kesän siivet

Avasin silmäni. Näin yläpuolellani valkoisia neliöitä. Ilmassa oli steriili haju ja suussani maistui hyvin imelältä. Käänsin päätäni nähdäkseni ympärilleni kun kuulin risahduksen vasemmaltapuoleltani. Olin karjaista kivusta ja tartuin kädelläni kiinni kipeään kohtaan. Se vasta saikin minuun liikettä ja säikähdykseni aiheutti minulle hyvin nopeita sydämenlyöntejä. Laatikko vieressäni alkoi piipata kiivaammin. Ja sillä hetkellä joku astui huoneeseen. Silmäni olivat kostuneet äskeisestä etten ollut nähdä tulian kasvoja. Hän riensi piippaavan laatikon viereen ja alkoi säätää letkujen kanssa. Pian huoneeseen alkoi tulla lisää porukkaa. Pian huoneessa vallitsi häiritsevä hälinä kun yksi jos toinenkin valkopukuinen ihminen kyseli : Joko hän heräsi?" ja "Mikä on hänen tilanteensa?" Kuulin jopa yhden kysyvän, että milloin kahvihuoneen keksit ovat vaihtuneet gluteiinittomiin. Olin hyvin hämmentynyt ja hiukan peloissani, mutta kukaan ei viitsinyt selittää tilannetta. He alkoivat häseltää kukin omiaan: Joku tarkasti papereita, joku kaiveli laatikoita tai selvitteli letkuja, joku hälytti ilmeisesti lisää porukkaa, useat ravasivat huoneessa edestaikaisin ja sisään ulos. Toiset olivat siellä ihan huvinvuoksi ja toimeettomina. Joku rämpytti valoja. Ja kukaan, ei yksikään ystävällisesti voinut edes ohimennen mainita mikä tosiaan on tilanne. Ihan kuin en olisi huoneessa ollutkaan. Aloin tosiaan turhautua ja korviani särki. Päätin ottaa ainoan aseen käyttöön jonka omistin. Ääneni. Kiljaisin minkä kuivasta kurkustani pääsii ja hetken päästä kaikkien huomio oli kiinnittynyt minuun. Hetken oli aivan hiljaista. Oletin että he ymmärtäisivät tästä vihjeestä selvittää minulle tilannetta, mutta minua katsottiin hölmistyneinä. "Onko jokin hätänä neiti Pakarinen?" yksi lähellä olevista lääkäreistä kysyi. Et voi olla tosissasi! Mietin ja katsoin lääkäriä kuin näkisin sinisiä lehmiä taivaalla. "Onko jokin hätänä? Onko jokin hätänä!" Ääneni meinasi pettää, kun yritin korottaa sitä huutaakeni jotain erittäin nasevaa. Olin raivon partaalla ja olin valmis lyömään rautapakettiin käärityllä kädelläni lääkäriä kuonoon. Mutta tiesin että se satuttaisi minuakin, joten päädyin yhä katselemaan lentäviä lehmiä.
"Voi hyvänen aika, tosiaan! Anteeksi, varmaan ihmettelet mitä on oikein tekeillä." Yksi naisääni sanoi huoneen toiselta puolelta. Käänsin katseeni naiseen ja nyökkäsin yhä tuo 'lehmät lentää'- ilme kasvoillani. Mitä oikein oli tapahtunut, miten kaikki oli päätynyt tänne. Minä kun parhaani yritin vältelläkseni sairaaloita. En ikinä pitänyt sairaaloista. Ne saivat minut... sairaaksi.
Ulkona näytti kylmältä. Oli siis talvi, olin ollut koomassa kuulemma vain kolme viikkoa. En jaksanut kuunnella naista kovinkaan kauan. Uppouduin omiin ajatuksiin. Ne ajatukset veivät minut viime kesään. Kesään joka oli paras tähän mennessä.

"Katso vähän eteesi!" Lotta huudahti kun kurottautuessani hattuhyllylle tönäisin häntä.
"Anteeksi", sanoin, " me menemme ulos jo odottamaan, älä unohda ottaa aurinkorasvaa ja rantapyyhettä!" huudahdin vielä ja menin paistattelemaan kesäkuun ensimmäisiin auringonsäteisiin.