vihaan olla äiti

mies halus lapsen ja kai mäkin, luulin jotenkin selviäväni, mutta yksin jäin, onneks mun vanhemmat ottaa lapset kerran viikossa ja on päiväkoti ja eskari, musta on ihanampi olla töissä kun kotona
. ei ole ollu ammatti auttajasta apua. kävin neuvola psykologilla vuoden verran. mutta kaupunki päätti ettei täällä enää tarvita neuvolapsykologia. siirryin terveyskeskukseen juttelee, mutta oli niin väliinpitämätön ihminen etten viittiny enää kaydä kun en tullut kuulluksi, ja hänkin suositteli etten enää kävis. otin yhteyttä kaupungin johonkin perhe mikälie ja kerroin tilanteesta ja he sano ottavansa yhteyttä muhun takaisin päin. ikinä ei kuulunut. ei täällä välitetä mistään. ainoa apu mitä saa on pillerit purkista. mutta ei niillä oikein ihmisestä äitiä taijota. apua olen siis hakenut esikoisen syntymästä lähtien.
en tiedä mikä mussa on vikana. ite en ole kauheesti rakkautta saanu lapsena. ja olen ollu koko elämäni pettymys vanhemmilleni. kai siinä on sitten joku menny niin vikaan etten ite osaa olla äiti. aina kun muistan että olen äiti mulle iskee paniikki ja ahdistus, ja vaikka ne on hoidossa mä olen ahdistunu koko päivän että mun pitää ne hakea. toivottavasti tää koskee vaan tätä kun ne on pieniä. ehkä sekin että olen hiljainen ja lapset on niin kovaäänisä niin stressaa. kun itse kaipais vaan hiljaisuutta ja rauhaa. hyvää mä niille vaan toivon, ja siksi kärsinkin niin suuresti kun en tunne olevani lähellekkään sellainen äiti minkä niille toivoisin.

Tutustuin yhteen naiseen, joka väsyi lapsiinsa. Toinen sijoitettiin/huostaanotettiin ja toisen äiti tappoi tukekhduttamalla lakananriekaleisiin, jotka tunki pikkulapsen kurkkuun.
Kyllä minäkin suurperheen äitinä vihasin joskus kaikkea ja kaikkia niin, että olisin itse halunnut kävellä junan alle tai hirttäytyä.
Hae apua. Se on kaikille parhaaksi.
Nykyisin minulla on välit poikki viiteen lapseeni ja he kaikki muuttivat pois 18v:na viimeistään.
Mitään ei voi enää korjata. Emme ole missään tekemisissä.

Suosittelen todella ammatti auttajan apua! Masennuksesi kuullostaa todella vakavalta. Anna lapset isälle, ja hae apua, uskon että saat myös apua kun vain yrität kunnolla juttele sosiaaliviranomaisten kanssa, lastenvalvojan ja myös voit soittaa kriisikeskuksen sieltä osaavat ohjata oikeaan paikkaan!

Kun saat itsesi kuntoon ja hieman levättyä vaikka menisi vuosi kaksi tai kolme, niin varmasti sinusta tulee vielä kunnon äiti! mutta sinun tulee myös hakea apua masennukseesi!

Menkää lastenvalvojalle yhdessä ja luovuta lapsen yksinhuoltajuus hänen isälleen, niin isä saa lapsensa kanssa asunnon sosiaalisin perustein. Lastenvalvoja voi auttaa myös sen järjestelyssä kun selitätte tilanteen. Asunnon voi saada joistakin paikoista vaikka luottotiedot olisi menneetkin.

Teidän tapauksessanne tämä on varmasti kaikkien parhaaksi ja kyllä sen näkee silloin myös ulkopuolinen. Tämä ainakin helpottaa puolta asiasta. Toisen lapsen kohdalla en osaa yhtä yksinkertaista neuvoa antaa ilman lisätietoja.

vihdoin on koittanut se päivä kun eksäni sai asunnon. ja viikon päästä toinen lapsista menee hänen luokseen suurimmaksi osaksi aikaa. olen niin helpottunut. olen ottanut myös yhteyttä toisen lapsen isään ja hän on nähnyt lasta nyt kolme kertaa, olen ilmoittanut että haluaisin että lapsi muuttaa hänen ja hän uuden perheensä luo. ovat tulleet tapaamisilla kaikki toimeen. nyt jännittää ihan kamalasti huolivatko he lapsen sinne kokonaa. lapsi itse haluaisi muuttaa sinne heti, on ollut niin kivaa. tiedän että se olisi oikea ratkaisu, lapsi saisi kasvaa tasapainoisemmassa ympäristössä ja perheessä mitä en itse pysty tarjoamaan. haluan lapsilleni niin paljon parempaa mitä itse jaksan ja pystyn antamaan. yleensä elämässä kun on tuntunut sille että asiat järjestyy niin kuitenkin kaikki kaatuu viimetingassa. ihan uskomatonta kyllä jos kaikki järjestyy. tämä on kuin unta.

Oon samaa mieltä voi jee:n kanssa. Nyt pääset sitte taas elämään villiä ja vapaata sinkkuelämää, ja heti ku joku äijä vilkaseekin suhun päin oot jo jalat levälläs. Oo sitte tällä kertaa edes sen verran fiksu, että muistat ehkäsyn! Ja hei, niitä muksuja ei hankita hetken mielijohteesta! Jos äijä joskus kännissä möläyttää pitävänsä lapsista, ei se tarkota sitä että sä oot heti valmiina tehtailemaan niitä. Järjenkäyttö on toki sallittua!

vai iin

Tiedän ton tunteen kun ei vaan jaksa enää omaa lastaan vaikka ehtiny jo 4 vuotta rakastamaan, Joka ilta lasta peitellessä toivon että peitto hävittäisi lapsen pois elämästäni tai aamulla kun heräisin lapsen biologinen isä olisi ovella ja haluisisi lapsen itselleen seuraavaksi 4 vuodeksi. Hain apua tilanteeseen mutta sitä ei helpolla löydy/saa kun on työelämässä eikä aikaisempaa syytä miksi lapselle oisin vaarallinen... Päivä kerrallaan elän ja mietin koska uskallan taas nauttia äitiydestä niin ettei pelkoa olisi lapseen kohdistuvasta väkivallasta. Tsemppiä ja onnea kun tilanteesi on selvinnyt niin hyvin.... NAUTI oikeasti nyt kun siihen on mahdollisuus....

kauheeta!!ihan kauheeta! ja vielä lapsettomuuspalstalla syytetään äitejä,ja ehdotetaan ettei lääketiede saisi naisia auttaa alkuunkaan. mites tälläset sitten..:?

on kyllä hienoa kun jotkut viesit sai tällä ketjulla mulle voimaa mennä tän muutoksen läpi. ettei enää olla samassa pisteessä. ja voin kertoa ettei ole helppoa luopua omista lapsistaa. kohdat pettymys itseensä ettei jaksanutkaan, ja kohdat se ikävä. koska voin kertoa että mielummin olisin jaksanut jos kyseessä olisi vielä ollut sellainen vaihtoehto: minä jakasvana äitinä. mut kaikki ei voi sitä ymmärtää. nyt on parempi kun saa selvittää omaa päätään avioerosta, miehellehän siitä heti järejsty omaa aikaa 6kk kun mä hoidin lapsia, minulle sitä ei koskaan suotu. on aikaa levätä kun on lapset muualla. isompi on tosiaan muuttanut isälleen ja hänen perheen luo nyt 3 viikkoa sitten. hän oli luonanai nyt pääsiäisen4 päivää. ja on minun luona viikonloput tai joka toisen, miten parhaaksi katsotaan. on ihana kun on itsellä voimia tämän aikaan toisaan olla lapsen kanssa eikä vaan nukkua ja olla pinna kireenä. toivottavasti tänä kesänä jo kykenen ottamaan hänet kesälomalla muutamaksi viikoksi. mutta katsellaan. olen tullut siihen tulokseen että ei varmaan ollu burn out kaukana. niin väsynyt sitä on ollut. toinen lapsista on luonanai 4-5 yötä joka toinen viikko. eka viikko meni vielä aika sekavissa merkeissä mutta nyt on alkanu voimat riittää siihe. on ihana kun jaksaa jo pysähtyä katsomaan lasta ja se tuntuu hyvältä ja saa hyvmyn aikaiseksi. aamulla en enää vaan jätä häntä nopestai päiväkotiin vaan tulee jo sellainen olo että ei maltais lähteä. musta on ihana kun näyttää sille että mä vihdoin jaksan olla ne ajat kun olen heidän kanssaan niin jaksan olla sellainen äiti jonka haluan lapsilleni:)!!!! noihin alhalisiin kommentteihein en edes viitisi vastata. aina naurettavia;)

Minunkin äitini taisi vihata äitiyttään. Oli mielellään petipuuhissa isän "parhaan kaverin" kanssa sillä aikaa kun isä oli töissä auton ratissa. Olin silloin n.7V. ja jouduin näkemään ja kokemaan liikaa. Äiti tuli raskaaksi ja yrtti itsemurhaa. Ambulanssi poistui pihalta kun tulin koulusta. Isäni oli kauhuissaan eikä tiennyt mistä oli kysymys. Myöhemmin äiti yritti avioeroa. Minun piti ratkaista haluanko äidille vai isälle. En voinut jättää isää yksin. Äiti luopui eroaikeesta ja isäni huolehti velipuolesta kuin omastaan. Perheen kaapissa piloteltiin luurankoa. Myöhemmin veli muodostui äidille rakkaimmaksi. Veljen agressiivinen käytös sallittiin. Kun olin noin 10v. ja riitelimme veljen kanssa joka vei tavaroitani. Äiti alkoi sättimään minua. Kysyin äidiltä miksi hän aina puolustaa vain veljeäni.
Äiti huusi minulle: "siksi kun se ei ole edes sun veljes, se on äpärä, olis kuollut!! Silloin vasta osasin yhdistää syrjähypyn seuraukset ja eroaikeen syyt. Silloin minulta vietiin veli ja aloin varoa sekä äitiä että veljeä. Veli sekä pikkusisko eivät tiedä asian todellisesta laidasta vielä tänäkään päivänä mitään. Minä olen joutunut elämään ahdistavan perhesuhteen, psykosomaattisten oireiden ja painajaisten kanssa yli 40v.
Äitini on onnistunut rikkomaan sekä veli- että sisarsuhteeni. Minut ja jopa vanhemman tyttäreni hän on leimannut epätasapainoiseksi. Veljeni käyttäytyy edelleen hyökkävästi minua kohtaan vaikken ole sitä mielestäni ansainnut. Olenhan "suojellut" häntä totuudelta kaikki vuodet. Mielestäni äidin tehtävä olisi kertoa totuus. Sisareni on jostain kummasta syystä ollut myös aina minua vastaan. Hänen tyttärensä etunimi sattuu olemaan sama kuin oman vanhemman tyttäreni etunimi. En poistunut kastetilaisuudesta leimautumisen pelossa, mitä olen katunut jälkeenpäin, varsinkin kun nimi salattiin minulta tietoisesti.