pahoittaa toisten mieltä entisestään?! Yleensä, kun tänne heitetään oma tarina ilmoille, ollaan oikeasti tuen eikä sarkasmin tarpeessa. Jos ei ole mitään fiksua ja kannustavaa sanottavaa, niin kannattaisi olla sitten hiljaa. Ainakin kun on kyseessä kirjoitus, jossa aloittajalla on jo ennestään ihan riittävän paha olla. Pysykää omissa lintukodoissanne, mutta älkää tulko lyömään lyötyä!

Mä pystyn samaistumaan aloittajan tilanteeseen, sillä elin itse parisen vuotta avioliittoni rinnalla suhdetta naimisissa olevan miehen kanssa. Mies otti kotona eron monta kertaa puheeksi, mutta milloin vaimo uhkasi itsemurhalla, millon lasten viemisellä toiselle puolelle Suomea. Minä en halunnut lähteä suhteesta, koska rakastin miestä ja tiesin tunteiden olevan molemminpuolisia. Halusin elää hänen kanssaan. Lopulta en enää kestänyt valheita omassa liitossani vaan lähdin lasten kanssa, silläkin riskillä, että jäisin yksin. Mieheni ei sitä voinut ymmärtää ja varoitteli mua siitä, että tulisin jäämään yksin. Itse ajattelin, että ennemmin yksin kuin liitossa, jossa rakastan toista miestä.

Elin lasten kanssa keskenäni yli puoli vuotta. Tämä mies, jota tapailin kävi luonani toisinaan, ja tapailimme edelleen myös hotelleissa ja kävimme esim. risteilyillä jne. Hän tapasi lapseni muutaman kerran, kuten aloittajankin tapauksessa. Sanoi vaimolleen, ettei enää tapaile minua, mutta toisin oli. Mietin kertoako vaimolle, että suhteemme jatkuu edelleen. Sitten yhtenä iltana sain tarpeekseni miehen soutamisesta ja huompaamisesta, vaikka rakastinkin häntä todella ja soitin hänen vaimolleen. Vaimo osoittautui juuri samantyyppiseksi kuin aloittajan miesystävän vaimokin tuntuu olevan, eli ei eroa vaikkei liitossa enää rakkaudesta ja parisuhteesta olekaan kysymys. Hän halusi silti pitää miehen. Mies jäi.

Muutaman viikon kuluttua huomasin olevani hänelle raskaana, mutta kerrottuani mies sanoi, että hän haluaa nyt kuitenkin yrittää pitää kiinni päätöksestään, kun vaimo kerran "antoi anteeksi". Sanoi kuitenkin rakastavansa minua ja oikeasti haluavansa elää yhdessä mun kanssani. Ja meidän tulevan lapsemme. Päätin siis pitää lapsen. Se oli vaikea päätös, mutta halusin lapsen kaikesta huolimatta. Pidimme miehen kanssa yhteyttä raskausaikana, mutta mitään fyysistä välillämme ei tuolloin ollut. Tyttäremme synnyttyä mies tuli heti samana iltana häntä katsomaan, ja "sille tielle jäi". Siis asui ja eli vielä joitain kuukausia vaimonsa kanssa, mutta he saivat molemmat tarpeekseen siitä, kun mies ajoi säännöllisesti, useaan kertaan viikossa sadan kilometrin päähän luokseni katsomaan lastamme. Lopulta he erosivat ja nyt olemme onnellisesti naimisissa ja 1,5-vuotiaan tyttären vanhempia. Minun lapseni jumaloivat tätä miestä, hänen lapsillaan on vaikeampaa, kun äitinsä mustamaalaa minua ja miestäni heille. Mutta hetkeäkään en kadu, että oikeasti kaikista moralisoijista huolimatta jaksoin uskoa rakkauteemme läpi myrskyjen. En sano, että tää aina helppoa ja auvoisaa on, mutta kummankin meidän elämässämme on nyt enemmän rakkautta kuin koskaan ennen!

En voi antaa sinulle neuvoja, mutta jos vain suinkin uskot, että jaksaisit neljännen lapsen kanssa, ja jos haluat neljännen lapsen, älä tee aborttia. Älä ainakaan miehen tai hänen vaimonsa painostuksesta. Ja vaikka kuka väittäisi sinulle muuta, niin luota rakkauteenne, sillä vain te kaksi tiedätte, mitä teillä todella on!

Minä kanssa pelkään noita abortteja. Olet 3 lapsen äiti joten en kyllä ensimmäisenä ihan omaa terveyttäni kokeilisi.

Aborttti on edelleenkin riskialtista ja niissäkin voi käydä huonosti. Myös siltä osin että jäät sitten vain 3 lapsen äidiksi. ''

Minusta on kamalinta että annat vaimon uhkailusoittojen jatkua. Minä soittaisin sinuna poliisille ja kysyisin ohjeita tuo on meinaan loputtava.

On tosiaan ainoastaan sinun asiasi mitä teet kehollasi. Kun on raskaana ja yh pitäisi tuo päivittäinen hyvän olo kuitenkin pysyä plussalla.

Kannatan myös tuota että et vielä tiedä palaako mies kuitenkin luoksesi mutta voitko antaa anteeksi jos välillänne on omaa terveyttä uhkaava abortti.

Taastusti tänä pv saat tukea jos päätät pitää lapsen. Uusi elämä on kuitenkin aina lahja. ja jos se tulee vielä hormoonikierukan ylittämällä niin aika vahva on kohtalon sormi.

Hormoonikierukka muuten ehkäisee vain 5 v hyvin sen jälkeen se alkaa fuskaamaan ihan kuin nuo kortsutkin. Sen takia ne yleensä vaihdetaan 7v välein.

Minäkin "koin" olevani oikeasti rakastunut ukkomieheen ja hän on sitä omasta mielestään vieläkin, vaikka suhteemme onkin päättynyt.Suhdetta kesti kolme vuotta ja yhä vielä mies keksii tekosyitä päästäkseen lähelleni, avioeronsa muka etenee pikkuhiljaa. Minä koen hänet joksikin hyvin saamattomaksi lapatossuksi, mieheksi jollaista en voi arvostaa.Olen nyt yksin ja odotan levollisena joulua.

Tulin raskaaksi viime keväänä ja en hetkeäkään miettinyt mitä tehdä; raskauden keskeytyksen laitoin vireille heti samana päivänä, koska sain ajan lääkärille niin nopeasti. Elämänsä voi tehdä vaikeaksi, jos jää arpomaan ja vatvomaan tilannetta. Raskauden ei kannata antaa mennä liian pitkälle, epätoivo ja ahdistus vain kasvaa.Miehen tilanne on toinen, hänhän sen ahdistuksen aiheuttaa kun ei selvästi sano ja tee ratkaisua. Miten hän muka sinua arvostaa jos antaa sinun kokea tuommoista ? Riippuvainen häntäheikki taitaa olla.

Vaikuttaa siltä, että tosipaikan tullen miesystäväsi ottikin jalat alleen, eikö sen pitäisi jo kertoa jotain ?

Minunkin miesystäväni oli muka haaveillut yhteisestä lapsesta, mutta heti kun soitin hänelle raskaudesta, niin mies tuli pankkiautomaatin kautta kylään ja maksoi kaikki prosessista tulevat kulut ennakkoon. Kerroin hänelle jo puhelimessa, että tämä raskaus ei tule etenemään.
Minä päättelin ihan jo siitäkin riittävästi, enkä ole katunut. Oli ihanaa, kun asia päättyi. Vaimoonsa törmään aina satunnaisesti ja ajattelen, että siinäkin pariskunta, mutta toivottavasti ovat onnellisia. Minä ainakin olen. Vaimo ei muuten varmasti tiedä raskaudestani, ja muutoinkin kai luulee että suhdetta on kestänyt vain muutaman kuukauden, kolmea vuotta hän ei voi kuvitellaakan.

pregnancytest, päättyikö suhteenne tuohon aborttiin vai milloin/mihin? Päätitkö sinä sen vai mies? Miten vaimonsa sai tietää suhteestanne? Onko sinulla lapsia entuudestaan?

Minulle abortti ei ole helppo päätös, kuten ei raskauden jatkaminenkaan. Olen tunneihminen enkä pysty pakottamaan tällaistakaan asiaa järkipäätökseksi. Lapsi sai alkunsa meidän rakkaudestamme. Sinä kyseisenä kertana, kun lapsi sai alkunsa, mies poisti viimeisetkin epäilyksen häiväni sanoen minulle, miten ensi vuodesta tulee helpompi, että hän on vihdoin valmis ottamaan askeleet yheiseen kotiin ja elämään, eroamaan vaimostaan. Sanoi, että vaikka vaimo on odotanut kaikki nämä kuukaudet, että jonain päivänä mies tulisi kotiin ja sanoisi lopettaneensa mun kanssa ja rakastavansa häntä, hän ei pysty sitä vaimolleen sanomaan. Päästin irti viimeisestäkin turvaverkostani, jonka jälkeen putosinkin sitten parin viikon kuluttua todella korkealta. Mikään ei varoittanut minua siitä ennakkon, mikään ei antanut olettaa, että niin voisi käydä. Vielä edellisenä päivänä mies hyvin tunteikkaasti kertoi rakastavansa ja olevansa niin lähellä minua ja aluavansa nyt yhdessä mun kanssa etsiä tien viedä suhteemme eteenpäin seuraavalle tasolla, jota kohti olimme jo vuoden kulkeneet.

Ei elämäänsä voi elää jatkuvasti epäillen kaikkea ja kaikkia!

Hienoa tuo sun viimeinen lause.


Pidä pääsi ja mieti mikä sinulle ja perheellesi on parasta. Sitten tiedät vastaukset.

tollanen painostus mamma mikä vaimo on ainakin kertoo että siellä on lapamato ja kaulin kohdanneet ..

Kysyit mihin suhteemme päättyi. Minulle oli viimeinen merkki se odottamaton raskaus, hävetti niin helkutisti olla raskaana aviossa olevalle miehelle etten sitä lääkärille kertonut. Onneksi ei kysynytkään taustoista vaan keskittyi asiaan.

Minulla on kaksi lasta ennestään, enkä kaipaa enää sitä aikaa jolloin olin pienten lasten yh-äiti. Intuitio kertoi, että olisin kohta ollut pienen vauvan kanssa perheen ainoa vanhempi.Mies olisi kyllä varmasti maksanut maltaita elatusmaksuksi, varsinkin jos olisi saanut kaipaamansa pojan. (Mies valitteli sitä, että hänellä on vain tyttöjä).

Oli se niin vahva merkki mieheltäkin tulla niiden rahojen (400€) kanssa ovelleni, että tajusin siinä hetkessä asemani. Hän lupasi tukea, mutta silloin päätin että tämä sairaalloinen riippuvuussuhde saa päättyä. Hänellä jatkuu sairaalloinen riippuvuussuhde vaimoon ja vaimolla häneen, mutta minä olen henkisesti vapaa. Helkutti, miten ahdistuinkaan siitä vatvomisesta ja eron "etenemisestä". Mies voi kertoa, että vaimo uhkaa itsemurhalla eikä sen vuoksi voi erota, mutta mieshän voi kertoa mitä tahtoo ihan vain omaksi eduksiin.
Ei varattuun ihmiseen voi oikeasti luottaa, valehtelee joka puolelle.

Koin suuria tunteita, semmoista joita en tiennyt olemassa olevankaan. Ja erityisesti hän oli erittäin rakastunut.

Nyt vasta tiedän, miltä tuntuu tämä henkinen vapaus; en tiennyt tämmöistä tunnetilaa olevankaan. :)

Kiitos vastauksestasi. Se antoi paljon ajattelemisen aihetta!

Tämä aamu on alkanut sekavissa tunnelmissa. Tapaan tänään ex-miesystäväni. En tiedä miksi? Kai siksi, että uskon edelleen, että pystymee keskusteleaan asiat halki, että saan edes jotain "vastauksia", että hän pystyy edes jotenkin selittämään minulle, auttamaan ymmärtämään, miksi hän teki niinkuin teki. Ja silti en tiedä, miksi uskon niin, koska hän ei ole pystynyt siihen kertaakaan sen jälkeen kun kolme viikkoa sitten puhelimessa päätti meidän suhteen kerrottuani hänelle raskaudesta. Ja oikeasti, en mä häneltä niinkään odota "faktoja" vaan tunteita. Että hän myöntäisi tunteensa, näyttäisi taas itsensä elävänä ihmisenä eikä titaanisen kuoren takana olevana, itsensä kovettaneena robottina, joka toistaa valmiksi opeteltuja fraaseja. Miksi? En tiedä. Ehkä mulla on vaan tarve ymmärtää...

Mä en tiedä pystynkö mä siihen, tapaamaan tätä miestä. Sanoin sen hänelle aamulla puhelimessa kun hän soitti, että haluaa tavata. Hän sanoi, että haluaisi kuitenkin tulla, että "keskeytetään" sitten, jos siitä ei tule mitään, jos mua alkaa ahdistaa tai jotain. Hän siis haluaa ajaa 150 kilometriä suuntaansa. Mutta helpottaakseen omaa oloaan vai minun?!

Mun on niin valtava ikävä häntä ja yhteistä aikaa, jonka saimme viettää. Mun on ikävä sitä miltä minusta hänen kanssaan tuntui. En tiedä, milloin tämä rakkaus muka laantuisi, enkä usko koskaan pääseväni hänestä/meistä kokonaan yli. Mua ahdistaa. Ihan näinä päivinä mun pitää pystyä tekemään päätös raskaudesta; antaako sen jatkua vai keskeyttääkö se?! Helskutin raskas päätös tehtäväksi aivan yksin, suuntaan tai toiseen!!!

Kuuleppas tyttöseni. Sinua ahdistaa niin kauan kuin SINÄ ITSE RATKAISET tilanteen. Miehen ei tarvitse sitä tehdä. Sinä kannat raskauden, podet pahoinvoinnit (mahd.hoidat työsi siinä sivussa), lihot ja sitten synnyttät, valvot yösi jne.Ja mies; hän pyörittää kahta naista. Ja voivottelee kun ei saa ratkaisua tehtyä, pahoittelee kun sinulla on hänen saamattomuutensa vuoksi paha mieli, kokee kanssasi suuria tunteita ja palaa sitten kotiinsa elämään turvallista arkea, jossa mikään ei muutu.

Hän on rakentanut haavemaailman, jonne voi paeta arkea. Sinulle tämä hetki on täyttä totta, ei haavemaailma, vaan oikea arki.

Tutkippa itseäsi; voisitko potea jonkinlaista tunneriippuvuutta miehestä ?
MInä nimittäin podin sitä, mutta sitä oli vaikea havaita saatikka hyväksyä. Onneksi tulin raskaaksi ja tajusin missä mennään.Onhan minullakin hetkiä jolloin ikävöin "rakkaani" kanssa vietettyjä hetkiä, mutta silloin ajattelen hänen olevan kuollut (vaikka tänäänkin ohimennessä hänet näin) ja että nyt on vain mentävä eteenpäin.

Tunteita tulee ja menee niin että järjen käyttö olisi suotavaa tässä tilanteessa. Vaikka nyt tuntuisi, että tärkein asia mielestäsi olisi saada mies puhumaan tunteistaan, niin mitä se nyt auttaa? Nyt pitää puhua käytännön ongelmista, joita teille on siunaantunut. Tämä ei ole tunneasia, vaan mitä vakavin järkiasia. Sinulla on 3 lasta. Mieti asiaa myös siltä kannalta, miten jaksat yh:na neljän lapsen kanssa.
Ja jos menisit yhteen miehen kanssa, teillä olisi yhteensä 7 lasta (laskinko oikein).

Ota tämä suhde pelkästään hyvänä opetuksena, ja jatka elämää ilman häntä. Tunteet haalistuvat ajan kanssa

Eikö kukaan enää tunne ehkäisyä. Kondomi on keksitty aikaa sitten ja on muitakin ehkäsy keinoja. Ei tulis itelle mieleen panna naista ilman kondomia tai ainakin kysyisin et käyttääkö nainen jotain ehkäisyä.

voi ihmeitten ihme mihin tilanteeseen olet joutunut. täytyy sanoa, että on vastuuton lapsellinen mies. just tuon takia miehiin ei kannata luottaa. pahan paikan tullen juostaan äitin tai vaimon luo turvaan. oikeita sankarimiehiä eli robert de niroja ei taida ollakaan. voimia sulle. koita saada tämä ukon vaimo ymmärtämään ettei hänkläis liikaa

Voi että osaa olla pelkuri mies! Minkälainen mies jättää raskaana olevan naisen?! Jos toista kertaa (ainakin!) avioliittonsa aikana hakee ulospääsyä pitkän suhteen kautta, niin se tietenkin kertoo, ettei avioliitto ole mitenkään onnellinen ja tyydyttävä. Se kertoo myös siitä, että mies toivoo vaimon tekevän ratkaisun hänen puolestaan. Että vaimo laittaisi pihalle/lähtisi saadessaan miehensä hyppelyistä tarpeekseen. Mutta tämä vaimopa taitaa olla yhtälailla sairaalloisessa riippuvuussuhteessa mieheensä kuin tämä mieskin vaimoonsa.

Aloittajan kannalta tosi harmi, että koki elämänsä rakkauden miehen kanssa, joka ei taas ole tasapainossa itsensä kanssa. Kun tuollaisen rakkauden ja ihmisen löytää, joka saa laittamaan itsensä täysillä peliin, olisi aina ihanaa, että saisivat sitten myös nauttia onnestaan. Minä en epäilisi sinuna hetkeäkään, etteikö se mies rakastaisi ap:ta aidosti, mutta kun on hukassa itsensä kanssa, ei uskalla ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan. Onnellisuudesta ei suinkaan kerro se, että jää vaimon luo, jota on vuosien ajan pettänyt, koska vaimo on "niin ihana, rakastava ja kärsivällinen, kun antaa rakkaudenosoituksenaan kaikki miehen pettämiset ja avioliiton ulkopuoliset raskaudetkin anteeksi"! Se on riippuvuutta!

Ja kyllä, puhun nyt sekä ammatillisesti että omasta kokemuksesta. Olin naimisissa miehen kanssa, joka oli äärimmäisen läheisriippuvainen ja haki olemassa ololleen oikeutuksen olemalla aina muita varten. Kerrottuaan minulle, toistamiseen viiden vuoden sisällä, että hän on rakastunut toiseen naiseen (siis kaksi eri suhdetta), niin tajusin, että minua se mies ei ainakaan rakasta.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että minun "on pakko" kallistua abortin puolelle. En ikinä olisi uskonut/uskoisi päätyväni siihen, mutta olosuhteet ovat vaan niin todella haasteelliset kaikekseen. Eniten vaakakupissa painaa tällä hetkellä se, miten minun onnistuu jatkaa elämääni ja päästää irti miehestä. Pelkään, ettei se onnistu muutoin kuin katkaisella kaikki yhteydet häneen! Mukaan lukien alkanut raskaus. Se on minusta todella surullista ja pelottavaa, mutta en pysty olemaan hänen lähellään. Haluaisin vain suudella häntä ja painautua syliinsä.

Eilinen tapaamisemme meni oikeastaan ihan hyvin, ja hän jopa raotti hieman kuortaan. Sanoi, etteivät hänen tunteensa minua kohtaan ole mihinkään muuttuneet ja että ei hän minun tapaamistani pelkää vaan omia tunteitaan. Sanoi myös, että tämä raskauskysymys on hänelle, ja minullekin toki, vakea siksi, että raskaus on kuitenkin saanut alkunsa siksi, että me rakastamme toisiamme. Mutta kuitenkin hän on tehnyt päätöksen yrittää vielä vaimonsa ja perheensä kanssa ja mä kunnioitan hänen päätöstään. Mutta samalla mä koen, etten pysty olemaan hänen seurassaan, tai edes puhumaan puhelimessa. Kaikki muistomme palaavat useita kertoja tunnissa mieleemme, eivätkä pelkästään muistot, vaan kaikki tunteet, joita niihin muistoihin liittyy. En jaksa sitä, en pysty siihen! En halua elää jatkuvasti tietoisena siitä, miten heillä menee, mitä he tekevät. Ja kun tiedän, että vaimonsa toivoo myös, samoin kuin heidän lapset, että emme olisi tekemisissä.

Puhuimme eilen siitä, miten lapsen myötä välillemme syntyisi elinikäinen side, mutta en missään nimessä näe sitä tässä tilanteessa pelkästään positiivisena asiana. Näen, että myöhemmin asian myötä välillemme voi tulla paljonkin hankausta, jos asiat eivät mene niinku Strömsössä, ja ne tuskin tulevatkaan niin menemään. Plus oma emotionaalinen jaksamiseni ja irti päästämiseni...

On aivan käsittämättömän vaikeaa punnita ratkaisuvaihtoehtoja, kun en ole niistä lainkaan varma. Tämä on aikalailla 50-60, enkä edes tiedä kummin päin! Ihan hirveää. Teen niin tai näin, revin jotain itsestäni rikki.

Jos nyt tunteiden pohjalta on pakko ratkaista niin, että annat raskauden jatkua, onnea sinulle ja jaksamista! Toivottavasti ei kohta uusi ukkomies ole oven takana omien tarpeidensa kanssa, ja olet taas raskaana. Elämä ei ole vain tunteita ja tuoksuja, vaan aivan käytännön asioita ja arjessa selviytymistä. Älä odota tältä mieheltä mitään apua itsellesi, hänellä on jo perhettä aivan tarpeeksi kuten myös sinulla.

Eikö vaakakupissa paina ollenkaan sinun jo olemassa olevat lapset ja oma perhe?? Olet aivan käsittämättömän lapsellinen ja riipuksissa johonkin ukkomieheen, joka vähät välittää sinusta, oikeasti. Luota vain tekoihin hänen puoleltaan, älä sanoihin. Puhua voi vaikka mitä potaskaa, ja sinä uskot! Mies on kertonut, ettei jätä perhettään, ja se on varmaan ainoa totuus, jota sinun pitää nyt uskoa.

Varsinainen vauvamasiina sinäkin. Muijahan tulee vähän joka jätkälle raskaaksi. Kannattaa varmaan käydä lääkärillä napsauttamassa ne munasarjat pois.

Voin kuvitella tuskasi. Olen elänyt samankaltaisen suhteen, ilman raskautta. On aivan eri lähteä suhteeseen varatun miehen kanssa, joka tekee heti selväksi, ettei aio erota, kuin miehen kanssa, joka sanoo olevansa onneton liitossaan ja jonka kanssa rakastuminen on molemminpuolista. Jälkimmäisessä tilanteessa, jonka me molemmat olemme eläneet, sitä sallii antaa itsensä kokonaan. Ja mikä onkaan mahtavampaa ja kantavampaa voimaa kuin se, että voit antaa itsesi kokonaan toiselle, ja hän hyväksyy ja rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet!

Minäkin erosin aviomiehestäni tuon toisen rakkaani vuoksi. Uskoin meihin, ja niin sanoi tämä rakkaanikin uskovansa. Minäkin yritin välillä irrottautua, kun eroa ei miehen puolelta näkynyt eikä kuulunut, mutta aina hän pyysi, etten irrottaisi, että hän rakastaa minua niin ja haluaa löytää keinot ja tavat ottaa askeleet eteenpäin yhdessä. Ja minä en irrottanut, koska rakastin, koska minun oli hyvä hänen kanssaan, koska halusin elää hänen kanssaan. Toki minua sattui, ettei hän ollut "vain minun", mutta hän aina sanoi minulle, että jonain päivänä hän olisi. Minulla ei ollut syytä epäillä hänen sanojaan tai tunteitaan. Ja edelleenkin olen sitä mieltä, että hän itsekin uskoi niihin, ja itseensä, mutta sitten ei vain kuitenkaan kyennyt lähtemään. Ei, vaan jäi vaimonsa luo. Ja lähes aikuisten lastensa. Minulla edellisestä liitostani kolme pientä lasta.

Erostamme on kohta vuosi. Kaipaus on edelleen raastavaa. Aluksi mies piti minuun tiiviisti yhteyttä. Sitten pyysin, että hän ei soittelisi tai kirjoittaisi, koska en kyennyt kuulemaan hänestä. Joka kerta teki liian kipeää, koska olisin vaan halunnut painautua hänen syliinsä kuten ennen. Nyt olemme taas olleet välillä yhteydessä. Mies kertoo, että heillä on vaimonsa kanssa todella vaikeaa ja etteivät hänen tunteensa minua kohtaan ole mihinkään muuttuneet. En tiedä, miten tässä vielä käy, mutta luottamus miestä kohtaan on toki todella alhaalla..

Oikeasti, en edes ajatellut, että tällä palstalla olisi kovin montaa joka ymmärtäisi tilannettani tai valintojani. En odottanut sitä, koska kahden väliset asiat ovat kahden välisiä, ja vain he kaksi voivat oikeasti tietää, mistä siinä on kysymys. Kirjoitin tänne lähinnä prosessoidakseni asiaa ja antaakseni ajattelmisen aihetta tai vertaistukea muille, vastaavanlaisessa tilanteessa oleville. En ole ainoa, sen tiedän.

Olisin voinut tehdä monessakin kohtaa toisin, mutta en tehnyt, koska halusin elää rakastamani miehen kanssa. Kuten sanoin, tunteet välillämme olivat molemminpuoliset ja yhdessä me tulevaisuutta suunnittelimme ja asuntoja katselimme. Yhdessä tapasimme muutaman kerran minun lapsiani, koska miesystäväni halusi rakentaa suhdetta heihin, tutustua pikkuhiljaa, voidakseen aikanaan muuttaa meidän luoksemme. Hän sanoi haluavansa oppia rakastamaan minunkin lapsiani, luoda sellaisen tunnesiteen heihin, että he voivat luottaa häneen.

Minä uskon vilpittömästi siihen, että miesystäväni oli tosissaan ja että hän itsekin uskoi, tai ainakin halusi uskoa, että pystyisi irrottautumaan liitosta, jossa ei ollut kokenut enää vuosiin olevansa onnellinen, puhumattakaan oma itsensä. Uskon, että hän halusi vilpittömästi elää minun kanssani ja näki tulevaisuutemme yhdessä. Sellaista ei pysty feikkaamaan. Mutta sitten tunteiden ja järjen ja elämänsä kokonaisuuden ristiriidassa hän huomasi, ettei vain pysty lähtemään perheensä luota. Aina rakkauskaan ei riitä, kun vaakakupissa on niin paljon kaikenlaista muutakin.

Eri ihmiset tekevät valintoja eri tavalla, painottavat eri asioita. Minä tein valintani omaa sydäntäni kuunnellen, hän teki valinnat omista lähtökohdistaan käsin. Olen valtavan surullinen, ettei kaunis tarinamme kestänyt tämän pidempään, mutta en voi enkä aio uskotella itselleni, että se olisi silti yhtään vähemmän merkityksellistä kuin se on. Minä teen surutyötä suhteemme päättymisestä vielä pitkään. Miesystäväni tekee sitä eri lähtökohdista. Hänellä on enemmän jossiteltavaa. Mutta yhtäkaikki, hänkin suree. Kuten jokainen joka joutuu luopumaan rakkaastaan.

Olisi ihanaa, jos voisimme kaikesta huolimatta olla edelleen toistemme elämässä, mutta en usko, että pystyn siihen. Mies toivoo sitä, mutta minuun sattuu liikaa. Hän sanoi, että päätänpä raskauden suhteen niin tai näin, se sitoo meidät kuitenkin jollain tasolla yhteen. En ollut ajatellut sitä niin, mutta on totta, että vaikka tekisin abortin, olen kantanut sisälläni hänen lastaan, meidän rakkaudestamme syntynyttä, ja kyllä abortti häneenkin koskee, vaikkei sen kanssa yhtä konkreettisesti olekaan kosketuksissa kuin minä. Jos taas pidän lapsen, meillä on iso liuta käytännönasioita järjesteltävänämme ja pohdittavanamme, eikä siinä vähin asia ole meidän keskinäinen suhteemme. Että miten lapsi meidän suhteeseemme vaikuttaa, ja miten ympärillämme olevat ihmiset lapsemme ja meidän suhteemme hyväksyvät.

Nyt yritän kaikesta huolimatta keskittyä luomaan lapsilleni joulun, jonka he ansaitsevat. Oma joulutunnelma tulee edes toivottavasti hieman lasteni kautta, heidän onnestaan ja ilostaan.

Toivon sinulle ja lapsillesi ihanaa joulunaikaa ja usko pois, ensi vuodesta tulee huomattavasi parempi kuin tämä vuosi on sinulle ollut! Vaikka nyt ei silti tuntuisikaan, tulee vielä päivä, jolloin huomaat olevasi paljon vahvempi kuin koskaan ennen tätä vuotta.

Uskon nyt tulleeni lopputulemaan, joka ei enää muuksi muutu. En ole asiasta 100-prosenttisen varma, miten tällaisesta muka voisi koskaan ollakaan, mutta jotenkin ratkaisu on enemmänkin sellainen "näin on vain pakko toimia" -tyylinen.

Olen hakenut lähetteen raskaudenkeskeytykseen. En ole vielä varannut aikaa, koska se on sitten jo niin lopullista, mutta tiedän, että minun on tehtävä se. Kerroin lapsen isälle hakeneeni lähetteen ja seuraavana päivänä hän sanoi minulle, että luulisi olevan siitä tiedosta helpottunut, mutta huomasikin olevansa surullinen. Jos päätyisin keskeytykseen. Että hän on huomannut ajattelevansa nyt paljon sitä, miten tämä on uusi mahdollisuus, uusi elämä pienelle ihmiselle, meidän lapsellemme.

Mä taas huomaan kyseenalaistavani miehen jokaisen sanan. En voi luottaa yhtään, vaikka haluaisinkin, mutta kun luottamus on palasina se on. Mietin jatkuvasti, että onko mies vilpitön vai sanooko hän jotain vain saadakseen minut toimimaan tietyllä tavalla. Esimerkiksi yrittääkseen edelleen jollain tasolla pitää minua elämässään vaikkei halunnutkaan elää minun kanssani, vain minun.

Olen miettinyt millaista lapsen elämä olisi, jos hän syntyisi tällaiseen tilanteeseen, jossa äiti on jo ennestään kolmen yh ja isänsä asuu toisen naisen kanssa aivan eri paikkakunnalla. Millaista minun elämäni olisi siinä tilanteessa? Miten vaikeaa miehen olisi edes yrittää korjata avioliittoaan, saada parisuhdettaan toimimaan, jos meillä olisi yhteinen lapsi? Hän on kuitenkin siinä mielessä vastuuntuntoinen, että aivan varmasti tulisi tapaamaan lastaan säännöllisesti. Hän sanoi minulle, etten voi tehdä keskeyttämispäätöstä sillä perusteella, että uskon sen olevan haitaksi heidän parisuhteelleen. Tiedän, ja se onkin vain yksi osa päätökseeni vaikuttavia asioita.

Mä en halunnut lasta. Mä halusin tämän miehen, ja hän vakuutti haluavansa minut. En todellakaan ikinä ajatellut, että "tarvitsisimme" lasta lujittaaksemme suhdettamme, minusta meillä oli jo muutenkin jotain todella vahvaa ja ainutlaatuista. Ja vaikka en enää edes tiedä, haluaisinko tämän miehen vaikka hän huomaisikin, ettei heidän liittonsa toimi ja hän haluaisi minut, niin uskon, että jos rakkautemme on niin vahvaa, niin lapsi ei ole syy, miksi olemme yhdessä vaan se kaikki muu, mitä meidän välillämme on. En halua olla neljän lapsen yksinhuoltaja. En halua elää yksin neljän lapseni kanssa sillä välin, kun kuopukseni isä elää oman perheensä kanssa. En todellakaan haluaisi tehdä aborttia, luopua omasta lapsestani, mutta vielä vähemmän haluan tuoda lapsen keskelle näin haasteellisia olosuhteita, joista ei yhtään voi tietää, miten asiat tulisivat menemään. Siksi koen, että kaikesta huolimatta minun on kyettävä tekemään keskeytys ja elämään sen syyllisyyden kanssa lopun elämääni.

Kunpa saisin jostain rohkeutta ottaa se viimeinen askel ja voimia jaksaa elää sen päätöksen kanssa.

Voimia aloittajalle!

Minä tulin raskaaksi varatulle miehelle. Meillä oli jo yhteinen asunto varattuna ja miehellä eropaperitkin vetämässä (vaimonsa aloitteesta tosin). Kerrottuani hänelle raskaudesta, hän panikoitui aivan täysin ja jostain ihmeen syystä vaimonsa otti hänet takaisin. Minä päätin pitää lapsen, olin siinä vaiheessa yhden pienen yh.

Helppoa ei ole ollut, mutta päätöstäni en kadu. MIes tapaa lastaan säännöllisesti, vauva on nyt 10kk. Vaimonsa naputtaa asiasta joka kerta, mutta mies haluaa olla mukana lapsemme elämässä. Tiedän, ettei heidän ole helppoa jatkaa elämäänsä yhdessä kaiken pettämisen ja yhteisen lapsemme jälkeen, mutta se ei oikeasti ole minun (tai sinunkaan) valinta vaan heidän. Elämä tuo eteen yllätyksiä ja jokainen tekee omat valintansa. Mies valitsi aloittaa suhteen kanssani ja jatkoi sitä vaikka vaimo toivoi toisin. Ei se sinkku siinä silloin ole vastuussa niiden toisten avioliitosta vaan kyseinen aviopari itse.

pidä yhteinen lapsi

Oletko puhunut lapsen isän kanssa ajatuksistasi päätyä keskeytykseen? Mitä hän on nyt siitä mieltä? Sinulla on kolme lasta, joista kaikesta päätelleen välität paljon ja olet heille hyvä äiti, joten mikset voisi olla sitä vielä yhdelle lapsellesi?! Toki ei varmasti ole helppoa olla neljän lapsen yksinhuoltaja, mutta jos tämän syntymättömän lapsen isä oikeasti sanoo haluavansa olla läsnä lapselleen, niin sitäkin kannattaa kuunnella. Ja kuka tietää, hän vielä kuuntelee sydämensä ääntä ja valitsee elää sinun kanssasi...

No ymmärrä se että sinä pelasit naimisissa olevan miehen kanssa, rikoit myös lopullisesti oman avioliittosi. Korjaa itse sotkusi mitkä olet sotkenut.

Suorastaan ottaa pannuun tollanen "mä oon niin uhri" -tyyppinen kirjoittelu. Kyllä minä näen ne uhrit ihan muualla: entinen miehesi, omat lapsesi ja tämä petetty vaimo. Ihan kuule olet siinä pisteessä mihin olet itsesi hommannut.

Ajattele päälläsi äläkä jalkovälilläsi!

Jokaisella lapsella on oikeus omaan elämään jos on kerran alkunsa saanut.

siihen miten tai missä oloissa ei lapsen oikeuden mukaan pitäisi olla tekemistä

Rankka päivä, ihan vaan lyhyesti yritän koota ajatuksia yhteen. Mies vietti tänään päivän kanssani. Sanoi ajatelleensa paljon asiaa ja todella haluavansa tämän lapsen, meidän lapsemme. Sanoi myös edelleen rakastavansa minua, mutta kaikesta huolimatta myös pitävänsä kiinni perheensä eheydestä ja avioliitostaan, ennen kaikkea lastensa vuoksi. Syyt eivät ole minulla merkityksellisiä, vain päätöksillä ja teoilla on nyt merkitystä. Hän siis haluaa lapsen, ja olla lapsellemme osallistuva ja läsnäoleva isä. Minä vaan en pysty näkemään, miten se voisi onnistua, kun hän kuitenkin elää samalla elämäänsä perheensä kanssa toisaalla?! En myöskään tieten tahtoen halua lasta tilanteeseen, jossa lapsen isä on naimisissa toisen naisen kanssa.

Hän on valinnut mennä eteenpäin elämässään, tai oikeastaan jatkaa samaa vanhaa. Minä taas haluan eteenpäin. Kun en kerran hänen kanssaan, niin ensin lasteni ja itseni kanssa ja jossain vaiheessa toivottavasti jonkun toisen miehen kanssa. Sellaisen, joka oikeasti haluaa olla minun kanssani ja on aidosti mukana.

Sydäntäni raastaa, että meidän on edelleen hyvä olla yhdessä, toistemme lähellä, ja rakastamme toisiamme, mutta emme kuitenkaan voi olla yhdessä. Raastavaa on myös se, että nyt mies todella haluaa lapsen, hän oli oikeasti miettinyt asiaa paljon ja toi minulle esiin monia sellaisia näkökulmia ja faktoja, joista tiedän hänen olevan tosissaan. Ja sitten tämänpäiväisen jälkeen näen itse kuitenkin selvemmin, että halusin tai en, minun on päädyttävä keskeytykseen. En tiedä, miten siihen pystyn ja miten pystyn mitenkään elämään sen asian kanssa, mutta koen yhä selvemmin, että näin sen vaan nyt pitää mennä.

Miksi joskus on tilanne, jossa tuntuu olevan pelkästään vääriä/huonoja vaihtoehtoja?!

Luin läpi koko viestiketjun ja sain sen käsityksen, että todella haluaisit sen lapsen. Nyt lapsen isäkin haluaa lapsen ja olla hänelle isä, joten ettekö mitenkään voisi löytää tilanteessa sellaista tapaa rakentaa asiat, että voisitte pitää yhteisen lapsenne? Olet aivan varmasti miettinyt kaikki vaihtoehdot, mutta voisiko vielä olla mahdollisuuksia? Lapsenne on kuitenkin saanut alkunsa rakkaudesta, sitä ei mikään muuta. Eikö lapsellanne olisi siis oikeus syntyä?

Ymmärrän, että olet pettynyt mieheen ja hän on loukannut sinua pahimmalla mahdollisella tavalla, mutta nyt on kysymys lapsestanne. Ja sitä paitsi, uskon että hän todella rakastaa sinua. On jäänyt liittoonsa vain lastensa vuoksi. Kun saatte yhteisen lapsen, vaimonsa ei tule sitä hyväksymään ja asiat muuttuvat helpommiksi; joko voitte olla miehen ja yhteisen lapsenne kanssa yhdessä, tai ainakaan et joudu seuraamaan heidän avioliittoaan enää sivusta, sillä niin tai näin, se nyt loppuu ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa. Tuollainen ei voi mitenkään kestää!

Haluaisin niin luottaa siihen, että asiat menevät hyvin, jos päätämme pitää yhteisen lapsemme. Haluaisin uskoa, että miehellä on aikaa tavata lastaan useasti, jotta hän pystyy rakentamaan lapseensa hyvän suhteen, sellaisen, jonka lapsi todellakin ansaitsee. Haluaisin uskoa siihen, ettei miehen ja hänen vaimonsa avioliitto tule häiritsemään minua, olemaan minulle liian kova pala elettäväksi sen kanssa. Ja että siitäkin huolimatta, että pitäisimme tämän lapsen, minäkin voisin löytää tulevaisuudessa itselleni luotettavan ja rakastavan kumppanin, jonka kanssa rakentaa jotain pysyvää.

On totta, että haluaisin tämän lapsen. Tai vielä vahvemmin niin päin, etten todellakaan haluaisi tehdä aborttia. Mutta en myöskään haluaisi olla neljän pienen lapsen yksinhuoltaja. En haluaisi lapseni olevan siinä tilanteessa, että hänen isänsä on koko ajan ollut, ja varmasti tuleekin olemaan, naimisissa toisen naisen kanssa. Jos heidän liittonsa joskus loppuu, se loppuu, en voi kantaa siitä vastuuta. Se on heidän kahden asia.He ovat tästä kaikesta tapahtuneesta huolimatta päättäneet elää yhdessä ja yrittää rakentaa suhteensa raunioista uudelleen kokoon. Ja siitä huolimatta mies sanoo, että haluaa yhteisen lapsemme. Että jos heidän avioliittonsa ei kestä sitä, niin sitten se ei kestä. Mutta lapsestamme hän ei haluaisi luopua.

Mä haluaisin pystyä tekemään päätöksen, että annan raskauden jatkua ja olen onnellinen siitä. Mutta pystynkö? Miten pystyn synnyttämään lapsen tällaiseen tilanteeseen?? Ja toisaalta, miten pystyisin elämään abortin aiheuttaman syyllisyyden kanssa? Nyt kun lapsen isäkin haluaa lapsemme. Tiedän, tilanne on hänelle huomattavasti helpompi kuin minulle. Hän eläisi arkea oman perheensä kanssa toisaalla, kun minä taas olisin vastuussa yhteisen lapsemme arjen pyörittämisestä. Mitä kaikkea sellaista tähän kuvioon voikaan vielä liittyä, mitä en osaa tässä vaiheessa edes ajatella???

Entä jos lapsen isä ei eroa? Vaikka tapahtuisi mitä, hän ei eroaisi. Kävisi tapaamassa lastanne vaikka viikottain ensimmäiset pari vuotta ja alkaisi sitten haluta pitää lastanne pidempiä aikoja hänen ja vaimonsa luona. Miten kestäisit sellaista? Tai mitä, jos vaimonsa ei todellakaan koskaan oppisi hyväksymään lastanne osaksi elämäänsä?! Mitä sitten kun vanhemmat lapsesi alkavat kyselemään, miksi pikkusisarus ei koskaan tule mukaan, kun he muut lähtevät isänsä luo?

Millaista sinun on elää raskausaikaa ja myöhemmin vauvanne kanssa tietäen, että lapsen isä rakastelee koko ajan toisen naisen kanssa?! Miten jaksaisit sellaista, ja samalla hoitaa yhteisen lapsenne arjen kaikekseen!! Tässäpä sinulle ihan vain muutamia ajatuksia pohdittavaksi.

Aika varattu lääkärille, vaikka vieläkään en ole varma päädynkö aborttiin, ja vaikka näkisin sen tilanteeseen järkevimmältä ratkaisulta, pystynkö siihen! Mies ei halua, että teetän abortin, mutta ei myöskään pysty lupaamaan minulle mitään konkreettista. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta kuitenkin jäävänsä perheensä luo. Hän sanoo, että ajatuskin siitä, että minulla olisi jonain päivänä joku toinen mies tuntuu hänestä käsittämättömän pahalta, mutta kuitenkaan hän ei ole valmis jakamaan elämäänsä minun kanssani. Mies joka haluaisi kaiken ja haluaisi muutosta, mutta kuitenkin pitää tiukasti kiinni menneestä, ettei mikään vaan muuttuisi.

Yhdestoista raskausviikko alkaa. Päätös olisi tehtävä ihan nyt. Miten pitkiä päivät voivatkaan olla siihen asti, kunnes päätös on tehty, ja kuitenkin ne menevät niin nopeasti, että aika tuntuu luisuvan sormieni välistä. Yhteinen lapsemme, jonka me molemmat haluaisimme, mutta jolle emme todennäköisesti kuitenkaan koskaan olisi vanhempia yhdessä, mies ei ehkä oikeasti koskaan. Miksi tämän lapsen pitäisi tyytyä vähempään kuin hänen sisaruksensa? Teenkö aivan väärin, jos synnytän lapsen keskelle näin haasteellista tilannetta? Ja miten voin elää sen syyllisyyden kanssa, jos päädyn, etten synnytä?! Raastavaa...

Mä olen lukenut tään viestiketjun ainakin kahteen kertaa läpi ja välillä kyyneleet silmissä. Mun neuvoni on että rukoile vielä asian puolesta ja pyydä vahvistusta että saat vaikka yöllä nähdä unen oikeasta ratkaisusta. Siitä olen varma että selviäisit 4 lapsen kanssa, ja rakastaisit uutta pikkuista sanoinkuvaamattoman paljon. mutta jos olet jo tehnhy vaikeimman päätöksen eli abortin niin lohdutan sua sillä että siinäkin tapauksessa vauva ei ole menetetty. oon kuullut että taivaassa myös abortoidut ihmistaimet ovat tALLESSA.

-tuen sinua siinä ratkaisussa jonka teet. kukaan ei sinua tuomitse. -anna tiesi kokonaan tässä asiass- miksei muissakin;) taIVAAN ISÄN HALTUUN. HÄN JOHDATTAA SINUA, JA SIUNAA SINUA JA LÄHEISIÄSI.

Onko jotain uutta kuulunut??

Aika keskeytykseen varattu maanantaille. Tai siis sen "esilääkkeen" hakuun. Keskiviikkona olisi varsinainen keskeytyspäivä. Vajaa kaksi vuorokautta siis aikaa tehdä lopullinen päätös, antaako raskauden jatkua vai päätyäkö aborttiin. Sydämeni itkee. Se rakastaa edelleen miestä, tämän lapsen isää, mutta hän on valintansa tehnyt ja jatkaa avioliittoaan. Sydämeni rakastaa jo tätä syntymätöntä lasta, kuin niitä ihania lapsia, jotka minulla jo on. En tiedä, miten kykenisin menemään keskeytykseen. Jos siihen päätyisin, haluaisin kaavinnan, mutta ainakaan täällä eivät siihen mitenkään suostuneet vaikka kuinka sanoin, etten itse haluaisi lääkkeellistä. En tiedä, miten ikinä kestäisin sen, kaikkineen??

Olen puhunut lapsen isän kanssa paljon. Hän haluaisi myös tämän yhteisen lapsemme, ja olla hänelle isä, mutta etäältä. Mitä ihmettä se sitten ikinä tarkoittaakaan, tai tulisi tarkoittamaan! Mitä se tarkoittaisi lapsellemme?? Se on suurin kysymykseni. Minä tiedän, että minulle se tarkoittaa yksinäni neljän lapsen arjen pyörittämistä, mutta mitä tarkoittaisi nuorimmaiselleni, että isänsä haluaa olla hänelle isä, mutta on naimisissa toisen kanssa ja asuu parin tunnin ajomatkan päässä?! Minkälaisen elämän lapsi voi sellaisissa olosuhteissa saada? Mitä hän joskus myöhemmin ajattelisi siitä, että isänsä on aina ollut naimisissa aivan toisen naisen kanssa kuin hänen äitinsä?!

Minä sis mietin tämän viikonlopun, haluanko tämän lapsen yksin? Jaksanko pyörittää tätä kaikkea yksin? Haluanko elää sellaista elämää, tai pystynkö? Valitsenko itselleni ja lapsilleni sellaisen elämän? Miehen tilanne on ilman muta helppo; hän saisi lapsen, ja voisi noukkia rusinat pullasta, osallistumatta vauvan arkeen. Ja samalla hän saisi pitää jollain tavalla myös minut elämässän aina. Mutta haluanko minä sitoa itseni loppuelämäksemme tähän mieheen? Halusin sitä, mutta ilman hänen avioliittoaan.

Nyt luottamus on nollassa. Olen yrittänyt rakentaa luottamusta uudelleen sen jälkeen kun hän katkaisi suhteemme. Halusin luottaa häneen, mutta se ei vain tunnu onnistuvan. Sanat eivät riitä, tarvittaisiin tekoja. Pienikin rakennettu luottamuksenripe murenee niin helposti jostain mitä hän sanoo tai tekee, tai jättää tekemättä. Huomaan nyt, että vaikka rakastan häntä ja vaikka minun oli aina niin hyvä olla hänen kanssaan, minun ei ollut hyvä olla siinä suhteessa. MInä halusin aina enemän, hän halusi ilmeisesti vain suhteen.

Minua surettaa, että viimeiset viikot ollaan pystytty puhumaan ja olen ollut jopa vähän luottavainen sen suhteen, että mies oikeasti olisi läsnä lapsemme elämässä vaikka ei minun kanssani elämäänsä jaakaan. Mutta eilen tapahtui taas jotain, en edes oikeastaan tiedä mitä se oli, jotain sivulauseessa sanomaansa, että tiedän, etten voi yhtään luottaa siihen, että mies olisi oikeasti isä lapselleen. Mitä sitten kun vaimonsa pari kertaa naputtaa hänelle siitä, että hän käy tapaamassa lastaan? Miten helposti ja herkästi hän siinä tilanteessa vähentää tapaamisiaan, ja lopulta ne jäävät kokonaan?? Sitä kun en voi tietää, mutta siinä on ihan helskutisti riskitekijöitä, nimenomaan lapsen näkökulmasta ja lapsen etua ajatellen. Sitähän tässä kuitenkin on aivan ensisijaisesti kysymys, tämän syntymättömän lapsen edusta!

Minusta tuntuu että sinulle olisi hyvä puhua vaikka jonkun ensikodin ihmisen kanssa he ovat tottuneet rankkoihin elämän tilanteen analysointeihin.

Taitaa meinaan olla niin että jos päädyt aborttiin se taitaa jättää sinuun jäljen jonka vuoksi on vaikeampi tulevaisuudessa luottaa miehiin. Onhan noita muitakin perheitä jossa on lapsi tullut noin kuin sinulla. Elämä on jatkunut ja onnellinen 4 lapsen äitii löytänyt rehellisen uuden miehen . siis tätä nykyistä en ottaisi takaisin vaikka olisi joskus tulossakin.
Taatusti elämä tuo sinulle vielä uuden rakkauden.

Mutta jos luovut nyt lapsesta.Jää kaikesta jäljelle vain pettymys ja luopuminen. Uusi elämä kuitenkin tuo sinulle uutta voimaa uutta iloa jota vain vastasyntynyt voi synnyttää.
Vaikutat herkältä ja kiltiltä ihmiseltä ei sellainen oikein abortti linjalle kuulu.
Voimia sinulle ratkaisuusi.

Seuraan myötätuntoisena tätä tarinaa. Mä uskon hyvään ja onnelliseen lopputulokseen ja kuuntele sydämesi ääntä tässä ratkaisussa niinkuin varmaan teetkin. Voisitko ottaa tämän vauvan vastaan elämän sinulle antamana yllätyslahjana? Monet toivovat hartaasti pienokaista, ja toiset on LUOTU RAKKAUSSUHTEESEEN JA ÄIDEIKSI. Sinä olet yksi heistä. Kaikki eivät koskaan koe niin upeaa rakkaustarinaa kuin sinulla on ollut. Niin täyttä elämää tunnut elävän ja kiitos että jaat sitä kokemusta tällä palstalla sillä mä toivon ainakin sydämeni pohjasta että löydät onnen ja tasapainon jälleen elämääsi. Sinä osaat elää ja uskallat elää. Rohkaisen sinua ottamaan pienen tytön tai pojan vastaan. Hän on varmaan ihana. Kuvittele elämääsi kahden vuoden päähän. Sinä muistaisit ehkä moneen kertaan vauvoja nähdessäsi että sinullakin voisi olla pikkuinen, ja toisaalta kun sinulla sellainen olisi, niin et varmaan katuisi. vai mitä? Isommat sisarukset ovat sen verran isoja että he varmaan auttaisivat pian hoidossakin? Lapset ovat Herran lahja....

Mutta muista, jos olet ihan varma että et jaksa yksin niin ja teet sen abort...niin varmaan jokainen ymmärtäisi sinua ja saisit tukea siinäkin. Koska osaat jakaa asioita, sinä selviät mistä vain ongelmista elämässä!

Kiitos ihanista ja kannustavista viesteistänne. Tilannehan on se, että minä haluaisin tämän lapsen, smaoin kuin lapsen isäkin, mutta... Pääsenkö ikinä irti tästä miehestä, jonka kuitenkin tunnen olevani vastaparini ja elämäni rakkaus, mies, jonka vuoksi laitoin elämäni aivan uusille raiteille, pääsenkö ikinä irti voidakseni jatkaa omaa elämääni, jos meillä on yhteinen lapsi? Ja ehkä itsekästä, mutta niin kovin totta minulle, yhteisen lapsen myötä joudun elämään myös tämän miehen ja hänen vaimonsa avioliiton kanssa, en pääse siitäkään. Ja mitä yhteinen lapsemme sitten tekisi heidän avioliitollee? On riittävän haasteellista rakentaa parisuhdetta uudelleen noin raunioista pitkän rinnakkaissuhteen jälkeen, mutta että siihen vielä lapsi. Ja toki pelkonani on myös se, että mitä sitten jos he saavat avioliittonsa kuntoon ja tämä vaimokin oikeasti hyväksyy lapsen, ja sitten ehkä yhdessä yrittäisivät saada lapsen asumaan pääasiallisesti heidän kanssaan??

Mies sanoi minulle tänään, ettei hänkään tiedä pääseekö koskaan irti minusta, tai haluaako sitä edes, että mikään ei koskaan poista sitä, mitä olemme yhdessä kokeneet. Mutta silti hän valitsi jäädä avioliittoonsa. Ja oikeastaan se loukkaa minua vielä enemmän, että tedän hänellä olevan vahvoja tunteita minua kohtaan, mutta silti hän valitsee noin. Se tuntuu jotenkin niin turhalta, vaikka kyllä tiedän, että hänen olemassa olevilla lapsillaankin on oikeus ehjään perheeseen. Turhimmalta tuntuu se, kun tällä lapsella olisi kaikki eväät syntyä perheeseen, jossa hänellä olisi kaksi toisiaan ja häntä rakastavaa vanhempaa, ja parhaimmillaan kaikki voisi olla todella hyvin. Mutta tässä tilanteessa, tämä tuntuu elämäni raskaimmalta ajalta.

Voi hyvät ihmiset jotka olette heti valmiit tuomitsemaan toisia ihmisiä. Valitettavasti järki ja tunne eivät asu samassa päässä tiedän kokemuksesta ja siinä on turha yrittää järkeillä kun tunteet on pinnassa. Jokainen ollaan niin erinlaisia. Kukaan ihminen ei ole toista tuomitsemaan. Elämä ei vain ole aina niin yks selitteistä eikä kaikkien kaavojen mukaan menemistä.
Varmasti eniten saat tukea ihmisiltä jotka ovat kokeneet jokseenkin samanlaien kohtalon kanssasi ja saat sieltä vahvistusta omalle ratkaisullesi.Jaksamista mitä ikinä elämä vastaan tuokin.
Katkeruus syö ihmisen....

Minusta tässä ketjussa ei ole tarvetta tuomita tai arvostella ketään. Arvostelkaa vaikka uskottomuus -palstalla, jos koette, että teillä on varaa arvostella. Tälle palstalle kirjoittavat ihmiset kokevat yleensä oikeasti suurta tuskaa rakkaussuhteensa tms. loppumisesta, ja silloin kukaan ei hyödy syyttelystä ja arvostelemisesta. Ja sit paitsi, kellä oikeesti on varaa arvostella muita?!

Ap:lle kovasti voimia haasteelliseen tilanteeseen. Uskon, että selviytyisit hienosti vaikka ottaisit pienen vauvanne vastaan, niin yllätyksenä kuin hän itsestään ilmoittikin. Sydänsuruja hän ei sinulle tuottaisi ja kukaan rakastava isä ei myöskään tahallaan vaikeuttaisi oman lapsensa elämää. Jos mies kokee, että hänen perheensä tai sukunsa on haitaksi lapsellenne, hän varmaankin ymmärtää olla sekoittamatta lastanne siihen. Toivottavasti! Tosin ymmärrän erittäin hyvin senkin, ettet halua olla tietoinen siitä, mitä rakastamasi mies touhuaa perheineen, koska tuska on nyt niin akuutissa vaiheessa. Mutta usko pois, vaikka rakkaus ei loppuisikaan, pahin tuska laimenee ja löydät vielä uuden rakkauden rinnallesi, sellaisen joka uskaltaa pysyä rinnallasi.

Voin kertoa tällaisessa tilanteessa eläneen vaimon näkökulmasta, että ei se ole herkkua kenellekään. Mieheni kyllä kertoi minulle avoimesti tulevasta lapsestaan, vaikka aikanaan ei lypsämälläkään minulle sivusuhdettaan myöntänyt. Sain tietää siitä muuta kautta. Olimme jo päättäneet jatkaa yhdessä, kun mieheni sitten sai tietää rakastajattarensa olevan raskaana ja se oli kyllä minulle todella kova kolaus. Olin ehtinyt jo tuntemaan helpotusta siitä, että sain mieheni takaisin, ettei hän lähtenytkään toisen naisen matkaan. Tiedän kyllä, että hän rakasti tätä naista todella paljon, mutta halusi velvollisuudentuntoisen amiehenä pitää lapsillamme ehjän perheen.

Anyway, puhumme mieheni kanssa aiheesta paljon. Toivoin hänen saavan tämän toisen naisen vakuuttuneeksi siitä, että tekisi abortin, että se olisi parasta meille kaikille. Ymmärrän toki ajatelleeni siinä ennen kaikkea itseäni ja perhettäni, perheeni eheyttä. Pelkäsin kuollakseni, että yhteinen lapsi vesi mieheni taas luotani tämän toisen naisen syliin. Vaikka toisaalta oli käsittämättömän pettynyt mieheeni ja vihasin häntä, myös rakastin, jotenkin vielä. Ajattelin, että hän on hyvä mies, enkä olisi mitenkään jaksanut ajatella aloittavani kaikkea alusta. Halusin antaa hänelle virheensä anteeksi, halusin oppia hyväksymään hänen lapsensa.

Lapsen synnyttyä mieheni kävi toki usein katsomassa lastaan ja vietti paljon aikaa siellä luodessaan suhdetta vastasyntyneensä. Hän oli mukana myös synnytyksessä. Se oli minulle todella vaikeaa aikaa, mutta päätin olla mieheni luottamuksen arvoinen. Kun olin kerran hänelle sanonut hyväksyväni asian, päätin sen hyväksyä, vaikka olin aivan sirpaleina. En missään vaiheessa myöntänyt sitä miehelleni. Kotona seksielämämme oli vilkasta, mutta todellinen, puhdas rakkaus tuntui hävinneen.

Noin vuoden jaksoin työntää ahdistukseni taka-alalle, odottaa miestäni kotiin omien lastemme luo, kun hän oli tämän toisen naisen ja heidän yhteisen lapsensa luona. Sitten en enää pystynyt siihen. En vain jaksanut kantaa sitä surua ja tuskaa jonka mieheni minulle oli aiheuttanut. Pettämisen olisi ehkä vielä voinut unohtaa, mutta kun lapsi muistutti siitä minua joka päivä, niin en vain kyennyt enää. Sanoin miehelleni haluavani erota. Hän yritti toki vielä saada minua jäämään, mutta siinä kohtaa olin päätökseni tehnyt. Mies muutti pois, tämän toisen naisen luo. Erostamme on kulunut nyt pari vuotta ja mieheni odottaa tämän uuden vaimonsa kanssa toista yhteistä lastaan. Meidän lapsiamme hän tapaa säännöllisesti ja on heille hyvä isä. Minä taas olen edelleen sisältä rikki, mutta onnellinen siitä, että minulla oli rohkeutta erota. Toki olen äärimmäisen surullinen siitä, että perheeni hajosi, mutta itselleen pitää olla rehellinen. Kun ei jaksa niin ei jaksa, vaikka kuinka päättäisi muuta.

Jos näin jälkeen päin ajattelen sitä toista naista, vähän niin kuin tämän ketjun aloittajaa, niin ei hänelläkään todellakaan helppoa ollut. Jäädä yksin raskausaikana, elää koko ajan pelossa siitä, miten hän jaksaa lasten kanssa yksin, osallistuuko tämän syntymättömän lapsen isä lapsen elämään mitenkään, mikä on minun osuuteni tässä kaikessa... Jos olisin itse ollut kakkosena vastaavassa tilanteessa olisin varmasti tehnyt abortin, heikkouttani kenties.

Aloittajaa pyydän vain olemaan itselleen rehellinen. Kysy itseltäsi, minkä ratkaisun kanssa sinun olisi helpointa elää? Voi olla, että lapsen isä ja vaimonsa saavat elämänsä ja avioliittonsa kuntoon, voi olla että lapsen isä ei tapaa lastaan juurikaan, tai sitten voi käydä niinkuin meillä, että avioliitto kaatuu, joko vaimon toimesta tai miehen. Näitä asioita kun ei voi ennustaa.

Abortti takana - suru on allensa musertava, ikävä syntymätöntä lastani kohtaan jotain aivan käsittämätöntä. Kunpa voisin vielä valita toisin...

Voi ystävä rakas. Olen nin pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan. Sydämessäsi tiedät kuitenkin, että päätös ei ollut sinusta johtuva vaan jouduit mahdottomien olosuhteiden uhriksi. Olen onnellinen puolestasi, että sinulla oli voimaa ja rohkeutta tehdä vaikea päätös.

Suru laimenee aikanaan. Paljon voimia.

Sinua siunata tahdon...

Teit varmaan oikean ratkaisun. Tässä tapauksessa ymmärrän abortin, ja jokainen, joka lukee tarinasi, ymmärtneeä ratkaisusi. Minua liikuttaa tämä tarina, jostain syystä taidan sytyttää kynttilän. Uskon että sinä näet pikkuisesi kerran taivaassa, siellä on näitä pikkuisia paljon, ehkä minunkin, kuka tietää. jos on mennyt kesken ennenkuin olen edes tiennyt raskaudesta.

Hoida itseäsi, pidä huolta kaikin tavoin itsestäsi. Muista että Jumala on kaikkialla läsnäoleva ja näkee sinut, ja voit vain huokaista hänen puoleensa et "olen täällä", kyllä Hän näkee ja kuulee, ja Hän itseasiassa on rakkaus.

Siinä se nähdään. ei kannat nus..sia varattuja

Kukaan ei voi tuomita toista ihmistä. Se millä tuomiolla te tuomitsette sillä teidätkin tuomitaan....Älä välitä broken hearted girl ikävistä kommenteista. Mä olen ihan varma että sinulla asiat kääntyvät valoisaan suuntaan.

Olisiko sinulla ja sun lasten isällä mitään yhteistä muuta kuin lapset? Hän on varmaan surullinen avioerosta ja käy sitä läpi. Mutta hän ehkä rakastaa sinua vieläkin ja yhteenpaluu oisi ehkä mahdollista, vai olisiko?

toivon että saat parantua niin sielun hengen kuin ruumiin puolesta koettelemuksestasi. Olen surullinen näistä ikävistä kommenteista joita kovat ihmiset ovat valmiit kirjoittamaan. Se, joka on itse saanut paljon anteeksi, rakastaa enemmän lähimmäisiä ja itseään.

Lue vaikka psalmeja sillä niissä on lohdutusta paljon. Mä en osaa paljon neuvoa, mutta sen tiedän että sinun kolme ihanaa lastasi pitävät huolen ettet voi olla murheellinen . Ilo palaa pian elämääsi. Jeesus sinua ja perhettäsi siunatkoon. KÄy vaik messussa huomenna, jos paikkakunnallasi on sellainen vie lapsetkin, sytyttäkää pieni tuohus Kirjoita päiväkirjaa. maalaa taulu. pura tunteesi runoiksi. kirjota tälle palstalle selviytymistarina jne.

Onnea matkaan:)! Niinkuin päiväs niin on voimas aina!

ootteko te kaikki ihan sairaita?

Huhhuh, mikä stoori. Tsemppiä kaikille osapuolille!

Vanha tarina, mutta ikuinen totuus. Kiristämällä ei saa rakkautta. Kiristäminen pelkästään tappaa rakkauden.

Itehän ole soppas keittänyt. Ja varattuun sotkeutunut.
Olet aikas saanut pitää kivaa, sillä aikaa kun monet muut viattomat ovat siitä kärsineet, ja nyt sitten itket kun osuu omaan nilkkaan.

Olet säälittävä tapaus

Älkää tuhotko toisten avioliittoja!

Olet tyhmä